Kategoriat
2022 Asialliset Ilmiöt Relevantit VALKOINEN Yleinen

Holitonta, kiitos

Teksti: Rosa Kaimio

Kuvitus: Anna Charpentier

Vaikka opiskelijaelämä tunnetaan riehakkaista juhlista, joissa viina virtaa, on nuorison alkoholinkulutus laskenut vuosikymmenten aikana merkittävästi: lähes joka kolmas nuori aikuinen ei juo alkoholia lainkaan. Monet ovat opiskelijatapahtumissakin kokonaan ilman alkoholia. Mitä ilmiö merkitsee opiskelijakulttuurille ja nuorison elämälle muutenkin?

Muistan, kun ryhdyin absolutistiksi. Päätös piti tehdä näkökulmasta riippuen aikaisin tai myöhään 15-vuotiaana, kun konfirmaatiossa olisi rippileirin päätteeksi tarjottu ehtoollisviiniä. Tuntui väärältä, että alaikäiselle annettiin yhtäkkiä pienikin määrä alkoholia, vaikka muuten kaikkia kasvatettiin virallisesti odottamaan 18 vuoden ikää. Päätinkin, etten halunnut ehtoollisviiniä, tai mitään muutakaan alkoholia. Ja kun täysi-ikäisyyden maaginen raja tuli vastaan, tunne oli edelleen sama. Koska olin tottunut olemaan ilman alkoholia bileissä ja muissa tilanteissa, joissa sitä oli tarjolla, en nähnyt tarvetta muutokselle. 

On ollut mielenkiintoista seurata suomalaista juomakulttuuria läpi aikuistumisen vuosien: lukiobileiden ylilyöntejä, ensimmäisiä baarireissuja sekä alkossa käyntejä, monia viinanhakuristeilyjä sekä tietenkin sitsejä ja muita opiskelijajuhlia. Ironista kyllä, vasta yliopistotasolla, jolloin juominen on varmasti kaikille laillista, olen törmännyt toisiinkin vesilinjalla menijöihin. 

Sober curious on muutamien viime vuosien aikana Ruby Warringtonin samannimisen kirjan myötä pinnalle noussut ilmiö, jossa vahvat krapulat ja vähän liian laukalle päässyt alkoholinkäyttö pyritään jättämään taakse. Tavoitteena on usein parempi läsnäolo ja hyvinvointi, ja kokeilu voidaankin nähdä osana suurempaa wellness-liikettä. Ilmiön suomalaisen lippulaivayhteisön, Darravapaan, Instagram-tilillä on tällä hetkellä yli 20 tuhatta seuraajaa ja sisältöä on luotu vuoden ajan. Syiksi yhteisön perustamiselle sen luojat Katri Ylinen ja Laura Wathén listaavat muun muassa vertaistuen muille raittiudesta kiinnostuneille sekä alkoholinormatiivisen yhteiskunnan ravistelun. 

Sober curious -kokeiluista tuntuvat puhuvan etenkin pari-kolmekymppiset naiset ja usein ilmiöön liitetään henkinen ja fyysinen hyvinvointi – lifestyle-toimittajana toiminut Warringtonkin mainostaa nettisivuillaan alkoholista luopumisen tuomaa hyvinvointia. Tietyssä mielessä tästä välittyy kuva, että ilmiö on loppupeleissä aika rajatun väestönosan trendi ja että pastelliset IG-kuvat tai minimalistiset hyvinvointinettisivut saattavat olla aivan yhtä vieras ympäristö aloittaa alkoholittomuus kuin perinteiset AA-ryhmät. Toisaalta kyseessä on silti uudennäköinen raittiusliike verrattuna toisten katseilta piilossa pidettyihin tapaamisiin; nyt alkoholittomuus ja mahdolliset työstettävät ongelmat tuodaan esiin hymyssä suin poseeraten – ja joillekin, jotka sitä kaipaavat, on tämä todella tervetullut päivitys kuvastoon. 

Kiinnostavaa yhä useamman raittiudessa on se, kuinka alkoholia edelleen käyttävät ihmiset suhtautuvat siihen. Alkoholin juominen on nimittäin niin perustava osa kulttuuriamme, että sen poisjättäminen on erityinen kokemuksensa. Darravapaa-tililtä löytyykin monia hauskoja videoita hieman rasittavista tai kiusallisista tilanteista, joita absolutisti tai satunnaisesti alkoholista kieltäytyvä voi kohdata.

Olen itsekin kohdannut jonkin verran kyselyitä omasta juomattomuudestani, mutta nämä ovat olleet onneksi lähinnä viattoman uteliaita tiedusteluja ”ilman viinaa ei voi olla hauskaa” -tyyppisten heittojen sijaan. Olen myös mielelläni kiertänyt opiskelijatapahtumissa siinä missä muutkin, olivat kyseessä sitten sitsit tai hengausiltamat. Approt olen toistaiseksi jättänyt väliin, mutta en vastusta ajatusta niillekään menosta. 

