Kannatin Suomen liittymistä Natoon. Kun eduskunta äänesti 17.5.2022 Nato-jäsenyyden hakemisen puolesta historiallisen yksimielisesti äänin 188-8, olin ihan tyytyväinen. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022, monien suomalaisten perustavanlaatuinen turvallisuudentunne järkkyi. Nato-jäsenyys ja sen tuoma lisäturva on varmasti se ainoa asia, joka tässä tilanteessa voi tuoda turvallisuudentunnetta takaisin.
On tärkeää pitää mielessä, minkä takia Suomessa enemmistö kannattaa Nato-jäsenyyttä, sillä muutama kuukausi sitten tilanne oli täysin toinen. Suomen enemmistö kääntyi Naton kannalle, koska Venäjä näytti toiminnallaan, että naapurimaahamme ei voi luottaa: mikä estää sen, ettei Suomi olisi seuraava Ukraina?
Ukrainalaisten kohtaama epäreilu ja raaka sota on syy, miksi Suomella oli aikaa reagoida. Koska Venäjän joukot ovat nyt Ukrainassa, me ehdimme hakea Nato-jäsenyyttä. Suomen Nato-polku on peittynyt ukrainalaisten verellä, ja tätä uhrausta emme saa unohtaa.
Sen vuoksi onkin aivan helvetin irvokasta juhlia ja juoda skumppaa Nato-jäsenyyden vuoksi: Nato-jäsenyyden hakemisen olosuhteet eivät anna aihetta juhlia. Mielessä pyörii tällä hetkellä Euroviisut voittaneen Kalush Orchestran Oleh Psyukin sanat lehdistötilaisuudessa: ”En ole aivan varma ymmärtävätkö eurooppalaiset, kuinka paljon ukrainalaiset joka hetki kärsivät.”
Vaikka osa puolueista on ollut Naton kannalla jo vuosia, niin jonkinlainen tilannetaju olisi tarpeen. Kuten ulkoministeri Pekka Haavisto totesi: ”Ei ole shamppanjalasien aika. Euroopassa on sota.”
Euroviisut ovat ihmisen parasta aikaa. Sesonki alkaa Suomessa jo tammi-helmikuun vaihteessa, kun Uuden Musiikin Kilpailun edustajat julkaistaan. Huippunsa se saavuttaa huhti-toukokuussa, kun osallistujamaiden viisuedustajat ovat suuremmaksi osaksi selvillä, ja voi alkaa jännittää itse tapahtumaa.
Euroviisut katsoin ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan vuonna 2013. Sitä ennen olin nähnyt muutamia pätkiä, mieleen on jäänyt ainakin LordinHard Rock Hallelujah sekä LenanSatellite. Kotona meillä ei Euroviisuja katsottu, koska meillä ei ollut televisiota. Tapahtuma ei muutenkaan ole vanhoillislestadiolaisissa piireissä kovin hyväksytty asia – tai ainakaan minun nuoruudessani ei ollut. Olin aina kiinnostunut Euroviisuista, vaikken oikein tiennytkään, mikä niiden idea oli.
Kun ensimmäisen kerran katsoin Euroviisut vuonna 2013, olin muutamaa kuukautta aiemmin kertonut vanhemmilleni, etten enää kokenut olevani lestadiolainen. Euroviisut olivat itselleni sinä keväänä erityisen merkitykselliset, sillä niiden katsominen oli ensimmäinen konkreettinen asia, missä päätökseni näkyi. Niiden äärellä tunsin kliseisesti olevani ensimmäistä kertaa vapaa.
Vaikka vuoden 2013 Euroviisut eivät olleet esityksiltään erityisen mieleenpainuvat (CezarinIt’s My Life -kappaletta lukuunottamatta), kulttuurisena elämyksenä nuorelle Lyydialle ne olivat jotain ainutlaatuista. Nämä Euroviisut herättivät minussa aivan kyltymättömän viisufanin – joka yhä edelleen tänä päivänä olen. Viisut ovat tuosta vuodesta lähtien olleet osa jokaista kevättäni. Vuonna 2016 viisufaniuteni vahvistui entisestään, sillä katsoin silloin ensimmäistä kertaa Uuden Musiikin Kilpailun sekä molemmat Euroviisujen semifinaalit.
Voisin hyvin kuvitella, että rakkauteni viisuja kohtaan sekä syyt sen taustalla, eivät ole ainutlaatuiset. Euroviisut ovat olleet jo vuosikymmenien ajan tapahtuma, johon jokainen on yksilönä tervetullut. Tapahtuma on seksuaalivähemmistöjen rakastama, eikä suotta: jo 1990-luvulla vähemmistöt hyväksyvä ilmapiiri näkyi selkeästi, kun DanaInternational voitti viisut kappaleellaan Diva. Sen jälkeen monimuotoisuus viisuissa ja myös viisujen ulkopuolella on lisääntynyt – ja hyvä niin.
