November blues

TEKSTI Anna Kananen KUVITUS Inka Salminen

Miten se tapahtuikaan silmänräpäyksessä, aivan huomaamatta. Herättyäni herätyskellon piippaukseen olin, kuten aina, keittänyt kahvia ja istuskellut kotona pari tuntia tekemättä juuri mitään.

Ulkona havahduin siihen, että eilisen pudonneet lehdet ja keltaiset ja oranssit puut olivat vaihtuneet paljaisiin oksiin sekä paljaaseen, harmaaseen katukiveykseen, joka vasta hetki sitten oli peittynyt pudonneiden lehtien alle. Ilma oli muuttunut hyytäväksi, ja olin tottuneesti pukeutunut toppatakkiin, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä välissä lämpötila oli alkanut lähestyä pakkasasteita.

Samalla ajatukset olivat aivan huomaamatta – niin, vaihtuneet. Lähikapakan ohi kulkiessani en enää ajatellut joka kerta sinua, tai vaikka ajattelinkin, oli se huokaus menneestä, sekoitus ikävää ja helpotusta, iloa ja unohtuneita hetkiä. Ei enää pelkkää syvää, mustaa surua.

Kipu oli siirtynyt muualle, muihin hetkiin ja muihin menetettyihin ihmisiin. October blues, ajattelin.

Mutta niin, ei ollut lokakuu. October bluesista tuli November blues, sama kai se.

Ja yhtäkkiä, huomaamatta, vuosi oli vaihtunut ja samat asiat seurasivat toisiaan. Vappuaaton aamuna sää oli upea, aurinko paistoi ja ihmiset ympärillä olivat iloisia, mutta illan tullen kadut täyttyivät lasinsiruista ja rikkoutuneista ihmissuhteista, kyyneleistä ja läikkyneestä kuohuviinistä. Mutta olivat ihmiset iloisiakin, pariskunnat tai juhlahumussa toisiinsa ihastuneet jatkoivat kohti samoja makuuhuoneita ja samoja ajatuksia.

Elokuisena aamuna ajatukset olivat palanneet jälleen sinuun – sillä erotuksella, että sinä tarkoitit tällä kertaa eri asioita, eri asuntoa, erilaisia unelmia ja eri kapakoita. November blues vasta edessä.

Yhdessä hetkessä ei yhtään mitään, mutta kuitenkin kaikki oli tapahtunut.

G. (Osmo A.) Wisio

TEKSTI Rosa Kaimio ja Emma Viitanen KUVITUS Inka Salminen

Mediamaisema on murroksessa. Yleisöistä kilpaillaan yhä kovemmin. Groteskin toimittajien innovointipäivässä pohditaan lehden tulevaisuutta.

Emma: Laskin nopeasti, että Valtsikassa on tyyliin kahdeksan ainejärjestölehteä. Kahdeksan! Siis pelkästään politiikassa ja viestinnässä on kaksi, ja mä veikkaan, että kohta tulee Vallalta oma lehti.

Rosa: Varmaan joku “Valtamedia”.

Emma: Niinpä. Mut siis mulla olis tällainen villi ehdotus, nyt kun tavoitteena oli keksiä innovatiivisia ideoita uusien lukijoiden houkuttelemiseksi. Älä tuomitse heti. Hesariinhan tuli tää uusi “HS Visio”. Mä luin jostain, että jotkut kolmekymppiset miesoletetut ei lue Hesaria ja sen takia niille luotiin tällainen uusi kokonaisuus. Epäilen, että meiltä puuttuu tää lukijakunta myös. Pitäisikö tätä meininkiä tuoda myös Groteskiin?

Rosa: Todellakin! Kun meitäkin syytetään lukijakunnan yksipuolisesta huomioinnista. Pelkkiä naisoletettuja ja feminismiä. “Ihme taidelehti”. Niin ehkä tällä me löydetään Groteskille uutta yleisöä. 

Emma: Tosi hyvä. Röyhkeää, rietasta, relevanttia ja pöhinäistä. Tästähän keksii vaikka mitä! Luin Visiosta jutun, jossa haastateltiin 35:ttä alle 35-vuotiasta menestyjää. Ne kerto siinä muun muassa elämänohjeita, jotain sellaisia “You only live once” -henkisiä. Venaas, mä googlaan yhden niistä.

