Arkistot

2021

Mieli ja maailma tehokkuusajattelun kahleissa

TEKSTI Roosa Väätäinen KUVITUS Inka Salminen

Mitä tapahtuisi ilmastolle ja hyvinvoinnille, jos jokainen ihminen hidastaisi tahtia? Kapitalismin synnyttämät ilmiöt, kuten kilpailuyhteiskunta, suorituskulttuuri ja tehokkuusajattelu ovat levinneet lähes jokaiseen maailman kolkkaan, mutta myös syvästi juurtuneet ihmisten mieliin.

Olemme pisteessä, jossa pitäisi hiljentää tahtia. Maapallomme pyrkii viestimään tästä lukuisilla tavoilla: jäätiköt sulavat vaarallisen nopeasti, happea tuottavat sademetsät sekä koralliriutat tuhoutuvat ja kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon. Silti jatkamme kuopan kaivamista allamme. Raavimme maapallosta irti kaiken, mikä ei koskaan ollutkaan meidän. Kunnioitus luontoa kohtaan on lähes kadonnut tehotuotannon myötä.

Samalla kulutamme loppuun myös omaa hyvinvointiamme.Työperäisestä uupumisesta on tullut uusi normaali ja media ylläpitää sitä rakentaen menestysnarratiivia uupumuksesta selvinneiden ympärille. Suorittava mieli ei osaa nähdä näitä tarinoita varoituksen sanoina, vaan enemmänkin merkkinä kunnianhimosta. Yhteiskunta painostaa meitä tehokkuuteen, koska se nähdään tienä rikkauteen ja menestykseen. Raha on jo pitkään ollut menestyksen mittari, sillä se tuo rakentamassamme maailmassa valtaa ja mahdollisuuksia. Surkuhupaisaa tässä kaikessa on, että vaikka harvat oikeasti haluavat elää tämän paineen alla, omalla suorittamisella ja kiireellä painostamme kaikkia mukaan yhteiseen oravanpyörään.

Osa meistä kestää tätä hullua maailman menoa paremmin. Resilienssi on psykologinen termi, jolla tarkoitetaan psyykkistä kestävyyttä tai palautumiskykyä, eli sitä, miten ihminen kestää vastoinkäymisiä. Perimän ja kasvatuksen seurauksena toiset selviävät henkisellä tasolla helpommin elämän haasteista kuin toiset. Se ei yksinään selitä, miksi joidenkin mieli järkkyy ja toisten ei, mutta on tärkeä osatekijä. Onneksi resilienssi on ennen kaikkea taito, jossa voi kehittyä. Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Myös maapallolla on oma resilienssinsä. Ilmastoraportteja lukemalla ei jää epäselväksi, että se vasta onkin matkalla kohti totaalista uupumusta. Liiallinen tehokkuus on siis haitaksi myös maapallollemme. Helsingin yliopiston apulaisprofessori Jussi T. Eronen kirjoittaa globaalin tuotannon resilienssistä Startegisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman WISE-projektin verkkosivuilla näin: ”Hyvin yleisellä tasolla systeemien resilienssiä vaikuttavat lisäävän monimuotoisuus, toimintojen päällekkäisyys sekä tietynlainen tarpeettomuus eli se, että systeemissä on ‘löysää’. Nämä ominaisuudet puskuroivat systeemiä ja mahdollistavat kokonaisuuden toiminnan silloin kuin osa ei toimi”. Hän myös jatkaa: ”Puhuttaessa tulevaisuuden kestävistä yhteiskunnista ja toiminnoista on opittava hankala läksy: usein kestävyys ja resilienssi tarkoittavat tehottomuuden lisäämistä.”

