Poliitikkoja ja naispoliitikkoja-mikä on todellisuus politiikasta tasa-arvon mallimaassa?

TEKSTI Anni Rossi ja Ella Syrjänen KUVITUS Inka Salminen

Niin kansainvälinen media kuin useat tilastot maalaavat Suomesta kuvan edistyksellisenä tasa-arvon mallimaana, eikä näkemys ei ole täysin virheellinen. Suljettujen ovien takana todellisuus suomalaisesta politiikasta ei kuitenkaan ole aivan niin ruusuinen: naispoliitikot kohtaavat hyvin erilaisia odotuksia kuin miespuoliset kollegansa.

Suomi on ollut pitkään kärkisijoilla, kun puhutaan tasa-arvosta. Esimerkiksi YK asetti Suomen vuonna 2020 maailman 11. tasa-arvoisimmaksi valtioksi indeksissä, joka mittaa naisten terveyttä, koulutusastetta sekä osuutta eduskunnassa ja työmarkkinoilla. Suomen pitkät perinteet yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta korostuvat usein puhuttaessa naisista poliittisina toimijoina, ja reilun vuoden ajan naiset ovat olleet runsaasti esillä politiikan uutisissa Sanna Marinin poikkeuksellisen naisvaltaisen hallituksen vuoksi. Marin onkin nostettu esiin laajasti myös kansainvälisessä mediassa, usein positiivisessa sävyssä.

Vaikuttaa, että naisten rooli poliittisina johtajina on Suomessa normalisoitunut. Tätä mielikuvaa ravisutti kuitenkin maaliskuussa 2021 julkaistu Naton tutkimuslaitos StratComin raportti, joka kertoo Suomen hallituksen hallituspuolueiden puheenjohtajiin – jotka ovat kaikki naisia – kohdistuneesta valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistettiin muun muassa heidän päätöksentekokykyjään ja johtajuuttaan. Marin tviittasi raportista sanoin: “Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Kuinka tasa-arvoista politiikka sitten todella on tasa-arvon mallimaassa? Politiikan tutkija sekä Vihreiden naisten, Kokoomusnaisten ja Demarinaisten edustajat valottivat Groteskille, millaista on toimia naisena politiikassa. Haastatellut yli puoluerajojen olivat yhtä mieltä siitä, että tasa-arvo ei ole Suomessakaan valmis. Naisiin kohdistuu kulahtaneita odotuksia vielä 2020-luvullakin. 


Tasa-arvo on edistynyt valtavasti – ainakin paperilla

”Kansainvälisesti katsottuna Suomessa on politiikan alalla hyvin korkea sukupuolten tasapaino ja tasa-arvo, ja tämä on ollut tilanne jo hyvin pitkään. Politiikka onkin se yhteiskunnan lohko, jossa sukupuolten tasa-arvo on Suomessa edennyt pisimmälle”, toteaa Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori Anne Holli. Väite nojaa tukeviin tilastoihin: Tilastokeskus kertoo naisten osuuden eduskuntavaalien ehdokkaista ja valituista kansanedustajista kasvaneen melko tasaisesti kuluneiden vajaan 70 vuoden aikana. Vuonna 1954 naisten osuus valituista oli alle 20 prosenttia, mutta viimeisimmissä eduskuntavaaleissa luku oli yli 40. Holli kuitenkin muistuttaa politiikan ja hallinnon yllättäviä sukupuolivinoumia sisältävistä ”hämäristä nurkista”, joita on haastava tutkimuksellisesti tai tilastollisesti seurata, sillä ne eivät ole julkisesti yhtä näkyviä kuin vaaleilla valitut paikat.

Puhuessaan edistyksestä, Kokoomusnaisten puheenjohtaja ja kansanedustaja Saara-Sofia Sirén viittaa vuoden 2019 eduskuntavaaleihin, joissa eduskuntaan nousi ennätyksellinen määrä naisia. Sirén tosin punnitsee, ettei sukupuolten tasa-arvoa ole saavutettu vielä millään politiikan asteella, vaan hänen mukaansa “naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.” Demarinaisten puheenjohtaja ja Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen yhtyy huomioon muistuttamalla, että edistyksellisestä historiasta huolimatta on “merkillepantavaa, ettei yli satavuotiaan Suomen historiassa eduskunnassa ole kertaakaan ollut naisenemmistöä.” Vihreiden naisten hallituksen jäsen, vihreiden varapuheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra lisää, että vaikka “huoneisiin on tullut enemmän naisia, ei se takaa meille tasa-arvoa.” Hän jatkaa, että jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu – on tarkasteltava myös taustoja.  

Naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.

Tuppurainen pohtii lisäksi, että naisten tie politiikan kärkitehtäviin ei ole suoraviivaista. “Naisten oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun pyritään aika-ajoin haastamaan eri tavoin”, Tuppurainen toteaa ja nostaa esimerkiksi sukupuolittuneen verkkovihan, jota hän on itsekin saanut osakseen. Myös Diarra nostaa esiin etenkin nuorten naisten kohtaamaan vähättelyn. Toisaalta hän kertoo ilmapiirissä tapahtuneen muutoksia, eikä seksististä kohtelua suvaita samoin kuin ennen. Samoin epäasiallisuuksiin puututaan herkemmin. 

Naisen keho, kukkamekot ja vauvat shokeeraavat politiikassa

“Erityisesti medianäkyvyyden kannalta huomio kiinnittyy naisten kohdalla turhan helposti erilaisiin ulkonäköön tai esimerkiksi pukeutumiseen liittyviin seikkoihin asiakysymysten sijaan. Voisikin sanoa, että ulkoisia ominaisuuksia ja käyttäytymistä arvostellaan edelleen eri tavoin sukupuolesta riippuen. Ne ominaisuudet, jotka ovat miehen kohdalla myönteisiä, voivat olla naisten kohdalla kielteisiä ja aiheuttaa ‘hankalan naisen’ maineen”, pohtii Sirén.  

