Elvyttäkää ulkomaanjournalismi!

TEKSTI Joakim Kullas KUVITUS Roosa Kontiokari

Groteski kysyi ulkomaanjournalismin kovimmilta ammattilaisilta, miten alalla menee Suomessa. Esiin nousi huolia yksipuolisuudesta ja konfliktien korostumisesta, mutta myös optimistista asennetta ja valonpilkahduksia tulevaisuudessa.

Ulkomaanjournalismi on jo pitkään kärvistellyt internetin mullistaessa median toimintaa ja maksavien tilaajien vähentyessä. Kiristyvät rahahanat pakottavat mediataloja säästämään ja usein leikkaukset ovat kohdistuneet ulkomaankirjeenvaihtajiin. Maailman jokaisessa maassa vieraillut sekä yli neljänkymmenen vuoden uran ulkomaantoimittajana tehnyt Rauli Virtanen näkee ilmiön globaalina.

”New York Timesistä lähtien ulkomaankirjeenvaihtajan paikkoja vähennetään koko ajan. Mitä jatkuvasti nostan esille on se, ettei meillä ole pysyviä kirjeenvaihtajia Lähi-Idässä lainkaan ja Afrikassa satunnaisesti freelance-pohjalta”, Virtanen harmittelee.

Virtasen mukaan pysyvien kirjeenvaihtajien puuttuminen yksipuolistaa journalismia ja tekee kokonaistilanteen sekä taustojen raportoinnista mahdotonta. Ihmisten arki ja kulttuuri jää helposti konfliktipainotteisten reportaasien alle.

”On siirrytty laskuvarjojournalismiin Lähi-Idässä ja muuallakin, eli mennään paikalle lähinnä silloin, kun tapahtuu terrori-isku, väkivaltaisuuksia tai kaikkea muuta negatiivista”, Virtanen kuvailee.

Aikaisemmin Lähi-Idässä toimi suomalaisia kirjeenvaihtajia, jotka asuivat alueella ja puhuivat arabiaa. Virtanen sanoo, että he keskittyivät aseellisten selkkausten lisäksi raportoimaan myös ihmisten normaalista arjesta ja elämästä. Kun arki jää uutisvirrassa vähemmälle, negatiiviset mielikuvat jatkuvasta sotimisesta iskostuvat ihmisten päähän.

”Tämänhetkinen tyyli pahimmillaan lisää kulttuureihin kohdistuvaa epäluuloisuutta ja kärjistyneenä islamofobiaa”, Virtanen täräyttää.

Pitkäaikainen Ylen ulkomaantoimittaja Tom Kankkonen tunnistaa myös laskuvarjojournalismin ongelmat. Erityisesti Turkista, Syyriasta ja Irakista raportoinut Kankkonen muistuttaa kuitenkin, ettei tietyn maan seuraaminen vaadi aina jatkuvaa asemapaikalle olemista. Hyvät journalistit pystyvät seuraamaan maiden tapahtumia myös Suomesta käsin.

”Pysyvät kirjeenvaihtajat ovat hyviä, mutta perinteisessä mielessä kalliita. On toivottavaa, että jos kiinteitä kirjeenvaihtajapisteitä ei voida perustaa, niin sallittaisiin toimituksissa ihmisten erikoistuminen”, Kankkonen huomauttaa.

Helsingin Sanomien uutislinjan toimituspäällikkö ja entinen Washingtonin kirjeenvaihtaja Laura Saarikoski täsmentää, että myös kotitoimituksesta käsin on mahdollista tehdä hyvää ulkomaanjournalismia. Sen tehtävänä on täydentää kirjeenvaihtajien työtä ja mahdollistaa monipuolisempi uutisointi maailman tapahtumista. Saarikosken mukaan puhelimen, sosiaalisen median sekä toimittajien kansainvälisten kontaktien avulla uutistilanteiden seuraaminen onnistuu ilman kohdemaahan matkustamista. Hän tunnistaa lisäksi tilanteet, jolloin toimittajan lähettäminen paikan päälle on välttämätöntä.

”On sellaisia asioita, jotka liittyvät ihmisten elinolosuhteisiin, arkeen tai ajatuksiin, joita on aika vaikea seurata kaukaa. Jos pitää kuvata sitä, miltä siellä haisee, tuntuu tai näyttää, pitää lähettää toimittaja paikan päälle”, Saarikoski summaa.

Rauli Virtasen mielipide toimituksista käsin tehdyistä ulkomaanjutuista on lyhyt ja ytimekäs.

”Se on tietysti parempi, kuin ettei tekisi mitään”, hän vastaa.

Eräs kysymyksiä herättävistä teemoista on ulkomaanjournalismin länsikeskeisyys. Helsingin Sanomilla ja Ylellä on tällä hetkellä Suomen laajimmat kirjeenvaihtajaverkostot, mutta suurin osa asemapaikoista on länsimaissa. Laura Saarikosken mukaan yksi syy länsipainotteisuuteen on läheisyyskriteeri. Brysselissä, Lontoossa, Tukholmassa tai Moskovassa tehdyillä päätöksillä on yleensä suorempi suhde Suomeen.

”Ne ovat myös paikkoja, joissa suomalaiset käyvät ja jotka tunnetaan. Kysymys on myös siitä, että kerrotaan paikoista, jotka ovat lukijoille merkityksellisiä”, Saarikoski lisää.