*Näpyttelyä*

Emma: Noniin. Yks täällä sanoo, että ”Believe in yourself and be kind, and amazing things will happen”. Niin sit me voitaisiin kerätä inspiroivia elämänohjeita medialaisilta. Tyylin “Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

“Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

Rosa: Siis ihan fantastinen idea! Ehkä joku kertoo meille myös miten olla ajamatta itseään burn outiin tai miten saada oman alan harkka orientaatioviikolla. Sekä tietenkin opintolainan parhaat sijoituskohteet. Thirstyn kanta-asiakaskortin ohella.

Emma: Luin myös Visiosta jutun, jossa joku nuori menestyjä kertoi, että hän pitää nykyään viikonloput ja arki-illat vapaana. Oli kyllä vähän ahdistavaa, kun se päättyi tyyliin “ihanaa, kun nuoriso menestyy!” Mutta entä jos ei menesty? Mä ainakin vain pötköttelen, mutta toisaalta sain just ristikkolehden täytettyä. Success.

Rosa: Just hyvä. Sit tarvitaan järeemmät aseet, eli joku kokeneempi miespuolinen asiantuntija kommentoimaan. Niistä meillä ei ole onneksi pulaa.

Emma: No ei oo. Vaikka Valtsikassa on enemmän naisoletettuja, niin silti ne on aina miehet, jotka on äänessä. Eiköhän joku niistä suostu kommentoimaan. 

Rosa: Ehkä pitäisi ottaa joku vielä vanhempi tyyppi, kun sitten valinnassaan voi vedota siihen, että ajat ovat olleet mitä ne ovat olleet, naisia ei vain ollut tekemässä viestinnän tutkimusta.

Emma: Lainataan vain Wiion lakeja?  

Rosa: Loistavaa! Ensinnäkin, tommoset ytimekkäät universaalit totuudet on niin se, mitä Vision journalismissa rakastetaan. Toisekseen, me voidaan nimetä tää juttu Wisioksi. 

Emma: Groteski Osmo A. Wisio. Fiilaan!

Rosa: Täydellistä, meillä on brändäys hallussa! Mietin tässä vain, että entä jos meille käy kuin HS Visiolle? Eli tehdään paperilla ihan ok mutta kapeakatseinen journalistinen siirto, ja joudutaan sen myötä koko muun Suomen mediakentän pilkan kohteeksi? Unohdetaan röyhkeys, riettaus ja relevanttius, ollaan vain pöhinää. Emma: Totta. Wiiokin sanoo, että viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Ehkä mietitään tätä ideaa vielä. Mitähän muita mulla täällä oli… Timo Haapala vakiokolumnistiksi?

Poliitikkoja ja naispoliitikkoja-mikä on todellisuus politiikasta tasa-arvon mallimaassa?

TEKSTI Anni Rossi ja Ella Syrjänen KUVITUS Inka Salminen

Niin kansainvälinen media kuin useat tilastot maalaavat Suomesta kuvan edistyksellisenä tasa-arvon mallimaana, eikä näkemys ei ole täysin virheellinen. Suljettujen ovien takana todellisuus suomalaisesta politiikasta ei kuitenkaan ole aivan niin ruusuinen: naispoliitikot kohtaavat hyvin erilaisia odotuksia kuin miespuoliset kollegansa.

Suomi on ollut pitkään kärkisijoilla, kun puhutaan tasa-arvosta. Esimerkiksi YK asetti Suomen vuonna 2020 maailman 11. tasa-arvoisimmaksi valtioksi indeksissä, joka mittaa naisten terveyttä, koulutusastetta sekä osuutta eduskunnassa ja työmarkkinoilla. Suomen pitkät perinteet yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta korostuvat usein puhuttaessa naisista poliittisina toimijoina, ja reilun vuoden ajan naiset ovat olleet runsaasti esillä politiikan uutisissa Sanna Marinin poikkeuksellisen naisvaltaisen hallituksen vuoksi. Marin onkin nostettu esiin laajasti myös kansainvälisessä mediassa, usein positiivisessa sävyssä.

Vaikuttaa, että naisten rooli poliittisina johtajina on Suomessa normalisoitunut. Tätä mielikuvaa ravisutti kuitenkin maaliskuussa 2021 julkaistu Naton tutkimuslaitos StratComin raportti, joka kertoo Suomen hallituksen hallituspuolueiden puheenjohtajiin – jotka ovat kaikki naisia – kohdistuneesta valtavasta naisvihamielisestä hyökkäyksestä, jossa kyseenalaistettiin muun muassa heidän päätöksentekokykyjään ja johtajuuttaan. Marin tviittasi raportista sanoin: “Kyllä, naiset johtavat hallitusta. Get over it.”

