November blues

TEKSTI Anna Kananen KUVITUS Inka Salminen

Miten se tapahtuikaan silmänräpäyksessä, aivan huomaamatta. Herättyäni herätyskellon piippaukseen olin, kuten aina, keittänyt kahvia ja istuskellut kotona pari tuntia tekemättä juuri mitään.

Ulkona havahduin siihen, että eilisen pudonneet lehdet ja keltaiset ja oranssit puut olivat vaihtuneet paljaisiin oksiin sekä paljaaseen, harmaaseen katukiveykseen, joka vasta hetki sitten oli peittynyt pudonneiden lehtien alle. Ilma oli muuttunut hyytäväksi, ja olin tottuneesti pukeutunut toppatakkiin, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä välissä lämpötila oli alkanut lähestyä pakkasasteita.

Samalla ajatukset olivat aivan huomaamatta – niin, vaihtuneet. Lähikapakan ohi kulkiessani en enää ajatellut joka kerta sinua, tai vaikka ajattelinkin, oli se huokaus menneestä, sekoitus ikävää ja helpotusta, iloa ja unohtuneita hetkiä. Ei enää pelkkää syvää, mustaa surua.

Kipu oli siirtynyt muualle, muihin hetkiin ja muihin menetettyihin ihmisiin. October blues, ajattelin.

Mutta niin, ei ollut lokakuu. October bluesista tuli November blues, sama kai se.

Ja yhtäkkiä, huomaamatta, vuosi oli vaihtunut ja samat asiat seurasivat toisiaan. Vappuaaton aamuna sää oli upea, aurinko paistoi ja ihmiset ympärillä olivat iloisia, mutta illan tullen kadut täyttyivät lasinsiruista ja rikkoutuneista ihmissuhteista, kyyneleistä ja läikkyneestä kuohuviinistä. Mutta olivat ihmiset iloisiakin, pariskunnat tai juhlahumussa toisiinsa ihastuneet jatkoivat kohti samoja makuuhuoneita ja samoja ajatuksia.

Elokuisena aamuna ajatukset olivat palanneet jälleen sinuun – sillä erotuksella, että sinä tarkoitit tällä kertaa eri asioita, eri asuntoa, erilaisia unelmia ja eri kapakoita. November blues vasta edessä.

Yhdessä hetkessä ei yhtään mitään, mutta kuitenkin kaikki oli tapahtunut.

Vetoomus järjestölehtitukien leikkaamista vastaan

Me allekirjoittaneet vastustamme Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan talousjohtokunnan esitystä lakkauttaa järjestölehdille myönnetyt tuet ylioppilaskunnan vuoden 2022 budjetissa ja ylioppilaskunnan hallituksen esitystä puolittaa ne.

Helsingin yliopiston järjestölehdet ovat olleet tärkeä osa yliopistokulttuuria ja -demokratiaa jo yli 150 vuotta. Kaikille avoimena alustana lehdet tarjoavat jäsenistölleen mahdollisuuden kritisoida ylioppilaskuntaa ja yliopistoa. Tällaisen alustan katoaminen supistaisi yhteisömme moniäänisyyttä merkittävästi. Vanhimmat lehdet ovat olleet toiminnassa yli 150 vuotta, joten niiden toiminta on ehtinyt nivoutua korvaamattomaksi osaksi yliopistokulttuuria. Lisäksi yliopistolain 46. pykälä erityisesti ilmoittaa ylioppilaskuntien tehtäväksi valmistaa opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Järjestölehdet ja niiden mahdollistama opiskelijajournalismi ovat äärimmäisen tärkeässä osassa tämän työn tekemisessä.  

Järjestölehdet luovat HYY:n järjestöissä identiteettiä ja yhteisöllisyyttä, sekä tukevat yliopiston ja ylioppilaskunnan tavoitteita jäsenistönsä ja opiskelijoidensa sivistämisessä. Ne antavat opiskelijoille vaihtoehtoisen keinon osallistua oman järjestönsä ja ylioppilaskunnan toimintaan. Järjestölehdet ovat monelle järjestölle tärkeä väylä kohdata jäsenistöään ja kommunikoida sen kanssa niin opintoasioista, vapaa-ajan toiminnasta kuin myös omasta tieteenalasta. Ne tarjoavatkin opiskelijoille mahdollisuuden syventyä omaan tieteenalaansa ja siihen liittyviin teemoihin tavoilla, joita yliopiston kurssit tai muu ylioppilaskunnan toiminta ei tarjoa. 