Tom Kankkonen ei allekirjoita täysin väitettä länsikeskeisyydestä. Hänen mukaansa vaikuttavuus velvoittaa seuraamaan uutisoinnissa erityisesti Venäjää ja Euroopan unionia. Etelä-Amerikan ja Afrikan vähäisempi näkyvyys kuitenkin mietityttää.

”Varmasti kuvassa on puutteita. Meillä on rajalliset voimavarat ja on tietyllä tavalla hyväksyttävä, että myös Venäjä on iso osa uutisointiamme”, Kankkonen tiivistää.

Helsingin Sanomilla on tällä hetkellä seitsemän pysyvää kirjeenvaihtajaa Tukholmassa, Berliinissä, Washingtonissa, Moskovassa, Pekingissä, Lontoossa ja Brysselissä. Jerusalemissa on ollut kirjeenvaihtaja viimeksi 1980-luvulla, jonka jälkeen lehti perusti uuden asemapaikan Pekingiin. Lisäksi kahdeksas kiertävä kirjeenvaihtaja on raportoinut muun muassa Etelä-Afrikasta, Kairosta ja Riosta.

Saarikoski muistuttaa, että Irakin, Syyrian ja Afganistanin sotien takia alueille on ollut vaikeaa asettaa kirjeenvaihtajaa pysyvästi, vaan maissa on viime aikoina ainoastaan vierailtu. Lisäksi kriisialueille lähdettäessä riskit arvioidaan aina huolellisesti, sillä toimittajat saattavat joutua hengenvaaraan erityisesti sota-alueilla.

Konfliktien keskeltä vuosikymmeniä raportoinut Rauli Virtanen ymmärtää hyvin esimiesten huolet. Hän kuvailee silti tunteneensa olonsa turvalliseksi vierailtuaan syyskuussa Afganistanissa dokumentin teon merkeissä. Suomen tiedotusvälineiden edustus Afganistanin elokuisessa vallanvaihdossa on ollut muihin Pohjoismaihin verrattuna heikko. Helsingin Sanomat ei lähettänyt yhtäkään toimittajaa maahan vallanvaihtoa seuranneen kuukauden aikana ja Ylen toimittajat pistäytyivät maassa vain muutaman päivän ajaksi.

”Omalla kohdallani tunsin oloni koko ajan turvalliseksi verrattuna moneen muuhun kriisialueeseen. Afganistan on tähän päivään mennessä ollut ulkomaisille journalisteille turvallinen paikka”, Virtanen mainitsee.

Sekä Virtanen että Kankkonen ovat yhtä mieltä siitä, että ulkomaankirjeenvaihtajilla on valtaa kotimaassa käytävään keskusteluun. Rauli Virtanen korostaa, että mustavalkoinen uutisointi kriisialueilta saattaa muuttua vallankäytön välineeksi kotimaan politiikassa.

”Jos näytetään pelkästään nuoria miehiä aseiden kanssa, niin täällä tietysti kommentoidaan, että nämä ukot ovat sotineet koko ikänsä ja ovat varmasti terroristeja.”

Kankkonen muistuttaa, että suurissa ulkomaisissa mediayhtiössä saatetaan pystyä vaikuttamaan jopa siihen, toimitetaanko tietyille alueille humanitääristä apua. Myös mielipiteet rakentuvat vahvasti uutisoinnin varaan.

”Se vaikuttaa ilmapiiriin, jos ihmisillä on tietoa siitä, miksi pakolaiset ilmestyvät Suomeen tai miksi joku alue on avun tarpeessa. En kuitenkaan lähtisi liioittelemaan tätä valtaa millään tavalla”, Kankkonen lisää.

Laura Saarikoski näkee suomalaisen ulkomaanjournalismin voivan hyvin. Helsingin Sanomat ei ole vähentänyt kirjeenvaihtajiaan kymmeniin vuosiin, ja lehdellä on merkittävä taloudellinen sekä journalistinen panostus ulkomaanuutisointiin. Hän väläyttää myös mahdollisuutta saada Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja takaisin Lähi-Itään sekä seuraamaan siirtolaisuutta tai väestönkasvua.

”Suomalainen media lähtee siitä, että Suomi ei ole saari, vaan osa kansainvälistä yhteisöä. Kaikki se mikä tapahtuu Euroopassa ja maailmalla vaikuttaa myös Suomeen”, Saarikoski tiivistää.

Kaikki kollegat eivät ole kokonaistilanteesta samaa mieltä. Kankkosen mielestä perinteinen ulkomaanjournalismi, eli tapahtumapaikoille meneminen ja ihmisten jututtaminen, on nykyään harvojen herkkua. Syynä on usein resurssien, toisin sanoen rahan, rajallisuus. Toisaalta Kankkonen on toiveikas nuorten, teknisesti osaavien ja innokkaiden journalistien esiinnoususta alalla.

Rauli Virtanen on huolissaan eniten Lähi-Idän ja Afrikan uutisoinnista, sillä alueilla korostuvat modernit haasteet, kuten ilmastonmuutos ja terrorismi. Hän näkee kirjeenvaihtajien vähentämisen myös arvovalintakysymyksenä.

”A-studioon ja muualle on tullut päivystäviä dosentteja sen tilalle, että saataisiin paikan päältä raporttia”.

