Teksti: Lyydia Laukkanen
Meillä oli kolmannen lehden toimituskokous, ja tämän päätoimittajan sydän meinasi pakahtua onnesta, kun niin moni oli kiinnostunut kirjoittamaan Groteskiin. Tietenkään me ei päätoimituksessa haluttu kieltäytyä kenenkään ideasta, joten Punaisesta lehdestä on tulossa pitkä. Koska pidemmän lehden painaminen maksaa enemmän rahaa – koska luoja paratkoon, HYY:n järjestölehtituilla ei mitään, varsinkaan erikoispitkiä numeroita, paineta – aloin kuumeisesti miettiä, mistä voitaisiin kysyä sponsoreita Groteskille. HYY:n tuet taas on toinen tarina, palataan aiheeseen myöhemmin. Sponsori-inspiraatiota etsiessä aloin selailla vanhoja Groteskeja nähdäkseni, ketkä meitä ovat aiemmin sponsoroineet.
Selaillessani vanhoja Groteskeja huomasin muutaman asian. Ensinnäkin, vanhat Groteskit ovat olleet visuaalisesti taiteellisempia, uskaliaampia ja räikeämpiä. Toinen asia, jonka huomasin, oli se, miten vanhoissa Groteskeissa oli enemmän hassuja, kokeilevampia ja eriskummallisempia juttuja.
Mieleeni muistui monet keskustelut siitä, aikuistuvatko nykyajan nuoret liian nopeasti. On paljon keskustelua, kuinka yläkoululaisten keskuudessa on huoli siitä, pääseekö hyvään lukioon. Lukiolaiset taas miettivät kuumeisesti lukion ensi päivistä alkaen, mitkä aineet kannattaa kirjoittaa, päästäkseen yliopistoon. Kokeilulle, hassuttelulle ja itsensä etsimiselle ei jääne hirveästi aikaa pitkää matikkaa päntätessä.
Onko Groteskin jutuissa ja polvissa yleisesti näkyvillä tällainen ilmiö? Onko kulttuurimme muuttunut liian suorituskeskeiseksi? On ymmärrettävää, että ihmiset haluavat kirjoittaa aiheista, joista saa hyviä juttunäytteitä esimerkiksi työnhakua varten. Kun ennen töihin pääsi ehkä menemällä CV kourassa toimistolle, nykyään kilpailu on äärimmäisen kovaa. Täytyy siis erottua joukosta. On myös totta, että yhteiskunnalliset ja vakavammat aiheet kiinnostavat alan opiskelijoita – kyllä vanhoissakin Groteskeissa on ollut totisia juttuja totisista aiheista. Mutta onko nyt niin, että ihmiset haluavat käyttää erittäin rajallisen aikansa niiden juttujen kirjoittamiseen, joista on eniten hyötyä esimerkiksi työmarkkinoilla? Itse ainakin myönnän, että juttuaiheita on usein tullut mietittyä siltä kannalta, mikä näyttää hyvältä mahdollisessa portfoliossa. Kun hain töitä, jätin juttunäytteistä vähemmän vakavat jutut pois.
Se on kuitenkin äärimmäisen harmillista. Polvissa on aivan äärettömän lahjakasta, fiksua, taitavaa, ammattimaista väkeä, jotka kirjoittavat valtavan hyviä juttuja valtavan tärkeistä aiheista. Ja päätoimittajana toki olen ylpeä ja iloinen niistä kaikista. Pakosta kuitenkin mietin, onko vapaaehtoisesta lehtitoiminnasta tullut liian ammattimaista? Uskaltavatko ihmiset enää hassutella, kokeilla, epäonnistua ja onnistua, heittäytyä? Vai olemmeko kyynisiä, taitavia ammattilaisia, jotka kirjoittavat vain ajankohtaisista ja tärkeistä aiheista? Ihailen vanhoja Groteskeja niiden uskaliaisuudesta pitää hauskaa, ja mieleeni herää kysymys: onko meidän linja tänä vuonna liian vakava?
Toivoisin, että ihmiset pitäisivät kaikessa vapaaehtoisessa järjestötoiminnassa mielessä sen, että vaikka se on hyvää kokemusta ja hieno CV-merkintä, niin ensisijaisesti sen pitäisi olla hauskaa. Haluaisin nähdä Groteskissa lisää hauskoja ja kokeilevia juttuja. Luulen, että etenkin tällaisina aikoina pieni hauskuus olisi kohdallaan. Haluan toki myös pitää meidän upeat asialinjaiset jutut, ja sen takia tässä etsitäänkin uusia sponsoreita: jotta meillä olisi varaa painaa kaikenlaisia juttuja.
Kirjoittaja on kolmannen vuoden viestinnän opiskelija, Groteskin päätoimittaja sekä ehkä liian nuorena kyynistynyt.