Toki holittomalla on sitseillä välillä vastassaan samaa limua jokaisella ruokalajilla, ja shotti voi jäädä puuttumaan kokonaan, mutta koskaan en ole kokenut, ettenkö olisi ollut tervetullut opiskelijatapahtumiin. On kuitenkin tiedostettava, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Ja paine juoda voi olla hyvinkin erilaista niille, jotka käyttävät tai ovat käyttäneet aiemmin alkoholia, mutta ovat sitä ilman jonkun tietyn illan ajan. Tällöin päätös saatetaan helpommin nähdä omituisena käytöksenä kyseiseltä henkilöltä. 

Monesti bileissä selvin päin olevalta kysytään, ovatko kännissä olevat ihmiset ärsyttävää seuraa, kun ei itse juo. Oman kokemukseni perusteella eivät oikeastaan, harvemmin itselle on tullut toisten juomisesta ikävä fiilis tai tunne, että meno on lähtenyt liian pitkälle. Ehkä olen vain tottunut, kun en tiedä muusta. Toki olisihan se kiva, jos sitsien jälkiruoka sujuisi aina yhtä sulavasti kuin alkuruoka, mutta en voi väittää itsekään esimerkiksi   olevani aina hiljaa muiden puheiden aikana. Oikeastaan enemminkin kohtaan sellaisia tilanteita, joissa unohdan ympärilläni olevien ihmisten olevan vahvassakin humalatilassa, ja he esimerkiksi tulevat kertoneeksi minulle jotain henkilökohtaista, jota eivät välttämättä selvinpäin kertoisi. Ja toisin kuin joltakulta, joka olisi yhtä humalassa, itseltäni nämä kerrotut asiat eivät pyyhkiydy mielestä. Joskus juhlissa olenkin miettinyt omaa valta-asetelmaani vahvasti humaltuneisiin ihmisiin nähden. 

Holittomuuteen kytkeytyy jonkin verran erityisesti yliopistomaailmaan liittyviä väittelyitä, kuten mahdollinen ryhmäpaine juoda opiskelijatapahtumissa. Esimerkiksi HYY:n järjestöohjeissa koskien yhdenvertaisuutta mainitaan, että minkään toiminnan ei tulisi velvoittaa juomaan alkoholia. Niissä myös mainitaan erilaisuuden salliminen ja kaikkien kuulluksi tuleminen, ja näiden ohjeiden puitteissa jokaisen pitäisi pystyä olemaan oma itsensä ja kokea olonsa mukavaksi ja turvalliseksi. Toisaalta taas esimerkiksi Approja tapahtumana puolustetaan niin vahvasti alkoholipohjaisena tapahtumana, että herää kysymys, mitä niistä saa irti, mikäli ei juo. 

Välillä käydään myös vilkasta keskustelua siitä, pitäisikö opiskelijajärjestöjen järjestää erikseen kokonaan holittomia tapahtumia ja millaisia niiden tulisi olla. HYY kannustaa järjestöohjeissaan holittomien tapahtumien järjestämiseen. Skeptikot kuitenkin miettivät, voivatko moiset kiinnostaa ihmisiä ja onko niissä ihan mälsää. On kyllä myönnettävä, että joskus vesilinjalla bileissä on aika ikävääkin – jos on on ollut huono päivä, tunnelmaa on hankala nostattaa. Mutta toisaalta on myös tullut koettua huippubileitä, joita muistelee lämmöllä jälkeenpäin. Hittiputken tahtiin tanssii tilanteessa kuin tilanteessa täysillä. 
Yksi asia holittomuuden ja sober curiousin nousussa ilahduttaa kirjoittajaa erityisesti: mietojen ja alkoholittomien vaihtoehtojen kysynnän ja sitä kautta tarjonnan kasvu. Yle esimerkiksi raportoi, että Alko on havainnut holittomien juomien ja Panimoliitto mietojen oluiden kysynnän kasvun viime vuosina. Itsekin olen päässyt testaamaan kaikkea alkoholittomista viineistä mocktail gin toniceihin ja kombuchoihin. Tulevaisuudessa voinkin kenties kävellä jonkun tunnelmallisen baarin tiskille ja kysyä: “Onks teillä mitä alkoholittomia ipoja hanassa?

Kategoriat
Arkisto Asialliset Ilmiöt

Työ media-alalla tarkoittaa jatkuvaa epävarmuutta, sanovat kokemusasiantuntijat

Uutisiin media-alan YT-neuvotteluista ja irtisanoamisista törmää harva se päivä. Mitä enemmän ihmisiä erotetaan, sitä vaikeampaa työnsaanti media-alalta on. Haastattelimme neljää Journalistiliiton pääluottamusmiestä. Kysyimme miltä YT-neuvottelut ja irtisanomiset tuntuvat ihmisistä, jotka edustavat neuvotteluissa työntekijöitä ja millaiselta media-alan tilanne näyttää heidän näkökulmastaan.