Feministinen tutkimus kuvaa tätä median keskittymistä naisen ulkonäköön “miehiseksi katseeksi”, joka asettaa naisen objektiksi ilman toimijuutta. Oppikirjaesimerkki Sirénin kertomasta ilmiöstä lienee Trendi-lehden lokakuun 2020 numero, jonka pääjutussa Marin kertoi työstään pääministerinä. Yleisön huomio ei kiinnittynytkään artikkelin sisältöön, vaan dekolteen paljastavaan kuvaan Marinista lehden sivuilla. Kuva nostatti somemyrskyn, jossa kyseenalaistettiin, oliko pääministerin soveliasta esiintyä niin paljastavasti ja olisiko hänen muotilehtien sijaan tärkeämpää keskittyä maan johtamiseen. Kritiikkiä seurasi naisvihan vastareaktio. Vastareaktiossa tuotiin esiin, kuinka miespoliitikkojen näkyvyyttä viihteellisessä mediassa ei ole kritisoitu – silloinkaan vaikka paljasta pintaa näkyisi. Esimerkiksi nostettiin 90-luvun suosittu poliittinen satiiri Hyvät herrat, jossa kärkipoliitikkoja piinattiin saunan lauteilla.

“Naisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyy paljon erilaisia odotuksia. Tästä hyvä osoitus oli konservatiivisten ihmisten pöyristyminen siitä, että kansanedustajat ja ministeri käyttävät kukkamekkoja. Miksi eivät käyttäisi?” Diarra tuumaa. Alkuvuodesta 2020 Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitus nosti esiin naispoliitikkojen yhdenmukaisiset Marimekko-asut. Hämmentävää on, että vastavuoroisesti miespoliitikkojen identtiset puvut eivät ylitä uutiskynnystä. 

Toki miespoliitikkojenkin ulkonäkö on ajoittain otsikoissa. Vuonna 2012 italialaislehti L’Espresso tituleerasi pääministeri Jyrki Kataista “komeaksi, nuoreksi ja taitavaksi”. Pääministeriaikanaan vuosina 2014 ja 2015 Alexander Stubb kuuli niin kritiikkiä kuin kannustusta rikkoessaan ministerille totuttua pukukoodia shortseissaan.

Pukeutuminen ei ole ainut syy naispoliitikkojen kehojen kommentoimiselle. “Naisten raskaana oloa ja raskaana olemattomuutta arvuutellaan myös aika surutta”, jatkaa Diarra. Myös Sirén mainitsee, että julkisuudessa perhe-elämään kiinnitetään enemmän huomioita naisten kuin miesten kohdalla. “Äidit tekevät jonkun mielestä aina väärin: oli hän sitten pitkään kotona lasten kanssa tai jos palaa nopeasti takaisin töihin. Lasten kanssa aikaa viettävät isät sen sijaan nähdään käytännössä poikkeuksetta sankareina.“ Myös vauvan kanssa liikkuva poliitikko herättää huomiota. “Vauvojen läsnäoloon eduskunnassa ei oltu yksinkertaisesti totuttu eikä asiaa oltu pohdittu. Nyt tilanne on siltä osin onneksi parantunut ja tällä kaudella vauvoja on näkynyt eduskunnassa enemmänkin”, Siren jatkaa. 

Jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu.

Naisten kivinen tie politiikan kovaan ytimeen

Kuluneen vuoden ajan naiset ovat luotsanneet Suomea keskeisistä johtotehtävistä yhteiskuntaa ravisuttavan poikkeustilan keskellä. On selvää, että naiset eivät ole suomalaisessa politiikassa enää vain pienissä sivurooleissa, vaan myös johtamassa kriisejä ja suuria kokonaisuuksia. Kokonaiskuvaa ei silti pidä unohtaa: Suomen työmarkkinat ovat rajun sukupuolittuneet, kuten on myös politiikassa valiokuntapaikkojen ja ministerisalkkujen jakautuminen. Suomen historian puolustusministereistä vain kaksi on ollut naisia. Ulkoministerinä nainen on ollut vain kerran, ja kyseinen entinen ulkoministeri on myös Suomen historian ainoa naispresidentti. Jako niin sanottuihin naisten ja miesten aloihin näkyy siis myös politiikassa.

Hollin mukaan ilmiö liittyy osin sukupuolenmukaiseen työnjakoon työmarkkinoilla ja kotona, sekä sukupuoleen liittyviin odotuksiin. “Kiinnostavaa on erityisesti se, että naisiin liitetään ehkä miehiä enemmänkin stereotyyppistä ajattelua parempina sosiaalipolitiikan lohkolla ja eräänlaisina ‘arjen asiantuntijoina’“, hän pohtii. Myös Tuppurainen tunnistaa naisiin liittyvän politiikassa korostettu hoivan ajatus: naisten odotetaan hakeutuvan ensisijaisesti esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä sivistysvaliokuntiin. Sirén korostaa, että naisten määrän sijaan on hyvä tarkastella sitä, millaisille päätöksenteon paikoille he päätyvät. 

Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.

Kehitys, jossa sukupuoli vaikuttaa poliitikon hoitamaan alaan alkaa hänen mukaansa jo poliittisen uran alkutaipaleelta. Diarra näkee politiikan sukupuolittuneen työnjaon olevan osa Suomen segregoituneita työmarkkinoita. Ilmiö paljastaa Diarran mielestä jotain epämiellyttävää suomalaisesta yhteiskunnasta: “Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.” Tuppurainen korostaa, ettei tilanteeseen tule sopeutua, vaan naisten pitää määrätietoisesti pyrkiä omien kiinnostusten mukaisiin tavoitteisiin – joita voivat luonnollisesti olla myös hoivan ja sivistyksen kysymykset. 

Hollin mukaan valiokuntien epätasainen työnjako, jossa naiset toimivat esimerkiksi sosiaali- ja terveysvaliokunnissa ja miehet korkeasti arvostetuissa valtiovarain- ja ulkoasiainvaliokunnissa, on tasoittunut vuosikymmenten mittaan. Holli kuvaa samaa kehitystä tapahtuneen ministerisalkkujen osalta 1980-luvulta alkaen. Hän muistuttaa, että ministeripaikkojen jakoon vaikuttaa myös naisten asema puolueessa. Ennen nykyistä poikkeuksellista vaalikautta naisia oli puoluejohtajina harvakseltaan ja lähinnä pienemmissä puolueissa, mikä on vaikeuttanut naisten etenemistä hallituksen korkeimpiin ministeripesteihin. Tuppurainen toivoo, ettei sukupuolella ole enää nykyään vaikutusta siihen, mitä politiikan aloja henkilö katsotaan päteväksi hoitamaan. “Uskon, että Sanna Marinin viiden naisen johtama hallitus rikkoo monelta viimeisiä henkisiä lasikattoja.”

