Kuka luulet olevasi, Rosa Coste?

TEKSTI ja KUVAT Anna Enbuske

Kuka luulet olevasi, Rosa Coste?

Mie tiiän, että mie oon Rosa, ja että laulan ja olen lauluntekijä. Mutta luulen, että olen vain kasa atomeja linnunradalla.

Debyyttisinglesi musta nousi nopeasti ihmisten tietouteen ja omakustanteelle epätavallisesti radiosoittoon. 10 vuotta sitten vastaanotto kappaleelle olisi varmaan ollut erilainen. Mikä sinusta on ollut merkittävä tekijä siinä, että nyt oli biisille oikea aika?

Väitän, että tässä ajassa ainakin meidän sukupolvi uskaltaa olla hauraampi, myöntää omat virheensä sekä muuttaa käytöstään ja tapoja ajatella. Ehkä siksi se myös ottaa paremmin vastaan noita asioita. Kuunnella ja kuulla ne. Itselle tämä ei kuitenkaan ollut yhteydessä julkaisuhetkeen, sillä biisin teemat ovat olleet elämääni myös 10 vuotta sitten ja yhtä relevantteja myös silloin.

Mitä biisin nimi merkitsee itsellesi? Itse näen sen niin, että nimenä musta ei kerro vain mustan teeman käsittelemisestä, vaan se on myös biisi ”susta”.

Mie alun perin ajattelin vain, että biisin nimi tarttui tosi hyvin, kun sitä piti kutsua jollain nimellä. Siinä on kuitenkin useampi ulottuvuus: se on väri, se on mielentila. Sen kanssa on kiva kikkailla.

Miltä noin henkilökohtaisen biisin julkaiseminen tuntuu?

Hyvältä siinä mielessä, että olen saanut jotain henkilökohtaista niin hyvin tekstiksi, että ihmiset pystyvät samaistumaan siihen. Enemmän jännitti se, että tämä oli ensimmäinen julkaistu biisini. Teemat on olleet itselle niin arkipäivää, että tuntui vain tavalliselta julkaista jotain sellaista.

Biisin suosio tuli sinulle yllätyksenä. Mikä on saanut pidettyä pään kasassa?

Ystävät ja perhe, normaali arki. Vaikka biisi lähti noin räjähdysmäisesti nousuun ja suosioon, on kuitenkin voinut jatkaa samalla musiikin tekemistä ja arkea normaalisti. Samalla on saanut turvaa siitä, että voin jatkaa omaa juttua, kun se on kiinnostanut ihmisiä. Jos olisin myös kaiken sen keskellä, missä on isoimmat mediat ja tekijät, voisi olla vaikeampaa diilata tämän kanssa siinä pyörteessä. Nyt on voinut ehkä helpommin muistaa, miksi näitä asioita tekee.

Mustan lopussa kuullaan isääsi, josta biisi paljolti kertoo. Mitä mieltä hän oli mustasta kuullessaan sen ensimmäisen kerran?

Hän oli tosi ylpeä ja kertoi tajuavansa nyt, miksi teen musiikkia. Jännitti soittaa biisi hänelle, kun pohdin, että saanko puhua näistä asioista koko maailmalle. Yhtä vaikeaa oli soittaa se äidille, koska siinä on ne kaksi puolta: papa on kokenut sen kaiken, mutta äiti on ollut siinä sivussa ja kokenut asiat papan ja meidän lasten kautta. Kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi, vaikka biisin teemat ovat raskaita. Kuten siihen papusoossiin, joka on perinteinen kongolainen ruoka, jota me papan kanssa monesti tehtiin. 

Millainen musiikkiskene Rovaniemellä on?

Hyvä, ja on paljon osaavia tekijöitä. Mist sä tuut? -sarjassa puhutaan Rovaniemen jaksossa siitä, että täällä on tosi yhteisöllinen meininki. On ollut aina olo, että vaikka et tunne jotain tyyppiä ja se tekee musiikkia, niin se on aina sinun puolella. Tapahtumia järjestetään paljon. Kun itse olin vielä bändeissä, enimmäkseen oli heviä, metallia ja rockia, mutta räppiä tulee nykyään enemmän ja enemmän, toisaalta myös taitavia pop- ja jazz-tyyppejä. Täällä on vahvat juuret, ja mie oon halunnut selvittää ja ymmärtää, keitä ovat paikkakunnan ensimmäiset musiikintekijät ja heidän historiansa. On hauska tietää, mistä kaikki on lähtenyt ja nähdä, miten se kehittyy.

Olet laulanut ja esiintynyt pienestä pitäen ja aloitit sooloesiintymiset cover-biiseillä 14-vuotiaana rovaniemeläisessä Cafe & Bar 21 -kahvilassa, jossa myöhemmin olit töissä. Sieltä sinut muistavat myös paikalliset. Milloin esitit ensimmäisen kerran omaa tuotantoasi ja mikä tämä biisi oli?

Meni monta vuotta ennen kuin uskalsin vetää omia biisejä, sillä pelotti, miten ensimmäiset itse tehdyt biisit määrittelevät minua. Itse asiassa Rovaniemellä oli open mic -tilaisuus, jossa päätin esittää oman biisin kertomatta kenellekään, vaikka yleensä siellä vedetään covereita. Biisin nimi on Aamuaurinko, ja monet tulivat esityksen jälkeen kysymään, että mikä biisi se oikein on, kun googlaamalla ei löytänyt sanoja netistä. Se jännitti tosi paljon, mutta tuntui niin hyvältä – tunnen sen fiiliksen nytkin! Siitä rohkaistuin ja aloin esittää 21:ssä keikkaillessa myös omia biisejä.

Kuinka määrätietoisesti olet treenannut laulamista ja soittamista?

Mie opettelin soittamaan kitaraa niin, että olin katsonut pikkuserkkuni sähkökitaraa pitkään ja hän kysyi, haluaisinko oppia soittamaan sitä, kun ”katsot sitä noin palavasti”. Eka tavoite oli säestää itseään, ja opettelin sitä varten muutamia sointuja. Olin laulanut paljon kiinnittämättä huomiota siihen, miltä kuulostan, mutta opetellakseni pysymään oikeissa nuoteissa – ilman laulutunteja siis. Jossakin vaiheessa huomasin, että valitsen biisejä, jotka kuulostavat hyvältä alkuperäisen esittäjän esittämänä, mutta oma ääneni ei sovi niihin. 

Sitten tajusin, että minulla on tämä minun ääneni, joka sopii tiettyihin biiseihin, mutta ei kaikkeen, ja sen kanssa on elettävä loppuelämä. Sen jälkeen tein biiseistä oman kuuloisia ja omalle äänelle sopivia. Se toi uuden jutun keikkailuun ja sitä kautta musiikkiin. Voit tehdä kaikkesi, että laulat omalla äänelläsi niin hyvin kuin voit sillä laulaa. Et voi olla kukaan muu.

Miten kuvailisit itseäsi musiikin tekijänä?