Lotta Lappinen, Österbottens Tidning, HSS Media pääluottamusmies

Lotta_lappinen

Yksi pääluottamusmiehen tehtävistä YT-neuvotteluista on niistä tiedottaminen jäsenille ja liiton yhteyshenkilöille. En ole itse kirjoittanut omista YT-neuvotteluistani, mutta annan kyllä lausuntoja omalle lehdelle sekä muille.

Mielestäni media-alan tilanne ei ole niin huono kuin uutiset antavat ymmärtää, vaikka ala kärsiikin kehnosta johtamisesta, huonosta tai täysin puuttuvasta tulevaisuuden visioinnista ja huonosta käsityksestä alan muutoksista. YT- neuvotteluista uutisoidessa toimittajia kuvataan vihjaillen laiskuudesta ja ylipalkkauksesta. Lisäksi toimittajista usein luodaan kuva hankalina ja liiton sääntöihin takertuvina.

Paperilehtien kuolemaa vähätellään toisinaan uutisissa. Luulen, että sanomalehtien ja aikakausilehtien tilannetta halutaan kuvata positiivisempana kuin se ehkä on siksi, ettei tiedetä tai ymmärretä millainen median tulevaisuus voisi olla.

Hannu Kauhanen, Karjalaisen pääluottamusmies

hannu_kauhanen

YT-neuvottelut herättävät monenlaisia tunteita työpaikalla: ensisijaisesti pelkoa, pettymystä ja epätietoisuutta sekä epävarmuutta omasta ja muiden tulevaisuudesta. Toisaalta joukkohenki myös tiivistyy ja asioista keskustellaan paljon.

Usein pääluottamusmiehen kannalta hankalinta on suhde omiin joukkoihin eli muihin työntekijöihin, jotka eivät pääse niin perille neuvottelujen etenemisestä. Se aiheuttaa heissä pelkoa ja jopa hysteriaa, ja sitä pitää yrittää rauhoittaa. Kaikkea ei voi kertoa kesken neuvottelujen vaan vasta niiden päätyttyä. Tästä syystä usein tuntuu, että asioista on YT-neuvotteluissa helpompi puhua työnantajan kuin työntekijöiden kanssa.

Irtisanomiset tuntuvat aina kurjilta, mutta onneksi meillä on niiden suhteen toistaiseksi päästy vähällä. Myös koko henkilöstöä koskevat lomautukset rassaavat toimitusta, mutta sekin aina parempi kuin yhdenkään ihmisen uhraaminen säästöjen alttarille.

Luottamusmiehellä ja myös työsuojeluvaltuutetulla on irtisanomissuoja. Se on toiminnan onnistumisen kannalta tärkeää. En ole kuitenkaan luottamusmies suojan takia, vaan siksi, että koen henkilöstöpolitiikan ja henkilöstön eduista huolehtimisen läheiseksi. Pääluottamusmiehenä pyrin aina siihen, että irtisanomisilta vältyttäisiin kokonaan.

Jussi Lankinen, STT-Lehtikuvan pääluottamusmies

Jussi_Lankinen

Esitämme työntekijöiden neuvottelijoiden kanssa omia vastaehdotuksiamme työnantajan säästösuunnitelmiin, jotka yleensä tarkoittavat irtisanomisia tai heikennyksiä työehtoihin. YT-lain mukaan työnantajan velvoitteet loppuvat työntekijöiden kuulemiseen. Neuvotteluasema ei siis ole kovinkaan tasa-arvoinen.

Marko Laita, Talentumin pääluottamusmies

Marko_Laita

Media-alan jatkuvat YT-neuvottelut latistavat ja vievät toimituksen työntekijöiltä tulevaisuudenuskoa sekä kuormittavat henkisesti. Se näkyy väistämättä juttujen sisällöissä, ja itseään ruokkiva kurjistumiskierre on valmis. Mediayhtiöt eivät voi tehdä tulosta koko ajan säästämällä, ilman tuotekehitykseen ja median uuden digitaalisen roolin ymmärrykseen panostamista.

Media-alan tulevaisuus vaikuttaa juuri nyt ikävältä, alalta poistuu ihmisiä työttömiksi, toisille aloille tai eläkkeelle, eikä tilalle oteta ketään. Kuukausipalkkaista työtä on entistä vähemmän. Pätkätyötä on tarjolla ja sisällöille on kysyntää yrityksissä ja mediatoimistoissa. Vakituisen työpaikan saaminen on juuri nyt vaikeaa, koska likimain kaikissa mediataloissa käydään tai on juuri käyty YT-neuvottelut, joissa on myös irtisanottu toimitusten työntekijöitä. Se estää rekrytoinnit pitkään.

Printti ei juurikaan kasva, mutta kasvava digipuoli tarvitsee koko ajan tekijöitä. Ongelma on toistaiseksi rahapula. Digi ei korvaa printtipuolen voimakasta supistumista. Uskon kuitenkin, että hyvät nuoret tekijät, jotka osaavat alansa perusasiat ja haluavat oppia, löytävät nyt ja tulevaisuudessakin töitä tavalla tai toisella.

