TEKSTI Saara Lehtonen KUVITUS Heidi Puomisto
“Trumpismi” on esiintynyt tulkinnallisena kehyksenä lähimenneisyydelle, eli Donald Trumpin presidenttikauden aikaiselle politiikalle. Samalla käsite on kuormittunut siihen liitetyistä merkityksistä sen toimiessa yhteisenä nimittäjänä kaikelle sille, mitä vastaan liberaalin demokratian ideaali taistelee.
Trumpismi on kenties viime vuosien trendaavin Yhdysvaltojen politiikkaa kuvaava käsite. Siihen on liitetty monisyisiä poliittisia muodostelmia ja ilmiöitä, kuten valkoinen ylivalta, markkinafundamentalismi, autoritarismi, disinformaatiokoneistot ja antidemokraattinen eetos.
Käsitteen suosio näyttää kytkeytyvän sen mahdollistamaan tapaan antaa laajoille, epätoivotuille ja vaikeasti selitettäville ilmiöille maalitettavat oranssit kasvot. Läpi Trumpin presidenttikauden The New York Timesin mielipidepalstat täyttyivät kirjoituksista, joissa trumpismiin liitettyjä politiikkailmiöitä tarkasteltiin Trumpin henkilökohtaisten persoonallisuuspiirteiden seurauksina, leimaamalla hänet milloin psykopaatiksi, narsistiksi tai paranoidiseksi diktaattoriksi. Samoin Trumpista pesäeron tehneissä republikaaniryhmittymissä kohdennettiin trumpismin ongelmallisuudet henkilöityneesti Trumpiin, mikä ilmeni esimerkiksi tavoissa viljellä fraasia ”Trump ei edes ole yksi meistä”.
Esitykset, joissa trumpismi ymmärretään ensisijaisesti Trumpin persoonallisuuspiirteiden seurauksena, kompastuvat usein historiattomuuteen. Tommi Uschanov esittikin hyvin Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään (22.1.2021), kuinka Trumpin nelivuotisten seikkailujen mediaseksikkyys on saanut aikaan kollektiivista unohdusta jo republikaanipresidentti Ronald Reaganin harjoittamasta ”totuudenjälkeisestä” politiikasta, johon kuuluivat niin säännöllinen valehteleminen, salaliittoteoriaintoilu kuin radio- ja tv-kanavien tasapuolisuusoppien sivuuttaminen.
Toisaalta trumpismia on mahdotonta erottaa täysin Trumpista henkilönä, ainakaan mielikuvien tasolla. Tämän takia myös ne analyysit, jotka pyrkivät käsittelemään trumpismiin liitettyjä kehityskulkuja ilman Trumpia, johtavat usein epäselviin ja harhaanjohtaviin tulkintoihin.
Esimerkiksi Ilta-Sanomat esitti pääkirjoituksessaan (15.12.2020) ulkoministeri Pekka Haaviston al-Hol-tapauksen käsittelyn olevan osoitus trumpismin rantautumisesta Suomeen. Rinnastus tehtiin määrittelemällä trumpismi yksinkertaisesti vallassa pysymiseksi ”hinnalla millä hyvänsä”.
Näin monimerkityksellisesti käytettynä trumpismi tyhjentyy helposti merkityksistään ja muuttuu vain kauhunsekaisia tunteita herättäväksi klikkiotsikoksi tai poliittiseksi lyömäaseeksi. Toivottavaa olisikin, etteivät keskustelut trumpismin rakennuspalikoista, kuten liberaalin demokratian kriisistä ja median riippumattomuudesta typistyisi mielikuviin “yhdestä pahasta omenasta” tai siirtäisi huomiota pois poliittisten järjestelmien erityispiirteistä.