Pääkirjoitus: Reggaeton haastaa valtaa politiikassa ja tanssilattialla

TEKSTI Emma Viitanen

Ei hävetä myöntää: olen reggaeton-fani. Olen sanonut, että genre on minulle eräänlainen ”guilty pleasure”. “Guilty” on kuitenkin tyhmä sana tähän, sillä reggaeton on paitsi parasta tanssimusiikkia, myös sosiaalisen protestin väline.

Kohotit ehkä kulmiasi, joten avataan väitettä hieman.

Yhdistämme reggaetonin usein machokulttuuriin, irvokkaisiin sanoituksiin ja voimakkaan seksuaaliseen tanssityyliin. Myönnetään: pitää paikkansa, ainakin osittain. Tämä on kuitenkin yksinkertaistus.

Elokuussa julkaistu Spotifyn LOUD-podcast avaa monipuolisesti reggaetonin historiaa. Yhdistämme genren usein Puerto Ricoon, mutta itseasiassa sen juuret ovat Panamassa: Yhdysvallat rekrytoi Panaman kanaalin rakentamiseen väkeä eri puolilta Karibiaa, jolloin paitsi ihmiset, myös alueen musiikkityylit sekoittuivat. Kuten hiphop-musiikin Yhdysvalloissa, alunperin reggaetonin tavoite oli tuoda esiin mustan väestön kokemaa rasismia, köyhyyttä sekä poliisiväkivaltaa. Se toimi poliittisen kritiikin välineenä voimakkaan sensuroidussa ympäristössä. 

Genren poliittiselle voimalle löytyy varsin tuore esimerkki: heinäkuussa 2019 Puerto Ricon korruptoitunut kuvernööri Ricardo Roselló erosi virastaan viikkojen protestien jälkeen. Reggaeton-artistit olivat tärkeässä roolissa mielenosoitusten kokoamisessa, ja tunnettuja kappaleita laulettiin mielenosoituksissa niihin sopivin sanoin. Esimerkiksi Daddy Yankeen ja Nicky Jamin “En la Cama” kappaleen kertosäe taipui muotoon “¿Qué? ¡Ricky, renuncia, puñeta!” eli “Mitä? Ricky, eroa, hemmetti!”

Reggaetonilla on myös ulkopoliittista voimaa. Se yhdistää latinalaisamerikkalaisia maasta ja tausta riippumatta, sillä genren keskiössä on ylpeys omista juurista. Latinotaustan juhliminen vastustaa Yhdysvaltojen kulttuurista, poliittista ja taloudellista hegemoniaa mantereella. 

Käsissäsi tai näytölläsi olevassa Groteskissa käsitellään valtaa, josta reggaeton on vain yksi esimerkki. Lehden sivuilla pääset esimerkiksi tutustumaan Suldaan Said Ahmediin, jota Amanda Laukkanen haastattelee. Lisäksi voit lukea muun muassa siitä, tapahtuiko Valtsikassa mitään #BlackLivesMatter-liikkeen myötä.

Mutta vielä reggaetonista. Sillä tanssityylilläkin on väliä. Samalla kun moni Latinalaisen Amerikan maa on patriarkaalinen, konservatiivinen ja misogyyninen hallintoa myöten, reggaeton antaa naisille kontrollin – ainakin tanssilattialla. Se myös avaa keskustelua tärkeistä teemoista, kuten suostumuksesta. Bad Bunnyn “Yo Perreo Sola” on tästä oiva esimerkki.

Valtaa politiikassa ja tanssilattialla, siitä minä pidän.

Miksi kasvimaitokeskustelu on suomalaisille niin vaikeaa?

TEKSTI Netta Pasuri KUVITUS Anni Takanen

Hot take: maitotilallisen jälkeläinen kritisoi maitokeskustelua.

Suomalainen lehmänmaitokeskustelu on totista. 

Entinen kansanedustaja Liisa Hyssälä oli Twitterissä huolissaan, tahdotaanko maidonjuonti kieltää. Saako pian juoda vain kannabista? Jos yliopistolla mainitaan vegaanius, kampuksen pihaan kärrätään lehmä. 

Isovanhempani ja toinen vanhemmistani ovat kasvaneet maitotilalla, mutta itse juon kauramaitoa. Samalla yritän ymmärtää, mitä järkeä kasvimaidon ja sen mainostamisen vastustamisessa oikein on. Koulujen seiniltä muistan julisteet, joiden mukaan lehmänmaitoa on juotava kolme lasia päivässä, muuten luut hapertuvat pois. Tai särkyvät ainakin. Muistan olleeni huolissani luistani, vaikka en juotuna juuri pitänyt eläinmaidon mausta.

Isovanhempani ja toinen vanhemmistani ovat kasvaneet maitotilalla, mutta itse juon kauramaitoa. Samalla yritän ymmärtää, mitä järkeä kasvimaidon vastustamisessa oikein on.

Samoin moni muistaa lapsuudestaan Valion mainokset, joita ei voi ainakaan syyttää huumorintajun puutteesta tai takapajuisuudesta. Yritys on ollut edelläkävijä vaikuttajamarkkinoinnissa: Teemu Selänne oli maitoinfluensseri jo ennen  sosiaalista mediaa. Kaupallinen yhteistyö tehtiin tosin tuolloin televisioon, ei Instagram-tarinoihin. Olennaista on tutun julkkiksen kasvojen lainaaminen osaksi brändiä, ei välttämättä se, mitä hän sanoo. 