Tällä hetkellä näyttää valitettavasti siltä, että työ media-alalla tarkoittaa epävarmuutta ja jatkuvia YT-neuvotteluja. Vasta kun median digimurroksessa päästään siihen, että kaupallinen media löytää taas toimivantavan ansaita tyydyttävästi sekä levikistä että mainonnasta, työllisyystilanne paranee merkittävästi.


Kuvat: Haastateltavat

Kategoriat
Arkisto Asialliset Ilmiöt

Photoshoppaaminen on turhaa – ainakin useimmille

Yhä useampi viestinnän ammattilainen törmää työssään graafikoille, valokuvaajille ja muille visuaalisen alan ammattilaisille suunnattuun Adoben tuoteperheeseen. Samaan aikaan kun vaaditaan erikoistumista, vaaditaan myös monialaisuutta. Mutta kannattaako kenen tahansa ryhtyä opiskelemaan kuvankäsittelyä ja taittamista?

photoshop3

Adobe kuvankäsittelyyn tarkoitettu Photoshop juhli tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan. Ohjelman mullistavuutta kuvaa, että sen nimestä väännetty ”photoshoppaaminen” tarkoittaa puhekielessä kuvamanipulointia. Toinen Adoben lähes käsitteeksi tullut ohjelma on graafiseen julkaisemiseen suunniteltu InDesign. Lisäksi löytyy muun muassa videoeditori Premiere ja vektorigrafiikkaohjelma Illustratror. Raakakuvamuunnin Lightroomilla on vain vähän kelvollisia kilpailijoita ja Photoshop Elements on tuttu monille harrastajakuvaajille.

Sekä InDesignin että Photoshopin perusteiden hallintaa vaaditaan monissa viestinnän alan työpaikoissa. Esimerkiksi tiedottaja voi joutua muokkaamaan tekstejä suoraan graafikon tekemiin esitteisiin tai mainoksiin.

Kaikkien näiden ohjelmistojen käytössä on helppo päästä alkuun. Adobe on julkaissut sivuillaan tolkuttoman määrän opetus- ja opastusmateriaalia. Keskeisten ohjelmistojen kohdalla suurin osa löytyy myös kotimaisilla kielillä, samoin kuin itse ohjelmistot. Englanninkielisen version käyttämisessä on kuitenkin etunsa. YouTube ja eri verkkosivut ovat pullollaan opastusmateriaalia englanniksi.

Alkuun auttavat verkkotutoriaalit ovat kuitenkin usein pitkäpiimäisiä ja keskittyvät peruskäytön kannalta aivan vääriin asioihin. Kirjaksi painettuja oppaita on onneksi saatavana myös suomenkielisinä. Tässäkin mennään monopolimallilla: markkinoita pitää Suomessa hallussaan Docendo-niminen kustantamo.

Docendon tuoreimmat oppaat ovat keväällä ja syksyllä ilmestyneet Petteri Paanasen teokset. Ne on nimetty ytimekkäästi InDesing CC – julkaisun tekeminen ja Photoshop CC – kuvankäsittely.

Paanasen kirjat esittävät ohjelmien haltuunoton ja käytön. Ilmaisu on selkeää ja asiallista. Tietotekniikan termit selitetään pääasiassa yleistajuisesti. Välillä asia menee vaikeaksi. Jouduin tankkaamaan hetken aikaa esitystä kuvien ja taittotiedostojen värinmäärittelystä.

Valmiita InDesign-tiedostoja muokkaavan ei tarvitse tuntea kaikkia värinmäärittelyn hienouksia tai muita julkaisun luomiseen liittyviä hienouksia. Kannattaa myös muistaa, että kirja ei opeta tekemään esitteitä, vaikka näin saattaisi kirjan takakannen lupauksista ajatella. Kirja kertoo, miten esite tehdään teknisesti. Visuaalinen puoli vaatii jo muuta osaamista.

Sama pätee myös Photoshop-oppaaseen. Mukana on paljon materiaalia, jota satunnainen käyttäjä ei koskaan tarvitse. Lukijan kannattaakin oman mielenkiinnon ja tarpeen mukaan hyppiä yli tarpeettomia kohtia.

Kyseessä on kaksi käsikirjaa, joihin on helppo palata ongelman tullessa eteen. Oppaat auttavat yleisemmällä tasolla kuin moni verkon tutoriaali, joten tiedon soveltaminen on helpompaa. Toisaalta verkon tarjoama materiaali toimii hyvänä lisänä sen jälkeen, kun perusteet ovat kunnossa.

Jos käytät työssäsi Photoshopia tai InDesignia ja päädyt silti hyppimään Paanasen kirjasta ison osan yli, kannattaa miettiä kyseessä olevien ohjelmistojen käytön järkevyyttä.

Jos työhön kuuluu tekstien muokkaamista valmiisiin InDesign tiedostoihin ja pienten korjailujen tekemistä, kysymys ei välttämättä ole yhtä akuutti.