Vapaa-ajan kirjoitustyö on erittäin tärkeää oman kirjallisen ilmaisun kannalta, erityisesti jos suorittaa opintojaan englanniksi. Järjestölehdillä on myös suora vaikutus työllistymiseen ja oman alan työelämään tutustumiseen. Ei ole parempaa tapaa oppia ja kerätä kokemusta viestinnästä kuin järjestölehdessä toimiminen. Esimerkiksi lehdissä kerätty kirjoitustaito ja taitossa käytettävä InDesign ovat tärkeitä työkaluja ammateissa, joihin liittyy viestintää. Järjestölehdissä toimijat oppivat viestinnän lisäksi myös työelämälle keskeisiä organisoinnin ja yhteistyöskentelyn taitoja. 

Yksi talousjohtokunnan perusteista tukien lakkauttamiseksi on lehtien ympäristövaikutus. Pidämme ympäristövaikutuksiin vetoamista lähtökohdiltaan ongelmallisena, sillä painetun lehden ympäristövaikutus ei ole yksiselitteisesti positiivinen tai negatiivinen. Ympäristövaikutuksia ei ole myöskään tutkittu tarpeeksi, että niihin voisi vedota ylioppilaskunnan päätöksenteossa. Järjestölehdet antavat nykyisellään lukijoilleen mahdollisuuden valita digi- ja paperilehden välillä.

Oleellinen osa järjestölehtien sisältöä on myös kuvitus ja kaunokirjalliset tekstit, kuten runot, novellit ja satiirit. Visuaalinen ilme ja taitto ovat merkittävä osa taideteoksia, jotka vaativat painetun lehden julkaisun – kaikki taidemuodot eivät taivu verkkoon lainkaan. Printtimedian katoaminen vaikuttaisi siis merkittävästi toimitukselliseen sisältöön. Ei myöskään tule unohtaa printtijulkaisun merkitystä sille, että kuvittajien ja valokuvaajien taide tulee nähdyksi. Järjestölehdet ovat ponnahduslauta ja matalan kynnyksen alusta tuleville taiteilijoille julkaista teoksiaan, minkä vuoksi päätöksellä olisi vaikutusta myös Suomen taidekentän tulevaisuuteen. Lehden painaminen on usein ehto sille, että myös yliopiston henkilökunta lukee lehtiä.

Järjestölehtitukia maksetaan tällä hetkellä 20 000 euroa HYY:n 3,8 miljoonan euron budjetista, eli vain noin 0,5 % koko ylioppilaskunnan toimintakuluista. Monet järjestölehdet ovat kuitenkin toiminnassaan riippuvaisia näistä tuista. Vaikka useiden lehtien kuluja kustannetaan myös osittain mainostuloilla, on korona rokottanut monien yritysten kukkaroa, eikä sponsoreita ole ollut helppo löytää. Jokainen mainostulo on ollut juhlan paikka jo ennen koronaa, eikä niiden varaan voi laskea koko lehden toimintaa. Osa lehdistä elää puhtaasti lehtituen varassa, ja sen kutistaminen olisi suoraan printtilehden kuolinisku.

Toimintakulttuurin radikaali ja asteeton muutos on iso isku lehtien toiminnan jatkuvuudelle. Mielestämme kaikki muutokset nykyiseen järjestelmään pitää tehdä asteittain ja järjestöjä pitää tukea toiminnan jatkuvuuden takaamiseksi. Myös vaikeassa taloustilanteessa tehdyt päätökset täytyy tehdä pitkäjänteisin ottein ja päätösten vaikutukset huomioiden. 

Allekirjoittajat:


Forstihuuto, Groteski, Kapitaali, Kompleksi, Kronikka, Ksoidin, Kyyhkynen, Minervan Pöllö, Pieni Puukello, Poleemi, Policy, Siulaset, Tutkain, Väki, Ostro, Käkriäinen, Diskurssi, Teema, Maatiainen, Vapaa Radikaali (Helix ry), Biosfääri ry, Symbiontti

Mieli ja maailma tehokkuusajattelun kahleissa

TEKSTI Roosa Väätäinen KUVITUS Inka Salminen

Mitä tapahtuisi ilmastolle ja hyvinvoinnille, jos jokainen ihminen hidastaisi tahtia? Kapitalismin synnyttämät ilmiöt, kuten kilpailuyhteiskunta, suorituskulttuuri ja tehokkuusajattelu ovat levinneet lähes jokaiseen maailman kolkkaan, mutta myös syvästi juurtuneet ihmisten mieliin.