Myös Lemmy Kilmister vilahtaa Valion mainoksissa, eikä hän kaartele kauniilla puheella eläinmaidosta. Päinvastoin, hän heittää kameralle, ettei koskaan  juo maitoa. Mainos on uusintavedos vuodelta 1997: alkuperäisessä mainoksessa pitkätukkainen mies käyskentelee noutopizzeria-baari-huoltoaseman ovesta ulos ja toteaa kädet taskuissa, että hänhän ei maitoa juo. Vähän nenäkkäästi, kameraan katsoen. Miltei janivolasmaista. Liioiteltu ja huvittava hahmo haastamassa muovituolien ja repsottavan aitauksen edessä. Miljöö näyttää Kouvolalta. ”Ja sen huomaa”, ruutuun ilmestyvä mainosteksti irvailee miehelle. Tämä on vitsailevaa, ei faktoihin nojaavaa, jopa hauskaa.

Eläinmaitomainokset ovat yksipuolisia ja tunteisiin vetoavia, eivät mitään kriittisiä ja objektiivisia totuuden äänitorvia. Ne ovat, siis, no, mainoksia. Miksi niitä kohdellaan silkkihansikkain? 

Kauramaitoyhtiöistä esimerkiksi Oatly on saanut osakseen paheksuntaa lapsille suunnatuista mainoksista, vaikka kouluissa ”ne tavalliset” eläinmaitojulisteet ovat olleet jo pitkään. Mainonnan eettinen neuvosto antoi vuonna 2021 kauramaitoyhtiölle huomautuksen kampanjasta, joka kulki “maitomyytit” -nimellä kyseenalaistaen eläinmaidon asemaa. 

Oatlyn mainoksissa yrityksen nimi oli sentään mainittuna. Eläinmaitoteollisuuden mainokset tuntuvat saavan oletuksen hyödyllisyydestä, vaikka kohdeyleisö olisi sama ja taustarahoittajat huomaamattomia. Koulujen julisteissa on Maito ja Terveys ry:n nimi, mutta ei sitä faktaa, että kyseisen yhdistyksen rahoittajina on joukko meijereitä. Myöskään omat lapsen aivoni eivät rekisteröineet mainoksista sitä, että “hei, kouluni saa tämän mainoksen ansiosta koulumaitotukea.”

Eläinmaitoyhtiöiden mainoksista huolimatta kukaan ei vaikuta olevan huolissaan siitä, luulevatko ihmiset nyt muuttuvansa teemuselänteiksi ja jääkiekkoilijoiksi. Tai jos he jättävät juomatta maitoa, niin särkyvätkö luut oikeasti ja päätyvätkö he haastamaan lähiöbaarin eteen hiukset sotkuisina.

Oatlya on myös kritisoitu siitä, että rahoituskilpailussa se on osa kapitalistista järjestelmää. Eivätkö eläinmaitoteollisuuden yhtiöt ole? Viimeisin tapaus oli, kun Oatly sai 10 prosenttiosuuden verran rahoitusta pääomasijoitusyhtiö Blackstonelta vuonna 2020. Keskusteluun nostettiin se, että pääomasijoituksissa haetaan tuottoa  ympäristön kustannuksella. Enemmän tosin siitä kulmasta, että onko tämä Oatlyn arvojen mukaista tai mitä yritys aikoo tehdä rahoitusjärjestelmällemme, vaikka samainen Blackstone sijoittaa miljardiliikevaihdollaan lukemattomiin eri yrityksiin, esimerkiksi deittiaplikaatio Bumbleen. Kiinteistöpuolella se omistaa Suomessa muun muassa kauppakeskus Ratinan, Forumin ja Citycenterin. 

Oatlya on myös kritisoitu siitä, että rahoituskilpailussa se on osa kapitalistista järjestelmää. Eivätkö eläinmaitoteollisuuden yhtiöt ole?

Listaa globaalin pääomasijoittamisen rakenneongelmista voisi jatkaa, ja jos tiukka antikapitalismi on valittu linja, niin toki se voi olla johdonmukaista. Mutta kritiikin kohteena yksi maitoyritys ei ole mielestäni riittävä. Kuluttaminen ilman taustarahoitusyhtiöiden olemassaoloa on käytännössä mahdotonta. 

Kasvimaitokeskustelu on muutenkin monimutkaista: aiheesta puhuttaessa on ensin keskusteltava siitä, onko maito-sanan käyttö hyväksyttävää, tulisiko pakkauksista tehdä erilaisia ja onko Oatlyn mainosmuraali ruma – tämä on helppo, on. On myös ehkä todettava jotain lasten ruokavaliosta, vaikka itsellä ei edes olisi lapsia. 