Sen sijaan Photoshopissa ongelman huomaa jokainen, joka avaa sen ensimmäisen kerran. Loputtomista valikoista löytyy mitä erikoisimpia ominaisuuksia. Esimerkiksi nopea sävyjen säätö käy näppärästi: Avaa Kuva-valikosta kohta Säädöt. Valittavanasi on säätömahdollisuudet Kirkkaus/kontrasti…. Vai hoituisiko homma sittenkin paremmin napsauttamalla Tasot.., Käyrät… tai Valotus..? Vai muokkaamalla säätötasoja?

Paanasen teos on suunnattu ammattilaisille, joten se suosii viimeistä, vaikeinta vaihtoehtoa. Vaikeuden lisäksi se on myös tarkin ja monipuolisin. Mutta onko se aina paras eli tarkoituksenmukaisin, siihen on vaikeampi vastata. Vastaus riippuu siitä, mikä on kustannusten ja hyödyn suhde.

 

Kannattaa pohtia, miten paljon Photoshopin ja InDesignin kaltaisten ohjelmien opetteluun kannattaa käyttää aikaa. Joka tapauksessa niiden käyttöä on hyvä ymmärtää. Silloin on helpompi pyytää ammattilaista tekemään työnsä. Esimerkiksi syväämisen eli taustasta irrottamisen kaltainen perussanasto kuuluu jokaisen toimittajan työkalupakkiin.

Tilasin tätä arviota varten myös Pekka Potkan Lightroom 6/CC valokuvaajille -oppaan. Käytännössä Potka on päivittänyt aina vanhaan teokseensa uusien ohjelmistoversioiden ominaisuudet. Perusrunko on siis kirjan aiemman version omistajille tuttu.

Vaikka kyseessä on erinomainen opas, siihen ei useimpien viestinnän ammattilaisten kannata turvautua. Lightroom on raakakuvamuunnin, jolla käsitellään kameran tuottamaan raakadataa näytöllä tai painotuotteessa esitettäväksi pikselikuvaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun työhaastattelussa aletaan kysellä Lightroomin käyttötaitoa, pitäisi hälytyskellojen soida. Ne ovat tärkeitä välineitä valokuvaajille ja graafikoille. Jos sen sijaan hait viestintäharjoittelijan paikkaa, kannattaa miettiä työpaikan hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Kyse on samasta kuin koodaamisintoilussa. Voi olla, että tulevaisuudessa jokainen pystyy koodaamaan muutaman viikon työllä kelvollisen painikkeen Photoshopin sivellinvalikkoon. Siitä huolimatta koodaamisen ammattilainen tekee saman työn edelleen paljon tehokkaammin.

Kuten on muitakin hyviä tapoja hyödyntää tietokonetta kuin koodaaminen, on muita hyviä tapoja käsitellä kuvia kuin Photoshop. Photoshopin käyttäjistä suurin osa on valokuvauksen harrastajia tai ammattilaisia tai graafisia suunnittelijoita. Ne ovat ammattimaisia työkaluja, joita satunnainen käyttäjä ei tarvitse. Harva ostaa keittiöönsä satunnaista sunnuntaikokkailua varten kaikkia ammattikokin tarvikkeita. Jos kuitenkin todella haluat oppia tekemään taittoja ja käsittelemään kuvia, Potkan ja Paanasen teokset ovat arvokkaita apuvälineitä.

Luonnollisesti myös Photoshop ja InDesign ovat hyviä apuvälineitä, vaikka niiden käyttöä ei itse hallitsisi. Samalla tavalla kuin ravintolaillallisesta kannattaa maksaa, olisi paljon järkevämpää palkata ammattilainen hoitamaan kuvankäsittelyt ja taitot. Silloin voisi itse keskittyä asioihin, jotka paremmin osaa. Silloin työllä on parempi kate ja jälkikin parempaa. Niin kauan kuin yrityksillä on varaa teettää työtä huonolla katteella, on turha rutista yritystalouden huonosta jamasta.

Petteri Paananen: Photoshop CC – kuvankäsittely. Docendo 2015. 144 s. 25 €.

Petteri Paananen: InDesign CC – julkaisun tekeminen. Docendo 2015. 155 s. 35 €.

Pekka Potka: Adobe Photoshop Lightroom 6/CC valokuvaajille. 400 s. 50 €


 

Extra: Kallista lystiä, halpoja työkaluja

Merkintä CC tarkoittaa Creative Cloudia, joka on Adoben pari vuotta vanha pilvipalveluun perustuva ohjelmistojakelumalli. Kuukausimaksulla saa käyttöönsä aina ohjelmistojen uusimmat ominaisuudet. Opiskelijan näkökulmasta ikävää on se, että opiskelijahinnoittelu näyttää perustuvan satunnaisiin tarjouskampanjoihin.