Tätä ajatusta voisi laajentaa kestävän tuotannon tasolta myös mielen hyvinvointiin. Jotta voimme säilyttää mielenterveytemme opiskellessa sekä tulevaisuuden työelämässä, meidän on huollettava resilienssiämme samalla lääkkeellä kuin kotiplaneettamme kantokykyä. Ylisuorittaminen ja liiallinen tehokkuus eivät siis todellisuudessa tule viemään meitä pitkälle elämässä, vaan se, että opimme hidastamaan tahtia ja kunnioittamaan mieltä ja luontoa. Tämä on lopulta oikea tie menestyneeseen elämään sekä samalla myös mahdollisuus kohti paremmin voivaa planeettaa.

2021

Ananaspitsa on jees, mutta ketä se edes kiinnostaa?

TEKSTI Anna Kananen KUVITUS Heidi Puomisto

Mielipiteet määrittävät ihmisen minuutta, tai ainakin ne kertovat siitä, mikä on ihmiselle tärkeää. Vahvoina ihmisinä pidetään monesti niitä, jotka tuovat mielipiteensä joka asiassa kaikkien kuulolle. Politiikka ei muuta lienekään kuin mielipiteitä, ja kenties siksi poliitikotkin usein nähdään itsevarmoina, rohkeina ja vahvoina. Mutta entä, jos mielipidettä ei ole?

Törmäsin somessa hiljattain postaukseen, jonka mukaan ei ole olemassa viestinnän ammattilaista, jolla ei olisi Clubhousesta mielipidettä. No joo, ehkä en luokittele itseäni viestintäammattilaiseksi – vaikka Organisaatioviestinnän ammattilaiset -kurssi on kyllä käyty – mutta kyllä se politiikan ja viestinnän opiskelijan itsetuntoon silti hieman kolahti. Koska eihän minulla ole minkäänlaista mielipidettä Clubhousesta. Mitä siitä ylipäätään edes pitäisi ajatella? Täytyy tunnustaa, ettei minulla ole aavistustakaan, mikä hitto on Clubhouse, vaikka siitä on kohistu jo kuukausia. Toisaalta itseni tuntien on huomautettava, että todennäköisesti puolen vuoden päästä tulen jälkijunassa ja intoilen Clubhousesta jokaiselle, joka vain suostuu kuuntelemaan.

Havaintojeni perusteella tuntuu siltä, että mielipiteet mittaavat ihmisen arvoa: mielipiteettömyys nähdään ihmisessä luotaantyöntävänä ominaisuutena, ja se yhdistetään keskustelutaitojen ja kiinnostuksen puutteeseen. Mutta kyllä asioista voi keskustella, vaikkei varsinaista mielipidettä olisikaan. Vaikka ovathan ”ihan sama, en tiedä, päätä sinä” -ihmiset kieltämättä pidemmän päälle melko raskasta seuraa. On kuitenkin eri asia olla mielipiteetön jostakin sellaisesta, jolla ei juurikaan ole merkitystä, kuin jostain oikeasti merkittävästä. Toinen kysymys onkin sitten, että mikä on merkittävää itse kullekin.

Mielipiteillä – ja niiden puutteella –  on merkitystä myös parinvalinnassa. Ylen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Mika Hentunen kirjoitti alkuvuodesta, että Yhdysvalloissa maan poliittinen jakautuminen heijastuu myös deittailuun: eriävät poliittiset mielipiteet voivat olla muuten täydelliseltä vaikuttavassa treffikumppanissa ratkaiseva deal breaker. Entä voiko politiikan opiskelija hyvillä mielin deittailla ihmistä, jolla ei ole poliittisia mielipiteitä juuri lainkaan? Tinderissä ihmiset kertovat bioteksteissään, laittavatko he ananasta pitsansa päälle, ja onhan se ihan hauska läppä, mutta minulle on aivan sama syökö joku pitsansa ananaksella vai ilman. Tai laittaako hän siihen anjovista, kunhan minun ei tarvitse puolittaa anjovispitsaa hänen kanssaan.

Ehkä aina ei kuitenkaan tarvitse olla mielipidettä aivan kaikesta – ainakaan uusimmasta some-alustasta tai siitä, mitä joku toinen laittaa pitsansa päälle. Eikä se tarkoita, etteikö voisi olla kykenevä keskusteluun tai kiinnostunut asioista, eikä etenkään sitä, etteikö voisi mielipiteettömyytensä kanssa olla silti myös vahva ihminen.