Voisiko suomalainen maitokeskustelu päätyä siihen pisteeseen, että jos mantelimaitoa kritisoidaan, niin yliopiston pihaan ropisee kiloittain manteleita protestiksi? Että kauramaidon maun epäilijät heräisivät siihen, että yhtäkkiä ilmastointikanava alkaa tuuttaamaan suomalaisia kaurahiutaleita? Tuskin. Suomen ulkopuolella myös lehmän kärräämistä mielenosoitukseen on kieltämättä vaikea selittää. Suomessa maito ja maaseutu ovat samaa kuvastoa, edustajanaan lehmä. En tiedä olenko edes maitotilan nähneenä samaa mieltä, enkä tiedä onko se tilakaan enää – ei siellä enää lehmiä ole, meijeriin maidon myymisellä ei rikastu, perhetilat eivät ole kevyitä pyörittää.

Voisiko suomalainen maitokeskustelu päätyä siihen pisteeseen, että jos mantelimaitoa kritisoidaan, niin yliopiston pihaan ropisee kiloittain manteleita protestiksi?

Miten kasvimaitoyritykset siis löytäisivät tiensä suomalaisten sydämiin? Pitäisikö kasvimaitoyritysten ottaa mainostuksessa samanlainen lähestymistapa kuin esimerkiksi Valion? Kaipaisin Valion arkistomainoksista – jotka ovat huikeita kertomuksia – tasapuolisuuden nimissä myös kasvimaitoversioita. Suosittelen näiden arkistomainosten katsomista kaikille, vähintäänkin nykyään aivan liian vähän kuultujen käännösbiisien takia. 

Eräässä mainoksessa laulun mukaan Helsinkiin syksyllä 1976 muuttanut mies potee koti-ikävää maalle. Modulaation soidessa mies morottaa toimistossa työkavereitaan ja kävelee yhtäkkiä ulos. Pian hän on idyllistä keltaista puutaloa kohti vievällä tiellä. Aidan toisella puolella lehmät tuijottavat toimistovaatteissa, vaaleissa housuissa, kauluspaidassa ja liivissä kulkevaa miestä, jolla on salkku molemmissa käsissään. Pihamaalla on kädet mullassa nainen, joka ponnahtaa ilahtuneena ylös. Liiterissä vanhempi mies keskeyttää klapien latomisen, sisältä tulee vanhempi nainen. Ydinperhe löytyy, kaikki halaavat. 

Varsin radikaali viesti: maidon juominen ja maatilalle paluu on vastaisku arjelle ja toimistossa raatamiselle. Kapitalismi voitettu, ei tässä ylitöitä romantisoida. Valiohan on ollut edellä aikaansa, downshiftaamista ennen kuin se oli juttu? 

”Mä uskon maitooo-ooon”, laulaa mainos. Ehkä tulevaisuudessa myös kasvimaitoon.

Korvaamattoman arvokasta työtä

TEKSTI Maija Harju KUVITUS Krista Karhu

Sosiaali- ja terveysalan työmarkkina-asema on tunnetusti yhtä asemasotaa, mutta mihin aseisiin heikosti palkatut hengenpelastajat voivat tarttua?

Valtiotieteiden ylioppilaana lähetin työhakemuksia sekä oman että muiden alojen töihin. Siinä missä omalle alalle minua ei edes kutsuttu haastatteluun, tuleva liikuntavammainen työnantajani sanoi haastattelussa, että kyseessä on paras työhakemus, jonka hän on koskaan nähnyt.

Aloitettuani neliraajahalvaantuneiden ihmisten avustajana kahdella nollatuntisopimuksella kahteen eri paikkaan olen oppinut käyttämään katetria ja nostolaitetta sekä puhdistamaan mahalaukkuavannetta ja ylipainehengityshoitoon käytettävää laitetta. Olen alkanut seuraamaan paralympiakomiteaa ja osaan kirota sujuvasti pyörätuolikäyttäjien kelvottomia kelaushanskoja: aina liikaa tai liian vähän kitkaa, kiinnitystarrat irtoilevat. 

Osaan erottaa, käyttääkö näyttelijä oikeasti pyörätuolia sen perusteella, miten hän hyödyntää selkäänsä liikkeessä. Enää tilojen esteellisyys ei ole hajamielinen huomio, vaan liian vähän senttejä kulkuväylien leveydessä ja liian paljon kynnysten korkeudessa. Olen kiitollinen siitä, mitä olen oppinut, miten minut on jaksettu perehdyttää ja että olen löytänyt ruumiillista työtä, jonka mielekkyyttä ei tarvitse miettiä hetkeäkään.

Hoiva- ja hoitotyö yleisemmin on kuitenkin ongelmien vyyhti. Alan työmarkkinatilannetta koskevia shokkiuutisia on voinut reflektoida keskusteluihin työkavereiden kanssa siitä, miten korvaavien työntekijöiden etsinnältä ei pääse ikinä karkuun kännykän ryhmäkeskustelun huutaessa. Miten työn lopettaminen tuntuu vastuuttomalta työnantajia kohtaan kun tietää, mikä todennäköisyyksiä uhmaava arpapeli uuden työntekijän löytäminen alalla onkaan. On esimerkiksi rasitusvammoja ja lastenhoidon yhdistämistä hoitotyöhön kolmessa vuorossa. 

Keskustelussa yritän olla tilanteen tasalla ja menossa mukana, mutta tiedän jääväni sivuun ennemmin tai myöhemmin: ylioppilaasta tulee ennen pitkää maisteri, ja jonain päivänä pääsen vielä työhaastatteluun. Minä olen myös se opintotuen tulorajaoptimoija, kahdessa kolmivuorotyöpaikassa kruisailija. Se, jolle sijaisvuorosirkuksesta koituu pelkkää voittoa, kirjaimellisesti. 