Euroviisut eivät varmasti ole kaikille yhtä merkityksellinen tapahtuma kuin itselleni. Harva luultavasti varaa kalenteriaan tyhjäksi viisujen ajaksi tai perehtyy muiden maiden viisuedustajiin etukäteen. Harva myöskään käy humanistisen tiedekunnan puolelta euroviisukurssia (iso suositus kurssille, parhaimmat 5 opintopistettä koko yliopistourallani.) Melko monet eivät jopa, jostain käsittämättömästä syystä, pidä Euroviisuista tai viisumusikiista. Euroviisuihin liittyy monia ongelmia ja iso kasa kaksinaismoraalisuutta muun muassa siinä, että EBU (European Broadcasting Union) yrittää väittää sen olevan politiikasta vapaa tapahtuma. Silti suosittelen kaikkia tutustumaan Euroviisuihin tänä vuonna, sillä Euroviisujen tunnelma on mukaansatempaava ja ainoa laatuaan.
Dataa voi kuvailla nykyajan kullaksi. Erona on vain se, että dataa ei tarvitse erikseen kaivaa – ihmiset luovuttavat tietonsa mielihyvin tuntemattomiin käsiin.
Shoshana Zuboff kuvaa kirjassaan The Age of Surveillance Capitalism(2019) datan analysoinnin ja käytön synnyttämää markkinadynamiikkaa. Zuboffin teorian ytimessä on käsite vallan epäsymmetriasta, joka syntyy datan hallitsijoiden ja luovuttajien välille. Jokainen verkkoselailu, sosiaalisen median päivitys ja arkipäiväinen googlaus on kaupankäyntiä. Sinä myyt dataa, vastineeksi saat haluamasi tiedon tai palvelun.
Monien suhtautuminen aiheeseen on neutraali. Mitäpä väliä sillä on, että saa hiukan osuvampia mainoksia?
Aalto-yliopiston informaatioverkostojen ohjelman akatemiatutkija Johanna Ylipulli korostaa, ettei ongelma ole aivan näin yksinkertainen: “Digitalisaation ja digitaalisten teknologioiden vaikutukset yhteiskunnalliseen tasa-arvoon ovat todella moninaisia ja monimutkaisia. Lisäksi ne ovat monin tavoin kietoutuneet yhteen konventionaalisten yhteiskunnallista eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden, kuten koulutuksen, luokan ja sukupuolen kanssa. Voisi sanoa, että ilmiöön on kyllä herätty, mutta tutkimusta ja toimia tarvitaan todella paljon lisää”, Ylipulli toteaa.
Kysymys ei ole vain siitä, markkinoidaanko henkilölle vaellustarvikkeita vai korkokenkiä. Dataa ja algoritmeja käytetään paitsi tuotteiden myyntiin ja mainosten kohdentamiseen, myös esimerkiksi lainojen ja vakuutusten luottoluokitusten laskentaan, työhakemusten arviointiin ja terveyspalvelujen kehittämiseen. Pitkällä aikavälillä Zuboffin kuvaama vallan epäsymmetria voi heikentää kansalaisten itsemääräämisoikeutta ja horjuttaa demokratiaa.
Data ei nimittäin kohtele meitä kaikkia yhtä hyvin.
Datan puolueettomuuteen ja objektiivisuuteen olisi tietysti mukava uskoa. Sen on helppo mieltää olevan vain numeroita, bittejä jonossa. Mielikuva on yleinen, mutta epätosi. Ongelma on, että datan valinta ja rajaus määräytyvät teknologian kehittäjien tai heidän edustamiensa yritysten arvojen, ajatusmallien ja tiedostamattomien puolueellisuuksien mukaan. Monet tekoälyn avulla kehitetyt kasvojentunnistusjärjestelmät eivät esimerkiksi tunnista tummaihoisia kasvoja, sillä algoritmi on koulutettu puutteellisella datalla, joka ei edusta kaikkia teknologian mahdollisia käyttäjiä. Jos datan valintaa ei tarkastella kriittisesti jo kehittämisvaiheessa, on potentiaali puolueellisuudelle suuri. Tekoälyn kohdalla virheitä voi olla erityisen hankala paikantaa.
Tekoälyn kriittisin ero tavalliseen tietokoneohjelmaan on se, että konetta ei erikseen käsketä noudattamaan tiettyä toimintaohjetta. Sen sijaan järjestelmään syötetään paljon dataa, jota se alkaa siihen ohjelmoitujen algoritmien avulla käsitellä ja järjestellä loogisiksi kategorioiksi ja lopulta yksityiskohtaisiksi tuloksiksi. Tekoälyn älykkyys liittyy sen kykyyn etsiä ratkaisuja luovasti, ikään kuin ihminen oppiessaan. Käytetyt parametrit ovat toki tiedossa, mutta algoritmin reitti “oikeaan” vastaukseen on ainakin osittain tuntematon. Ilmiötä on syntynyt kuvaamaan mustan laatikon (black box) käsite.
MISTÄ ÄLYKKYYS ALKAA?