Yleinen

Poliitikkoja ja naispoliitikkoja-mikä on todellisuus politiikasta tasa-arvon mallimaassa?

TEKSTI Anni Rossi ja Ella Syrjänen KUVITUS Inka Salminen

Niin kansainvälinen media kuin useat tilastot maalaavat Suomesta kuvan edistyksellisenä tasa-arvon mallimaana, eikä näkemys ei ole täysin virheellinen. Suljettujen ovien takana todellisuus suomalaisesta politiikasta ei kuitenkaan ole aivan niin ruusuinen: naispoliitikot kohtaavat hyvin erilaisia odotuksia kuin miespuoliset kollegansa.

Suomi on ollut pitkään kärkisijoilla, kun puhutaan tasa-arvosta. Esimerkiksi YK asetti Suomen vuonna 2020 maailman 11. tasa-arvoisimmaksi valtioksi indeksissä, joka mittaa naisten terveyttä, koulutusastetta sekä osuutta eduskunnassa ja työmarkkinoilla. Suomen pitkät perinteet yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta korostuvat usein puhuttaessa naisista poliittisina toimijoina, ja reilun vuoden ajan naiset ovat olleet runsaasti esillä politiikan uutisissa Sanna Marinin poikkeuksellisen naisvaltaisen hallituksen vuoksi. Marin onkin nostettu esiin laajasti myös kansainvälisessä mediassa, usein positiivisessa sävyssä.

Vaikuttaa, että naisten rooli poliittisina johtajina on Suomessa normalisoitunut. Tätä mielikuvaa ravisutti kuitenkin maaliskuussa 2021 julkaistu Naton tutkimuslaitos StratComin raportti, joka kertoo Suomen hallituksen hallituspuolueiden puheenjohtajiin – jotka ovat kaikki naisia – kohdistuneesta valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistettiin muun muassa heidän päätöksentekokykyjään ja johtajuuttaan. Marin tviittasi raportista sanoin: “Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Kuinka tasa-arvoista politiikka sitten todella on tasa-arvon mallimaassa? Politiikan tutkija sekä Vihreiden naisten, Kokoomusnaisten ja Demarinaisten edustajat valottivat Groteskille, millaista on toimia naisena politiikassa. Haastatellut yli puoluerajojen olivat yhtä mieltä siitä, että tasa-arvo ei ole Suomessakaan valmis. Naisiin kohdistuu kulahtaneita odotuksia vielä 2020-luvullakin. 


Tasa-arvo on edistynyt valtavasti – ainakin paperilla

”Kansainvälisesti katsottuna Suomessa on politiikan alalla hyvin korkea sukupuolten tasapaino ja tasa-arvo, ja tämä on ollut tilanne jo hyvin pitkään. Politiikka onkin se yhteiskunnan lohko, jossa sukupuolten tasa-arvo on Suomessa edennyt pisimmälle”, toteaa Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori Anne Holli. Väite nojaa tukeviin tilastoihin: Tilastokeskus kertoo naisten osuuden eduskuntavaalien ehdokkaista ja valituista kansanedustajista kasvaneen melko tasaisesti kuluneiden vajaan 70 vuoden aikana. Vuonna 1954 naisten osuus valituista oli alle 20 prosenttia, mutta viimeisimmissä eduskuntavaaleissa luku oli yli 40. Holli kuitenkin muistuttaa politiikan ja hallinnon yllättäviä sukupuolivinoumia sisältävistä ”hämäristä nurkista”, joita on haastava tutkimuksellisesti tai tilastollisesti seurata, sillä ne eivät ole julkisesti yhtä näkyviä kuin vaaleilla valitut paikat.