Yleisesti ottaen hoivan ja voittomarginaalin yhdistäminen on kuitenkin epäilyttävää.

Hoiva- ja hoitotyötä on vaikeaa, suorastaan mahdotonta tehostaa loputtomasti. Sen tulokset on sidottu yhden ihmisen käsin tekemään työhön. On rajallinen määrä potilaita ja asiakkaita, joita yksi hoitaja voi tunnissa lääkitä, pestä, pukea, ravita ja kohdata. Mitä niukemmilla resursseilla ja miehityksellä vuorot hoidetaan, sitä vaikeampaa on hoitaa työ hyvin. Kuulostaa kohtuuttomalta, ettei ole edellytyksiä tehdä työtään kunnolla ja täysin käsittämättömältä, jos tämän seurauksena on venyvien dedisten ja hutaistujen raporttien sijaan potilasturvallisuuden vaarantuminen. Silti hoivan ja hoidon ulkoistamista voittoa tavoitteleville yrityksille on kokeiltu: Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti. 

Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti.

Vanhushoivan viimeisin kriisi ajoittui sopivasti vuoden 2019 eduskuntavaalien alle, ja pian uusi hallitus neuvotteli vanhuspalvelulakiin ympärivuorokautisen hoidon hoitajamitoituksen: 0,7 työntekijää jokaista asiakasta kohden huhtikuuhun 2023 mennessä. Lähihoitajia ja sairaanhoitajia ei ole kuitenkaan saatu palkattua lisää, eikä monissa paikoissa päästä edes 0,5 hoitajan mitoitukseen. Palkattu on lähinnä apulaisia, joilla ei ole edellytyksiä tehdä varsinaista hoitotyötä. 

Syy? Hoitajia ei löydy avoimiin tehtäviin. 

Otsikoissa puhutaan hoitajapulasta, joku voisi puhua jopa katastrofista. Hoivakoteja on jouduttu sulkemaan siksi, ettei henkilöstöä yksinkertaisesti ole. Yksityistä sosiaali- ja terveysalaa edustavan HALI ry:n mukaan hoiva-alalle tarvitaan 200 000 uutta osaajaa vuoteen 2030 mennessä väestön ikääntymisen vuoksi, kun nykyiset hoitajat jäävät eläkkeelle ja iäkkäitä on enemmän hoidettavana. On vaarana käydä niin, että hoitajamitoituksesta tulee lain kuollut kirjain, siinä missä työvuorolista on edelleen aivan liian eläväinen. 

Kuvaavaa on, että työtaistelutoimenpiteenä Päijät-Hämeessä useat ammattiosastot aloittivat syyskuussa 2021 viikon kestävän ylityö- ja vuoronvaihtokiellon, kun työnantajan ehdottama korotus hälytysrahaan oli ammattiliittojen mielestä riittämätön. Tätä on syytä alleviivata: töitä siis tehdään “normaalisti” työvuorolistojen mukaisesti, ainoastaan ylitöitä ei jäädä tekemään eikä työvuoroja venkslata. Jos tämä nähdään toimivana keinona paineistaa kärjistyneitä neuvotteluja, voi vain kuvitella, millaisen ruljanssin vaatii protestittomina viikkoina se, että jokaiseen työvuoroon saadaan tekijä.

Hoiva- ja hoitotyön alalla vallitsee siis ihmeellinen paradoksi: työ on välttämätöntä, mutta tekijöitä on ihan liian vähän. Kun palkka on mitätön muihin aloihin vertailtaessa ja suhteessa psyykkiseen ja fyysiseen rasitukseen, ja kun resurssien tiukkuus johtaa siihen, että työelämä on täynnä kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta, ei rekrytointitilanne kuitenkaan ihmetytä. Koronakriisin osoittaessa vihdoin hiipumisen merkkejä, ei hoitajia kohtaan osoitettu arvostus ole vieläkään konkretisoitunut parannuksina alan palkkaukseen ja työoloihin. Ei, vaikka tällä hetkellä jokainen on joutunut kohtaamaan ajatuksen omista koronaviruksen runtelemista keuhkoistaan täynnä arpikudosta. Ajatukseen omasta hengestään hoivasta ja hoidosta riippuvaisena.

Työolojen ja palkkauksen parantamisen  sijaan arvostusta on osoitettu esimerkiksi valaisemalla Finlandia-talo siniseksi, sekä tuomalla kukkakimppuja ja jäätelöä taukohuoneisiin. Käden muotoisina mitaleina. Lahjoitettuina smoothiena, pizzana yrityksiltä. Taputuksina parvekkeelta. Ja niinä surullisen kuuluisina itse tulostettavina kiitoskortteina.

Taloudellisen korvauksen sijaan Helsingin kaupunki oli tehnyt sopimuksen rekrytointikiellosta yksityisten terveysjättien kanssa, etteivät nämä palkkaa kaupungilla hoitotyössä olevia tai olleita tietyn määräajan puitteissa. Poliitikkojen puolelta hoitajien mahdolliset koronabonukset kuitataan työmarkkinaosapuolten kesken sovittavana kysymyksenä, pesten kädet kuin oltaisiin potilasvierailulle menossa. 