Töitä tasa-arvon eteen riittää kuitenkin yhä. Sirénin mukaan naiset ovat vuosikymmenten ajan tehneet hyvää yhteistyötä tasa-arvon eteen yli puoluerajojen. “Tasa-arvon edistämiseen tarvitaan kuitenkin mukaan myös miehiä”, hän huomauttaa. Holli myös muistuttaa, ettei tasa-arvoasioissa edistys ole automaattista eikä välttämättä jatkuvaa. Kehitys voi kääntyä myös päinvastaiseksi. Hänen mukaansa onkin tärkeää, ettei tasa-arvoon kohdistuvien ongelmien olemassaoloa kyseenalaisteta. “Suomalaisia vaivaa jopa liiallinen itsetyytyväisyys ja usko jo saavutettuun tasa-arvoon kaikilla yhteiskunnan lohkoilla, mikä tuottaa usein asenteellisia ja tiedollisia vääristymiä ja haluttomuutta tarttua korjaaviin toimenpiteisiin.” 

Gallup

TEKSTI ja KUVAT Ainomaija Mikola & Paavo Jantunen

1. Minkä maalauksen haluaisit vessasi seinälle? 

2. Paras zeniläinen viisaus? 

3. Onko tomaatti hedelmä?

+ Mitä haluaisit kysyä haastattelijalta?

Pouta, opiskelija

1. Salvador Dalí: Narkissoksen metamorfoosi, 1937, öljy kankaalle.

2. ”Jos et löydä onnea siitä missä olet, mistä muualta kuvittelet sen löytyvän?”

3. No onko sun mielestä muka?

+ Mikä susta oikeen tulee isona? 

Runo, opiskelija

1. Mä en oikeen perusta mistään maalauksista, mutta joku piissi Keravan assalta menisi aika mukavasti siihen ovenkahvan viereen.  

2. Keep it simple, eli ”keep it zen”.  

3. Se on kyllä ihan hyvä vihannes leivän päällä. Ja miksei myös mehussa. 

+ Mikä muuttolintu sä oot?

Caro, opiskelija

1. Tuli mieleen se kakspäinen kotka, joka hyökkää suomineidon kimppuun. Ois kyllä kiva kysyy siltä kotkalta, että mites se nyt tollee kun sillä on kaks päätä… Vai onks sillä edes kaks? Vai vaan yks? 

2. Mites se meni se ”ken toiselle kuoppaa kaivaa, se itse pidemmälle hyppää…” 

3. Ihan hauska kysymys! Ei se ole. 

+ Gallup on kyllä hieno osallistamisen muoto… Siis eihän tää oo kysymys… Mitäs oot puuhaillut?

Mikko, opiskelija

1. Joku Rembrandtin omakuva varmaan. Siinä se sitten tuomitsee mua, kun oon kolmannen kerran ”kakalla” räpläämässä puhelinta. 

2. Itseasiassa zen on aika kattava viisausperinne, josta on hankala lähteä erottamaan mitään yksittäistä one-lineria.  

3. Seuraavaks varmaan kysyt, että kuuluuko tomaatti pizzaan. 

+ Eihän sulla oo mitään flunssaoireita??

Mielifragmentteja

TEKSTI Eero Lipponen KUVITUS Maija Harju

Tyhjät katseet (surumieli)

“Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa.”

– Paavo Haavikko

Tyhjät katseet sisäpihalle päin. On helpompi laittaa tälle nyt piste kuin yrittää jatkaa. Helpompi valita tuttu kärsimys kuin tuntematon ja mahdollisuus onneen. Olen raukkamainen. Kai näinkin voi elää. 

Otan iltapäivällä metron isän luo. Pitää pestä pyykkiä. Kun kärsii, on edelleen helpompaa mennä vanhempien nurkkiin notkumaan kuin ystävän kanssa kävelylle. Vanhemmat ovat jo ymmärtäneet tietävänsä nykyisestä elämästäni niin vähän. He eivät vaadi avautumaan.

On asioita, joista en pysty puhumaan läheisilleni. Asioita, joista on pakko puhua niille, jotka ovat etäisiä. Yritän lunastaa YTHS:n ajanvaraustiketin psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Aikoja ei tietenkään ole jäljellä. 

Osallistun Zoom-luennolle. Mitäpä muutakaan voisin? Poliittinen kulttuuri ei kiinnosta. Miten se nyt voisikaan? 

Lupasin Tutkaimeen esseen. Pakotan itseni näppäimistön ylle. Kirjoittaja, jutut on kirjoitettava loppuun. 

Kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, ainakin hetken. Kirjoitus ilmaisee aina voimaa, silloinkin kun se puhuu surusta. Silti en odota punertuvaa taivasta. 

Hajamieli

Keskittymiskyky on hyve, hajamielisyys pahe. 

Jo Pyhä Cassianus varoittaa munkkeja niin sanotusta akediasta, levottomuudesta ja hajamielisyydestä: ”Tämä ankara ja kauhistuttava demoni taistelee jatkuvasti munkkeja vastaan. Kuudennella tunnilla se hyökkää munkin kimppuun ja saa hänessä aikaan herpaantumista ja vavistusta sekä herättää vihaa koko paikkaa ja niitä veljiä vastaan, joiden kanssa hän kilvoittelee. Työnteon se saa hänelle vastenmieliseksi, samoin pyhien kirjoitusten lukemisenkin.”

Eikä munkeilla ollut edes älypuhelimia! 

Mutta muutoin tämä on tuttua, vaikkei enää edes lueta pyhiä tai muitakaan kirjoituksia niihin syventyen. “Handbookeista” ravistetaan irti se mikä lähtee ja kylvetään se saman tien Word-dokumentin tyhjään tilaan. Kutsuttakoon tätä hengenviljelyksi. 