Puhuessaan edistyksestä, Kokoomusnaisten puheenjohtaja ja kansanedustaja Saara-Sofia Sirén viittaa vuoden 2019 eduskuntavaaleihin, joissa eduskuntaan nousi ennätyksellinen määrä naisia. Sirén tosin punnitsee, ettei sukupuolten tasa-arvoa ole saavutettu vielä millään politiikan asteella, vaan hänen mukaansa “naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.” Demarinaisten puheenjohtaja ja Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen yhtyy huomioon muistuttamalla, että edistyksellisestä historiasta huolimatta on “merkillepantavaa, ettei yli satavuotiaan Suomen historiassa eduskunnassa ole kertaakaan ollut naisenemmistöä.” Vihreiden naisten hallituksen jäsen, vihreiden varapuheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra lisää, että vaikka “huoneisiin on tullut enemmän naisia, ei se takaa meille tasa-arvoa.” Hän jatkaa, että jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu – on tarkasteltava myös taustoja.  

Naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.

Tuppurainen pohtii lisäksi, että naisten tie politiikan kärkitehtäviin ei ole suoraviivaista. “Naisten oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun pyritään aika-ajoin haastamaan eri tavoin”, Tuppurainen toteaa ja nostaa esimerkiksi sukupuolittuneen verkkovihan, jota hän on itsekin saanut osakseen. Myös Diarra nostaa esiin etenkin nuorten naisten kohtaamaan vähättelyn. Toisaalta hän kertoo ilmapiirissä tapahtuneen muutoksia, eikä seksististä kohtelua suvaita samoin kuin ennen. Samoin epäasiallisuuksiin puututaan herkemmin. 

Naisen keho, kukkamekot ja vauvat shokeeraavat politiikassa

“Erityisesti medianäkyvyyden kannalta huomio kiinnittyy naisten kohdalla turhan helposti erilaisiin ulkonäköön tai esimerkiksi pukeutumiseen liittyviin seikkoihin asiakysymysten sijaan. Voisikin sanoa, että ulkoisia ominaisuuksia ja käyttäytymistä arvostellaan edelleen eri tavoin sukupuolesta riippuen. Ne ominaisuudet, jotka ovat miehen kohdalla myönteisiä, voivat olla naisten kohdalla kielteisiä ja aiheuttaa ‘hankalan naisen’ maineen”, pohtii Sirén.  

Feministinen tutkimus kuvaa tätä median keskittymistä naisen ulkonäköön “miehiseksi katseeksi”, joka asettaa naisen objektiksi ilman toimijuutta. Oppikirjaesimerkki Sirénin kertomasta ilmiöstä lienee Trendi-lehden lokakuun 2020 numero, jonka pääjutussa Marin kertoi työstään pääministerinä. Yleisön huomio ei kiinnittynytkään artikkelin sisältöön, vaan dekolteen paljastavaan kuvaan Marinista lehden sivuilla. Kuva nostatti somemyrskyn, jossa kyseenalaistettiin, oliko pääministerin soveliasta esiintyä niin paljastavasti ja olisiko hänen muotilehtien sijaan tärkeämpää keskittyä maan johtamiseen. Kritiikkiä seurasi naisvihan vastareaktio. Vastareaktiossa tuotiin esiin, kuinka miespoliitikkojen näkyvyyttä viihteellisessä mediassa ei ole kritisoitu – silloinkaan vaikka paljasta pintaa näkyisi. Esimerkiksi nostettiin 90-luvun suosittu poliittinen satiiri Hyvät herrat, jossa kärkipoliitikkoja piinattiin saunan lauteilla.

“Naisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyy paljon erilaisia odotuksia. Tästä hyvä osoitus oli konservatiivisten ihmisten pöyristyminen siitä, että kansanedustajat ja ministeri käyttävät kukkamekkoja. Miksi eivät käyttäisi?” Diarra tuumaa. Alkuvuodesta 2020 Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitus nosti esiin naispoliitikkojen yhdenmukaisiset Marimekko-asut. Hämmentävää on, että vastavuoroisesti miespoliitikkojen identtiset puvut eivät ylitä uutiskynnystä. 

