Poliitikkoja ja naispoliitikkoja-mikä on todellisuus politiikasta tasa-arvon mallimaassa?

TEKSTI Anni Rossi ja Ella Syrjänen KUVITUS Inka Salminen

Niin kansainvälinen media kuin useat tilastot maalaavat Suomesta kuvan edistyksellisenä tasa-arvon mallimaana, eikä näkemys ei ole täysin virheellinen. Suljettujen ovien takana todellisuus suomalaisesta politiikasta ei kuitenkaan ole aivan niin ruusuinen: naispoliitikot kohtaavat hyvin erilaisia odotuksia kuin miespuoliset kollegansa.

Suomi on ollut pitkään kärkisijoilla, kun puhutaan tasa-arvosta. Esimerkiksi YK asetti Suomen vuonna 2020 maailman 11. tasa-arvoisimmaksi valtioksi indeksissä, joka mittaa naisten terveyttä, koulutusastetta sekä osuutta eduskunnassa ja työmarkkinoilla. Suomen pitkät perinteet yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta korostuvat usein puhuttaessa naisista poliittisina toimijoina, ja reilun vuoden ajan naiset ovat olleet runsaasti esillä politiikan uutisissa Sanna Marinin poikkeuksellisen naisvaltaisen hallituksen vuoksi. Marin onkin nostettu esiin laajasti myös kansainvälisessä mediassa, usein positiivisessa sävyssä.

Vaikuttaa, että naisten rooli poliittisina johtajina on Suomessa normalisoitunut. Tätä mielikuvaa ravisutti kuitenkin maaliskuussa 2021 julkaistu Naton tutkimuslaitos StratComin raportti, joka kertoo Suomen hallituksen hallituspuolueiden puheenjohtajiin – jotka ovat kaikki naisia – kohdistuneesta valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistettiin muun muassa heidän päätöksentekokykyjään ja johtajuuttaan. Marin tviittasi raportista sanoin: “Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Kuinka tasa-arvoista politiikka sitten todella on tasa-arvon mallimaassa? Politiikan tutkija sekä Vihreiden naisten, Kokoomusnaisten ja Demarinaisten edustajat valottivat Groteskille, millaista on toimia naisena politiikassa. Haastatellut yli puoluerajojen olivat yhtä mieltä siitä, että tasa-arvo ei ole Suomessakaan valmis. Naisiin kohdistuu kulahtaneita odotuksia vielä 2020-luvullakin. 

Tasa-arvo on edistynyt valtavasti – ainakin paperilla

”Kansainvälisesti katsottuna Suomessa on politiikan alalla hyvin korkea sukupuolten tasapaino ja tasa-arvo, ja tämä on ollut tilanne jo hyvin pitkään. Politiikka onkin se yhteiskunnan lohko, jossa sukupuolten tasa-arvo on Suomessa edennyt pisimmälle”, toteaa Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori Anne Holli. Väite nojaa tukeviin tilastoihin: Tilastokeskus kertoo naisten osuuden eduskuntavaalien ehdokkaista ja valituista kansanedustajista kasvaneen melko tasaisesti kuluneiden vajaan 70 vuoden aikana. Vuonna 1954 naisten osuus valituista oli alle 20 prosenttia, mutta viimeisimmissä eduskuntavaaleissa luku oli yli 40. Holli kuitenkin muistuttaa politiikan ja hallinnon yllättäviä sukupuolivinoumia sisältävistä ”hämäristä nurkista”, joita on haastava tutkimuksellisesti tai tilastollisesti seurata, sillä ne eivät ole julkisesti yhtä näkyviä kuin vaaleilla valitut paikat.

Puhuessaan edistyksestä, Kokoomusnaisten puheenjohtaja ja kansanedustaja Saara-Sofia Sirén viittaa vuoden 2019 eduskuntavaaleihin, joissa eduskuntaan nousi ennätyksellinen määrä naisia. Sirén tosin punnitsee, ettei sukupuolten tasa-arvoa ole saavutettu vielä millään politiikan asteella, vaan hänen mukaansa “naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.” Demarinaisten puheenjohtaja ja Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen yhtyy huomioon muistuttamalla, että edistyksellisestä historiasta huolimatta on “merkillepantavaa, ettei yli satavuotiaan Suomen historiassa eduskunnassa ole kertaakaan ollut naisenemmistöä.” Vihreiden naisten hallituksen jäsen, vihreiden varapuheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra lisää, että vaikka “huoneisiin on tullut enemmän naisia, ei se takaa meille tasa-arvoa.” Hän jatkaa, että jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu – on tarkasteltava myös taustoja.  

Naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.