Toki tarvitsemme myös keskittymiskykyä, syventymistäkin. Olen kuitenkin liian paljon aikani lapsi allekirjoittaakseni Cassianiuksen koko paheksunnan. En sanoisi, että hajamielistä ”[j]outilaisuutta seuraa monipuuhaisuus, monipuuhaisuutta kurittomuus ja kurittomuudesta johtuu sitten kaikki paha.”

Niin… seuraa siitä joskus hyvääkin. Itse tarvitsen kirjoittaakseni molemmat mielet, keskittyneen ja hajaantuneen. Tekstini syntyvät yleensä lukemisen sivutuotteina. Ja lukemisen rytmi on seuraava: Vuoroin tutkitaan musteläiskiä kuin tomuisia hieroglyfejä, joita tarkkaillaan suurennuslasin läpi ja sarveiskalvot kipeinä. Vuoroin lepuutetaan silmää katsomalla hiekkadyynin ääriviivaa sen hajotessa horisonttiin. Katsotaan horisonttiin niin, ettei etsitä mitään erityistä. Niin, että väsyneet silmät taittavat hajaan. 

Toinen vertaus: Ensin kootaan kaikki mielen voimat yhteen kuin haravoitaisiin kaikki pihan lehdet kasaan. Seuraavaksi annetaan pohjoistuulen heittää ne hajalle. Sitten lähdetään seuraamaan yhtä ajatuslehdykkää tai sivussa syntynyttä tekstin riekaletta. 

Tekstit ovat akedian tyttäriä, hajamielisyyden hedelmiä. 

Mutta niin kuin ei munkkeja edes uhannut hengen velttous kuin vasta kuudennella tunnilla – siihen saakka he olivat hyvissä hengen voimissa – niin ei kirjoittajakaan saa heti hajamielistyä. Hajamielisyys on ansaittava. Siihen on valmistauduttava keskittämällä mieltä. Jos mitään ei ole keskitetty kasaan, ei ole mitään, minkä kanssa haaveilla. 

Ken ei keskity, sen ei hajamielistyäkään pidä.

Mieletön

“On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa: 

– Tuossa ei ole puuta

On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa:

– Tuossa on puu

On mieletöntä istua puutarhassa”

Runo on Tuukka Pietarisen kokoelmasta Yksin ja toisin (2018). Tilanne on hämmentävä. Istua nyt puutarhassa ja osoitella edessä seisovaa puuta ja väittää vuorotellen: ”Tuossa ei ole puuta” ja ”Tuossa on puu”. Tämä haiskahtaa pahimman luokan filosofiselta saivartelulta…

Ehkä puutarhassa istuskelee pellavavaippoihin pukeutunut välimerellinen porukka. Piirin keskellä retkottaa poikkeuksellisen ruma paljasjalka. Hän sanoo: ”Tuossa ei ole puuta”, selittää jotakin näkymättömästä puun ideasta, puusta sinänsä.

Voimme nähdä, että mies on hämäräpyyteinen ja kieromielinen. Varmasti hän on ottanut tehtäväkseen nuorison turmelemisen. 

Pahanomaisella oraakkelinpuheellaan tämä mies johdattelee suorimmankin nuoren kieroon. Sanoillaan hän hävittää alastoman puun näkyvistä, pukee sen oudoilla aatteilla. Kun todistelussa on edetty tarpeeksi pitkälle todellisuudesta, kirkasmielisinkin nuori lannistuu. Ei kehtaa huudahtaa: ”Tuossahan todellakin on puu! Aatteilla ei ole vaatteita.”  

Mutta: puun sijasta varsinaisesti huomiotta jää puutarha. Kukaan ei näe puulta puutarhaa. Ei sypressin pitenevää varjoa, ei aidan takaa ojentuvaa kirsikanvartta. Ei aidalla versoilevia viiniköynnöksiä, ei istutusten seassa haarautuvia pikkupolkuja. Ei polun mutkassa väistyviä vaaseja, ei amforan pinnan punakuvioita. 

Mielettömältä suunpieksennältä ei havaita, mikä todella on eriskummallista. Että on puutarha! Tosiaan puutarha! Ja siellä istutaan, noin vain. Ja puhellaan, kuin ei mitään. Tämähän on… niin, no… mieletöntä!

Kuka luulet olevasi, Rosa Coste?

TEKSTI ja KUVAT Anna Enbuske

Kuka luulet olevasi, Rosa Coste?

Mie tiiän, että mie oon Rosa, ja että laulan ja olen lauluntekijä. Mutta luulen, että olen vain kasa atomeja linnunradalla.

Debyyttisinglesi musta nousi nopeasti ihmisten tietouteen ja omakustanteelle epätavallisesti radiosoittoon. 10 vuotta sitten vastaanotto kappaleelle olisi varmaan ollut erilainen. Mikä sinusta on ollut merkittävä tekijä siinä, että nyt oli biisille oikea aika?

Väitän, että tässä ajassa ainakin meidän sukupolvi uskaltaa olla hauraampi, myöntää omat virheensä sekä muuttaa käytöstään ja tapoja ajatella. Ehkä siksi se myös ottaa paremmin vastaan noita asioita. Kuunnella ja kuulla ne. Itselle tämä ei kuitenkaan ollut yhteydessä julkaisuhetkeen, sillä biisin teemat ovat olleet elämääni myös 10 vuotta sitten ja yhtä relevantteja myös silloin.

Mitä biisin nimi merkitsee itsellesi? Itse näen sen niin, että nimenä musta ei kerro vain mustan teeman käsittelemisestä, vaan se on myös biisi ”susta”.

Mie alun perin ajattelin vain, että biisin nimi tarttui tosi hyvin, kun sitä piti kutsua jollain nimellä. Siinä on kuitenkin useampi ulottuvuus: se on väri, se on mielentila. Sen kanssa on kiva kikkailla.

Miltä noin henkilökohtaisen biisin julkaiseminen tuntuu?