Toki miespoliitikkojenkin ulkonäkö on ajoittain otsikoissa. Vuonna 2012 italialaislehti L’Espresso tituleerasi pääministeri Jyrki Kataista “komeaksi, nuoreksi ja taitavaksi”. Pääministeriaikanaan vuosina 2014 ja 2015 Alexander Stubb kuuli niin kritiikkiä kuin kannustusta rikkoessaan ministerille totuttua pukukoodia shortseissaan.

Pukeutuminen ei ole ainut syy naispoliitikkojen kehojen kommentoimiselle. “Naisten raskaana oloa ja raskaana olemattomuutta arvuutellaan myös aika surutta”, jatkaa Diarra. Myös Sirén mainitsee, että julkisuudessa perhe-elämään kiinnitetään enemmän huomioita naisten kuin miesten kohdalla. “Äidit tekevät jonkun mielestä aina väärin: oli hän sitten pitkään kotona lasten kanssa tai jos palaa nopeasti takaisin töihin. Lasten kanssa aikaa viettävät isät sen sijaan nähdään käytännössä poikkeuksetta sankareina.“ Myös vauvan kanssa liikkuva poliitikko herättää huomiota. “Vauvojen läsnäoloon eduskunnassa ei oltu yksinkertaisesti totuttu eikä asiaa oltu pohdittu. Nyt tilanne on siltä osin onneksi parantunut ja tällä kaudella vauvoja on näkynyt eduskunnassa enemmänkin”, Siren jatkaa. 

Jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu.

Naisten kivinen tie politiikan kovaan ytimeen

Kuluneen vuoden ajan naiset ovat luotsanneet Suomea keskeisistä johtotehtävistä yhteiskuntaa ravisuttavan poikkeustilan keskellä. On selvää, että naiset eivät ole suomalaisessa politiikassa enää vain pienissä sivurooleissa, vaan myös johtamassa kriisejä ja suuria kokonaisuuksia. Kokonaiskuvaa ei silti pidä unohtaa: Suomen työmarkkinat ovat rajun sukupuolittuneet, kuten on myös politiikassa valiokuntapaikkojen ja ministerisalkkujen jakautuminen. Suomen historian puolustusministereistä vain kaksi on ollut naisia. Ulkoministerinä nainen on ollut vain kerran, ja kyseinen entinen ulkoministeri on myös Suomen historian ainoa naispresidentti. Jako niin sanottuihin naisten ja miesten aloihin näkyy siis myös politiikassa.

Hollin mukaan ilmiö liittyy osin sukupuolenmukaiseen työnjakoon työmarkkinoilla ja kotona, sekä sukupuoleen liittyviin odotuksiin. “Kiinnostavaa on erityisesti se, että naisiin liitetään ehkä miehiä enemmänkin stereotyyppistä ajattelua parempina sosiaalipolitiikan lohkolla ja eräänlaisina ‘arjen asiantuntijoina’“, hän pohtii. Myös Tuppurainen tunnistaa naisiin liittyvän politiikassa korostettu hoivan ajatus: naisten odotetaan hakeutuvan ensisijaisesti esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä sivistysvaliokuntiin. Sirén korostaa, että naisten määrän sijaan on hyvä tarkastella sitä, millaisille päätöksenteon paikoille he päätyvät. 

Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.

Kehitys, jossa sukupuoli vaikuttaa poliitikon hoitamaan alaan alkaa hänen mukaansa jo poliittisen uran alkutaipaleelta. Diarra näkee politiikan sukupuolittuneen työnjaon olevan osa Suomen segregoituneita työmarkkinoita. Ilmiö paljastaa Diarran mielestä jotain epämiellyttävää suomalaisesta yhteiskunnasta: “Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.” Tuppurainen korostaa, ettei tilanteeseen tule sopeutua, vaan naisten pitää määrätietoisesti pyrkiä omien kiinnostusten mukaisiin tavoitteisiin – joita voivat luonnollisesti olla myös hoivan ja sivistyksen kysymykset. 