En ole tyyliltäni luontainen, mutta tykkään tehdä musiikkia luonnollisesti. Kunnioitan musiikkia taiteenmuotona paljon, ja haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että musiikki on se ykkösjuttu. Olen myös kriittinen: jos on visio, homman on mentävä mahdollisimman lähelle sitä. En kuitenkaan tykkää tehdä mitään sääntöjen mukaan, enkä ole opiskellut musiikin teoriaa. Voin mennä helposti monien rajojen yli, koska en ole oppinut, että asioita tulisi tehdä näin eikä noin. 

Miten biisisi syntyvät?

Yleensä teksti tulee ensin. Voi olla, että olen kirjoittanut tekstin, runon tai ajatuksen jo kauan aiemmin. Jos rakennetaan ihan jostain kivasta biitistä, alan pohtimaan, mihin mielenmaisemaan mie päädyn ja mihin se vie minut. KähinäPaten kanssa ollaan tehty biisejä myös niin, että on laitettu sanageneraattori pyörimään tietokoneelle. Teksti edellä teen kuitenkin.

Millainen on hyvä biisi?

Pitää olla heti alusta asti joku viba, jota ei välttämättä osaa edes nimetä, mutta se kiinnittää huomion. Omanlainen soundi, jammailua ja joku pieni juttu – esimerkiksi bassolaini siellä taustalla – jota jäät odottamaan. Esimerkiksi Gettomasan ja Ruubenin Vellamo tyylillä -biisissä tulee aina siisti filli tiettyjen baarien välein, muttei liian usein ja odotan sitä joka kerta. Pienet jutut. Tykkään myös siitä, että on bassoa ja rytmiä. Jos biisissä on tekstiä, on sanottava jotain, ettei se ole turhake. Se on se pointti, miksi musiikkia tehdään: haluat välittää jotain. Ihmiset kuuntelee sen eri tavalla, jos se on puheen sijasta biisi.

Mieleenpainuvin musiikillinen kokemuksesi?

John Mayerin keikka Lontoossa oli jotain käsittämätöntä. Toinen mielenkiintoinen hetki oli vuoden 2016 Grammy-gaalan katsominen kotona, kun Kendrick Lamar esiintyi. Katsoin esitystä suu auki yksin kotona ja mietin, että miten se voi kiteyttää noin paljon noin painavaa asiaa biisiin noin lyhyessä ajassa. Samalla ne kaikki visuaaliset elementit: kahleet, vangin asu… Pääsin tosi hyvin sen mielenmaisemaan ja samalla mietin, että kuinka moni voi tähän samaistua, kun suurin osa yleisöstä on valkoisia. Se tärisytti. Taitava artisti, joka käyttää lahjojaan hyvin ja hyvään tarkoitukseen.

Kenen kanssa tekisit dueton, jos voisit valita kenet tahansa?

Vaikea kysymys. Legendaarisen J. Karjalaisen kanssa oppisin tosi paljon ja uskon, että voisin antaa myös itse jotain. Olisi siistiä kuulla, miten meidän äänet sopisi yhteen ja millainen soundimaailma siinä biisissä olisi. Katson sitä miestä niin paljon ylöspäin, huh!

Mitkä kolme asiaa korjaisit yhteiskunnassa, jos voisit?

Maailmanlaajuisesti korjaisin sen, että kaikilla olisi koulutus – mieluiten saman tasoinen kuin Suomessa. Moni asia saataisiin korjattua, jos ihmisillä olisi puolueetonta tietoa. Suomessa ja muuallakin korjaisin sitä, ettei kukaan ajattelisi, että ihmiset ovat eriarvoisia esimerkiksi ulkonäkönsä takana. Teot määrittelevät sen, onko hyvä vai huono ihminen. Kolmantena korjaisin sen seikan, että mielenterveyttä huollettaisiin samalla tavalla kuin kehon terveyttä.

Mitä pitäisi aina pitää mielessä?

Se, että minun näkökulmani on vain yksi osa jostakin asiasta, ja siihen on niin monta muutakin näkökulmaa. Pitäisi uskaltaa kyseenalaistaa omaa näkökulmaa. Olen itsekin opetellut miettimään, että mitkä ovat ne syyt, miksi toinen näkee asiat eri tavalla ja mikä lähtökohta taustalla on. Ja se, että sulla on se yksi ja oma ääni, jota voit kehittää niin pitkälle kuin sitä voi kehittää. Älä yritä laulaa kuin kukaan muu tai matkia jonkun muun ääntä ja tehdä siitä omaa. Mieti, mihin kapasiteetti riittää ja tee siitä oman kuuloinen. Pätee myös muuhun kuin musiikkiin. Voit ottaa asiat vain omalla aspektillasi.

Millainen on kesän ensimmäinen päiväsi?

Herään ja syön aamupalan parvekkeella. Lähden skeittaamaan, käyn studiolla. Ja juon kylmän kaljan.

Mitä seuraavaksi?

Musiikkia tulee pian. Se on kaikki, mitä voin sanoa.

Kuka luulet olevasi, Anna Brotkin?

TEKSTI Oona Kurppa KUVAT Rosa Lehtokari

Kuka luulet olevasi, Anna Brotkin?

Luulen olevani ihminen ja käsikirjoittaja.

Kehen fiktiiviseen henkilöön samastut eniten?

Ehkä Frozen-elokuvan Annaan, joka on utelias tyyppi ja toimii ennen kuin ajattelee. Haluaisin olla Elsa, eli se cool sisko, mutta jos ollaan rehellisiä niin oon se vähän hölmö Anna.

Miten päädyit käsikirjoittajaksi?

Olen lapsesta asti tiennyt, että haluan kirjoittaa ja että se on mun vahvuus. Etsin omaa genreä pitkään ja olen kirjoittanut kaikenlaista: esseitä, näytelmäkirjallisuutta, novelleja, lyriikoita, you name it. Teininä ajattelin, että musta tulee näytelmäkirjailija ja hain Teatterikorkeakouluun dramaturgilinjalle. Siellä sain ahaa-elämyksen, että ehkä pitäisi kokeilla tv-käsikirjoittamista. Lopulta hain Aalto-yliopistoon elokuvataiteen laitokselle ja olen valmistunut sieltä elokuva- ja tv-käsikirjoittajaksi.

Millainen käsikirjoitusprosessi on?

Ensin on konseptointivaihe, jonka aikana kehittelen tarinan pääpiirteet ja kirjoitan niin sanotun ”raamatun” eli sarjan ”biblen”. Siihen kirjoitan hahmoista, maailmasta, teemoista, juonista, tyylilajista ja niin edelleen. Aikuiset-sarjan kohdalla halusin, että tapahtumat sijoittuvat Kallioon ja päähenkilönä on parikymppinen nainen, ja tämän pohjalta maailma alkoi rakentumaan. 