Hyvältä siinä mielessä, että olen saanut jotain henkilökohtaista niin hyvin tekstiksi, että ihmiset pystyvät samaistumaan siihen. Enemmän jännitti se, että tämä oli ensimmäinen julkaistu biisini. Teemat on olleet itselle niin arkipäivää, että tuntui vain tavalliselta julkaista jotain sellaista.

Biisin suosio tuli sinulle yllätyksenä. Mikä on saanut pidettyä pään kasassa?

Ystävät ja perhe, normaali arki. Vaikka biisi lähti noin räjähdysmäisesti nousuun ja suosioon, on kuitenkin voinut jatkaa samalla musiikin tekemistä ja arkea normaalisti. Samalla on saanut turvaa siitä, että voin jatkaa omaa juttua, kun se on kiinnostanut ihmisiä. Jos olisin myös kaiken sen keskellä, missä on isoimmat mediat ja tekijät, voisi olla vaikeampaa diilata tämän kanssa siinä pyörteessä. Nyt on voinut ehkä helpommin muistaa, miksi näitä asioita tekee.

Mustan lopussa kuullaan isääsi, josta biisi paljolti kertoo. Mitä mieltä hän oli mustasta kuullessaan sen ensimmäisen kerran?

Hän oli tosi ylpeä ja kertoi tajuavansa nyt, miksi teen musiikkia. Jännitti soittaa biisi hänelle, kun pohdin, että saanko puhua näistä asioista koko maailmalle. Yhtä vaikeaa oli soittaa se äidille, koska siinä on ne kaksi puolta: papa on kokenut sen kaiken, mutta äiti on ollut siinä sivussa ja kokenut asiat papan ja meidän lasten kautta. Kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi, vaikka biisin teemat ovat raskaita. Kuten siihen papusoossiin, joka on perinteinen kongolainen ruoka, jota me papan kanssa monesti tehtiin. 

Millainen musiikkiskene Rovaniemellä on?

Hyvä, ja on paljon osaavia tekijöitä. Mist sä tuut? -sarjassa puhutaan Rovaniemen jaksossa siitä, että täällä on tosi yhteisöllinen meininki. On ollut aina olo, että vaikka et tunne jotain tyyppiä ja se tekee musiikkia, niin se on aina sinun puolella. Tapahtumia järjestetään paljon. Kun itse olin vielä bändeissä, enimmäkseen oli heviä, metallia ja rockia, mutta räppiä tulee nykyään enemmän ja enemmän, toisaalta myös taitavia pop- ja jazz-tyyppejä. Täällä on vahvat juuret, ja mie oon halunnut selvittää ja ymmärtää, keitä ovat paikkakunnan ensimmäiset musiikintekijät ja heidän historiansa. On hauska tietää, mistä kaikki on lähtenyt ja nähdä, miten se kehittyy.

Olet laulanut ja esiintynyt pienestä pitäen ja aloitit sooloesiintymiset cover-biiseillä 14-vuotiaana rovaniemeläisessä Cafe & Bar 21 -kahvilassa, jossa myöhemmin olit töissä. Sieltä sinut muistavat myös paikalliset. Milloin esitit ensimmäisen kerran omaa tuotantoasi ja mikä tämä biisi oli?

Meni monta vuotta ennen kuin uskalsin vetää omia biisejä, sillä pelotti, miten ensimmäiset itse tehdyt biisit määrittelevät minua. Itse asiassa Rovaniemellä oli open mic -tilaisuus, jossa päätin esittää oman biisin kertomatta kenellekään, vaikka yleensä siellä vedetään covereita. Biisin nimi on Aamuaurinko, ja monet tulivat esityksen jälkeen kysymään, että mikä biisi se oikein on, kun googlaamalla ei löytänyt sanoja netistä. Se jännitti tosi paljon, mutta tuntui niin hyvältä – tunnen sen fiiliksen nytkin! Siitä rohkaistuin ja aloin esittää 21:ssä keikkaillessa myös omia biisejä.

Kuinka määrätietoisesti olet treenannut laulamista ja soittamista?

Mie opettelin soittamaan kitaraa niin, että olin katsonut pikkuserkkuni sähkökitaraa pitkään ja hän kysyi, haluaisinko oppia soittamaan sitä, kun ”katsot sitä noin palavasti”. Eka tavoite oli säestää itseään, ja opettelin sitä varten muutamia sointuja. Olin laulanut paljon kiinnittämättä huomiota siihen, miltä kuulostan, mutta opetellakseni pysymään oikeissa nuoteissa – ilman laulutunteja siis. Jossakin vaiheessa huomasin, että valitsen biisejä, jotka kuulostavat hyvältä alkuperäisen esittäjän esittämänä, mutta oma ääneni ei sovi niihin. 

Sitten tajusin, että minulla on tämä minun ääneni, joka sopii tiettyihin biiseihin, mutta ei kaikkeen, ja sen kanssa on elettävä loppuelämä. Sen jälkeen tein biiseistä oman kuuloisia ja omalle äänelle sopivia. Se toi uuden jutun keikkailuun ja sitä kautta musiikkiin. Voit tehdä kaikkesi, että laulat omalla äänelläsi niin hyvin kuin voit sillä laulaa. Et voi olla kukaan muu.

Miten kuvailisit itseäsi musiikin tekijänä?

En ole tyyliltäni luontainen, mutta tykkään tehdä musiikkia luonnollisesti. Kunnioitan musiikkia taiteenmuotona paljon, ja haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että musiikki on se ykkösjuttu. Olen myös kriittinen: jos on visio, homman on mentävä mahdollisimman lähelle sitä. En kuitenkaan tykkää tehdä mitään sääntöjen mukaan, enkä ole opiskellut musiikin teoriaa. Voin mennä helposti monien rajojen yli, koska en ole oppinut, että asioita tulisi tehdä näin eikä noin. 

Miten biisisi syntyvät?

Yleensä teksti tulee ensin. Voi olla, että olen kirjoittanut tekstin, runon tai ajatuksen jo kauan aiemmin. Jos rakennetaan ihan jostain kivasta biitistä, alan pohtimaan, mihin mielenmaisemaan mie päädyn ja mihin se vie minut. KähinäPaten kanssa ollaan tehty biisejä myös niin, että on laitettu sanageneraattori pyörimään tietokoneelle. Teksti edellä teen kuitenkin.