Hollin mukaan valiokuntien epätasainen työnjako, jossa naiset toimivat esimerkiksi sosiaali- ja terveysvaliokunnissa ja miehet korkeasti arvostetuissa valtiovarain- ja ulkoasiainvaliokunnissa, on tasoittunut vuosikymmenten mittaan. Holli kuvaa samaa kehitystä tapahtuneen ministerisalkkujen osalta 1980-luvulta alkaen. Hän muistuttaa, että ministeripaikkojen jakoon vaikuttaa myös naisten asema puolueessa. Ennen nykyistä poikkeuksellista vaalikautta naisia oli puoluejohtajina harvakseltaan ja lähinnä pienemmissä puolueissa, mikä on vaikeuttanut naisten etenemistä hallituksen korkeimpiin ministeripesteihin. Tuppurainen toivoo, ettei sukupuolella ole enää nykyään vaikutusta siihen, mitä politiikan aloja henkilö katsotaan päteväksi hoitamaan. “Uskon, että Sanna Marinin viiden naisen johtama hallitus rikkoo monelta viimeisiä henkisiä lasikattoja.”

Töitä tasa-arvon eteen riittää kuitenkin yhä. Sirénin mukaan naiset ovat vuosikymmenten ajan tehneet hyvää yhteistyötä tasa-arvon eteen yli puoluerajojen. “Tasa-arvon edistämiseen tarvitaan kuitenkin mukaan myös miehiä”, hän huomauttaa. Holli myös muistuttaa, ettei tasa-arvoasioissa edistys ole automaattista eikä välttämättä jatkuvaa. Kehitys voi kääntyä myös päinvastaiseksi. Hänen mukaansa onkin tärkeää, ettei tasa-arvoon kohdistuvien ongelmien olemassaoloa kyseenalaisteta. “Suomalaisia vaivaa jopa liiallinen itsetyytyväisyys ja usko jo saavutettuun tasa-arvoon kaikilla yhteiskunnan lohkoilla, mikä tuottaa usein asenteellisia ja tiedollisia vääristymiä ja haluttomuutta tarttua korjaaviin toimenpiteisiin.” 

2021

He ketkä valvovat öisin

TEKSTI Roosa Savo KUVITUS Roosa Kontiokari

Punavuoren apteekkiin oli jälleen ilmestynyt uusi tulokas: melatoniini 5 milligrammaa. Pari vuotta sitten hyllylle ilmestyi 3 milligrammaa, ja sitä ennen sai vain sitä kaikkein miedointa tavaraa, 1,9 milligrammaa. Niitä olisi voinut popsia kuin karkkia. 

Farmaseutti oli nuori mies, silmälasipäinen, tummat hiukset ja parta. Olin nähnyt hänet aikaisemminkin.  

”Tulisiko jotain muuta?” hän kysyi, kun asetin kassalle melatoniinit ja paketin S-kokoisia korvatulppia. Vastasin kyllä, ja aloin puhumaan. 

Farmaseutti alkoi naputella näppäimistöään ja selata lääketietojani. Hetken hänen kasvoillaan viipyi merkillinen ilme, ihan kuin hän olisi nähnyt jotain kummallista. Ilme katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja ajattelin, että saatoin kuvitella koko asian. Farmaseutti nousi ylös, katosi noutamaan tuotteita, ja palasi hetkessä. Hän liimasi paketteihin tarrat hämmästyttävällä tarkkuudella.  

”77,50 euroa kiitos.”  

Näppäillessäni PIN-koodia minut valtasi halu sanoa jotain. 

”Melatoniinia oli tullut viisi milligrammasta tuonne hyllyyn. Muistan kun joskus tuli kolme milligrammaa.” 

Farmaseutti katsoi minua hetken kuin miettien, olinko esittänyt hänelle kysymyksen. 

”Mistäköhän se johtuu?” kysyin. 