Seuraavaksi alan kirjoittamaan varsinaisia käsikirjoituksia eli jaksoja, mikä on pitkälti erilaisten versioiden kirjoittamista. Tuottajan, ohjaajan, dramaturgin ja tilaajan kanssa käydään näitä läpi, minkä jälkeen kirjoitan palautteen pohjalta uusia vaihtoehtoja, kunnes meillä on jokaisesta jaksosta versio, jota ei tarvitse enää muuttaa.

Mikä kirjoittamisessa on vaikeinta?

Kirjoittamisen luonteen sietäminen. Itse ajattelen, että se on ”bipolaarista” eli välillä on olo, että on tyhmä, epähauska ja etteivät mun jutut kiinnosta ketään. Myöhemmin onkin fiilis, että olen nero ja kaikki tulevat rakastamaan mun juttuja. Kirjoittaminen on jatkuvaa vuoristorataa enkä usko, että siitä pääsee eroon, vaan on osa tätä duunia, että joutuu sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä.

Tuleeko ammattikirjoittajalle ikinä valkoisen paperin kammoa?

Ei ehkä varsinaisesti. Olen kirjoittanut paljon ja työskennellyt myös toimittajana monta vuotta, joten tiedän, että saan aina kirjoitettua jotain. Mutta ehkä ennemmin kammo, että entä jos kaikki mitä kirjoitan, on ihan paskaa. Välillä tulee jumittumisia, että teksti ei edisty tai ajatus, josta haluaisi kirjoittaa tuntuu epämääräiseltä.

”Mua naurattaa loputtomasti ihmisten mokailu ja meidän epätäydellisyys. Yritämme olla vakavasti otettavia ja sitten kerta toisensa jälkeen epäonnistumme siinä.”


Kenen käsikirjoittajan töitä ihailet?

Tällä hetkellä ihailen Michaela Coelia ja hänen sarjaansa I May Destroy You. Coelilla on ihan oma ääni, ja sarja on superfreesisti kirjoitettu. Hänen käsikirjoituksensa väistää kaikkia perinteisiä kaavoja. Ihailen aina, jos jotain elokuvaa tai sarjaa katsoessa tulee fiilis, että kukaan muu ei olisi pystynyt kirjoittamaan tätä. On vaikuttavaa, että käsikirjoittaja osaa olla omaperäinen ja luoda jotain uutta, eikä pyri sopimaan johonkin muottiin. Tykkään katsoa sarjoja, joista en pysty arvaamaan mitä seuraavaksi tapahtuu ja voin aidosti yllättyä.

Miten haluat muuttaa käsikirjoittamisen alaa?

Ammattikuntani puolesta toivoisin enemmän julkista arvostusta etenkin medialta. Ideaalimaailmassani ohjaajat, näyttelijät, tuottajat ja käsikirjoittajat olisivat yhtä arvostettuja ja kuultuja. Olisi mahtavaa, jos käsikirjoittajia näkyisi enemmän mediassa edustettuina.

Mitä odotat uraltasi?

Mun unelmana on, että pääsisin tekemään oman näköisiä juttuja vapaasti ja saisin jatkaa työskentelyä lahjakkaiden, näkemyksellisten ja hyvien tyyppien kanssa.

Olet komedian ammattilainen. Mikä naurattaa 2020-luvulla?

Hauskinta, mitä olen pitkään aikaan nähnyt, oli se viraalivideo asianajajasta, jolla oli vahingossa kissafiltteri päällä Zoom-palaverissa. Mua naurattaa loputtomasti ihmisten mokailu ja meidän epätäydellisyys. Yritämme olla vakavasti otettavia ja sitten kerta toisensa jälkeen epäonnistumme siinä.

Huumorisi on raikasta ja vaikka leikit stereotypioilla, teet sen mukavalla tavalla. Koetko huumorin tekemisen haastavaksi?

Huumori on vaikeaa, koska komediaan liittyy aina valta-asema: joku tekee havainnon jostain toisesta. Naurulla on aina suunta ja kohde. Omalla kohdalla olen yrittänyt ratkaista tätä asetelmaa sillä, että nauran itselleni ja omille ystävilleni. En halua katsoa kiikareilla johonkin kauas, vaan mieluummin yritän löytää huvittavia piirteitä omasta elämästäni. 

Rakastan ihmisiä ja uskon hyvään, mikä näkyy myös Aikuisissa. Rakastan sarjan hahmoja, ja vaikka he mokailevat ja tekevät tyhmiä asioita, haluan silti heille hyvää ja olen heidän puolellaan. Haluan välittää tämän tunteen myös katsojille.

Millaisia ajatuksia cancel-kulttuuri herättää sinussa?

Olen ollut iloinen, että esimerkiksi huumorin rajoista on keskusteltu julkisuudessa paljon enemmän. Se on hieno kehityskulku. Mua ärsyttävät kaikki tällaiset ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”ennen sai sentään vitsailla” -kommentit. Ehkä se, mistä ennen on ”saatu” vitsailla ei ole ollut silloinkaan hauskaa, mutta kukaan ei ole vain uskaltanut sanoa mitään.

On outoa, että monet ottavat henkilökohtaisena loukkauksena, jos heitä kritisoidaan loukkaavista vitseistä. Toivoisin, että jos joku tekee virheitä, siitä voitaisiin avoimesti sanoa ja henkilö voisi pyytää anteeksi ja oppia toimimaan eri tavalla.

Oletko koskaan saanut työstäsi kritiikkiä? Miten olet reagoinut siihen ja ottanut sen vastaan?

Mua ei olla tietääkseni call outattu” mistään työstäni. Olen tietysti saanut kritiikkiä siitä, että joku ei ole pitänyt juttujani hauskoina. Vaikka Aikuisia on kehuttu ja suurin osa on kertonut rakastavansa sarjaa, on totta kai myös niitä, jotka eivät tykkää siitä tai pidä sitä hauskana. En kuitenkaan loukkaannu, jos joku ei pidä töitäni hauskana, enkä ota kritiikkiä henkilökohtaisesti vaan ajattelen, että huumorintaju on kaikilla henkilökohtainen. Kaikki eivät tykkää kaikesta.

Miten Aikuiset-sarja on saanut muotonsa? Olivatko inspiraationa omat kokemukset, katsotut tv-sarjat vai jokin muu tekijä?

Varmaan kaikkien näiden yhdistelmä. Monella tapaa olen luonut sarjan oman ympäristöni inspiroimana. Havainnot ja maailma, joita Aikuiset-sarja kuvaa, on sitä elämää mitä olen itse elänyt parikymppisenä ystävieni kanssa ja mihin pystyn vieläkin samastumaan. Ensimmäinen tuotantokausi sijoittui itse asiassa Kolmannelle linjalle, missä olen asunut, ja kuvasimme kohtauksia alaovellani. Sarjassa näkyy paljon myös rakastamieni tv-sarjojen vaikutteita. Fanitan sarjoja kuten Sinkkuelämää, Master of None, Looking, Broad City, Girls ja Frasier, jotka kaikki ovat varmasti vaikuttaneet jollain tasolla ja ovat osana Aikuisia.