Riisuttuun valokuvaajan CC-lisenssiin kuuluu Photoshop ja raakakuvamuunnin Lightroom CC. Paketti maksaa noin 13 euroa kuukaudessa. Muiden yksittäisten ohjelmien hankkiminen on huomattavasti kalliimpaa. Todella laajan valikoiman ohjelmia käsittävä koko CC-lisenssi on ensimmäisen vuoden noin 50 euroa kuussa. Se on vähän, jos todella tarvitsee useita ohjelmia. Se on paljon, jos ei tarvitse kuin yksittäistä ohjelmaa ja sitäkin harvakseltaan opiskelukäyttöön.

Viimeistä kiinteää ohjelmistoversiota CS6 myydään vielä opiskelijahintaan. Halvin paketti maksaa vajaat 300 euroa. Lisenssi on voimassa käytännössä ikuisesti, mutta ohjelmat ovat vanhoja. Niilläkin pärjää vielä, mutta moni käyttöä helpottava ominaisuus puuttuu. Jos päädyt ostamaan CS6 version, suosittelen Paanasen parin vuoden takaisia CS6-oppaita. Ne ovat hinnoiltaan selvästi uusia edullisempia, eivätkä turhaan kuormita lukijaa ominaisuuksilla, joita ohjelmassa ei ole. Samalla tulee joka tapauksessa tutuksi ohjelmiston perustoiminnan logiikka.

Kategoriat
Arkisto Asialliset Ilmiöt

Katsaus pönttöön

Groteskin toimittaja tutki, mitä muuta kuin paskaa joutaa pöntöstä alas.

_DSC0684-12_11459

“Ootko sä koskaan uinut ulosteessa? Mä kahlaan siinä joka päivä”, toteaa tiukkailmeinen, märkäpukuun sonnustautunut mies Helsingin seudun ympäristöpalveluiden eli HSY:n Siisti viemäri -kampanjavideossa.

Videolla viemärisukeltaja kurkkaa sadevesikaivosta ja toruu heitä, jotka heittävät vessasta alas jotain muuta kuin sitä itseään. Noudattamalla sukeltajan käskyjä voi estää rottien tai mutakylpyjen kaltaisten kauheuksien pääsyn kylpyhuoneeseen.

Pytty kiehtoo ympäri maailmaa. Japanissa lapsille puetaan kakkahattuja päähän, ja heidät laitetaan laskemaan suuria vessanpönttöliukumäkiä. Syy on se, että on kuulemma opettavaista tietää, miltä paskasta tuntuu.

Harry Potter veti myös tunnetusti itsensä pöntöstä alas ja pääsi taikaneuvostoon. Itse olen jo lakannut uskomasta, että oma pyttyni johtaisi Arkadianmäelle. Mutta mihin se johtaa ja millaisen matkan kaikki takataskuista tippuneet puhelimet kulkevat? Päätän selvittää asian ja marssin kansainvälisenä käymäläpäivänä 19.11. HSY:n toimistolle jututtamaan ympäristöasiantuntija Anu Helosvuorta.

Viemärisukeltaja ajelee tunneleissa mönkijällä

“Hiusharjasta irtoavat hiukset eivät kuulu pönttöön”, Helosvuori aloittaa valistuksen.

Syyllisyys hehkuu kasvoiltani: aiheutimmeko minä ja irtoavat hiukseni taloyhtiömme viimevuotisen putkiremontin? Helosvuoren mukaan kaikki heitetyt tavarat aiheuttavat yhdessä ongelmia.

“Hiuksia jää helposti putkiston käännekohtiin, ja jos niihin vielä tarttuu vanupuikkoja ja rasvaa, tukos on valmis”, Helosvuori kertoo.

Roskakori kylpyhuoneessa lopettaisi siis monet putkiremontit sekä naapuririidat.

Viemäritunneleissa viemärisukeltajat astuvat esiin. Helosvuoren mukaan ammattikunta ei ole kovinkaan laaja, vaan pääkaupunkiseudun kaksi sukeltajaa ovat Suomen ainoat. He eivät videon kovista puheista huolimatta sukella ulosteessa, vaan kahlaavat jätevedessä ja ajavat tunneleissa mönkijällä. Viemärisukeltajan työnkuvaan kuuluu tarkastaa viemäreiden kuntoa, kerätä roskia sekä myrkyttää rottia ja rikkoa niiden kyhäämiä vessapaperipesiä.

”Rotat eivät ole pelkkä pelote. Ne menestyvät hyvin viemäreissä ja syövät tiukan paikan tullen myös ulosteita. Mutta eniten ne pitävät rasvasta ja ruoantähteistä”, Helosvuori kertoo.

Rottia ilmestyy aika ajoin sulostuttamaan varsinkin Helsingin keskustan asukkaiden wc-istuntoja. Ne ovat ilmiömäisiä sukeltajia ja taitavia kiipeilijöitä. Jos ei pidä kutsumattomista jouluvieraista, kannattaa heittää kinkunpaistorasva roskikseen.

Lakana pöntössä

Jätevedenpuhdistamolla vesi virtaa välpän läpi. Se on siivilä, johon kaikki yli sentin pituiset tavarat jäävät.