Tuppurainen pohtii lisäksi, että naisten tie politiikan kärkitehtäviin ei ole suoraviivaista. “Naisten oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun pyritään aika-ajoin haastamaan eri tavoin”, Tuppurainen toteaa ja nostaa esimerkiksi sukupuolittuneen verkkovihan, jota hän on itsekin saanut osakseen. Myös Diarra nostaa esiin etenkin nuorten naisten kohtaamaan vähättelyn. Toisaalta hän kertoo ilmapiirissä tapahtuneen muutoksia, eikä seksististä kohtelua suvaita samoin kuin ennen. Samoin epäasiallisuuksiin puututaan herkemmin. 

Naisen keho, kukkamekot ja vauvat shokeeraavat politiikassa

“Erityisesti medianäkyvyyden kannalta huomio kiinnittyy naisten kohdalla turhan helposti erilaisiin ulkonäköön tai esimerkiksi pukeutumiseen liittyviin seikkoihin asiakysymysten sijaan. Voisikin sanoa, että ulkoisia ominaisuuksia ja käyttäytymistä arvostellaan edelleen eri tavoin sukupuolesta riippuen. Ne ominaisuudet, jotka ovat miehen kohdalla myönteisiä, voivat olla naisten kohdalla kielteisiä ja aiheuttaa ‘hankalan naisen’ maineen”, pohtii Sirén.  

Feministinen tutkimus kuvaa tätä median keskittymistä naisen ulkonäköön “miehiseksi katseeksi”, joka asettaa naisen objektiksi ilman toimijuutta. Oppikirjaesimerkki Sirénin kertomasta ilmiöstä lienee Trendi-lehden lokakuun 2020 numero, jonka pääjutussa Marin kertoi työstään pääministerinä. Yleisön huomio ei kiinnittynytkään artikkelin sisältöön, vaan dekolteen paljastavaan kuvaan Marinista lehden sivuilla. Kuva nostatti somemyrskyn, jossa kyseenalaistettiin, oliko pääministerin soveliasta esiintyä niin paljastavasti ja olisiko hänen muotilehtien sijaan tärkeämpää keskittyä maan johtamiseen. Kritiikkiä seurasi naisvihan vastareaktio. Vastareaktiossa tuotiin esiin, kuinka miespoliitikkojen näkyvyyttä viihteellisessä mediassa ei ole kritisoitu – silloinkaan vaikka paljasta pintaa näkyisi. Esimerkiksi nostettiin 90-luvun suosittu poliittinen satiiri Hyvät herrat, jossa kärkipoliitikkoja piinattiin saunan lauteilla.

“Naisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyy paljon erilaisia odotuksia. Tästä hyvä osoitus oli konservatiivisten ihmisten pöyristyminen siitä, että kansanedustajat ja ministeri käyttävät kukkamekkoja. Miksi eivät käyttäisi?” Diarra tuumaa. Alkuvuodesta 2020 Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitus nosti esiin naispoliitikkojen yhdenmukaisiset Marimekko-asut. Hämmentävää on, että vastavuoroisesti miespoliitikkojen identtiset puvut eivät ylitä uutiskynnystä. 

Toki miespoliitikkojenkin ulkonäkö on ajoittain otsikoissa. Vuonna 2012 italialaislehti L’Espresso tituleerasi pääministeri Jyrki Kataista “komeaksi, nuoreksi ja taitavaksi”. Pääministeriaikanaan vuosina 2014 ja 2015 Alexander Stubb kuuli niin kritiikkiä kuin kannustusta rikkoessaan ministerille totuttua pukukoodia shortseissaan.

Pukeutuminen ei ole ainut syy naispoliitikkojen kehojen kommentoimiselle. “Naisten raskaana oloa ja raskaana olemattomuutta arvuutellaan myös aika surutta”, jatkaa Diarra. Myös Sirén mainitsee, että julkisuudessa perhe-elämään kiinnitetään enemmän huomioita naisten kuin miesten kohdalla. “Äidit tekevät jonkun mielestä aina väärin: oli hän sitten pitkään kotona lasten kanssa tai jos palaa nopeasti takaisin töihin. Lasten kanssa aikaa viettävät isät sen sijaan nähdään käytännössä poikkeuksetta sankareina.“ Myös vauvan kanssa liikkuva poliitikko herättää huomiota. “Vauvojen läsnäoloon eduskunnassa ei oltu yksinkertaisesti totuttu eikä asiaa oltu pohdittu. Nyt tilanne on siltä osin onneksi parantunut ja tällä kaudella vauvoja on näkynyt eduskunnassa enemmänkin”, Siren jatkaa. 

Jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu.

Naisten kivinen tie politiikan kovaan ytimeen

Kuluneen vuoden ajan naiset ovat luotsanneet Suomea keskeisistä johtotehtävistä yhteiskuntaa ravisuttavan poikkeustilan keskellä. On selvää, että naiset eivät ole suomalaisessa politiikassa enää vain pienissä sivurooleissa, vaan myös johtamassa kriisejä ja suuria kokonaisuuksia. Kokonaiskuvaa ei silti pidä unohtaa: Suomen työmarkkinat ovat rajun sukupuolittuneet, kuten on myös politiikassa valiokuntapaikkojen ja ministerisalkkujen jakautuminen. Suomen historian puolustusministereistä vain kaksi on ollut naisia. Ulkoministerinä nainen on ollut vain kerran, ja kyseinen entinen ulkoministeri on myös Suomen historian ainoa naispresidentti. Jako niin sanottuihin naisten ja miesten aloihin näkyy siis myös politiikassa.

Hollin mukaan ilmiö liittyy osin sukupuolenmukaiseen työnjakoon työmarkkinoilla ja kotona, sekä sukupuoleen liittyviin odotuksiin. “Kiinnostavaa on erityisesti se, että naisiin liitetään ehkä miehiä enemmänkin stereotyyppistä ajattelua parempina sosiaalipolitiikan lohkolla ja eräänlaisina ‘arjen asiantuntijoina’“, hän pohtii. Myös Tuppurainen tunnistaa naisiin liittyvän politiikassa korostettu hoivan ajatus: naisten odotetaan hakeutuvan ensisijaisesti esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä sivistysvaliokuntiin. Sirén korostaa, että naisten määrän sijaan on hyvä tarkastella sitä, millaisille päätöksenteon paikoille he päätyvät. 

Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.

Kehitys, jossa sukupuoli vaikuttaa poliitikon hoitamaan alaan alkaa hänen mukaansa jo poliittisen uran alkutaipaleelta. Diarra näkee politiikan sukupuolittuneen työnjaon olevan osa Suomen segregoituneita työmarkkinoita. Ilmiö paljastaa Diarran mielestä jotain epämiellyttävää suomalaisesta yhteiskunnasta: “Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.” Tuppurainen korostaa, ettei tilanteeseen tule sopeutua, vaan naisten pitää määrätietoisesti pyrkiä omien kiinnostusten mukaisiin tavoitteisiin – joita voivat luonnollisesti olla myös hoivan ja sivistyksen kysymykset. 

Hollin mukaan valiokuntien epätasainen työnjako, jossa naiset toimivat esimerkiksi sosiaali- ja terveysvaliokunnissa ja miehet korkeasti arvostetuissa valtiovarain- ja ulkoasiainvaliokunnissa, on tasoittunut vuosikymmenten mittaan. Holli kuvaa samaa kehitystä tapahtuneen ministerisalkkujen osalta 1980-luvulta alkaen. Hän muistuttaa, että ministeripaikkojen jakoon vaikuttaa myös naisten asema puolueessa. Ennen nykyistä poikkeuksellista vaalikautta naisia oli puoluejohtajina harvakseltaan ja lähinnä pienemmissä puolueissa, mikä on vaikeuttanut naisten etenemistä hallituksen korkeimpiin ministeripesteihin. Tuppurainen toivoo, ettei sukupuolella ole enää nykyään vaikutusta siihen, mitä politiikan aloja henkilö katsotaan päteväksi hoitamaan. “Uskon, että Sanna Marinin viiden naisen johtama hallitus rikkoo monelta viimeisiä henkisiä lasikattoja.”

Töitä tasa-arvon eteen riittää kuitenkin yhä. Sirénin mukaan naiset ovat vuosikymmenten ajan tehneet hyvää yhteistyötä tasa-arvon eteen yli puoluerajojen. “Tasa-arvon edistämiseen tarvitaan kuitenkin mukaan myös miehiä”, hän huomauttaa. Holli myös muistuttaa, ettei tasa-arvoasioissa edistys ole automaattista eikä välttämättä jatkuvaa. Kehitys voi kääntyä myös päinvastaiseksi. Hänen mukaansa onkin tärkeää, ettei tasa-arvoon kohdistuvien ongelmien olemassaoloa kyseenalaisteta. “Suomalaisia vaivaa jopa liiallinen itsetyytyväisyys ja usko jo saavutettuun tasa-arvoon kaikilla yhteiskunnan lohkoilla, mikä tuottaa usein asenteellisia ja tiedollisia vääristymiä ja haluttomuutta tarttua korjaaviin toimenpiteisiin.”