Miksi Aikuiset on niin samastuttava helsinkiläisille milleniaaleille?

Haluaisin uskoa, että samastuttavuus johtuu siitä, että sarjan tekijöitä ovat helsinkiläiset milleniaalit. Työryhmässämme oli paljon nuoria aikuisia, joista monet myös asuvat Kalliossa. Sarjassa myös pyrittiin siihen, että havainnot ovat oikeasta elämästä. Koska sarja on komedia, siinä myös liioitellaan ja asioita on yksinkertaistettu ja karrikoitu, mutta jokaisen taustalla on oikea havainto. Luulen, että katsojan on siksi helppoa tunnistaa eri asioita ja yhdistää huomioita omaan elämään ja lähipiiriin.

Mitä aikuisuus on?

Emmä tiedä. Mulla ei ole hajuakaan, enkä varmaan saa sitä myöskään ikinä selville.

Millaisia aiheita suomalaisissa tv-sarjoissa tulisi käsitellä enemmän?

Haluaisin nähdä enemmän yhteiskunnallisia aiheita ja yhteiskuntakriittisiä sarjoja. Kaipaisin lisää anarkistisia, kapitalismikriittisiä ja vallitsevaa systeemiä kriittisesti tarkastelevia tv-sarjoja.

Millaisena koet roolisi käsikirjoittajana ja tarinankertojana?

Ajattelen, että mun tehtävä on tuoda ihmisten elämään iloa ja valoa. Ajatellaan vaikka, että toimittajan tehtävä on kertoa ihmisille mitä maailmassa tapahtuu ja paljastaa epäkohtia, jotta he eivät jää pimentoon päätöksistä, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä. Samalla tavalla ajattelen, että käsikirjoittajan tehtävä on tarjota näkökulmia elämään ja tuoda iloa.

On tärkeää, että ihmiset ovat oikeiden ja vakavien asioiden äärellä, mutta on hyvä, että vastapainona he voivat illalla rentoutua komedian parissa ja saada eskapismia arjesta ja koronasta. Nauru on merkityksellinen osa elämää ja sen avulla ihminen voi rentoutua, kerätä voimia ja seuraavana päivänä jaksaa paremmin taistelua elämän epäkohtia vastaan. Toivon, naurun ja ilon tuominen ihmisten elämään on syy, miksi teen työtäni.

Voiko käsikirjoituksella muuttaa maailmaa?

Uskon, että käsikirjoittamisella voi saada aikaan pieniä liikahduksia, jotka voivat johtaa maailman muuttamiseen. En ajattele, että käsikirjoittaja voisi pysäyttää ilmastokriisin ja siinä mielessä muuttaa maailmaa, mutta uskon, että voin omilla töilläni tuoda iloa ja sitä kautta olla mukana muuttamassa maailmaa paremmaksi paikaksi.

Ehkä se, mistä ennen on ”saatu” vitsailla ei ole ollut silloinkaan hauskaa, mutta kukaan ei ole vain uskaltanut sanoa mitään.


Kenelle kirjoitat?

Toivottavasti kaikille ihmisille. Vaikka Aikuiset kertoo tosi rajatusta porukasta, tietyn ikäisistä kalliolaisista nuorista, niin toivon silti, että sarjasta voisivat nauttia ihan kaikki. Haluaisin, että kun ihmiset katsovat mun kirjoittamia sarjoja heille välittyisi tunne, että pidän katsojia älykkäinä ja ajattelen, että he ansaitsevat hyvää sisältöä.

Monet työt, joita olet tehnyt, ovat saaneet lähes valmiin viitekehyksen. Jos saisit päättää itse mistä kirjoittaisit, niin mitä se olisi?

Yksi haaveistani on kirjoittaa romanttinen tarina. Rakkaus on loputtoman kiinnostava aihe, joka liittyy kaikkeen ihmisen toimintaan jollain tavalla. Mun unelmana olisi tehdä romanttinen komedia, joka väistäisi kaikki romanttisen komedian kliseet.

Lopuksi: korona-ajan guilty pleasure?

Pullat! Korvapuustit, laskiaispullat, dallaspullat, mitä näitä on. Ikinä ennen en ole tykännyt pullasta, mutta nyt koronan aikana on varmaan joku ”paluu lapsuuden makuihin” -vaihe menossa. Kerran viikossa on hyvä olla pullapäivä.

Kuka luulet olevasi, Enni Koistinen?

Kuka luulet olevasi?

Olen Koistinen. Tämmönen läppä muija.

Mikä naurattaa?

Nauran aina sille, että oma vitsi on paras vitsi.

Mikä tylsistyttää?

Kaikenlainen valittaminen.

Kerro jotain urasi alkuvaiheilta. Kuka silloin luulit olevasi?

Luulin tosi pitkään olevani pelkästään graafikko. Mulla oli ollut mindset jo yläasteella päästä silloiseen Taideteolliseen korkeakouluun opiskelemaan graafikoksi. Kun sitten pääsin sisään, ajattelin koko ajan, että nyt mä olen graafikko, nyt pitää olla graafikko, nyt pitää olla näin. Aloin kuitenkin kriiseilemään sen ajatuksen kanssa ja tajusin, että välillä se on aika perseestä. Onneksi Tuplakääk-podcastin co-host Kirsikka kysyi vuosia sitten, että pitäiskö sun tehdä jotain muutakin kuin olla vain graafikko. Tajusin, että ei helvetti, voin olla muutakin. Oli ihanaa, kun annoin itselleni luvan olla jotain muutakin kuin graafinen suunnittelija. Palaset alkoivat sen jälkeen loksahtamaan paikalleen.

Jos vertaat opiskeluaikoja nykyisyyteen, niin miksi teet nyt sitä mitä teet?

Siihen pisteeseen on vain ajauduttu. Monet nykyiset duunit, kuten Tuplakääk-podi ja somejutut, alkoivat vähän turhanpäiväisinä harrastuksina. En ikinä ole työskennellyt tiedostaen, että haluan tehdä somevaikuttamista. I didn’t choose the influencer life, the influencer life chose me.

Sitä on vain ajautunut tekemään kaikkea muutakin kuin graafikon hommia. On kutkuttavaa aina nähdä, miten eri projektit johtavat toiseen. Meidän podcast edesauttoi alkuvaiheessa sitä, että saatiin oma ohjelma Radio Helsingille. Nyt kun tietää, miten turhatkin asiat saattaa vaikuttaa siihen mitä seuraavaksi tapahtuu, on helpompi sanoa kyllä uusille mahdollisuuksille. Yksi monesta syystä suostua Olet mitä syöt -ohjelmaan oli, että näin mahdollisuudet, joita ohjelma voi tuoda. Jotain mitä en vielä edes tiedä.

Miltä kalenterisi näyttää, kun teet graafikon, somevaikuttajan ja podcastaajan töitä samanaikaisesti?