Millainen on hyvä biisi?

Pitää olla heti alusta asti joku viba, jota ei välttämättä osaa edes nimetä, mutta se kiinnittää huomion. Omanlainen soundi, jammailua ja joku pieni juttu – esimerkiksi bassolaini siellä taustalla – jota jäät odottamaan. Esimerkiksi Gettomasan ja Ruubenin Vellamo tyylillä -biisissä tulee aina siisti filli tiettyjen baarien välein, muttei liian usein ja odotan sitä joka kerta. Pienet jutut. Tykkään myös siitä, että on bassoa ja rytmiä. Jos biisissä on tekstiä, on sanottava jotain, ettei se ole turhake. Se on se pointti, miksi musiikkia tehdään: haluat välittää jotain. Ihmiset kuuntelee sen eri tavalla, jos se on puheen sijasta biisi.

Mieleenpainuvin musiikillinen kokemuksesi?

John Mayerin keikka Lontoossa oli jotain käsittämätöntä. Toinen mielenkiintoinen hetki oli vuoden 2016 Grammy-gaalan katsominen kotona, kun Kendrick Lamar esiintyi. Katsoin esitystä suu auki yksin kotona ja mietin, että miten se voi kiteyttää noin paljon noin painavaa asiaa biisiin noin lyhyessä ajassa. Samalla ne kaikki visuaaliset elementit: kahleet, vangin asu… Pääsin tosi hyvin sen mielenmaisemaan ja samalla mietin, että kuinka moni voi tähän samaistua, kun suurin osa yleisöstä on valkoisia. Se tärisytti. Taitava artisti, joka käyttää lahjojaan hyvin ja hyvään tarkoitukseen.

Kenen kanssa tekisit dueton, jos voisit valita kenet tahansa?

Vaikea kysymys. Legendaarisen J. Karjalaisen kanssa oppisin tosi paljon ja uskon, että voisin antaa myös itse jotain. Olisi siistiä kuulla, miten meidän äänet sopisi yhteen ja millainen soundimaailma siinä biisissä olisi. Katson sitä miestä niin paljon ylöspäin, huh!

Mitkä kolme asiaa korjaisit yhteiskunnassa, jos voisit?

Maailmanlaajuisesti korjaisin sen, että kaikilla olisi koulutus – mieluiten saman tasoinen kuin Suomessa. Moni asia saataisiin korjattua, jos ihmisillä olisi puolueetonta tietoa. Suomessa ja muuallakin korjaisin sitä, ettei kukaan ajattelisi, että ihmiset ovat eriarvoisia esimerkiksi ulkonäkönsä takana. Teot määrittelevät sen, onko hyvä vai huono ihminen. Kolmantena korjaisin sen seikan, että mielenterveyttä huollettaisiin samalla tavalla kuin kehon terveyttä.

Mitä pitäisi aina pitää mielessä?

Se, että minun näkökulmani on vain yksi osa jostakin asiasta, ja siihen on niin monta muutakin näkökulmaa. Pitäisi uskaltaa kyseenalaistaa omaa näkökulmaa. Olen itsekin opetellut miettimään, että mitkä ovat ne syyt, miksi toinen näkee asiat eri tavalla ja mikä lähtökohta taustalla on. Ja se, että sulla on se yksi ja oma ääni, jota voit kehittää niin pitkälle kuin sitä voi kehittää. Älä yritä laulaa kuin kukaan muu tai matkia jonkun muun ääntä ja tehdä siitä omaa. Mieti, mihin kapasiteetti riittää ja tee siitä oman kuuloinen. Pätee myös muuhun kuin musiikkiin. Voit ottaa asiat vain omalla aspektillasi.

Millainen on kesän ensimmäinen päiväsi?

Herään ja syön aamupalan parvekkeella. Lähden skeittaamaan, käyn studiolla. Ja juon kylmän kaljan.

Mitä seuraavaksi?

Musiikkia tulee pian. Se on kaikki, mitä voin sanoa.

”Murretaan stigma puhumalla” – mutta kuka puhuu ja mistä?

TEKSTI Saara Lehtonen KUVITUS Krista Karhu

Mielenterveyden ongelmista puhutaan nykyään yhä enemmän ja yhä avoimemmin. Psykoosisairauksiin lukeutuvan skitsofrenian tarkastelu kuitenkin osoittaa, etteivät kaikki mielenterveyshäiriöt mahdu nykyisen avoimuuspuheen piiriin.

Viimeisten vuosien aikana mielenterveyshäiriöt ovat saaneet kasvavissa määrin huomiota julkisuudessa. Keskustelu mielenterveyden ongelmista on muuttunut avoimemmaksi ja ilmapiiri sallivammaksi. Mielenterveyden häiriöihin liitettyjä yksioikoisia mielikuvia on pystytty purkamaan ja terapiassa käyntiä normalisoimaan.

Sosiaalinen media on osaltaan lisännyt mielenterveyshäiriöstä käytävää keskustelua. Sen myötä mielenterveyden ongelmista kärsivät ihmiset ovat voineet avautua helpommin omakohtaisista kokemuksistaan. Some on myös toiminut alustana erilaisille keskustelukulttuurin avoimuuteen ja tietoisuuden lisäämiseen tähtääville kampanjoille, kuten vuosittaiselle Maailman mielenterveyspäivälle.

Kehitys ei kuitenkaan ole ollut lineaarista.

Some on myös tehnyt näkyväksi suvaitsemattomat asenteet ja ennakkoluulot ja lisännyt pelkoa yksityisen tiedon säilymisestä. Lokakuussa 2020 julkiseksi tullut Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurto toimii jälkimmäisestä surullisena esimerkkinä.

Tietomurto nosti esiin potilaan yksityisyyteen ja oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä, mutta myös kysymyksen siitä, onko mielenterveyden ongelmissa ja terapiassa käymisessä mitään salattavaa tai hävettävää?