Algoritmiaktivisti ja kirjailija Cathy O’Neil on kuvannut algoritmeja osuvasti koodatuiksi mielipiteiksi. Hänen mukaansa kaikki algoritmit ovat lähtökohtaisesti puolueellisia. Algoritmien “älykkyys” on myös mielipidekysymys. Tekoälyn toimivuus riippuu siitä, mitä halutaan mitata. Valitettavasti yleensä on kannattavampaa optimoida voittoja kuin tasavertaisuutta. Lopputuloksena eri ihmisryhmät voivat kokea perusteetonta syrjintää, kuten muutama vuosi sitten julkisuuteen noussut Amazonin naishakijoita syrjivä työnhakujärjestelmä osoittaa. Koska ohjelmointiala on kauttaaltaan miesvaltainen, tekoälyjärjestelmä yhdisti menestyksen miessukupuoleen ja antoi miinuspisteitä naisille, joiden hakemuksista löytyi maininta esimerkiksi naisten urheilujoukkueissa pelaamisesta. Suoran syrjinnän lisäksi digitaaliset teknologiat voivat vahvistaa haitallisia stereotypioita esimerkiksi hakukonetuloksien kautta, kuten Safiya Umoja Noblen kirja Algorithms of Oppression (2018)osoittaa.
Pahinta on, ettemme usein tiedä tästä mitään.
Vaikka monet mediaan nousseet esimerkit aiheesta keskittyvät Yhdysvaltoihin, on aiheeseen syytä kiinnittää huomiota myös Suomessa. Yle uutisoi toukokuussa 2020 kuuden suomalaisen vakuutusyhtiön keräävän ja käyttävän sekä sijaintidataa että kolmannen osapuolen tarjoamia tietoja palveluissaan. Vakuutusyhtiö Lähi-Tapiola jopa tarjoaa älyhenkivakuutusta, “joka kannustaa asiakasta terveellisiin elämäntapoihin”. Suomalaisista pankeista erityisesti Osuuspankki on tuonut tekoälyn kehittämistä vahvasti esille.
Tekoälyn ja massadatan käyttäminen ei kuitenkaan rajoitu vain yksityiseen sektoriin. Digitalisaatiosta ja älykkään teknologian käytöstä käydään kilpaa niin valtioiden kuin kaupunkienkin kesken. Euroopan Unionin mukaan “tekoäly vahvistaa Euroopan potentiaalia kansainvälisessä kilpailussa”, ja Suomi taas haluaa osoittaa paikkansa maailman “tekoälyn suunnannäyttäjäna”
Julkisten toimien digitalisaatio nostaa esille aivan uudenlaisia kysymyksiä läpinäkyvyydestä, vastuusta ja luotettavuudesta. Briteissä maahanmuuttohakemuksista päättävää tekoälyjärjestelmää on syytetty syrjiväksi ja ihmisoikeusaktivistit ovat vaatineet sen algoritmin toimintajärjestelmän julkista avaamista. Yhdysvalloissa julkiset koulut ovat joutuneet erottamaan opettajia, jotka algoritmi on määritellyt “epäpäteviksi”, vaikka muut opettajat ja oppilaat olisivat tyytyväisiä työn tuloksiin. Molemmissa tapauksissa algoritmi oli salattu asianosaisilta.
Myös Suomessa tekoälyä halutaan lisätä julkisella sektorilla, esimerkiksi työvoimapalveluissa. Konsultointiyritys Deloitten mukaan kaksi kolmasosaa julkisen sektorin organisaatioista tutkii tai kokeilee tekoälyn implementointia organisaation toimintaan.
ALGORITMIT ESIIN!
On huolestuttavaa, että julkisilla toimijoilla on mahdollisuus käyttää järjestelmiä, joita kansalaiset eivät ymmärrä. Tekoäly julkisessa päätöksenteossa nostaa ainakin omaan kehooni kylmiä väreitä. Luotan kyllä teknologiaan, mutta en maailmaan sen ympärillä.
Miksi politiikassa ei sitten puhuta algoritmeista? Nykyään lapsia opetetaan koodaamaan jo alakoulussa, mutta tarjoaako koulu ymmärrystä digitalisaatioon ja tekoälyyn liittyvistä haasteista? Digitaalisen maailman säännöt luodaan nyt, mutta suurimmalla osalla suomalaisista ei ole harmainta aavistusta siitä, mitä bittiaitojen takana tapahtuu.
Digitaalisen maailman säännöt luodaan nyt, mutta suurimmalla osalla suomalaisista ei ole harmainta aavistusta siitä, mitä bittiaitojen takana tapahtuu.
“Digitaalinen lukutaito tulisi ymmärtää nykyistä laajemmin kriittisenä kansalaistaitoa, joka ei vain sopeuta ihmisiä vallitsevaan teknologiseen todellisuuteen, vaan antaa myös välineitä arvioida, kritisoida ja muuttaa kehityskulkuja. Se, minkälaisia teknologioita suunnitellaan ja otetaan käyttöön ja millä ehdoin, liittyy syvällisesti myös arvoihin – siihen, millaisia yhteiskuntaa ja yhteisöjä oikeastaan olemme rakentamassa”, kertoo Johanna Ylipulli.