Se on kaoottinen. Laskin juuri, että mulla on seitsemän projektia menossa samaan aikaan. Kun tulee koko ajan kysymyksiä ja pyyntöjä, ja Slack sekä WhatsApp laulaa, niin ajattelen, että apua, tarvitsen jotain hallintaa elämääni. Paljon on kaikenlaisia tapahtumia, mutta tähän asti on mennyt ihan hyvin.

Vaikka itse duuni oli kivaa, aloin hajoilla siihen, että joka päivä pitää tanssia jonkun muun pillin mukaan.

Koska freelancerin työpäivä loppuu?

Olen tosi hyvä lopettamaan viiteen. Silti tykkään kyllä tehdä töitä ysiin asti illalla tai myöhempäänkin, jos olen päässyt hyvään työmoodiin. Jos teen tosi pitkän työpäivän, niin seuraava voi olla lungi. Kuvailin ehkä vähän hassusti kalenteriani kaoottiseksi, koska mähän rakastan tätä tilannetta! Päivätyöt eivät sopineet mulle ollenkaan. Kun piti mennä saman pöydän eteen joka päivä jonkun muun käskemään aikaan, musta tuntui, että olin kellokortin vanki. Kellosta tuli mulle sellainen vihan symboli. Vaikka itse duuni oli kivaa, aloin hajoilla siihen, että joka päivä piti tanssia jonkun muun pillin mukaan.

Koetko, että sinulla on eri työidentiteettejä? Tuleeko graafikko-Enni podcast-Ennin kanssa hyvin toimeen?

Tulee toimeen kyllä. Välillä graafikkohommissa on sellainen design-Enni, joka laittaa Ristomatti Ratia -lasit päähän paltsuun. Mutta koen, että kaikissa mun duuneissa on läsnä hauskuus ja ilo, myös niissä graafikkojutuissa. Se on kantava voima kaikessa mitä teen. 

Minkälaisena näet roolisi esikuvana? 

Ihmiset on sanoneet, että he ihailevat mussa itsevarmuutta. Ja kyllähän se tuntuu kivalta, mutta sitten samalla mietin, eivätkö muut ihmiset sitten ole itsevarmoja? Sain esimerkiksi Olet mitä syöt -ohjelman jälkeen satoja viestejä. Mulle sanottiin, että sä olet niin hyvä esikuva sen vuoksi, mitä ajattelet vartalostasi ja itsestäsi. Mietin, että mitä helvettiä, vihaavatko kaikki muut ihmiset niin paljon vartaloaan? Eivät tietenkään kaikki, mutta tosi monet ilmeisesti. Se harmittaa. 

Vaikuttajien vaikutus on tutkitusti vaikuttavaa. Millaisena näet vaikuttajien vastuun?

Ehdottomasti vaikuttajien vastuu on iso. Mutta siitä en ole samaa mieltä, että vaikuttajien pitäisi ottaa kaikkeen kantaa ja jakaa kaikki adressit ja linkit. Aina on ihmisiä kysymässä, että miksi et ota kantaa tähän. Mä en ole ikinä tehnyt sitä somessa kauheasti. Jaan just sitä matskua, mitä itse haluan jakaa. Jos joku haluaa olla poliittisesti aktiivinen vaikuttaja, niin sitten on. Mutta kaikkien ei tarvitse olla.

#kaupallinenyhteistyö. Mitä tunteita se herättää? 

Yhteistöiden tekeminen on luontevaa ja hauskaa, vähän kuin muiden matskujen jatke. Tykkään muutenkin aidosti tehdä somea ja jakaa kaikkea hupsua tai mielenkiintoista. Kun someen joka tapauksessa menee ihan helvetisti aikaa, niin miksi kaupallisia yhteistöitä ei sitten voisi olla? En ota turhia paineita, vaan mietin, miten nekin voisi tehdä mahdollisimman mielenkiintoisesti. 

Suurimmaksi osaksi saan vapaat kädet julkaisujen toteutukseen, mutta se riippuu asiakkaasta. En myöskään suostu mihinkään sellaiseen projektiin, johon en itse usko. Sanon ei tosi monelle asiakkaalle.

Minkälaisia moraalisia punnitsemisia teet kaupallisten yhteistöiden suhteen? 

Jos on jokin eettisesti epäilyttävä juttu, niin en siihen suostu. On niitä tapauksia useampikin. Nämäkään jutut eivät ole aina niin mustavalkoisia. Aika vähän on tullut mitään tosi sheidejä keissejä. Jos vähänkin haiskahtaa mädältä, niin en osallistu. Luotan omaan vaistoon.

Mulle sanottiin, että sä olet niin hyvä esikuva sen vuoksi mitä esittelet vartalostasi ja itsestäsi. Mietin, että mitä helvettiä, vihaavatko kaikki muut ihmiset niin paljon omaa vartaloaan?


Missä menee yksityisen ja julkisen raja?

Jaan someen aika paljon itsestäni. Kaikkea en silti halua jakaa. Negatiivista mussuttamista en jaksa somen ulkopuolellakaan, niin en tee sitä mun kanavissakaan. Mä olen kyllä todellakin sitä mieltä, että ongelmista ja vaikeista asioita saa ja pitääkin puhua, mutta jatkuvaa vinettämistä ja valittamista somessa en jaksa yhtään. Helposti unfollaan ihmisiä, jotka harrastaa sitä tosi paljon.

Mitä voisi mielestäsi olla julkisuudessa vähemmän? 

Mun mielestä kaikki voi tehdä just sitä juttua, mitä haluaa. Kaikelle on yleisönsä, varmaan myös niille mussuttajille. Jotkut woke tyypit aina valittaa Instagramin inboxissa, että miks teet tämmöstä, miks sä oot tommonen, vitsi teillä on ihan paska podcast. Ei ole pakko kuunnella! Haluan antaa kaikille tilaa tehdä mitä haluaa, mutta kaikkien ei tarvitse tykätä kaikesta eikä kaikkien tarvitse seurata kaikkia.

Mitä pitäisi tuoda enemmän julkisuuteen? 

Söpöjä eläimiä, kissanpentuja. Tässäkään mä en halua kenellekään sanoa, mitä niiden pitää jakaa. Voin kuratoida mun Instagramin feedin itse sen mukaiseksi, mitä haluan nähdä.

Kun sometat, ajatteletko jakavasi asioita nimenomaan julkisuuteen? 

Julkisuus ei ole tietoisesti mielessä koko ajan. Jollain tasolla tiedostamatta tiedän sen rajan, mikä on hyvä asia ja mikä ei. Esimerkiksi mun puoliso on tarkempi näissä asioissa. Hän oli vähän kauhuissaankin aluksi siitä, että menin Olet mitä syöt -ohjelmaan koko kansan eteen. Mutta hän onkin ihan erilainen ihminen kuin minä.

Julkisuuden kääntöpuoli on ehdottomasti Jodelin tapaiset internetin ulkohuussit. Mikä hiton tarve ihmisillä on puhua niin ilkeästi julkisesti? Kun ensimmäiset jutut itsestäni alkoivat ilmestyä sinne, niin ajattelin, että okei nyt poistan tän, kiitos hei. 