“Eniten välppään jää veteen hajoamattomia käsipapereita, tamponeja, siteitä, vanupuikkoja ja ruokaa, kuten kokonaisia nakkeja ja lihapullia”, Helosvuori kertoo.

Päivässä välppään jää 3 000 kiloa jätettä. Viime vuonna Espoon jätevedenpumppaamolta löytyi kokonainen lakana. Ehkä pyykkikori ja pytty ovat jonkun kylpyhuoneessa vierekkäin.

Pönttö kiehtoo erityisesti lapsia, ja siksi lelut ovat myös yleisiä löydöksiä. Onko mitään hauskempaa kuin katsoa, kuinka barbiet tai Star Wars -hahmot huuhtoutuvat vesiliukumäkeen?

Välppäys_lelut_9774

Hauskuus loppuu, kun lelut huuhtomisen jälkeen katoavat iäksi. Välppään jäävää roskaa e i enää lajitella erikseen, ja monet arvokorujaan hätääntyneinä tiedustelevat ihmiset joutuvat pettymään.

Törkyiset pääkaupunkilaiset

Jokainen pääkaupunkiseudun asukas heittää pönttöön vuodessa keskimäärin kilon sinne kuulumatonta jätettä. Helosvuori on huolissaan:

“Kyllä se on oikeasti iso ongelma. Jos jätevedet tulevat kylppäriin, remppa on kallis ja haju hirveä. Välppään jääneiden roskien kuivaaminen, kuljettaminen ja energiaksi hyödyntäminen on monivaiheinen prosessi ja aiheuttaa turhia kuluja.”

HSY ei halua olla paasaava valistaja vaan tuoda vastuullisia neuvoja arkeen. Juuri humorististen ja paikoin jopa ällöttävien argumenttien on huomattu uppoavan kuluttajiin ja johtavan muutokseen käyttäytymisessä.

“Finnkinoissa pyörivä Siisti viemäri -video pääsi kolmen parhaan joukkoon mainosvideokilpailussa, ja teettämämme huomionarvotutkimus todisti, että katsojat ymmärsivät hyvin jutun juonen”, Helosvuori  kertoo.

Videoiden sukeltaja on yrmeä, mutta itseironinen koko perheen hahmo. Hän vilkuttelee kuravedellä täytetystä lasten uima-altaasta ja sihisee kuin rotta. Vaikka viemärifaktat ovat kovia ja vastenmielisiä, niistä onnistutaan viestimään löysästi ja lämpöisesti.

Kategoriat
Arkisto Asialliset Ilmiöt

Tutkimus etsii rajoja(an)

Rajatutkimus on suurelle yleisölle vieras sana. Siitä tulevat helposti mieleen pienet vihreät miehet tai astrologia. Rajatutkimusta kuitenkin tehdään yliopistoissa, ja sen tutkijoilla voi olla sanottavaa esimerkiksi keskusteluun turvapaikanhakijoista.

Ajattelin kirjoittaa jutun rajatutkimuksesta.

”Jostain rajatiedosta vai?” on kommentti, jonka kuulen useammalta eri henkilöltä.

Kilautan kaverille – itse asiassa isoveljelleni – ja kysyn asiaa häneltä.
”Se on vähän eri asia. Älä sotke Johan Af Grannia tähän”, rajatutkija Miika Raudaskoski hörähtää puhelimeen. Hän viittaa ufoista televisiosarjoja ja elokuvia tehtailleeseen ohjaajaan ja tuottajaan.

Siinä missä Grannin tuotoksia näkee televisiosta, Raudaskosken tulevat kirjoitukset päätyvät todennäköisesti vertaisarvioituihin tieteellisiin julkaisuihin. Väitöskirjaansa aloitteleva tutkija istuu parhaillaan työhuoneessaan.

Hän työskentelee EU:n rahoittamassa Euborderscapes-projektissa Itä-Suomen yliopistoon kuuluvalla Karjalan tutkimuslaitoksella. Projektiin osallistuvat etsivät uusia näkökulmia rajoihin, niiden käyttöön ja ylittämiseen.

 ”Älä sotke Johan Af Grannia tähän.”

Viime kuukausina lehdissä ei ole juuri muusta puhuttu kuin rajoista ja rajojen ylittäjistä. Unkari on rakentanut rajalleen aidan, jonka tarkoitus on estää Lähi-Idästä ja Afrikasta tulevia pakolaisia saapumasta maahan. Vapaan liikkuvuuden turvaavan Schengenin sopimuksen piiriin kuuluvissa maissa on otettu käyttöön rajatarkastuksia.

Kaikesta huolimatta rajojen tieteellinen tutkimus on Suomessa huonosti tunnettua. Ei ihme, sillä se ei ole yksittäinen tieteenala. Sen sijaan se kerää yhteen laajan joukon eri alojen tutkijoita, joita yhdistää lähinnä tutkimuskohde.

Mukana on yhtä lailla maantieteilijöitä kuin folkloristeja. Yhteiskuntatieteilijöitä on sosiologeista taloustieteilijöihin. Raudaskoski itse on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan Suomen historia.