Ylipulli korostaa, että teknologiat tulisi suunnitella niin, että ne pohjaavat todellisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin eivätkä pelkkiin teknologisiin mahdollisuuksiin. “Teknologia ei automaattisesti kehity kohti yhä parempia muotoja”, hän jatkaa. “Tähän liittyvät myös kysymykset ihmisten mahdollisuuksista osallistua heitä koskevien teknologioiden suunnitteluun sekä mahdollisuus hallita esimerkiksi omaa dataa.”
Teknologian kehitykseen tarvitaan yhteiset ja selkeät säännöt, jotka ovat ymmärrettäviä kaikille yhteiskunnan jäsenille. Instituutioihin ja lainsäädäntöön vaikuttaminen ei kuitenkaan ole mahdollista ilman poliittista painetta ja julkisen tiedon kasvattamista aiheesta.
Entä jos oletusarvo tekoälystä olisi mustan laatikon sijaan läpinäkyvä, valkoinen laatikko? Jos päätöksenteon taustoja ja prosesseja ei voida avata julkiselle keskustelulle ja altistaa kritiikille, on hyvä kysyä, kannattaako yhteiskunnallisessa päätöksenteossa käyttää tekoälyä ollenkaan.
JUTUN TAUSTALLA:
Algorithmic Justice League. 2020. Mission, Team and Story – The Algorithmic Justice League. https://www.ajl.org/about.
Hintz, A., Dencik, L., & Wahl-Jorgensen, K. 2017. Digital citizenship and surveillance society — introduction. International Journal of Communication, 11(9), s. 731–739. https://ijoc.org/index.php/ijoc/article/view/5521.
O’Neil, C. 2017. Matikkatuhoaseet (Suom. Kimmo Pietiläinen). Helsinki, Suomi: Terra Cognita. 232 s. ISBN: 978-952-5697-82-7.
Ylipulli, J., Luusua, A. 2020. Smart cities with a Nordic twist? Public sector digitalization in Finnish data-rich cities. Telematics and Informatics, 55, s. 101457. DOI: 10.1016/j.tele.2020.101457.
Zuboff, S. 2019. The age of surveillance capitalism: the fight for the future at the new frontier of power. London, United Kingdom: Profile Books. 691 s. ISBN 978-1-78125- 684-8
Vaikka opiskelijaelämä tunnetaan riehakkaista juhlista, joissa viina virtaa, on nuorison alkoholinkulutus laskenut vuosikymmenten aikana merkittävästi: lähes joka kolmas nuori aikuinen ei juo alkoholia lainkaan. Monet ovat opiskelijatapahtumissakin kokonaan ilman alkoholia. Mitä ilmiö merkitsee opiskelijakulttuurille ja nuorison elämälle muutenkin?
Muistan, kun ryhdyin absolutistiksi. Päätös piti tehdä näkökulmasta riippuen aikaisin tai myöhään 15-vuotiaana, kun konfirmaatiossa olisi rippileirin päätteeksi tarjottu ehtoollisviiniä. Tuntui väärältä, että alaikäiselle annettiin yhtäkkiä pienikin määrä alkoholia, vaikka muuten kaikkia kasvatettiin virallisesti odottamaan 18 vuoden ikää. Päätinkin, etten halunnut ehtoollisviiniä, tai mitään muutakaan alkoholia. Ja kun täysi-ikäisyyden maaginen raja tuli vastaan, tunne oli edelleen sama. Koska olin tottunut olemaan ilman alkoholia bileissä ja muissa tilanteissa, joissa sitä oli tarjolla, en nähnyt tarvetta muutokselle.
On ollut mielenkiintoista seurata suomalaista juomakulttuuria läpi aikuistumisen vuosien: lukiobileiden ylilyöntejä, ensimmäisiä baarireissuja sekä alkossa käyntejä, monia viinanhakuristeilyjä sekä tietenkin sitsejä ja muita opiskelijajuhlia. Ironista kyllä, vasta yliopistotasolla, jolloin juominen on varmasti kaikille laillista, olen törmännyt toisiinkin vesilinjalla menijöihin.
Sober curious on muutamien viime vuosien aikana Ruby Warringtonin samannimisen kirjan myötä pinnalle noussut ilmiö, jossa vahvat krapulat ja vähän liian laukalle päässyt alkoholinkäyttö pyritään jättämään taakse. Tavoitteena on usein parempi läsnäolo ja hyvinvointi, ja kokeilu voidaankin nähdä osana suurempaa wellness-liikettä. Ilmiön suomalaisen lippulaivayhteisön, Darravapaan, Instagram-tilillä on tällä hetkellä yli 20 tuhatta seuraajaa ja sisältöä on luotu vuoden ajan. Syiksi yhteisön perustamiselle sen luojat Katri Ylinen ja Laura Wathén listaavat muun muassa vertaistuen muille raittiudesta kiinnostuneille sekä alkoholinormatiivisen yhteiskunnan ravistelun.