Tee paljon kaikkea tosi tyhmää. Ja sitten ne tosi tyhmät asiat saattaa johtaa hyviin asioihin.

Mitä haluaisit sanoa nuorelle itsellesi?

Tee paljon kaikkea tosi tyhmää. Ja sitten ne tosi tyhmät asiat saattaa johtaa hyviin asioihin. Ja mä olen tehnytkin!

Mikä on sellainen tyhmä asia, joka on johtanut hyviin asioihin?

Tää on kyllä aika lähimenneisyydestä, mutta mun mielestä klassikkoesimerkki siitä, miten joku täysin tyhmä ja turha asia voi johtaa johonkin ihanaan ja hauskaan.

Kukaan ei suostunut katsomaan mun kanssa prinssi Harryn ja Meghan Marklen häitä. Halusin kuitenkin hirveästi jakaa kaikkia mielipiteitäni, niin tuuttasin 50 instastooria aiheesta: kommentoin asuja, henkilöitä ja sitä, mitä siellä tapahtui. Häiden aikaan mulla oli 2000 seuraajaa Instagramissa. Meni reilusti yli vuosi, kun sitten yksi Hesarin toimittaja otti yhteyttä ja pyysi mua Hesarin viralliseksi Linnan juhlien kommentaattoriksi. 

Olin hämmentynyt toimittajan soitosta ja mietin, että miksi minä, en ole mikään muodin ammattilainen. Nauroin koko puhelun ajan ja lopuksi oli pakko kysyä, että miksi juuri minä. ”No kun sulla oli se Harry ja Meghan.” Hän oli sattunut näkemään ne stoorit silloin.

Ei siis kantsi miettiä turhaan onko joku duuni valmis julkaistavaksi. Opiskeluaikoina sitä mietti, onko tämä tarpeeksi hyvä, eikä oikein uskaltanut julkaista mitään. Nyt on huomannut, että jos uskaltaa tuutata kaikki raakileetkin internetiin, voi sillä olla tosi iso voima niihin duuneihin, joita joku pyytää myöhemmin tekemään. Ihan turhaan jengi hilloaa pöytälaatikossa duunejaan. Olisinpa voinut sanoa silloin itselleni, että laita saman tien keskeneräisetkin työt nettiin.

Mikä järkyttää?

Asuntojen hinnat.

Mikä kiihottaa?

Harry Styles.

Mikä inspiroi?

Harry Styles. Voisin vaihtaa joka vastaukseen.

TEKSTI: Lotta Kivelä ja Ainomaija Mikola

KUVAT: Ainomaija Mikola

Kuka luulet olevasi, ibe?

Kuka luulet olevasi, ibe?

Mä vain luulen olevani, mutta en todellakaan tiedä kuka mä oon.

Uusi levysi perkele! ilmestyi syyskuussa. Miltä levyn vastaanotto on tuntunut?

Olin positiivisesti vähän yllättynyt, vaikka kyllä odotinkin, että se otettaisiin vastaan hyvin. Tällä hetkellä on rentoutunut fiilis, tuntui hyvältä laittaa se nyt ulos.

Uusi levysi kertoo kahden persoonan, iben ja perkeleen vuoropuhelusta. Kuka tai mikä tämä perkele on?

Perkele ei varsinaisesti ole mikään konkreettinen persoona tai hahmo, se on enemmänkin kaikenlaista epäluuloa ja itsensä kyseenalaistamista. Perkele edustaa haasteita ja kysymyksiä, joihin jokainen meistä törmää. Perkeleellä loin tälle kaikelle kasvot. 

Molemmat-biisin lopussa kuuluu keskustelu, jossa kuvaillaan sinun ja perkeleen suhdetta hyväksi ja sanotaan, että haluat perkeleen ottavan sinusta vallan. Miksi?

Perkeleen edustamia kysymyksiä ja haasteita ei kannata pelätä, vaan ne tulisi ottaa vastaan. Ne saattaa tuntua vaikeilta, mutta niitä läpikäymällä kehittyy ja kasvaa ihmisenä.

Inseptio-biisissä laulat, että toivot maailman muuttuvan. Jos saisit päättää, mitä haluaisit maailmassa tai nykyisessä yhteiskunnassa muuttaa?

Mä toivoisin, että ihmiset uskaltaisivat olla haavoittuvaisempia, luottaa toisiinsa ja nähdä mahdollisimman paljon hyvää muissa ihmisissä. Ei kuitenkaan sillä tavalla sinisilmäisesti, vaan siten, että ihmiset kuuntelisivat enemmän niitä omia perkeleitään ja olisivat avoimempia niiden kanssa. 

Et ollut somessa uutta levyä tehdessäsi ja olet maininnut, että mitä vähemmän ruutuaikaa, sitä paremmin voit. Some on kuitenkin tärkeä alusta artistille ja olet esimerkiksi tutustunut yhteistyökumppaneihin Instagramissa. Millainen suhde sinulla siis on someen?

Jos mä olen jonkun ihmisen kanssa yhteistyökumppani tai kaveri somessa, niin siinä täytyy olla myös se oikean elämän bondi. Mutta yritän välttää sellaista turhaa selailua. Olen katsonut puhelimen ruutuajan laskurista, että niinä päivinä, kun olen ollut kuuden tunnin sijasta kolme tuntia kännykällä, niin mulla on ollut sikana parempi päivä. Siitä on aika helppo vetää johtopäätöksiä. 

Miten suhtaudut julkisuuteen ja esillä olemiseen?

Saan olla vielä aika rauhassa. Ja tähän pätee sama juttu kuin edelliseen kysymykseen: mitä vähemmän tuijottaa sitä ruutua, jossa se julkisuus on, niin sitä vähemmän se vaikuttaa elämään millään tavalla.

Koetko julkisuuden tavoittelemisen arvoisena asiana?

Julkisuus on mulle enemmän musiikin sivutuote. Jos julkisuutta ei osaisi käsitellä, niin sitten se olisi tosi negatiivinen juttu. Mullakin on aiemmin ollut sellaisia vaiheita. Täytyy pitää se tatsi oikeaan elämään, niin sitten se ei häiritse tai vaikuta ainakaan huonolla tavalla.

2020 ja korona – kuvaile elämääsi ja ajatuksiasi poikkeusolojen aikana.

Tämä uusin levy on tehty lähes kokonaan koronan aikana, eli se on aikansa tuotos. Mulla on ollut hyviä ja huonoja päiviä, mutta oon ehtinyt miettimään enemmän kuin varmaan koskaan ennen. Ja se on ollut musta tosi hyvä juttu. Mä ainakin koen, että tämä vuosi on ollut mulle henkilökohtaisen kasvun kannalta tosi tärkeä.

Millaista kasvua tarkoitat?