Teknologiayritys Vincit ja Viestintätoimisto Ellun Kanat vastasivat yhdessä ”ei” ja julistivat kampanjan Vastaamon ja sen asiakkaiden kiristäjiä vastaan. Sen tarkoituksena oli poistaa terapiassa käyntiin liittyvää häpeää ja normalisoida mielenterveyden ongelmia. Kampanjan ympärille syntyi #terapiassatavataan-hashtag, jota niin tavalliset ihmiset kuin julkisuuden henkilöt jakoivat – joskus henkilökohtaisten kertomusten kera, joskus ilman. Kertomuksissa erilaiset masennustilat ja ahdistuneisuushäiriöt nousivat useasti esille. Myös kampanjan keulakasvot Kirsi Piha ja Mikko Kuitunen avautuivat masennus- ja uupumuskierteistään.

Long Playn päätoimittaja Anu Silfverberg  nosti  ensimmäisten joukossa hyvää tarkoittaneen kampanjan ongelmia esille.

Silfverbergin mukaan mielenterveyden häiriöitä ei voida niputtaa yhtenäiseksi joukoksi ongelmia, joissa ei ole mitään hävettävää, sillä kaikki häpeän aiheet eivät kuulu samalla tapaa yhteisesti hyväksyttyjen piiriin. Silfverberg huomauttaa, ettei terapiassa käyminen esimerkiksi pedofiilifantasioiden tai puolison pahoinpitelyn vuoksi sovi ”murretaan stigma puhumalla” -narratiiviin. Hän kiteyttää huolensa toteamalla, että ”julkisessa avoimuuspuheessa muotoutuu vaivihkaa siisti yhteisymmärrys siitä, millaisia nämä kaikkien hyväksymät ongelmat ovat. Siitä voi tulla yksinäinen olo monelle, joka ei sovi kuvaan”. 

Julkisen avoimuuspuheen ulkopuolelle eivät kuitenkaan jää vain ne mielenterveyden häiriöt, joihin liitetään välittömästi jotain moraalisesti tuomittavaa toimintaa. Keskustelu yltää harvoin vakaviksi mielenterveyden häiriöiksi luokiteltuihin psykoosisairauksiin. Näin on käynyt myös yleisimmän psykoosisairauden, eli skitsofrenian osalta.

Skitsofrenia on sairaus, jonka moni luulee tuntevansa, mutta jonka hyvin harva oikeasti tuntee

Yksi selitys keskustelun vähäisyyteen löytyy skitsofrenian huomattavasti harvinaisemmasta esiintymisestä, esimerkiksi masennukseen verrattuna. Käypä hoidon vuoden 2020 arvion mukaan 0,5–1,5 prosenttia, eli noin 55 000–65 000 henkilöä Suomen väestöstä sairastaa skitsofreniaa. Puolestaan kliinisesti merkittävästä masennuksesta kärsii vuoden aikana jopa noin 5–7 prosenttia väestöstä.

Sairauden esiintyvyys ei kuitenkaan automaattisesti korreloi ongelmista puhumisen kanssa. 

Suomen Mielenterveys ry on esittänyt, että jopa 70 prosenttia masennuspotilaista salaa tilansa, usein erilliskohtelun tai syrjinnän pelossa. Skitsofreniaa sairastavien kohdalla luku lienee tätäkin suurempi, sillä psykoosisairautena siihen liittyy tutkitusti muita mielenterveyden sairauksia enemmän stigmaa, eli ennakkoluuloja ja leimautumista. 

Voimakkaamman stigman allekirjoittaa myös Mielenterveyden Keskusliitossa työskentelevä valtiotieteiden tohtori ja skitsofrenian kokemusasiantuntija Päivi Rissanen.

Rissasen mukaan skitsofreniaa sairastaviin ihmisiin liitetään usein mielikuvia vaarallisuudesta, arvaamattomuudesta ja väkivaltaisuudesta. Esimerkiksi hän mainitsee psykoosisairauksiin liittyvän uutisoinnin ja toteaa, kuinka skitsofrenia nousee esille usein silloin, kun ihminen tekee psykoosissa jotain arveluttavaa, kuten rikoksen. Tutkimusten mukaan skitsofreniaa sairastavat ovat kuitenkin useammin väkivaltarikosten uhreja kuin tekijöitä.

”Tässä on aika voimakas vääristymä julkisessa keskustelussa. Tai ainakin siinä, miten skitsofrenia nousee esille julkisessa keskustelussa”, Rissanen sanoo.

Väkivaltaisuuden leima elää vahvana myös viihdeteollisuudessa ja erityisesti rikosgenreissä, joissa skitsofrenia yhdistetään milloin sarjamurhaajan, sotahullun tai gangsterin henkilökuvaan. Tällaisia skitsofrenian fiktiivisiä representaatioita on tutkittu tuloksin, joissa negatiivisten kuvausten on havaittu lisäävän ennakkoluuloista ja kielteistä suhtautumista skitsofreniaa sairastavia ihmisiä kohtaan.  

Tietoisuus skitsofreniasta on muutenkin heikolla tasolla. Kuten Skitsofreniainfo-verkkosivustolla esitetään, ”skitsofrenia on sairaus, jonka moni luulee tuntevansa, mutta jonka hyvin harva oikeasti tuntee”. 

Psykiatrian erikoislääkäri Elina Haapaniemi pohtii, kuinka ihmiset yleensä pelkäävät kaikkea sellaista, mikä on heille vierasta tai koetaan muuten oudoksi ja kummalliseksi. Haapaniemen mukaan skitsofrenian imago-ongelmat saattavat heijastua jopa julkisen terveydenhuollon rahoitukseen. ”Jos tarvitaan lisärahoitusta syöpää sairastaville lapsille, kaikki haluavat auttaa. Mutta jos tarvitaan apua keski-ikäisille skitsofreniaa sairastaville syrjäytyneille miehille, jotka vielä esimerkiksi käyttävät päihteitä, niin sitä ei kyllä helposti löydy”.

Stigma ja sen pelko vaikeuttavat myös kokemusperäistä keskustelua.

Moni skitsofreniaa sairastava ihminen vaikenee tai jopa kieltää sairautensa erityiskohtelun pelossa. Ajatus pahankaikuiseen mielisairaalaan tai psykiatriseen sairaanhoitoon joutumisesta voi nostattaa potilaassa pelkoja esimerkiksi siitä, ettei tilanteesta ole poispääsyä. Vaikenemista esiintyy myös niiden ihmisten joukossa, jotka pärjäävät skitsofrenian kanssa arjessa.