Sober curious -kokeiluista tuntuvat puhuvan etenkin pari-kolmekymppiset naiset ja usein ilmiöön liitetään henkinen ja fyysinen hyvinvointi – lifestyle-toimittajana toiminut Warringtonkin mainostaa nettisivuillaan alkoholista luopumisen tuomaa hyvinvointia. Tietyssä mielessä tästä välittyy kuva, että ilmiö on loppupeleissä aika rajatun väestönosan trendi ja että pastelliset IG-kuvat tai minimalistiset hyvinvointinettisivut saattavat olla aivan yhtä vieras ympäristö aloittaa alkoholittomuus kuin perinteiset AA-ryhmät. Toisaalta kyseessä on silti uudennäköinen raittiusliike verrattuna toisten katseilta piilossa pidettyihin tapaamisiin; nyt alkoholittomuus ja mahdolliset työstettävät ongelmat tuodaan esiin hymyssä suin poseeraten – ja joillekin, jotka sitä kaipaavat, on tämä todella tervetullut päivitys kuvastoon.
Kiinnostavaa yhä useamman raittiudessa on se, kuinka alkoholia edelleen käyttävät ihmiset suhtautuvat siihen. Alkoholin juominen on nimittäin niin perustava osa kulttuuriamme, että sen poisjättäminen on erityinen kokemuksensa. Darravapaa-tililtä löytyykin monia hauskoja videoita hieman rasittavista tai kiusallisista tilanteista, joita absolutisti tai satunnaisesti alkoholista kieltäytyvä voi kohdata.
Olen itsekin kohdannut jonkin verran kyselyitä omasta juomattomuudestani, mutta nämä ovat olleet onneksi lähinnä viattoman uteliaita tiedusteluja ”ilman viinaa ei voi olla hauskaa” -tyyppisten heittojen sijaan. Olen myös mielelläni kiertänyt opiskelijatapahtumissa siinä missä muutkin, olivat kyseessä sitten sitsit tai hengausiltamat. Approt olen toistaiseksi jättänyt väliin, mutta en vastusta ajatusta niillekään menosta.
Toki holittomalla on sitseillä välillä vastassaan samaa limua jokaisella ruokalajilla, ja shotti voi jäädä puuttumaan kokonaan, mutta koskaan en ole kokenut, ettenkö olisi ollut tervetullut opiskelijatapahtumiin. On kuitenkin tiedostettava, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Ja paine juoda voi olla hyvinkin erilaista niille, jotka käyttävät tai ovat käyttäneet aiemmin alkoholia, mutta ovat sitä ilman jonkun tietyn illan ajan. Tällöin päätös saatetaan helpommin nähdä omituisena käytöksenä kyseiseltä henkilöltä.
Monesti bileissä selvin päin olevalta kysytään, ovatko kännissä olevat ihmiset ärsyttävää seuraa, kun ei itse juo. Oman kokemukseni perusteella eivät oikeastaan, harvemmin itselle on tullut toisten juomisesta ikävä fiilis tai tunne, että meno on lähtenyt liian pitkälle. Ehkä olen vain tottunut, kun en tiedä muusta. Toki olisihan se kiva, jos sitsien jälkiruoka sujuisi aina yhtä sulavasti kuin alkuruoka, mutta en voi väittää itsekään esimerkiksi olevani aina hiljaa muiden puheiden aikana. Oikeastaan enemminkin kohtaan sellaisia tilanteita, joissa unohdan ympärilläni olevien ihmisten olevan vahvassakin humalatilassa, ja he esimerkiksi tulevat kertoneeksi minulle jotain henkilökohtaista, jota eivät välttämättä selvinpäin kertoisi. Ja toisin kuin joltakulta, joka olisi yhtä humalassa, itseltäni nämä kerrotut asiat eivät pyyhkiydy mielestä. Joskus juhlissa olenkin miettinyt omaa valta-asetelmaani vahvasti humaltuneisiin ihmisiin nähden.
Holittomuuteen kytkeytyy jonkin verran erityisesti yliopistomaailmaan liittyviä väittelyitä, kuten mahdollinen ryhmäpaine juoda opiskelijatapahtumissa. Esimerkiksi HYY:n järjestöohjeissa koskien yhdenvertaisuutta mainitaan, että minkään toiminnan ei tulisi velvoittaa juomaan alkoholia. Niissä myös mainitaan erilaisuuden salliminen ja kaikkien kuulluksi tuleminen, ja näiden ohjeiden puitteissa jokaisen pitäisi pystyä olemaan oma itsensä ja kokea olonsa mukavaksi ja turvalliseksi. Toisaalta taas esimerkiksi Approja tapahtumana puolustetaan niin vahvasti alkoholipohjaisena tapahtumana, että herää kysymys, mitä niistä saa irti, mikäli ei juo.
