Kategoriat
2021 Arkisto Pitkät VALTA Yleinen

Imperialismin aika ei ole ohi

TEKSTI Onni Ahvonen KUVITUS Nelli Honkela

Klassinen kolonialismi päättyi, mutta imperialismi jatkaa voittokulkuaan. Siispä, ei unohdeta termiä historiankirjojen väliin.

24.4.2013 Bangladeshin pääkaupungissa Dhakassa romahti Rana Plazaksi kutsuttu kahdeksankerroksinen tehdasrakennus. 1133 ihmistä kuoli ja 2 500 loukkaantui. Kyseessä on yksi historian suurimmista työpaikkaonnettomuuksista. Tehtaaseen on yhdistetty tunnettuja brändejä, kuten Mango, Benetton sekä Primark.

Onnettomuus toi esille kansainvälistä järjestelmäämme alleviivaavan epäoikeudenmukaisuuden, joka on etenkin globaalissa etelässä arkipäivää sadoille miljoonille ihmisille, jotka kärsivät epäinhimillisistä työolosuhteista, nälkäpalkoista ja ylipitkistä työpäivistä. 

Jos työtä ylipäätään on.

Rana Plaza – ja vaateteollisuus laajemminkin – on havainnollinen esimerkki globaalista kapitalismista, johon liittyy monia nykymaailman valtarakenteille ominaisia piirteitä, kuten tuotantoprosessin ulkoistaminen globaaliin etelään ja tätä työnjakoa edellyttävät rodullistavat sekä sukupuolittuneet hierarkiat. Imperialismi on olennainen osa kapitalismia, mutta silti käsitettä käytetään lähinnä historiallisessa merkityksessä. Väitän, että imperialismi käsite on edelleen relevantti ja jopa välttämätön nykymaailman globaalien valtarakenteiden tarkasteluun.

Vladimir Lenin luonnehti imperialismia ”kapitalismin monopoliasteeksi”, jonka ydin koostuu ”kansakuntien jakautumisesta sortajiin ja sorrettuihin”. Lenin käsitteli imperialismia kapitalismin historiallisen kehityksen erityisenä vaiheena, joka syntyi finanssi- ja teollisuuspääoman yhdistyessä 1800-luvun toisella puoliskolla Länsi-Euroopassa. 

Leninin ydinväite siitä, että maailma voidaan jakaa ”sortajiin ja sorrettuihin” valtioihin, pätee edelleen, mutta kuvaus imperialismista kapitalistisen kehityksen tiettynä vaiheena on syytä kyseenalaistaa. Imperialismi ei ole ainoastaan kapitalismin tietty vaihe, vaan sen laajentumista edellyttävä piirre, joka esiintyy sen kaikissa historiallisissa ilmenemismuodoissaan. Ilman imperialismin käsitettä on mahdotonta ymmärtää kapitalismin syntyä, kehitystä tai nykyistä muotoa. Kapitalismi ilman imperialismia on paradoksi, vailla kosketuspintaa sen todelliseen olemukseen.

Kuten todettua, yleisessä keskustelussa imperialismi liitetään yleensä pelkästään historiaan, sotiin ja vallankaappauksiin. Tällainen rajaus ei kuitenkaan avaa imperialismin rakenteellisia aspekteja. Jotta voimme ymmärtää näitä rakenteita, tulee meidän kääntää katseemme globaaliin etelään, jossa imperialismianalyysillä ja imperialismin vastaisella taistelulla on syvät juuret.

Nykyimperialismi eroaa vanhasta kolonialistisesta kontrollista siinä, että se piiloutuu markkinamekanismien ja globalisaatioretoriikan taakse.

Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana “klassisen kolonialismin” jakso tuli päätökseen. Kolmannen maailman antikolonialistiset liikkeet taistelivat vapaudestaan, ja monet valtiot saavuttivat virallisen itsenäistymisen. Tästä huolimatta esimerkiksi Ghanan ensimmäinen presidentti ja pääministeri Kwame Nkrumah, politiikan ja talouden tutkija Samir Amin ja Yhdysvalloissa mustan vapautusliikkeen keulahahmona esiintynyt Angela Davis ovat huomauttaneet, ettei länsimaisen hegemonian aika ollut ohi. Nkrumah luonnehti tätä aikaa uuskolonialismina, joka tarkoittaa sitä, että teoreettisesti riippumaton ja itsenäinen valtio on muodollisesta itsenäisyydestään huolimatta taloudellisesti, ja sitä kautta myös poliittisesti, ulkoisten intressien armoilla.

Tätä kehityksen ja alikehityksen sidonnaisuutta on käsitellyt myös toinen tunnettu panafrikkalainen ajattelija Walter Rodney. Kirjassaan “How Europe Underdeveloped Africa” (1972) hän kumoaa edelleen yleiset rasistiset ja kolonialistiset argumentit, joissa Afrikan alikehitystä pidetään maanosan ja sen kansojen luontaisena piirteenä. Rodney osoittaa, miten Afrikassa ja muualla kolmannessa maailmassa laajemmin esiintyvä alikehitys on “kapitalistisen, imperialistisen ja kolonialistisen riiston tuotosta”, ei kiveen hakattujen luonnonlakien seurausta.