 On vaikea puhua sellaisesta, mitä ei itsekään käsitä

Avointa keskustelua skitsofreniasta hankaloittavat stigman lisäksi taudinkuvaan liittyvät seikat.

Haapaniemen mukaan skitsofreniasta puhutaan vähemmän kuin muista mielenterveyden sairauksista, sillä skitsofrenia taannuttaa ihmistä muita enemmän. Taantumiseen liittyy usein vetäytyminen ihmis- ja muista sosiaalisista suhteista sekä abstraktin ajattelun heikkeneminen. 

”Nämä ovat sellaisia kykyjä, joita tarvitaan, että voidaan tulla esille näissä asioissa”, Haapaniemi sanoo.

Taantumisen piirre näkyy myös tilastoissa. 

Sairauden monimuotoisuudesta huolimatta skitsofreniaa sairastavat ihmiset ovat profiililtaan kauempana muusta väestöstä kuin esimerkiksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät ihmiset. Esimerkiksi skitsofreniaa sairastavien hedelmällisyys ja naimisiin ja parisuhteeseen pääsy ovat selvästi muuta väestöä alhaisemmalla tasolla.

Tärkeää on myös huomioida skitsofrenian luonteeseen kuuluva sairaudentunnottomuus, joka tarkoittaa skitsofreniapotilaiden vaikeutta ymmärtää omaa tilaansa sairaudeksi. Siihen liittyy neurologinen pohja, jonka vuoksi itseään ja realiteetteja on hankalaa hahmottaa muun kuin oman kokemuksen kautta.

”Sitä on vaan vaikea ymmärtää, että minun kokemukseni voivat olla jotain muutakin kuin se, mitä minun kokemukseni kertoo. Jos olet hirvittävän masentunut, niin on helppo sanoa, että on hirvittävän masentunut. Jos sinulla taas on harhoja ja epärealistisia ajatuksia, niin onkin vaikea sanoa, että ne ovat epärealistisia”, Haapaniemi kuvailee.

Sairaudentunnottomuudesta Rissanen tuo esille, kuinka skitsofreniaa sairastavat ihmiset antavat erilaisia selityksiä esimerkiksi äänien kuulemiselle, sillä ne ovat myös ihan normaaleja ilmiöitä. ”Jos menetät jonkun läheisen ja kuulet hänen äänensä, niin siinä ei ole mitään sairautta taustalla. Moni skitsofreniaa sairastava selittää näitä ääniä eri tavoin eikä määrittele niitä sairaudeksi. Erittäin tärkeää on huomioida, että skitsofreniaan liittyvissä kuuloharhoissa aktivoituvat samat aivoalueet, kuin silloin kun ihminen kuulee puhetta normaalisti – eli nämä ovat ihmiselle ihan todellisia kokemuksia”.

Lisäksi Rissanen pohtii, että vaikka moni skitsofreniaa sairastava ihminen saattaisi mielellään avautua kokemuksistaan, vaikeuttaa sairaudentunnottomuus asiasta puhumista. Ongelmana on se, että omia kokemuksia voi olla vaikeaa sanoittaa uskottavasti ja ymmärrettävästi muille ihmisille. Kuten Haapaniemi asian tiivistää, ”on vaikea puhua sellaisesta, mitä ei itsekään käsitä”. 

Tarvitaan myös se tunnekokemus ja tuttuus

Nykyisessä avoimuuskulttuurissa tulisikin huomioida se, ettei tietoisuuden lisääminen, stigmojen poistaminen ja mielenterveyden häiriöiden normalisoiminen voi nojata vain yksilöiden kokemusasiantuntijuuteen.

Toisaalta pelkän faktatiedon lisääminen jää myös usein irralliseksi ja jättää kuvan skitsofreniapotilaiden tarpeista puutteelliseksi. 

Rissasen mukaan informaatio pitäisi pystyä tarinallistamaan oikeanlaisiin tunnekokemuksiin. ”Kaikki stigmaa vähentävät kampanjat eivät ole onnistuneet. Siihen, ettei tieto aina poistaa stigmaa on esimerkiksi esitetty selitys, että tarvitaan myös se tunnekokemus ja tuttuus”.

Mielenterveyden Keskusliitossa samaistumispintaa ja tutuksi tekemistä toteutetaan monin keinoin. On koulutuksia, yleisötilaisuuksia, hyvän mielen lähettiläitä ja podcasteja. Kaikelle on paljon kysyntää.

Myös Haapaniemi on sitä mieltä, ettei pelkkä faktatieto riitä, kun pyritään lisäämään ymmärrystä skitsofreniasta ja sen hoidosta. ”Tiedon lisäämisestä ei ole kysymys. Tietoa on runsaasti. Lääkitystä on runsaasti, hoitometodeja on runsaasti”. 

Keskustelussa tulisikin muistaa inhimillisen kohtaamisen merkitys osana potilaan paranemisprosessia. Potilaille ja heidän läheisilleen laaditussa ”Särkyneet sielut” -kyselyssä potilaat kertoivat paranemisprosessin alun edellyttävän uskoa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin sekä rohkeutta osallistua sosiaaliseen kanssakäymiseen.  ”Hoitosysteemien pitäisi tunnustaa se vanhastaan tiedetty tosiasia, että hoito rakentuu ihmissuhteille, siis inhimillisille hoitosuhteille”, Haapaniemi painottaa. 

Selvää on siis ainakin se, että kokemusasiantuntijuuden ja asiatuntijatiedon lisäksi uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja kuuntelemista tarvitaan aina. 

”Se on taitolaji, kuinka psykoottisen ihmisen kanssa puhutaan. Siinä pitäisi olla inhimillinen kohtaaminen taustalla, kiinnostus sitä ihmistä kohtaan. Eikä tietenkään auta sanoa, että ei se totta ole, eihän nuo puut sinulle mitään juttele. Vaan kysyä, no mitä ne sinulle juttelee, minkälaisia asioita? Siellä takana on äärettömän mielenkiintoinen maailma.”