Välillä käydään myös vilkasta keskustelua siitä, pitäisikö opiskelijajärjestöjen järjestää erikseen kokonaan holittomia tapahtumia ja millaisia niiden tulisi olla. HYY kannustaa järjestöohjeissaan holittomien tapahtumien järjestämiseen. Skeptikot kuitenkin miettivät, voivatko moiset kiinnostaa ihmisiä ja onko niissä ihan mälsää. On kyllä myönnettävä, että joskus vesilinjalla bileissä on aika ikävääkin – jos on on ollut huono päivä, tunnelmaa on hankala nostattaa. Mutta toisaalta on myös tullut koettua huippubileitä, joita muistelee lämmöllä jälkeenpäin. Hittiputken tahtiin tanssii tilanteessa kuin tilanteessa täysillä. Yksi asia holittomuuden ja sober curiousin nousussa ilahduttaa kirjoittajaa erityisesti: mietojen ja alkoholittomien vaihtoehtojen kysynnän ja sitä kautta tarjonnan kasvu. Yle esimerkiksi raportoi, että Alko on havainnut holittomien juomien ja Panimoliitto mietojen oluiden kysynnän kasvun viime vuosina. Itsekin olen päässyt testaamaan kaikkea alkoholittomista viineistä mocktail gin toniceihin ja kombuchoihin. Tulevaisuudessa voinkin kenties kävellä jonkun tunnelmallisen baarin tiskille ja kysyä: “Onks teillä mitä alkoholittomia ipoja hanassa?
Luulen olevani Laura Kankaala, hakkeri ja tietoturvaratkaisija. Toisinaan saan etuliitteen valkohattuhakkeri, eli hyvishakkeri, mutta tämä on mielestäni siitä ongelmallinen, ettei jaottelua tarvitsisi tehdä kuin vain hakkereihin ja rikollisiin. Verkkorikollisten kutsuminen pelkästään hakkereiksi vähättelee tehtyjä rikoksia sekä mustamaalaa muita hakkereita.
Tuot monelle mystisenä ja epämääräisenä näyttäytyvää tietoturvaa lähemmäksi ihmistä. Miksi näin?
Tietoturva-asiat koskettavat jokaista, vaikka emme kokisi olevamme tietoturvan kanssa jatkuvasti tekemisissä. Työyhteisöissä käytämme tietokoneilla useita tietojärjestelmiä ja vapaa-ajalla jaamme sosiaaliseen mediaan tietoa usein tiedostamatta riskejä.
Olin nuorena aina ollut kiinnostunut tietokoneista ja videopeleistä, mutta IT-alaan tutustuin vasta aikuisiällä. Lähipiirissäni ei ollut nuoruudessani ketään, joka olisi työskennellyt IT-alalla, saatika tietoturva-asioiden parissa, joten ala piti löytää itse. Tuomalla työtäni julki toivon lisääväni ihmisten tietoisuutta tietoturvasta.
Opiskelit aiemmin sairaanhoitoa, mutta huoli potilaiden tietoturvasta sai sinut vaihtamaan alaa. Kuinka inhimillistä työtä hakkerointi loppujen lopuksi on?
IT-ala nähdään helposti kylmänä, mutta inhimillisyys on itse asiassa olennainen osa sitä. Tietoturvassa on kyse haavoittuvuuksien löytämisestä. Tietotekniikka on ihmisen luomaa, ja sen ongelmat selittyvät yleensä inhimillisillä syillä, kuten laiskuudella. Tietokoneiden takana on aina ihmisen kirjoittamaa koodia, ja ongelmanratkaisua tehdään yhdessä muiden kanssa. Hyökkäyksissä taas pyritään löytämään ihmisten heikkoja kohtia, jotta uhrit saadaan lankeamaan ansaan. Tietoturvaratkaisijana nämä riskit tulee löytää ennen rikollisia.
Hakkerina olet pitkälti itseoppinut. Mikä motivoi opettelemaan tietoliikenteen salat?
Tutustuin hakkerointiin ensimmäisen kerran opintojen kautta, ja se näyttäytyi todella siistinä juttuna. Kursseilla tajusin, että hakkerointia voi tehdä myös ammatikseen ja siinä voi asettua “hyvisten” puolelle. Konkreettiset hakkerointitaidot ovat karttuneet vasta alalla, koska oppiminen tapahtuu pitkälti työn ohella. Hakkerointi on minulle nykyään työtä, mikä on osittain hälventänyt glamouria sen ympärillä. Työnkuvaan kuuluu myös paljon muuta kuin itse hakkeroimista.
Elämäntyösi on tehdä internetistä turvallisempi paikka. Miten olet tässä onnistunut?
Työ internetin turvallistamiseksi on edelleen kesken, eikä se todennäköisesti ikinä lopu. Tärkeää on, että työstämme sitä niin pitkälle kuin pystymme. Internet, tieto ja järjestelmät pyörittävät elämäämme. Oman selailun lisäksi jopa ruokakaupan järjestelmät sekä julkinen liikenne keräävät meistä digitaalista jälkeä.
Tekniikan kehittyminen pitää työn jatkuvana, ja tietoturva onkin usein kilpajuoksua rikollisten kanssa. Itselleen täytyy myöntää, ettei kaikkialle voi ehtiä ensimmäisenä. Työn haasteet ja erityisesti ratkaisujen löytäminen innostavat kuitenkin jatkamaan.
Onko turvallista internetiä edes mahdollista rakentaa?