Samalla Ylen syyskuisessa kyselyssä aivan selkeä enemmistö kansanedustajista kannatti ajatusta siitä, että hoitajien tulisi saada parempi palkankorotus kuin muut työntekijät. Työmarkkinoihin puuttuminen poliittisesti on toki melkoisen kuuma peruna, mikä näkyi Akavan ja Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön lähettämänä, kansanedustajille osoitettuna “paimenkirjeenä”. Sen keskeinen viesti oli, ettei kansanedustajien tule puuttua palkankorotuksiin tai työmarkkinaneuvotteluihin. Toisaalla muisteltiin 2000-luvun loppua ja syytettiin silloisia sairaanhoitajien palkankorotuksia siitä, että finanssikriisin jälkeisessä noususuhdanteessa kilpailukyky kärsi.

Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista?

Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista? Hoitajat kaipaavat työnsä tekemiseen riittävästi resursseja: välineitä, työkavereita, sairastapauksien tuuraajia. Hyvät palkan ja työolot, ei kuuta taivaalta. 

Mikä maksaa? Se, että laadukas hoiva ja laadukas hoito maksavat. 

Sairaanhoitajalta odotetaan neljä vuotta kestävää koulutusta ja jatkuvaa työssä oppimista. Monissa muissa maissa ammattiin koulutetaan yliopistoissa. Palkkataso jää silti jälkeen monista saman koulutustason omaavista. Ei ole uutinen, että työmarkkinat Suomessa ovat sukupuolittuneet, eikä naisvaltaisella julkisella sektorilla koulutus takaa miesvaltaisempiin aloihin vertailtaessa kunnon palkkaa. Jos ajatellaan, että palkan tulisi heijastaa tehdyn työn arvoa, hengen luulisi olevan kallis itse kullekin. Miksi palkkaa on niin vaikea nostaa?  

Valitettavasti harvan yllättää yleisin vastaus: hoitajien palkkojen korottaminen rasittaisi julkista taloutta, sillä julkinen terveydenhuolto työllistää valtavan osan Suomessa työskentelevistä hoitajista, ilman tuotto-odotuksia. Rumemmin sanottuna terveydenhuolto on kuluerä. Jos uusia hoitajia tarvitaan 15 vuoden sisään satoja tuhansia ja samaan aikaan Tehyn kyselyn mukaan melkein kaikki nuoret hoitajat harkitsevat alanvaihtoa, havaitaan kuitenkin, että riittävän suuri kuluerä palkkamenoineen saattaisikin edustaa budjettimontun lisäksi riittävää hoitohenkilöstöä. 

Hätä ei ole onneksi tämän näköinen, koska ratkaisuksi ehdotetaan yhä toiveikkaammin äänenpainoin työperäistä maahanmuuttoa. Etenkin filippiiniläisiä hoitajia on “tuotu” Suomeen jo pitkään, mutta rekrytoimalla heikommassa asemassa olevia työntekijöitä lähinnä laastaroidaan kroonista avohaavaa, hoivatyön rakenteellisia ongelmia. 

Globaalin hoivan ketjuja tarkasteltaessa ei hoivatyövoiman tuonti ole myöskään aivan ongelmatonta sekään: Filippiineillä on sairaanhoitajapula samaan aikaan, kun maan keskeinen “vientituote” on koulutettu ja kielitaitoinen hoivahenkilöstö. Suomessa nelihenkisen perheen yhdistämiseen vaaditaan tällä hetkellä sellaisia kuukausituloja, ettei siihen riitä hoiva-avustajan, lähihoitajan eikä sairaanhoitajankaan palkka. Niin epätoivoisia emme toivottavasti vielä ole, että hyvinvointipalveluiden toteuttaminen laskettaisiin ihmisten varaan, joiden omaa hyvinvointia tai perhe-elämää ei edes aiota taata. 

Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja?

Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja? Tehyn työtaistelumahdollisuuksia rajattiin vuonna 2007 potilasturvalakiin nojaten.

Miten käyttää valtaa kun työsuhteessa ei tuoteta pääomalle lisäarvoa vaan ylläpidetään veriarvoja, terveellisiä elintapoja, turvallisen vanhemmuussuhteen muodostumista, pulssia? 

Mitä keinoja meillä on?

On mahdollisuus kampanjoida jatkuvasti alan arvostuksen puolesta. On esimerkiksi Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen, jolla on Twitter-tili, leiskuvan punaiset hiukset ja kommentteja, kuten “munasolusta mummoon on potilasturvallisuus uhattuna”. Ja sitten on toimittajia, jotka nostavat soinismeja lähenevät sivallukset otsikoihin. On myös toimittajia, jotka päästävät työhönsä väsyneen ja pettyneen hoitajan kertomaan julkisuudessa, miten töihin meno pelottaa, aamupalaverissa itkettää. Jonka mukaan ammatti on ihana, mutta resurssi-, hoitaja- ja arvostuspulan takia työ on kauheaa. 