Kuinka tasa-arvoista politiikka sitten todella on tasa-arvon mallimaassa? Politiikan tutkija sekä Vihreiden naisten, Kokoomusnaisten ja Demarinaisten edustajat valottivat Groteskille, millaista on toimia naisena politiikassa. Haastatellut yli puoluerajojen olivat yhtä mieltä siitä, että tasa-arvo ei ole Suomessakaan valmis. Naisiin kohdistuu kulahtaneita odotuksia vielä 2020-luvullakin. 


Tasa-arvo on edistynyt valtavasti – ainakin paperilla

”Kansainvälisesti katsottuna Suomessa on politiikan alalla hyvin korkea sukupuolten tasapaino ja tasa-arvo, ja tämä on ollut tilanne jo hyvin pitkään. Politiikka onkin se yhteiskunnan lohko, jossa sukupuolten tasa-arvo on Suomessa edennyt pisimmälle”, toteaa Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin professori Anne Holli. Väite nojaa tukeviin tilastoihin: Tilastokeskus kertoo naisten osuuden eduskuntavaalien ehdokkaista ja valituista kansanedustajista kasvaneen melko tasaisesti kuluneiden vajaan 70 vuoden aikana. Vuonna 1954 naisten osuus valituista oli alle 20 prosenttia, mutta viimeisimmissä eduskuntavaaleissa luku oli yli 40. Holli kuitenkin muistuttaa politiikan ja hallinnon yllättäviä sukupuolivinoumia sisältävistä ”hämäristä nurkista”, joita on haastava tutkimuksellisesti tai tilastollisesti seurata, sillä ne eivät ole julkisesti yhtä näkyviä kuin vaaleilla valitut paikat.

Puhuessaan edistyksestä, Kokoomusnaisten puheenjohtaja ja kansanedustaja Saara-Sofia Sirén viittaa vuoden 2019 eduskuntavaaleihin, joissa eduskuntaan nousi ennätyksellinen määrä naisia. Sirén tosin punnitsee, ettei sukupuolten tasa-arvoa ole saavutettu vielä millään politiikan asteella, vaan hänen mukaansa “naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.” Demarinaisten puheenjohtaja ja Eurooppa- ja omistajaohjausministeri Tytti Tuppurainen yhtyy huomioon muistuttamalla, että edistyksellisestä historiasta huolimatta on “merkillepantavaa, ettei yli satavuotiaan Suomen historiassa eduskunnassa ole kertaakaan ollut naisenemmistöä.” Vihreiden naisten hallituksen jäsen, vihreiden varapuheenjohtaja ja Helsingin kaupunginvaltuutettu Fatim Diarra lisää, että vaikka “huoneisiin on tullut enemmän naisia, ei se takaa meille tasa-arvoa.” Hän jatkaa, että jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu – on tarkasteltava myös taustoja.  

Naiset ovat aliedustettuja aina kunnanvaltuustoista eduskuntaan saakka.

Tuppurainen pohtii lisäksi, että naisten tie politiikan kärkitehtäviin ei ole suoraviivaista. “Naisten oikeutta osallistua julkiseen keskusteluun pyritään aika-ajoin haastamaan eri tavoin”, Tuppurainen toteaa ja nostaa esimerkiksi sukupuolittuneen verkkovihan, jota hän on itsekin saanut osakseen. Myös Diarra nostaa esiin etenkin nuorten naisten kohtaamaan vähättelyn. Toisaalta hän kertoo ilmapiirissä tapahtuneen muutoksia, eikä seksististä kohtelua suvaita samoin kuin ennen. Samoin epäasiallisuuksiin puututaan herkemmin. 

Naisen keho, kukkamekot ja vauvat shokeeraavat politiikassa

“Erityisesti medianäkyvyyden kannalta huomio kiinnittyy naisten kohdalla turhan helposti erilaisiin ulkonäköön tai esimerkiksi pukeutumiseen liittyviin seikkoihin asiakysymysten sijaan. Voisikin sanoa, että ulkoisia ominaisuuksia ja käyttäytymistä arvostellaan edelleen eri tavoin sukupuolesta riippuen. Ne ominaisuudet, jotka ovat miehen kohdalla myönteisiä, voivat olla naisten kohdalla kielteisiä ja aiheuttaa ‘hankalan naisen’ maineen”, pohtii Sirén.  