Mulle ei koskaan tuu sellaista made it -fiilistä, liittyi se sitten henkiseen kasvuun tai musiikkiin. Henkisesti voi aina kasvaa, eikä siinä ikinä tule täysin tyytyväinen fiilis. Olen siis oppinut nauttimaan itse siitä kasvamisesta. Ja musiikissa itse siitä tekemisestä, ettei ajattele vain niitä saavutuksia. Mulla on siis ajatusmalli muuttunut siten, että tiedostan sen matkan olevan itsessään se määränpää. 

Millainen suhde sinulla on artistiuteen tai artistiminääsi?

Pystyn seisomaan kaiken sen takana, mitä mä sanon iben, Ilmari Kärjen tai vaikka perkeleen nimissä. En koe, että mulla olisi alter egoja. Ja jos vaikka tekisin jotain tyhmää, en voi sanoa, että se oli toi ibe. Että kyllä mä oon ihan yhtenä kokonaisuutena tässä.

Jos et olisi artisti, mitä tekisit?

Tää on vaikea kysymys. Haluaisin tehdä jotain luovaa työtä. Jotain sellaista, joka matchaisi mun arvomaailman kanssa. Mutta en mä osaa sanoa mitään yksittäistä. Ehkä mä vaan kirjoittaisin.

Onko sinulla varavaihtoehtoa artistiudelle?

Koko ajan, kun mä teen sitä mitä mä haluan, eli nyt tätä musiikkia ja kaikkea sen sivussa olevia asioita, opin tosi paljon myös siitä, mitä kaikkea muutakin voisin tehdä. Mulla on sellainen olo, ettei mun tarvitse keksiä plan b:tä, vaan se tulee tässä samalla. Eikä tämä musajuttukaan ole minkään yhden langan varassa.

Hait opiskelemaan filosofiaa tänä vuonna. Aiotko hakea vielä uudestaan?

En osaa sanoa. Mä luen ja opiskelen omatoimisesti jo aika paljon.

Mitä luet nyt? Onko kirjavinkkejä?

Nyt oon lukenut sellaista kirjaa kuin Hyvän historia. Se on tosi hyvä, suosittelen. 

Mitä seuraavaksi, ibe?

Menen laittamaan ruokaa.

Teksti: Henna Ukkonen

Kuvat: Albert Romppanen


Kuka luulet olevasi, Fatima Verwijnen?

Olen 26-vuotias kahden lapsen äiti, markkinointikonsultti ja vakavamman tason aktivisti. Se tarkoittaa, että aktivismi ei ole asia, josta otan lomaa, tai jota teen vapaa-ajalla harrastuksena, vaan se on jatkuvasti läsnä mun elämässä, kaikessa mitä teen. 

Teksti:  Heta Ojanperä Kuvat: Fatima Verwijnenin kotialbumi ja Inka Salminen

Minkä näistä ottaisit mukaan autiolle saarelle: megafonin, vessapaperirullan vai Corona-oluen?

Ottaisin Corona-oluen, koska uskon siihen, että pitää nauttia hetkestä. En tiedä mitä tapahtuisi, jos olisin autiolla saarella, mutta ainakin mulla olisi Corona-olut, josta nauttia.

Mikä maailmassa on erityisesti perseestä?

Tällä hetkellä ihmisten itsekkyys, mikä heijastuu riittämättöminä ilmasto- ja ihmisoikeustoimina. 

Silakkaliikkeen kuulumiset 

Miten silakat voivat?

Silakat voivat oikein hyvin, tosi rauhallisesti tällä hetkellä. Pahimman piikin ohi on päästy: silakat ovat löytäneet oman roolinsa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Olemme pystyneet selkeyttämään toisillemme ja muille ihmisille keitä olemme, mikä viestimme on ja mitä ajamme takaa.

 Mikä se selkeytynyt viesti on?

Haluamme parantaa yhteiskunnallista keskustelua niin, että se perustuu faktoihin, on helposti ymmärrettävää, eikä sitä ohjaa viha tai misinformaatio. 

Miten Silakkaliike konkreettisesti lähti liikkeelle? Mitä teitte?

Haluan alleviivata, että emme halua henkilöidä tätä kehenkään, koska tämä on sitoutumaton liike. Se lähti Johannes Kosken ideasta, että Suomeen tarvitaan jotain samanlaista kuin Italian Sardiinit-liike. Jos liike olisi Suomessa, niin mitä se olisi, mikä sen nimi olisi, mitä sillä haettaisiin? Pikkuhiljaa siihen liittyi lisää ihmisiä, ja viikon päästä meitä oli tuhansia. 

Mitä liikkeen ylläpitämiseen liittyviä haasteita olette kohdanneet? Missä olette onnistuneet?

Ihmiset olettivat, että olemme hirveän paljon suunnitelleet tätä, vaikka se viraali-ilmiö oli todella spontaani ja vahinko. Emme ole onnistuneet alusta asti viestimään ihmisille linjaamme, ja jossain kohtaa se viesti vesittyi kädenlämpöiseksi selkääntaputteluaktivismiksi. Nyt olemme onnistuneet viestimään arvojamme vastaavaa kontenttia antifasismista ja antirasismista. Olemme onnistuneet innostamaan sellaisia ihmisiä aktivismiin, joille ”aktivismi” on ollut kirosana, ja siten madaltaneet kansalaisaktivismin kynnystä. 

Olette Silakkaliikkeessä halunneet välttää johtajakeskeisyyttä ja hierarkiaa. Miten viestinne sitten on muodostunut?

Ihmisiltä on tullut vähän ristiriitaista viestiä: toisaalta haluttiin nostaa Johannes [Koski] liikkeen johtajahahmoksi, toisaalta, kun johtohahmoja nousi ehdottamaan toimintalinjauksia, koettiin, että ”ette te voi vaan sanella meille, keitä me ollaan”. Toisaalta haluttiin selkeää viestintää, mutta toisaalta mielestäni brändi/Slush-meininkiä on kuvottavaa liittää kansalaisaktivismiin. Joitain johtohahmoja on noussut niistä ihmisistä, jotka ovat olleet aktiivisesti rakentamassa liikettä. Mutta nämä asiat eivät ole yllättäviä, kun puhutaan tuhansien ihmisten kansalaisaktivistiliikkeestä.

Mitä mieltä olet Silakkaliikettä käsitelleestä uutisoinnista?

Se on ollut todella positiivista lähtökohtaisesti. Ihan aiheellista kritiikkiä on tullut antipopulismiin ja konkreettisuuteen liittyen.

Silakkaliike haluaa vähentää vihaista poliittista keskustelua. Miten vihaan tulisi reagoida? 

Se on todella kontekstiriippuvaista. Jos kohtaa vähemmistöihin kohdistuvaa vähättelevää puhetta ja poliittista toimintaa, niin ei vähemmistön rooli ole aina olla se ymmärtävä ja rauhallinen osapuoli, vaan silloin kuuluukin olla äänekäs ja näyttää oma turhautumisensa. Jos yhteiskunta ei kestä sitä, niin yhteiskunnassa pitää muuttaa jotain. Eli lähtökohtaisesti aina rakkaus edellä, mutta ei meidän tarvitse olla mitään ovimattoja siinä vihaisessa keskustelukulttuurissa.