Internetistä on mahdollista rakentaa yhä turvallisempaa. Ero esimerkiksi 2000-luvun netin huijausviesteihin ja viruksiin on jo suuri. Sovellukset ovat nykyään teknisesti parempia ja turvallisempia kuin 20 vuotta sitten.
Turvattomuuden ongelmat löytyvät syvältä internetin logiikasta. Tietoturvan jatkuva kehittäminen saattaa tuntua turhalta, jos haavoittuvaisuudet järjestelmissä eivät ole ikinä tulleet ilmi negatiivisesti. Toisaalta järjestelmät voivat olla kehitettyjä turvallisiksi, mutta ihmiset aiheuttavat riskejä itse. Esimerkiksi työpaikalla salasanojen jakaminen byrokratian nopeuttamiseksi voi tuntua kiireessä hyvältä idealta, mutta työssä saatetaan käsitellä hyvinkin arkaluonteista sisältöä, kuten potilastietoja. Tietoturva onkin usein ristiriitaa käytettävyyden ja turvallisuuden välillä. Arjessa verkkohyökkäysten riski ei välttämättä tunnu ajankohtaiselta, mutta todellisuudessa tietoja varastetaan jatkuvasti.
Mikä olisi yksi asia, jonka maailmassa tahtoisit muuttaa?
Tahtoisin sosiaalisen median alustojen algoritmeista vähemmän polarisoivia. Suuret tunteet koukuttavat ja siksi alustat käyttävät mielellään esimerkiksi vihaa havaitsevia koodeja. Sosiaalisella medialla olisi kuitenkin erinomaiset valmiudet auttaa rakentamaan siltoja ihmisten välille ja laajentamaan näkökulmia. Toivoisin verkkoympäristöön vähemmän vastakkainasettelua ja enemmän kohtaamista.
Etäaika on siirtänyt elämää yhä enemmän internetiin. Mikä on tietoturvan rooli tulevaisuudessa?
Etätyön lisääntyessä tietoturvasta on tullut yhä henkilökohtaisempaa. Työn ja arjen sekoittuessa työläppärillä aletaan helposti harrastamaan omaa selailua, minkä yhteydessä saattaa unohtua, että läppäriltä voi olla pääsy todella arkaluontoiseen materiaaliin. Lisäksi pandemia-aika on lisännyt verkkorikollisuutta. Yhteyksissä ollaan koko ajan, mikä kannustaa tietojenkalastelun lisääntymiseen. Erityisen huolestuttavaa tämä on työläppäreillä.
Mitä uhkia etäaika aiheuttaa tavallisten ihmisten tietoturvalle?
Erityisesti tavallisiin ihmisiin kohdistuvat huijaukset ovat korostuneet etäaikana. Investointihuijauksia ja muuta rahankalastelua tapahtuu tällä hetkellä erityisen paljon kryptovaluuttaliikenteessä. “Normikäyttäjien” suurin haaste on tunnistaa ovelat verkkohuijaukset.
Internetrikollisuuden lisääntyminen on erityisen harmillinen kehityskulku siten, että internet ja sosiaaliseen mediaan syötetyt tiedot ovat helposti saatavilla. Rikollista työtä voidaan tehdä rauhassa, ja se kohdistuu usein laajoihin verkostoihin yksittäisten ihmisten sijaan. Verkkohyökkäyksiä voi olla myös vaikea havaita siinä missä esimerkiksi fyysiset ryöstöt nähdään heti, eikä niitä voi kohdistaa yhtä aikaa laajoihin väkijoukkoihin.
Tuleeko metaverse siirtämään meidät kokonaan nettiin?
Nykyaikainen elämä on jo nyt niin vahvasti netissä, että merkittävät muutokset elämäntapaan eivät ole todennäköisiä. Sosiaalisia suhteita luodaan jo nyt paljon netissä, mutta fyysinen ulottuvuus tulee olemaan myös aina tärkeää. Iso osa sosiaalista käyttäytymistä onkin fyysisen ja verkossa olemisen sekoittuminen kanssakäymisissä.
Pelottaako verkkopalveluntarjoajien keskittyminen samoille toimijoille? Tietääkö Mark Zuckerberg liikaa meistä?
Suuryritysten valtaa on se tieto, jota käyttäjistä on kerätty. Yksittäisten henkilötietojen kalastelu on harvinaista, ja datavaltaa hyödynnetään enemmänkin ohjaamalla tietynlaista sisältöä meille.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa suunnitellaan tällä hetkellä lakeja, jotta isot palveluntarjoajat eivät voisi ostaa koko IT-yritysten verkostoa ja keskittää kaikkea valtaa itselleen. Vallan keskittyminen kaikissa konteksteissa on aina pelottavaa, ja kun somealustoja katsoo, olemme herkässä tilassa. Riskit tulee tiedostaa, mutta niitä ei pidä pelätä liikaa.
Kumpi on vallassa, algoritmit vai käyttäjät?