”No, ne ovat varmaankin arvioineet, ettei siitä isommasta määrästä ole haittaa, jos syö lyhytaikaisesti.” 

”Kysyntää varmaan riittää”, pohdin ääneen.  

”Niin.” 

Välillemme laskeutui hiljaisuus, joka kertoi, että minun oli aika lähteä. Kiitin tuotteista, työnsin apteekin vanhan puuoven auki, ja kellon kilahdus saatteli minut kadulle. 

Sinä iltana, tasan tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa, poksautin jälleen yhden valkoisen pillerin pakkauksestaan keittiönpöydälle. Mietin, kuinka monta tablettia olin elämäni aikana nielaissut. 3 000, 10 000, 500 000? 

Pillereiden nieleminen on tekniikasta kiinni. Aseta ensin pilleri huulien väliin, niin ettei se kastu. Veden täytyy olla kädenlämpöistä. Seuraavaksi tulee tärkeä osuus. Jotta pilleri ei jää kurkkuun kiinni, se pitää ”heittää” kielellä nielun takaosaan, ja silloin on oikea aika ottaa kulaus. Siten tabletti katoaa vaivattomasti vatsalaukkuun.  

Ajatukset alkoivat vähitellen sumentua, ja siirryin makaamaan sängylle. Mietin niitä ihmisiä, jotka aina nukahtivat helposti; ihmisiä, joiden ei koskaan tarvitse huolehtia siitä, saavatko he tarpeeksi unta. Sitten mietin niitä, jotka ovat aina joko hereillä tai unessa. Sellaiset ihmiset mahtavat olla onnellisia. 

Portaissa kolahtavat askelet. Roskakorin kansi paukahtaa kiinni. Seinän läpi kuuluu lapsen itkua. Ovi pamahtaa kiinni. Rappukäytävän lamppu palaa taas. 

Miksi siellä pitää aina olla niin kirkkaat valot? En pysty avaamaan silmiäni kunnolla. Olinko nukkumassa aurinkoisella rannalla, kun ihoni näin kihelmöi. Ikkuna on auki, sulkekaa, sulkekaa se! Sitten valo muuttuu painavaksi pimeäksi. Tärisen kuin riivattuna, kun jokin tumma ja nopealiikkeinen räjähtää rintani päälle ja henkeni salpautuu. 

Tilanne rauhoittuu. Vieressäni makaava mies katsoo minua. En voi koskea häntä, enkä voi olla koskematta häntä, koska olen menettänyt päätösvallan kehostani. Hän makaa kyljellään arkipäiväisesti.  

”Tiedätkö miksi valvot?” mies kysyy.  

”En valvo. Olen unessa nytkin”, vastaan.  

En tunne kehoani, en tunne peiton painoa, en tunne olevani tässä tai missään muuallakaan.  

”Minäpä tiedän.” Hän hymyilee, mutta siinä on jotain karmaisevaa. ”Tiedän, koska pyydät minut tänne joka yö. Et voi nukkua ilman minua.”  

Hän laittaa pienen tabletin kielelleni, joka on jostain syystä ulkona suustani, eikä tunnu ollenkaan minuun kuuluvalta. 

Äkkiä sänky on sade, ja minä olen pisara, joka putoaa. Seuraavat hetket kestävät määrittelemättömän ajan ja kaikki on surrealistista sotkua. Lehmät ammuvat niityllä, joku raiskaa minua ajattomassa ja painottomassa tilassa. Sitten olen aikakapselissa, joka läpäisee erilaisia kenttiä ja ulottuvuuksia, ja matkalla tuulee niin kovaa, että suuni avautuu. Sateenkaaria ja harmaata puuroa tungetaan sisään. 

Ymmärrän täysin, että tapahtumat toistavat samaa kaavaa, mutten pääse pakoon. Kylläpäs pääsen, pakko päästä. Keskityn, räpyttelen silmiäni samalla kun huudan ja syljen, mutta suustani ei tule kuin pieni henkäys. Todellisuudessa se ei ole edes henkäys, vaan täysi hiljaisuus. 