Tätä intellektuellista ja poliittista perintöä jatkoi havainnollisesti Burkina Fason entinen presidentti (1983-1987) Thomas Sankara, jonka mukaan imperialismin todellinen ydin ei välttämättä ole suora poliittinen kontrolli, vaan kansainvälisen talouden rakenne, jota hyväksikäyttäen länsimaat kehittyvät kolmannen maailman kustannuksella. Saman ajatuksen välittää yhdysvaltalainen historioitsija Robin DG Kelley teoksessaan “Freedom Dreams: The Black Radical Imagination.” (2003). Hän kirjoittaa: “…olemme tuskin postkolonialistisessa hetkessä. Kolonialismin virallinen koneisto on kenties poistettu, mutta siirtomaavallan luomat poliittiset, taloudelliset ja kulttuuriset kytkökset säilyvät edelleen, vaikkakin niihin on tehty joitakin muutoksia.”

Mutta miten nämä muutokset ilmenevät? Imperialistisen riiston tavoite on sama kuin ennenkin: pääoman kasaantuminen ja sen siirto globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen. Kolonialismin aikaan arvosiirrot tapahtuivat esimerkiksi Atlantin orjakaupan myötä, siirtomaahallitusten verotusmekanismeilla ja suoraan riistämällä raaka-aineita globaalista etelästä.

Imperialistisen riiston tavoite on sama kuin ennenkin: pääoman kasaantuminen ja sen siirto globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen.

Nykyään arvosiirtojen jatkuvuutta ylläpidetään muin tavoin. Keskeisessä asemassa on 1970–1980-luvuilla maailmantaloudessa tapahtunut paradigman muutos, jossa keynesiläinen talouspolitiikka menetti asemansa uusliberaalille doktriinille. Poliittisen talouden tutkija Zak Cope kuvailee uusliberalismia doktriinina, joka kehittyi antiprotektionistiseksi ja työvoiman vastaiseksi strategiaksi, jonka avulla pyrittiin uudelleen alistamaan kolmas maailma globaaleille imperialistisille intresseille.

Pääoma ja tavara saivat nyt liikkua kutakuinkin vapaasti samaan aikaan kuin työvoiman liikkuvuutta rajoitettiin merkittävästi. Globaalin etelän valtioita painostettiin liberalisoimaan markkinat pääomapaon ja jopa suoran interventionismin uhalla. Merkittävä osa globaalin pohjoisen tuotantoprosesseista ulkoistettiin globaalin etelään halvan työvoiman ja heikon lainsäädännön perässä.

Taloudellisissa vaikeuksissa oleville valtioille tyrkytettiin IMF:n ja Maailmanpankin vahvasti ehdollistettuja lainoja, joiden vaatimuksiin kuuluivat muun muassa julkisen sektorin investointien radikaali vähentäminen, progressiivisen verotuksen minimointi, laajamittainen yksityistäminen, ulkoisen pääoman liikkuvuuden takaaminen ja työläisten lainsuojan merkittävä heikentäminen.

Tämä uusliberaalin doktriinin maailmanlaajuinen toteuttaminen täyttää kaikki imperialismin käsitteen kriteerit. Esimerkiksi indonesialaisen poliittisen talouden tutkijan Intan Suwandin tutkimus maailmanlaajuisista arvoketjuista osoittaa, että nykyimperialismi eroaa vanhasta kolonialistisesta kontrollista siinä, että se piiloutuu markkinamekanismien ja globalisaatioretoriikan taakse. Tässä on yksi syy siihen, miksi imperialismin käsitteen käyttö on hiipunut merkittävästi talouspoliittisissa keskusteluissa.

Siirtomaahallituksien suora kontrolli sai siis päättyä, mutta vain sillä ehdolla, että massiiviset arvosiirrot globaalista etelästä globaaliin pohjoiseen voitaisiin taata tulevaisuudessakin.

Alussa mainitsemani Rana Plazan tragedia symboloi osuvasti nykyimperialismin konkreettisia ilmenemismuotoja. Tehtaan tekstiilityöntekijät olivat kapitalistisessa merkityksessä “vapaita”, mutta käytännössä he kuuluivat niihin satoihin miljooniin ihmisiin, joiden vapauden, ihmisoikeudet ja tasa-arvon imperialistinen järjestelmä on riistänyt. 

Ei ole myöskään sattumaa, että suurin osa Bangladeshin tekstiilityöläisistä on rodullistettuja nuoria naisia. Rasismi, patriarkaatti ja muut sortavat yhteiskuntajärjestelmät ovat olennainen osa imperialismin toiminnallista logiikkaa, joita ilman järjestelmä ei pysyisi pystyssä. Brittiläisen kirjailijan ja tutkijan Arun Kundnanin sanoin rodullistaminen “tarjoaa keinon koodata ja hallita materiaalisia rajoja työn eri muotojen välillä uusliberalismin alla” hierarkisoimalla sosiaalisia suhteita. Anti-imperialismi, antirasismi ja feminismi ovat siis vahvasti kytköksissä toisiinsa eikä niitä voida analysoida tyhjiössä, saati erottaa toisistaan.

Tästä myös seuraa, että anti-imperialismin on sitouduttava dekoloniaaliseen feminismiin ja antirasismiin, ja päinvastoin. Paremman maailman puolesta kamppailu vaatii horisontaalista solidaarisuutta sorrettujen luokkien välillä. 

Ja kuten edelleen FBI:n etsityimpien listalla oleva, nykyään Kuubassa asuva poliittinen aktivisti, Assata Shakur aikanaan kirjoitti: ”Kukaan maailmassa, kukaan historiassa, ei ole koskaan saanut vapauttaan vetoamalla heitä sortavien ihmisten moraaliseen mieleen.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.