Feministinen tutkimus kuvaa tätä median keskittymistä naisen ulkonäköön “miehiseksi katseeksi”, joka asettaa naisen objektiksi ilman toimijuutta. Oppikirjaesimerkki Sirénin kertomasta ilmiöstä lienee Trendi-lehden lokakuun 2020 numero, jonka pääjutussa Marin kertoi työstään pääministerinä. Yleisön huomio ei kiinnittynytkään artikkelin sisältöön, vaan dekolteen paljastavaan kuvaan Marinista lehden sivuilla. Kuva nostatti somemyrskyn, jossa kyseenalaistettiin, oliko pääministerin soveliasta esiintyä niin paljastavasti ja olisiko hänen muotilehtien sijaan tärkeämpää keskittyä maan johtamiseen. Kritiikkiä seurasi naisvihan vastareaktio. Vastareaktiossa tuotiin esiin, kuinka miespoliitikkojen näkyvyyttä viihteellisessä mediassa ei ole kritisoitu – silloinkaan vaikka paljasta pintaa näkyisi. Esimerkiksi nostettiin 90-luvun suosittu poliittinen satiiri Hyvät herrat, jossa kärkipoliitikkoja piinattiin saunan lauteilla.

“Naisten ulkonäköön ja pukeutumiseen liittyy paljon erilaisia odotuksia. Tästä hyvä osoitus oli konservatiivisten ihmisten pöyristyminen siitä, että kansanedustajat ja ministeri käyttävät kukkamekkoja. Miksi eivät käyttäisi?” Diarra tuumaa. Alkuvuodesta 2020 Helsingin Sanomien sunnuntaitoimitus nosti esiin naispoliitikkojen yhdenmukaisiset Marimekko-asut. Hämmentävää on, että vastavuoroisesti miespoliitikkojen identtiset puvut eivät ylitä uutiskynnystä. 

Toki miespoliitikkojenkin ulkonäkö on ajoittain otsikoissa. Vuonna 2012 italialaislehti L’Espresso tituleerasi pääministeri Jyrki Kataista “komeaksi, nuoreksi ja taitavaksi”. Pääministeriaikanaan vuosina 2014 ja 2015 Alexander Stubb kuuli niin kritiikkiä kuin kannustusta rikkoessaan ministerille totuttua pukukoodia shortseissaan.

Pukeutuminen ei ole ainut syy naispoliitikkojen kehojen kommentoimiselle. “Naisten raskaana oloa ja raskaana olemattomuutta arvuutellaan myös aika surutta”, jatkaa Diarra. Myös Sirén mainitsee, että julkisuudessa perhe-elämään kiinnitetään enemmän huomioita naisten kuin miesten kohdalla. “Äidit tekevät jonkun mielestä aina väärin: oli hän sitten pitkään kotona lasten kanssa tai jos palaa nopeasti takaisin töihin. Lasten kanssa aikaa viettävät isät sen sijaan nähdään käytännössä poikkeuksetta sankareina.“ Myös vauvan kanssa liikkuva poliitikko herättää huomiota. “Vauvojen läsnäoloon eduskunnassa ei oltu yksinkertaisesti totuttu eikä asiaa oltu pohdittu. Nyt tilanne on siltä osin onneksi parantunut ja tällä kaudella vauvoja on näkynyt eduskunnassa enemmänkin”, Siren jatkaa. 

Jos kaikki politiikkaan astuvat naiset ovat valkoisia, akateemisia ja vammattomia, aitoa tasa-arvoa ei ole saavutettu.

Naisten kivinen tie politiikan kovaan ytimeen

Kuluneen vuoden ajan naiset ovat luotsanneet Suomea keskeisistä johtotehtävistä yhteiskuntaa ravisuttavan poikkeustilan keskellä. On selvää, että naiset eivät ole suomalaisessa politiikassa enää vain pienissä sivurooleissa, vaan myös johtamassa kriisejä ja suuria kokonaisuuksia. Kokonaiskuvaa ei silti pidä unohtaa: Suomen työmarkkinat ovat rajun sukupuolittuneet, kuten on myös politiikassa valiokuntapaikkojen ja ministerisalkkujen jakautuminen. Suomen historian puolustusministereistä vain kaksi on ollut naisia. Ulkoministerinä nainen on ollut vain kerran, ja kyseinen entinen ulkoministeri on myös Suomen historian ainoa naispresidentti. Jako niin sanottuihin naisten ja miesten aloihin näkyy siis myös politiikassa.