Jos katsot, nukunko hymy huulillani? 

Hetkittäin rikon kalvon ja haukon henkeä, mutta väsymykseni on niin suurta, että vaivun uudelleen sekavaan maailmaan. Yö on vielä alussa, ja loppuun on pakko päästä. Ajan moottoritiellä, eikä vastaan tule yhtäkään liittymää. Samalla vieressäni kaahaa iso rekka. Vaikka painan kaasua, en liiku yhtään sen nopeampaa. Katson kuskia silmiin ja huomaan, että se olen minä. 

Öissäni on paljon kummallista, mutta kaikkein kummallisinta on tämä: kun olen yksin, tiedän sen sataprosenttisella varmuudella, mutta kun en ole yksin, en voi koskaan sanoa varmasti, onko asia niin. 

Kun vihdoin olen hereillä, kello on 4.58. Niin kuin aina, kun tulet kylään.  

Palaan apteekkiin vastahakoisesti. Tuttu farmaseutti seisoo lasin takana ja ojennan hänelle ajokortin. Hän tietää joitakin suurimpia salaisuuksiani, mutta minä en tiedä hänestä mitään. Kysyn kysymyksiä, saan niihin vastauksia, olen tyytyväinen asiakas. Hän varoittaa minua yhteisvaikutuksista ja väärinkäytöistä, ohjaa lempeästi oikeaan suuntaan ja vaihtaa reseptin halvempaan, koska tietää, että otan mieluummin edullisimman vaihtoehdon.  

Farmaseutti työntää lääkepurkit pleksilasin alta. Olen jo ovella, kun hän toivottaa hyvää päivänjatkoa ja lisää vielä: 

”Toivottavasti saat tänään unta.” 

2021

Gallup

TEKSTI ja KUVAT Ainomaija Mikola & Paavo Jantunen

1. Minkä maalauksen haluaisit vessasi seinälle? 

2. Paras zeniläinen viisaus? 

3. Onko tomaatti hedelmä?

+ Mitä haluaisit kysyä haastattelijalta?

Pouta, opiskelija

1. Salvador Dalí: Narkissoksen metamorfoosi, 1937, öljy kankaalle.

2. ”Jos et löydä onnea siitä missä olet, mistä muualta kuvittelet sen löytyvän?”

3. No onko sun mielestä muka?

+ Mikä susta oikeen tulee isona? 

Runo, opiskelija

1. Mä en oikeen perusta mistään maalauksista, mutta joku piissi Keravan assalta menisi aika mukavasti siihen ovenkahvan viereen.  

2. Keep it simple, eli ”keep it zen”.  

3. Se on kyllä ihan hyvä vihannes leivän päällä. Ja miksei myös mehussa. 

+ Mikä muuttolintu sä oot?

Caro, opiskelija

1. Tuli mieleen se kakspäinen kotka, joka hyökkää suomineidon kimppuun. Ois kyllä kiva kysyy siltä kotkalta, että mites se nyt tollee kun sillä on kaks päätä… Vai onks sillä edes kaks? Vai vaan yks? 

2. Mites se meni se ”ken toiselle kuoppaa kaivaa, se itse pidemmälle hyppää…” 

3. Ihan hauska kysymys! Ei se ole. 

+ Gallup on kyllä hieno osallistamisen muoto… Siis eihän tää oo kysymys… Mitäs oot puuhaillut?

Mikko, opiskelija

1. Joku Rembrandtin omakuva varmaan. Siinä se sitten tuomitsee mua, kun oon kolmannen kerran ”kakalla” räpläämässä puhelinta. 

2. Itseasiassa zen on aika kattava viisausperinne, josta on hankala lähteä erottamaan mitään yksittäistä one-lineria.  

3. Seuraavaks varmaan kysyt, että kuuluuko tomaatti pizzaan. 

+ Eihän sulla oo mitään flunssaoireita??