Olemme pisteessä, jossa pitäisi hiljentää tahtia. Maapallomme pyrkii viestimään tästä lukuisilla tavoilla: jäätiköt sulavat vaarallisen nopeasti, happea tuottavat sademetsät sekä koralliriutat tuhoutuvat ja kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon. Silti jatkamme kuopan kaivamista allamme. Raavimme maapallosta irti kaiken, mikä ei koskaan ollutkaan meidän. Kunnioitus luontoa kohtaan on lähes kadonnut tehotuotannon myötä.

Samalla kulutamme loppuun myös omaa hyvinvointiamme.Työperäisestä uupumisesta on tullut uusi normaali ja media ylläpitää sitä rakentaen menestysnarratiivia uupumuksesta selvinneiden ympärille. Suorittava mieli ei osaa nähdä näitä tarinoita varoituksen sanoina, vaan enemmänkin merkkinä kunnianhimosta. Yhteiskunta painostaa meitä tehokkuuteen, koska se nähdään tienä rikkauteen ja menestykseen. Raha on jo pitkään ollut menestyksen mittari, sillä se tuo rakentamassamme maailmassa valtaa ja mahdollisuuksia. Surkuhupaisaa tässä kaikessa on, että vaikka harvat oikeasti haluavat elää tämän paineen alla, omalla suorittamisella ja kiireellä painostamme kaikkia mukaan yhteiseen oravanpyörään.

Osa meistä kestää tätä hullua maailman menoa paremmin. Resilienssi on psykologinen termi, jolla tarkoitetaan psyykkistä kestävyyttä tai palautumiskykyä, eli sitä, miten ihminen kestää vastoinkäymisiä. Perimän ja kasvatuksen seurauksena toiset selviävät henkisellä tasolla helpommin elämän haasteista kuin toiset. Se ei yksinään selitä, miksi joidenkin mieli järkkyy ja toisten ei, mutta on tärkeä osatekijä. Onneksi resilienssi on ennen kaikkea taito, jossa voi kehittyä. Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Myös maapallolla on oma resilienssinsä. Ilmastoraportteja lukemalla ei jää epäselväksi, että se vasta onkin matkalla kohti totaalista uupumusta. Liiallinen tehokkuus on siis haitaksi myös maapallollemme. Helsingin yliopiston apulaisprofessori Jussi T. Eronen kirjoittaa globaalin tuotannon resilienssistä Startegisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman WISE-projektin verkkosivuilla näin: ”Hyvin yleisellä tasolla systeemien resilienssiä vaikuttavat lisäävän monimuotoisuus, toimintojen päällekkäisyys sekä tietynlainen tarpeettomuus eli se, että systeemissä on ‘löysää’. Nämä ominaisuudet puskuroivat systeemiä ja mahdollistavat kokonaisuuden toiminnan silloin kuin osa ei toimi”. Hän myös jatkaa: ”Puhuttaessa tulevaisuuden kestävistä yhteiskunnista ja toiminnoista on opittava hankala läksy: usein kestävyys ja resilienssi tarkoittavat tehottomuuden lisäämistä.”

Tätä ajatusta voisi laajentaa kestävän tuotannon tasolta myös mielen hyvinvointiin. Jotta voimme säilyttää mielenterveytemme opiskellessa sekä tulevaisuuden työelämässä, meidän on huollettava resilienssiämme samalla lääkkeellä kuin kotiplaneettamme kantokykyä. Ylisuorittaminen ja liiallinen tehokkuus eivät siis todellisuudessa tule viemään meitä pitkälle elämässä, vaan se, että opimme hidastamaan tahtia ja kunnioittamaan mieltä ja luontoa. Tämä on lopulta oikea tie menestyneeseen elämään sekä samalla myös mahdollisuus kohti paremmin voivaa planeettaa.

Gallup

TEKSTI ja KUVAT Ainomaija Mikola & Paavo Jantunen

1. Minkä maalauksen haluaisit vessasi seinälle? 

2. Paras zeniläinen viisaus? 

3. Onko tomaatti hedelmä?

+ Mitä haluaisit kysyä haastattelijalta?