Hollin mukaan ilmiö liittyy osin sukupuolenmukaiseen työnjakoon työmarkkinoilla ja kotona, sekä sukupuoleen liittyviin odotuksiin. “Kiinnostavaa on erityisesti se, että naisiin liitetään ehkä miehiä enemmänkin stereotyyppistä ajattelua parempina sosiaalipolitiikan lohkolla ja eräänlaisina ‘arjen asiantuntijoina’“, hän pohtii. Myös Tuppurainen tunnistaa naisiin liittyvän politiikassa korostettu hoivan ajatus: naisten odotetaan hakeutuvan ensisijaisesti esimerkiksi sosiaali- ja terveys- sekä sivistysvaliokuntiin. Sirén korostaa, että naisten määrän sijaan on hyvä tarkastella sitä, millaisille päätöksenteon paikoille he päätyvät. 

Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.

Kehitys, jossa sukupuoli vaikuttaa poliitikon hoitamaan alaan alkaa hänen mukaansa jo poliittisen uran alkutaipaleelta. Diarra näkee politiikan sukupuolittuneen työnjaon olevan osa Suomen segregoituneita työmarkkinoita. Ilmiö paljastaa Diarran mielestä jotain epämiellyttävää suomalaisesta yhteiskunnasta: “Valta heijastaa ja kärjistää sitä todellisuutta, jossa me elämme, ja se todellisuus on valitettavan segregoitunut.” Tuppurainen korostaa, ettei tilanteeseen tule sopeutua, vaan naisten pitää määrätietoisesti pyrkiä omien kiinnostusten mukaisiin tavoitteisiin – joita voivat luonnollisesti olla myös hoivan ja sivistyksen kysymykset. 

Hollin mukaan valiokuntien epätasainen työnjako, jossa naiset toimivat esimerkiksi sosiaali- ja terveysvaliokunnissa ja miehet korkeasti arvostetuissa valtiovarain- ja ulkoasiainvaliokunnissa, on tasoittunut vuosikymmenten mittaan. Holli kuvaa samaa kehitystä tapahtuneen ministerisalkkujen osalta 1980-luvulta alkaen. Hän muistuttaa, että ministeripaikkojen jakoon vaikuttaa myös naisten asema puolueessa. Ennen nykyistä poikkeuksellista vaalikautta naisia oli puoluejohtajina harvakseltaan ja lähinnä pienemmissä puolueissa, mikä on vaikeuttanut naisten etenemistä hallituksen korkeimpiin ministeripesteihin. Tuppurainen toivoo, ettei sukupuolella ole enää nykyään vaikutusta siihen, mitä politiikan aloja henkilö katsotaan päteväksi hoitamaan. “Uskon, että Sanna Marinin viiden naisen johtama hallitus rikkoo monelta viimeisiä henkisiä lasikattoja.”

Töitä tasa-arvon eteen riittää kuitenkin yhä. Sirénin mukaan naiset ovat vuosikymmenten ajan tehneet hyvää yhteistyötä tasa-arvon eteen yli puoluerajojen. “Tasa-arvon edistämiseen tarvitaan kuitenkin mukaan myös miehiä”, hän huomauttaa. Holli myös muistuttaa, ettei tasa-arvoasioissa edistys ole automaattista eikä välttämättä jatkuvaa. Kehitys voi kääntyä myös päinvastaiseksi. Hänen mukaansa onkin tärkeää, ettei tasa-arvoon kohdistuvien ongelmien olemassaoloa kyseenalaisteta. “Suomalaisia vaivaa jopa liiallinen itsetyytyväisyys ja usko jo saavutettuun tasa-arvoon kaikilla yhteiskunnan lohkoilla, mikä tuottaa usein asenteellisia ja tiedollisia vääristymiä ja haluttomuutta tarttua korjaaviin toimenpiteisiin.” 

Gallup

TEKSTI ja KUVAT Ainomaija Mikola & Paavo Jantunen

1. Minkä maalauksen haluaisit vessasi seinälle? 

2. Paras zeniläinen viisaus? 

3. Onko tomaatti hedelmä?

+ Mitä haluaisit kysyä haastattelijalta?