Henkilökohtaisen politiikka

Mieleenpainuvin tekosi kansalaisaktivistina?

Mieleenpainuvimpia hetkiä on sellaiset, kun syvän päädyn äärioikeistolaiset ovat tulleet kertomaan mulle, että koska he ovat seuranneet mun aktivismia, he ovat ”tulleet pois sieltä”. Silloin olen todella iloinen: mun välillä aika vihaisestakin äärioikeistoa käsittelevästä retoriikasta huolimatta olen pyrkinyt alleviivaamaan, että kuka tahansa, joka sieltä tulee pois, otetaan avosylin vastaan. 

Ketä ihailet? Voit mainita useammankin henkilön.

Alexandria Ocasio-Cortezia, Michelle Obamaa, Zahra Karimya, Ujuni Ahmedia ja Suldaan Said Ahmedia. He ovat kaikki vähemmistöjen edustajia, jotka ovat tehneet todella merkittäviä tekoja politiikan ja aktivismin uralla tuoden mulle fiiliksiä siitä, että maailmassa on hyviä ihmisiä ja asioita, joita kannattaa puolustaa. 

Olet kannustanut monia ystäviäsi lähtemään politiikkaan. Kiinnostaako se sinua vaikuttamismahdollisuutena?

Koen, että olen vähän liian radikaali politiikkaan. Aktivismi on mulle paljon parempi vaikutuskanava, koska mun ei tarvitse filtteröidä itseäni ja miettiä, mikä on oikea tapa tuoda itseäni esille. Olen taustavaikuttaja.

Some-presenssisi on suhteellisen positiivista. Ahdistutko mistään?

Ahdistun vihaisuudesta ja epäreiluudesta, joita varsinkin äärioikeistolaiset käyttävät, osana semmoista hiljentämisen taktiikkaa. Vaikka mulla on tosi iso kokemus siitä trollaamisesta ja vihaisesta viestinnästä, niin kyllä se välillä tuntuu todella pahalta. Koen, että aktivismin kentällä emme tarvitse yhtään marttyyria, ja siksi pidän joskus pitkiäkin some-taukoja. Uskon, että nöyryys ja haavoittuvaisuuden myöntäminen ovat positiivisia asioita. Että uskaltaa sanoa, että kyllä se tuntuu pahalta.

Kuinka tärkeä osa identiteettiä sukupuoli on sinulle?

En ole tätä hirveästi joutunut miettimään, koska olen hyvin heteronormatiivinen ja syntynyt siihen sukupuoleen, jonka koen omakseni. Identiteetin kannalta en koe, että se olisi kovin tärkeä. En edusta itseäni sukupuolen edustajana, vaan itsenäni. 

Aktivismin ekologia

Twitterissä katsot maalittajia hymyillen suoraan silmiin. Tulisiko maalittaminen kriminalisoida?

Kaksipiippuinen juttu. Toisaalta totta kai, koska se on toimintaa, joka hiljentää ihmisiä ja esimerkiksi estää heitä lähtemästä politiikkaan. Toisaalta on todella vaikea tie lähteä siihen, että mitä saa sanoa ja mitä ei. Toivoisin, että some-platformit ottaisivat isompaa vastuuta sen sijaan, että sitä pitäisi kriminalisoida. 

Mitä ajatuksia hallituksen epidemia-ajan toimet herättävät kansalaisaktivismin näkökulmasta?

Tämä on todella historiallista aikaa. Tietysti nämä ihmisiä rajoittavat toimet tuntuvat tämmöisen semi-anarkistisen ihmisen näkökulmasta aika villeiltä. Mutta totta kai ymmärrän ne, mun mielestä hallitus on osoittanut ihan esimerkillistä johtajuutta. Aktivismi, edes vallankumouksellinen sellainen, ei tarkoita mitään typerää kansalaistottelemattomuutta. 

Miten aktivisti hyödyntää poikkeusoloja?

Tuo omaa itseään ja omia ajatuksiaan yhä enemmän esille nyt, kun ihmiset ovat kotona näiden asioiden äärellä. Poikkeusolot ovat mahdollisuus ihmisille tutkailla sitä, mikä on tärkeää. Me olemme kaikki samassa tilanteessa yhteiskunnallisesta luokasta, sosiologisesta asemasta ja etnisyydestä riippumatta: se ehkä luo ihmisille erilaista näkökulmaa. 

Mikä on keskeisin pullonkaula ilmastonmuutokseen ja taloudelliseen epätasa-arvoon liittyvien ongelmien ratkaisemisessa?

Isoimpina esteinä ovat asenteet ja kasvava individualismi. Ollaan kummallisessa tilanteessa, jossa kaikki tiedostavat, että asialle pitää tehdä jotain, mutta kukaan ei konkreettisesti tee mitään, ainakaan tarpeeksi. Koska elämme kapitalistisessa maailmassa, kukaan ei halua ottaa vastuuta. Ja meillä on kapitalistisen yhteiskunnan luoma valheellinen ajatus tarpeesta onnellisen elämän saavuttamiseksi. Se on yhteiskunnallinen ongelma: kuluttamiselle rakennettu yhteiskunta. Länsimaissa ihmisille on luotu ajatus siitä, että he ovat niin tärkeitä, että he ansaitsevat tämän kaiken. 

Toimitko ensisijaisesti paikallisesti, kansallisesti vai globaalisti?

Globalismi tulee esille yhteyksissä muiden maiden antirasistisiin toimijoihin. Olen myös ollut eri maissa kouluttamassa etnisten vähemmistöjen ja seksuaalivähemmistöjen tilasta. Enemmän kuitenkin toimin paikallisesti, koska mun aktivismi keskittyy rasismiin ja ihmisoikeuksiin, ja Suomi on yksi maailman rasistisimpia maita ja esimerkiksi rasistisin Pohjoismaa. 

Onko kansallisvaltio historiallinen jäänne? Entä kansalliset kulttuurit?

Uskon, että meillä tulee aina olemaan kansallisvaltioita, ja kansallisidentiteetillä tulee aina olemaan jokin rooli, mutta olemme menossa globaalimpaan suuntaan. Ihmisillä tulee aina olemaan tarve omaan ryhmään ja oman tarinan alleviivaamiseen kulttuurin kautta. Ulkonäön rooli tulee laskemaan: sen sijaan yhdistävä tekijä voi olla esimerkiksi joku urheiluun liittyvä asia tai kieli. Tämäkin liittyy individualismiin: varsinkin meillä länsimaissa on alleviivattu todella paljon yksilöllisyyden ja oman taustan merkitystä: ”mä oon mä, mä oon suomalainen, ja tässä on mun jengi”. 

Lopuksi: 

Toivo, tieto vai toiminta?

Tässä post-truth-ajassa: tieto. Todella moni kriisi jäisi tapahtumatta, jos ihmisillä olisi oikeaa informaatiota.