Pouta, opiskelija

1. Salvador Dalí: Narkissoksen metamorfoosi, 1937, öljy kankaalle.

2. ”Jos et löydä onnea siitä missä olet, mistä muualta kuvittelet sen löytyvän?”

3. No onko sun mielestä muka?

+ Mikä susta oikeen tulee isona? 

Runo, opiskelija

1. Mä en oikeen perusta mistään maalauksista, mutta joku piissi Keravan assalta menisi aika mukavasti siihen ovenkahvan viereen.  

2. Keep it simple, eli ”keep it zen”.  

3. Se on kyllä ihan hyvä vihannes leivän päällä. Ja miksei myös mehussa. 

+ Mikä muuttolintu sä oot?

Caro, opiskelija

1. Tuli mieleen se kakspäinen kotka, joka hyökkää suomineidon kimppuun. Ois kyllä kiva kysyy siltä kotkalta, että mites se nyt tollee kun sillä on kaks päätä… Vai onks sillä edes kaks? Vai vaan yks? 

2. Mites se meni se ”ken toiselle kuoppaa kaivaa, se itse pidemmälle hyppää…” 

3. Ihan hauska kysymys! Ei se ole. 

+ Gallup on kyllä hieno osallistamisen muoto… Siis eihän tää oo kysymys… Mitäs oot puuhaillut?

Mikko, opiskelija

1. Joku Rembrandtin omakuva varmaan. Siinä se sitten tuomitsee mua, kun oon kolmannen kerran ”kakalla” räpläämässä puhelinta. 

2. Itseasiassa zen on aika kattava viisausperinne, josta on hankala lähteä erottamaan mitään yksittäistä one-lineria.  

3. Seuraavaks varmaan kysyt, että kuuluuko tomaatti pizzaan. 

+ Eihän sulla oo mitään flunssaoireita??

Mielifragmentteja

TEKSTI Eero Lipponen KUVITUS Maija Harju

Tyhjät katseet (surumieli)

“Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa.”

– Paavo Haavikko

Tyhjät katseet sisäpihalle päin. On helpompi laittaa tälle nyt piste kuin yrittää jatkaa. Helpompi valita tuttu kärsimys kuin tuntematon ja mahdollisuus onneen. Olen raukkamainen. Kai näinkin voi elää. 

Otan iltapäivällä metron isän luo. Pitää pestä pyykkiä. Kun kärsii, on edelleen helpompaa mennä vanhempien nurkkiin notkumaan kuin ystävän kanssa kävelylle. Vanhemmat ovat jo ymmärtäneet tietävänsä nykyisestä elämästäni niin vähän. He eivät vaadi avautumaan.

On asioita, joista en pysty puhumaan läheisilleni. Asioita, joista on pakko puhua niille, jotka ovat etäisiä. Yritän lunastaa YTHS:n ajanvaraustiketin psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Aikoja ei tietenkään ole jäljellä. 

Osallistun Zoom-luennolle. Mitäpä muutakaan voisin? Poliittinen kulttuuri ei kiinnosta. Miten se nyt voisikaan? 

Lupasin Tutkaimeen esseen. Pakotan itseni näppäimistön ylle. Kirjoittaja, jutut on kirjoitettava loppuun. 

Kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, ainakin hetken. Kirjoitus ilmaisee aina voimaa, silloinkin kun se puhuu surusta. Silti en odota punertuvaa taivasta. 

Hajamieli

Keskittymiskyky on hyve, hajamielisyys pahe. 

Jo Pyhä Cassianus varoittaa munkkeja niin sanotusta akediasta, levottomuudesta ja hajamielisyydestä: ”Tämä ankara ja kauhistuttava demoni taistelee jatkuvasti munkkeja vastaan. Kuudennella tunnilla se hyökkää munkin kimppuun ja saa hänessä aikaan herpaantumista ja vavistusta sekä herättää vihaa koko paikkaa ja niitä veljiä vastaan, joiden kanssa hän kilvoittelee. Työnteon se saa hänelle vastenmieliseksi, samoin pyhien kirjoitusten lukemisenkin.”

Eikä munkeilla ollut edes älypuhelimia! 

Mutta muutoin tämä on tuttua, vaikkei enää edes lueta pyhiä tai muitakaan kirjoituksia niihin syventyen. “Handbookeista” ravistetaan irti se mikä lähtee ja kylvetään se saman tien Word-dokumentin tyhjään tilaan. Kutsuttakoon tätä hengenviljelyksi. 