Pouta, opiskelija

1. Salvador Dalí: Narkissoksen metamorfoosi, 1937, öljy kankaalle.

2. ”Jos et löydä onnea siitä missä olet, mistä muualta kuvittelet sen löytyvän?”

3. No onko sun mielestä muka?

+ Mikä susta oikeen tulee isona? 

Runo, opiskelija

1. Mä en oikeen perusta mistään maalauksista, mutta joku piissi Keravan assalta menisi aika mukavasti siihen ovenkahvan viereen.  

2. Keep it simple, eli ”keep it zen”.  

3. Se on kyllä ihan hyvä vihannes leivän päällä. Ja miksei myös mehussa. 

+ Mikä muuttolintu sä oot?

Caro, opiskelija

1. Tuli mieleen se kakspäinen kotka, joka hyökkää suomineidon kimppuun. Ois kyllä kiva kysyy siltä kotkalta, että mites se nyt tollee kun sillä on kaks päätä… Vai onks sillä edes kaks? Vai vaan yks? 

2. Mites se meni se ”ken toiselle kuoppaa kaivaa, se itse pidemmälle hyppää…” 

3. Ihan hauska kysymys! Ei se ole. 

+ Gallup on kyllä hieno osallistamisen muoto… Siis eihän tää oo kysymys… Mitäs oot puuhaillut?

Mikko, opiskelija

1. Joku Rembrandtin omakuva varmaan. Siinä se sitten tuomitsee mua, kun oon kolmannen kerran ”kakalla” räpläämässä puhelinta. 

2. Itseasiassa zen on aika kattava viisausperinne, josta on hankala lähteä erottamaan mitään yksittäistä one-lineria.  

3. Seuraavaks varmaan kysyt, että kuuluuko tomaatti pizzaan. 

+ Eihän sulla oo mitään flunssaoireita??

Mielifragmentteja

TEKSTI Eero Lipponen KUVITUS Maija Harju

Tyhjät katseet (surumieli)

“Surumieli on kirjoitusta, ei äänny sanottaessa.”

– Paavo Haavikko

Tyhjät katseet sisäpihalle päin. On helpompi laittaa tälle nyt piste kuin yrittää jatkaa. Helpompi valita tuttu kärsimys kuin tuntematon ja mahdollisuus onneen. Olen raukkamainen. Kai näinkin voi elää. 

Otan iltapäivällä metron isän luo. Pitää pestä pyykkiä. Kun kärsii, on edelleen helpompaa mennä vanhempien nurkkiin notkumaan kuin ystävän kanssa kävelylle. Vanhemmat ovat jo ymmärtäneet tietävänsä nykyisestä elämästäni niin vähän. He eivät vaadi avautumaan.

On asioita, joista en pysty puhumaan läheisilleni. Asioita, joista on pakko puhua niille, jotka ovat etäisiä. Yritän lunastaa YTHS:n ajanvaraustiketin psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolle. Aikoja ei tietenkään ole jäljellä. 

Osallistun Zoom-luennolle. Mitäpä muutakaan voisin? Poliittinen kulttuuri ei kiinnosta. Miten se nyt voisikaan? 

Lupasin Tutkaimeen esseen. Pakotan itseni näppäimistön ylle. Kirjoittaja, jutut on kirjoitettava loppuun. 

Kirjoittaminen tuntuu mielekkäältä, ainakin hetken. Kirjoitus ilmaisee aina voimaa, silloinkin kun se puhuu surusta. Silti en odota punertuvaa taivasta. 

Hajamieli

Keskittymiskyky on hyve, hajamielisyys pahe. 

Jo Pyhä Cassianus varoittaa munkkeja niin sanotusta akediasta, levottomuudesta ja hajamielisyydestä: ”Tämä ankara ja kauhistuttava demoni taistelee jatkuvasti munkkeja vastaan. Kuudennella tunnilla se hyökkää munkin kimppuun ja saa hänessä aikaan herpaantumista ja vavistusta sekä herättää vihaa koko paikkaa ja niitä veljiä vastaan, joiden kanssa hän kilvoittelee. Työnteon se saa hänelle vastenmieliseksi, samoin pyhien kirjoitusten lukemisenkin.”

Eikä munkeilla ollut edes älypuhelimia! 

Mutta muutoin tämä on tuttua, vaikkei enää edes lueta pyhiä tai muitakaan kirjoituksia niihin syventyen. “Handbookeista” ravistetaan irti se mikä lähtee ja kylvetään se saman tien Word-dokumentin tyhjään tilaan. Kutsuttakoon tätä hengenviljelyksi. 