Algoritmeja voi rinnastaa yli-innokkaaseen tarjoilijaan ravintolassa. Hakukoneita käyttämällä ja tykkäyksiä jakamalla käyttäjät osoittavat tietynlaisia mieltymyksiä aivan kuin ravintolassa ruokaa tilatessaan. Tarjoilijat, kuten algoritmitkin, voivat näiden mieltymysten perusteella alkaa ehdotella sinulle sopivaa sisältöä. Ravintolassa ollessasi olet kuitenkin asiakas, joka voi poistua tilasta aina niin halutessaan. Tarjoilijan ehdottama ruoka voi olla herkullista, mutta asiakkaana täytyy muistaa, että myös muita menuvaihtoehtoja on olemassa ja ruoka jota syöt nyt, ei ehkä ole terveellistä sinulle. Algoritmitkaan eivät ole vallassa, jos niille ei anneta valtaa.
Mikä verkkoympäristössä tapahtuvassa käyttäytymisessä ärsyttää eniten tietoturva-asiantuntijaa?
“Victim shaming”. Verkkohyökkäysten uhreja ei pitäisi pitää tyhminä, vaikka he olisivat painaneet huijausviestien linkistä. Tilanteiden takana ovat usein inhimilliset virheet, ja ammattirikolliset pyrkivät tekemään huijauksista mahdollisimman houkuttelevia löytääkseen ihmisten heikkoudet. Huijaus-sanaan liittyy myös rikollisuutta vähättelevää narratiivia. Kyse on rikoksista ja rahapetoksista, ei harmittomista höynäytyksistä.
Tuot työtäsi esille aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, nauhoitat omaa podcastia ja kierrät eri ohjelmissa kertomassa työstäsi. Pystyykö julkisuudessa toimimaan vaarantamatta omaa yksityisyyttään ja turvallisuuttaan?
En näe itseäni suurena julkkiksena, vaikka toisinaan minut tunnistetaan kadulla. Julkisessa työssä esillä ollessaan menettää väistämättä osan yksityisyydestään. Internetissä voi silti tehdä paljon sen eteen mitä itsestään haluaa jakaa. Kaikkien tulisi miettiä sitä, mihin vetää rajan ja mitä haluaa lähipiiristään näyttää netissä, ei vain julkisuuden henkilöiden. Valikoimalla tarkasti mitkä puolet itsestään paljastaa ei yksityisyyden osittainen menettäminen ole välttämättä huono asia.
Mitä teet silloin, kun et yritä pelastaa maailmaa verkkorikollisilta?
Harrastan videopelejä ja vietän paljon vapaa-aikaakin netissä. Tietoturvajutut pyrin jättämään kuitenkin työajalle. Tykkään katsoa dokumentteja ja viettää aikaa ystävien kanssa, jotta elämä ei ole pelkkää koodia.
Pelkäätkö ikinä, että tuomalla hakkerointia julkisuuteen ja näyttämällä miten tavallinenkin ihminen voi oppia tietoturvan salat kannustatkin kuulijoita rikolliseen toimintaan?
Riski siihen on toki olemassa, mutta uskon hyvän vaikutuksen olevan suurempi. On tärkeää tuoda esille myös se, miten hakkeroinnilla saadaan aikaan hyviä asioita ja rakennetaan turvaa. IT-alalla on erityisesti Suomessa tarjolla turvallisia työpaikkoja, ja minusta on tärkeää tuoda ilmi, että tätä voi tehdä työkseen ja tällä voi tienata rahaa.
Inhimillinen näkökulma täytyy muistaa myös puhuttaessa rikollisuuteen ajautumisesta.
Joissain maissa työmahdollisuudet löytyvät vain rikollisuudesta tai se voi olla merkittävästi tuottavampaa kuin tietoturvatyöt. Tuomalla esiin tietoturvakehityksen tarvetta ja sen työmahdollisuuksia uskon kannustavani seuraajiani lailliseen sekä kehittävään toimintaan.
Voiko teknologian kehitys vaarantaa rauhallisen arkipäivämme? Täytyykö hakkereita ja botteja pelätä?
Tietoverkostot ovat monimutkaisia ja usein yritysten hallinnassa. Yksittäisen kuluttajan rooli tietoverkostoissa on melko pieni yritysten rinnalla. Voimme luoda painetta tietoturvalle, mutta yksittäisten ihmisten ei tarvitse jäädä tuleen makaamaan pelkotilan kanssa. Asiat järjestyvät aina lopulta, ja esimerkiksi korttitietojen menettämisen jälkeen tilitiedot saadaan lähes aina palautettua.
On totta, että yhteiskuntarauha voi häiriintyä, mikäli kriittisiin instituutioihin päästään käsiksi. Esimerkiksi logistiset ongelmat ruuan kylmäjakelussa tai terveydenhuollon järjestelmien pysäyttäminen aiheuttaisi merkittäviä ongelmia yhteiskunnan toiminnalle. On erityisen tärkeää, että tietoturvaa kehitetään rauhan aikana, jotta mahdollisiin hyökkäyksiin on valmistauduttu.
Mitä rauha merkitsee sinulle?
Rauha merkitsee minulle elämää, jossa ei tarvitse aktiivisesti pelätä. Vapautta esittää mielipiteitä ilman pelkoa rangaistuksesta sekä mahdollisuutta turvata arkielämän jatkuvuus.