”Rajatutkimusta on vaikea määritellä yksiselitteisesti. Se on pikemminkin sateenvarjokäsite erilaiselle rajoihin liittyvälle tutkimukselle”, Raudaskoski kertoo.

Yleensä rajojen tutkimuksen alku ajoitetaan 1800-luvun lopun poliittisen maantieteen tutkimukseen. Tutkimus laajeni muihin tieteisiin 1900-luvun jälkipuoliskolla.

”Kun rautaesirippu romahti ja Euroopan integraatio eteni, rajat alettiin ymmärtää muutenkin kuin valtioiden välisinä rajoina. Ne voivat olla sosiaalisia tai liittyä elintasoon, ilmastoon tai melkein mihin tahansa.”

Suomessa sanalla raja voidaan tarkoittaa niin valtioiden kuin muiden hallinnollisten tai omistusoikeuksiin perustuvien alueita erottavia linjoja. Suurin piirtein sama määritelmä löytyy myös Oxford Dictionarysta border-sanan kohdalta.

”Rajan käsitteessä on sama ongelma, kuin kysymyksessä siitä, mitä on rajatutkimus. Raja tarkoittaa eri tieteenaloilla ja konteksteissa eri asioita”, Raudaskoski kertoo.

Hänen oman tutkimuksensa tarkoitus on selventää rajan käsitteen historiallista käyttöä. Valmisteilla oleva väitöskirja käsittelee Suomen ja Venäjän rajan käsitteen määrittelyä kylmän sodan päättymisen jälkeen.

Lähtökohtana on oletus, että käsitteet ovat poliittisessa kielessä muuttuvia. Niiden uudelleenmäärittely on olennainen osa politiikkaa.

”Sillä on väliä, puhutaanko elintasosurffareista, pakolaisista vai turvapaikanhakijoista. Ne eivät ole vain sanoja, vaan politiikkaa, jolla on vaikutuksia päätöksentekoon.”

Jos rajan käsitettä voi käyttää miten haluaa, onko rajoja edes olemassa?

”Kyllä rajoja on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ne muuttuvat ja ovat abstraktimpia. Ne näyttävät olevan ihmisyhteisön järjestäytymisen kannalta välttämättömiä. Kokonaan eri kysymys on se, mikä merkitys rajoille annetaan ja miten niitä käytetään”, Raudaskoski sanoo.

 ”Sillä on väliä, puhutaanko elintasosurffareista, pakolaisista vai turvapaikanhakijoista. Ne eivät ole vain sanoja, vaan politiikkaa, jolla on vaikutuksia päätöksentekoon.”

Se, mikä ylipäänsä koskee rajoja, koskee myös valtioiden rajoja. Hollannin ja Belgian välinen raja on vuosia ollut lähinnä linja karttapaperilla. Sitä ei ole huomannut liikkuessaan valtioiden välillä. Suomen ja Venäjän raja puolestaan on maastoon hakattu ja selvästi merkitty linja, jota vartioidaan tarkasti.

Valtion rajoihin liittyy vahvasti sopiminen. Euroopassa se on tapahtunut usein rauhansopimuksilla. Afrikan valtioiden rajat vedettiin useimmiten siirtomaaisäntien karttahuoneissa.

Tuore esimerkki löytyy etelänaapurista. Viro ja Venäjä vahvistivat rajansa vasta hiljattain.

Suomessa kaupunginosien väliset rajat ovat jatkuva kiistanaihe melkein missä tahansa kaupungissa.

”Luin jutun, jossa pohdittiin soijalatten saatavuuden määrittävän Helsingin keskustan. Kulttuuri määrittelee rajoja, periferiaa ja keskustaa.”

Suomessa rajojen tutkimukseen erikoistuneita yksiköitä ja projekteja on Itä-Suomen yliopiston lisäksi ainakin Oulussa, Tampereella, Turussa ja Lappeenrannassa. Oulun ja Tampereen yliopistoilla on käynnissä Suomen Akatemian rahoittama RELATE-tutkimushanke. Se painottuu erityisesti maantieteen näkökulmiin.

Kollegoita tutkijoilla on ympäri maailmaa. He kiertävät kansainvälisissä konferensseissa muiden alojen tutkijoiden tapaan aina kun yliopistojen rahatilanne antaa myöten. Alalla on jo myös muutamia kansainvälisiä tiedejulkaisuja.

Itä-Suomen yliopiston sivuilla rajatutkimuksen tarpeellisuutta perustellaan esimerkiksi globalisaatiolla ja kansainvälisen terrorismin kasvulla.

Niistä mikään ei sinällään ole uusi ilmiö.

”Globalisaatiota on aina ollut olemassa ja yhteiskunta verkottunut. Valtakuntien rajojen välillä on aina liikuttu. Nykyaikainen terrorismi katsotaan monesti New Yorkin 9/11-iskujen jälkeiseksi ilmiöksi, mutta kyllähän vasemmistoterroristit tappoivat ihmisiä jo 1970-luvulla”, Raudaskoski sanoo.