Toki tarvitsemme myös keskittymiskykyä, syventymistäkin. Olen kuitenkin liian paljon aikani lapsi allekirjoittaakseni Cassianiuksen koko paheksunnan. En sanoisi, että hajamielistä ”[j]outilaisuutta seuraa monipuuhaisuus, monipuuhaisuutta kurittomuus ja kurittomuudesta johtuu sitten kaikki paha.”

Niin… seuraa siitä joskus hyvääkin. Itse tarvitsen kirjoittaakseni molemmat mielet, keskittyneen ja hajaantuneen. Tekstini syntyvät yleensä lukemisen sivutuotteina. Ja lukemisen rytmi on seuraava: Vuoroin tutkitaan musteläiskiä kuin tomuisia hieroglyfejä, joita tarkkaillaan suurennuslasin läpi ja sarveiskalvot kipeinä. Vuoroin lepuutetaan silmää katsomalla hiekkadyynin ääriviivaa sen hajotessa horisonttiin. Katsotaan horisonttiin niin, ettei etsitä mitään erityistä. Niin, että väsyneet silmät taittavat hajaan. 

Toinen vertaus: Ensin kootaan kaikki mielen voimat yhteen kuin haravoitaisiin kaikki pihan lehdet kasaan. Seuraavaksi annetaan pohjoistuulen heittää ne hajalle. Sitten lähdetään seuraamaan yhtä ajatuslehdykkää tai sivussa syntynyttä tekstin riekaletta. 

Tekstit ovat akedian tyttäriä, hajamielisyyden hedelmiä. 

Mutta niin kuin ei munkkeja edes uhannut hengen velttous kuin vasta kuudennella tunnilla – siihen saakka he olivat hyvissä hengen voimissa – niin ei kirjoittajakaan saa heti hajamielistyä. Hajamielisyys on ansaittava. Siihen on valmistauduttava keskittämällä mieltä. Jos mitään ei ole keskitetty kasaan, ei ole mitään, minkä kanssa haaveilla. 

Ken ei keskity, sen ei hajamielistyäkään pidä.

Mieletön

“On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa: 

– Tuossa ei ole puuta

On mieletöntä istua puutarhassa, osoittaa puuta ja sanoa:

– Tuossa on puu

On mieletöntä istua puutarhassa”

Runo on Tuukka Pietarisen kokoelmasta Yksin ja toisin (2018). Tilanne on hämmentävä. Istua nyt puutarhassa ja osoitella edessä seisovaa puuta ja väittää vuorotellen: ”Tuossa ei ole puuta” ja ”Tuossa on puu”. Tämä haiskahtaa pahimman luokan filosofiselta saivartelulta…

Ehkä puutarhassa istuskelee pellavavaippoihin pukeutunut välimerellinen porukka. Piirin keskellä retkottaa poikkeuksellisen ruma paljasjalka. Hän sanoo: ”Tuossa ei ole puuta”, selittää jotakin näkymättömästä puun ideasta, puusta sinänsä.

Voimme nähdä, että mies on hämäräpyyteinen ja kieromielinen. Varmasti hän on ottanut tehtäväkseen nuorison turmelemisen. 

Pahanomaisella oraakkelinpuheellaan tämä mies johdattelee suorimmankin nuoren kieroon. Sanoillaan hän hävittää alastoman puun näkyvistä, pukee sen oudoilla aatteilla. Kun todistelussa on edetty tarpeeksi pitkälle todellisuudesta, kirkasmielisinkin nuori lannistuu. Ei kehtaa huudahtaa: ”Tuossahan todellakin on puu! Aatteilla ei ole vaatteita.”  

Mutta: puun sijasta varsinaisesti huomiotta jää puutarha. Kukaan ei näe puulta puutarhaa. Ei sypressin pitenevää varjoa, ei aidan takaa ojentuvaa kirsikanvartta. Ei aidalla versoilevia viiniköynnöksiä, ei istutusten seassa haarautuvia pikkupolkuja. Ei polun mutkassa väistyviä vaaseja, ei amforan pinnan punakuvioita. 

Mielettömältä suunpieksennältä ei havaita, mikä todella on eriskummallista. Että on puutarha! Tosiaan puutarha! Ja siellä istutaan, noin vain. Ja puhellaan, kuin ei mitään. Tämähän on… niin, no… mieletöntä!