Toki tarvitsemme myös keskittymiskykyä, syventymistäkin. Olen kuitenkin liian paljon aikani lapsi allekirjoittaakseni Cassianiuksen koko paheksunnan. En sanoisi, että hajamielistä ”[j]outilaisuutta seuraa monipuuhaisuus, monipuuhaisuutta kurittomuus ja kurittomuudesta johtuu sitten kaikki paha.”

Niin… seuraa siitä joskus hyvääkin. Itse tarvitsen kirjoittaakseni molemmat mielet, keskittyneen ja hajaantuneen. Tekstini syntyvät yleensä lukemisen sivutuotteina. Ja lukemisen rytmi on seuraava: Vuoroin tutkitaan musteläiskiä kuin tomuisia hieroglyfejä, joita tarkkaillaan suurennuslasin läpi ja sarveiskalvot kipeinä. Vuoroin lepuutetaan silmää katsomalla hiekkadyynin ääriviivaa sen hajotessa horisonttiin. Katsotaan horisonttiin niin, ettei etsitä mitään erityistä. Niin, että väsyneet silmät taittavat hajaan. 

Toinen vertaus: Ensin kootaan kaikki mielen voimat yhteen kuin haravoitaisiin kaikki pihan lehdet kasaan. Seuraavaksi annetaan pohjoistuulen heittää ne hajalle. Sitten lähdetään seuraamaan yhtä ajatuslehdykkää tai sivussa syntynyttä tekstin riekaletta. 

Tekstit ovat akedian tyttäriä, hajamielisyyden hedelmiä. 

Mutta niin kuin ei munkkeja edes uhannut hengen velttous kuin vasta kuudennella tunnilla – siihen saakka he olivat hyvissä hengen voimissa – niin ei kirjoittajakaan saa heti hajamielistyä. Hajamielisyys on ansaittava. Siihen on valmistauduttava keskittämällä mieltä. Jos mitään ei ole keskitetty kasaan, ei ole mitään, minkä kanssa haaveilla. 

Ken ei keskity, sen ei hajamielistyäkään pidä.

Mieletön

“On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa: 

– Tuossa ei ole puuta

On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa:

– Tuossa on puu

On mieletöntä istua puutarhassa”

Runo on Tuukka Pietarisen kokoelmasta Yksin ja toisin (2018). Tilanne on hämmentävä. Istua nyt puutarhassa ja osoitella edessä seisovaa puuta ja väittää vuorotellen: ”Tuossa ei ole puuta” ja ”Tuossa on puu”. Tämä haiskahtaa pahimman luokan filosofiselta saivartelulta…

Ehkä puutarhassa istuskelee pellavavaippoihin pukeutunut välimerellinen porukka. Piirin keskellä retkottaa poikkeuksellisen ruma paljasjalka. Hän sanoo: ”Tuossa ei ole puuta”, selittää jotakin näkymättömästä puun ideasta, puusta sinänsä.

Voimme nähdä, että mies on hämäräpyyteinen ja kieromielinen. Varmasti hän on ottanut tehtäväkseen nuorison turmelemisen. 

Pahanomaisella oraakkelinpuheellaan tämä mies johdattelee suorimmankin nuoren kieroon. Sanoillaan hän hävittää alastoman puun näkyvistä, pukee sen oudoilla aatteilla. Kun todistelussa on edetty tarpeeksi pitkälle todellisuudesta, kirkasmielisinkin nuori lannistuu. Ei kehtaa huudahtaa: ”Tuossahan todellakin on puu! Aatteilla ei ole vaatteita.”  

Mutta: puun sijasta varsinaisesti huomiotta jää puutarha. Kukaan ei näe puulta puutarhaa. Ei sypressin pitenevää varjoa, ei aidan takaa ojentuvaa kirsikanvartta. Ei aidalla versoilevia viiniköynnöksiä, ei istutusten seassa haarautuvia pikkupolkuja. Ei polun mutkassa väistyviä vaaseja, ei amforan pinnan punakuvioita. 

Mielettömältä suunpieksennältä ei havaita, mikä todella on eriskummallista. Että on puutarha! Tosiaan puutarha! Ja siellä istutaan, noin vain. Ja puhellaan, kuin ei mitään. Tämähän on… niin, no… mieletöntä!