On myös Meeri Koutaniemi, joka kuvasi valokuvasarjan “Kasvokkain, tarinoita ihmisen ja työn arvosta”. Netistäkin löytyvää, ympäri Suomea tänä ja ensi vuonna kiertävää näyttelyä kuvataan puheenvuoroksi hoitotyön ja varhaiskasvatuksen tekijöiden arvostuksen puolesta. Sarjassa hoito- ja hoivatyötä tekeviä on kuvattu kuin suurmiehiä: alakulmasta, vakavailmeisinä, ylpeyden ja kunnioituksen arvoisina. Näyttelyn avaavassa teoksessa Mari antaa esimerkin työstään: kuolevan tyttären isä pyytää jäämään vielä, keskellä yötä. En ole kuullut koskaan tärkeämmästä työtehtävästä, etkä ole kuullut sinäkään. Mutta Marin palkka ei sitä heijasta, eikä tehokas ja dynaaminen terveydenhoidon resursointi anna parhaita edellytyksiä jäämään vielä.

On valitettavasti myös vanha virsi uudesta Nokiasta: parasta olisi, jos kansakunta keskittyisi innovoimaan, sillä julkista velkaa on liikaa ja samalla työikäisiä ja -kykyisiä, nettoveronmaksajia, hoivapommin purkajia ja kestävyysvajeen kujanjuoksijoita liian vähän. Valitettavasti aivotyön ohessa on esimerkiksi synnyttävä, synnytettävä, saatava rokotus, syötävä, oltava puhtaat vaatteet ja siivottu koti. On työtä, jolle ei osata antaa arvoa ja josta ei makseta palkkaa, mutta joka mahdollistaa kaiken palkallisen työn: se on uusintavaa työtä, joka usein on hoivaa. Sitä tehdään kotona ja sairaaloissa, päiväkodeissa ja asumispalveluyksiköissä, eli siellä, missä ihminen on haavoittuvainen tai haavoittunut. 

Jotta työtä jaksaa tehdä, on oltava riittävästi työkavereita, jotta Esperi Caren hengessä ketään aamulla viiden ja seitsemän välillä sängystään pudonnutta ei tarvitsisi peitellä lattialle kahvihuoneen ohjeistuksen mukaisesti. On oltava palkka, jolla ruokkia ja majoittaa itsensä sekä usein myös lapsensa, kun on ensin työkseen ruokkinut ja majoittanut niitä, jotka sitä kaikista kipeimmin tarvitsevat. Tätä tarvitaan, jotta on joku pitämässä sinutkin puhtaana, kylläisenä ja elossa 40 vuoden päästä. Tai huomenna, jos et katso molempiin suuntiin tiellä tai jos autoilija ei katso eteenpäin.

Itse olen tällä alalla ohikulkumatkalla, mutta sanon niin vilpittömästi kuin pystyn: hoito- ja hoiva-alalta elantonsa hankkivien tilanne on tullut sydäntä lähelle, usein noussut palaksi kurkkuun. 

1. syyskuuta 2021 astui voimaan uusi SOTE-sopimus, johon kuntien ja kuntayhtymän palveluksessa olevat sote-alan työntekijät siirtyivät. Toiveena on, että kun nykyinen työehtosopimus vanhenee ensi vuoden alussa, on juuri sote-alalle ominaisia ongelmia aiempaa helpompi lähteä ratkaisemaan. Tällöin sote-alat eivät enää ole samassa sumpussa monien muiden alojen kanssa kunnallisessa yleisessä virka- ja työehtosopimuksessa. Sitä toivon minäkin sydämeni pohjasta. 

Tehtyäni vaikka vain väliaikaisesti ja osa-aikaisena työtä, joka mahdollistaa paitsi avustettaville, hoidattaville ja hoivattaville omannäköisen elämän, mutta myös elämisen ylipäätään, tuntuu selvältä, että korvaamattoman tärkeästä työstä on saatava korvaus. 

Siihen asti: Millariikalle kiitos, tällä kertaa Groteski hoitaa tulostuksen.

Samassa veneessä, ilman airoja

TEKSTI Joonas Kallonen KUVITUS Heidi Puomisto

Euroopassa on nähty monenlaista suhtautumista koronarajoitteisiin. Avointa kapinaa, alistumista ja kaikenlaisia hybridejä näiden väliltä. Suomi eroaa muista maista siinä, että olemme totelleet rajoituksia poikkeuksellisen ahkerasti. Vaikka suomalaisten tottelevaisuus on väsynyt stereotypia, moni oli aidosti ymmällään, kuinka nopeasti Helsinki tyhjeni kaikesta elämästä keväällä 2020. Maailmanlopun tunnelmaa täydensivät vessapaperipakkaukset, joita huolestuneet ihmiset kärräsivät puolijuoksua koteihinsa.

Suomalaisten auktoriteettiuskoa ja tottelevaisuutta voi lähteä jäljittämään historiasta. Kahden suuren kansakunnan pelinappulana oleminen, suhteellisen tuore ja vakaa demokratia, nopea talouskehitys ja monet muut asiat ovat varmasti vaikuttaneet eri tavoin suomalaisten auktoriteettiuskoon. Tätä on lujittanut poliittinen retoriikka, jossa toistuu ‘’samassa veneessä’’ eläminen, jolloin luonnollisesti ‘’venettä ei pidä keikuttaa”. Väittäisin kuitenkin, että syy saattaa olla pikemminkin kulttuurillinen ja liittyä häpeään.

Suomalaisille häpeä on niin yleistä arkipuuroa, ettei tunnetta usein edes tunnisteta häpeäksi. Luterilaisen kirkon ja laajemmin protestanttisen etiikan mukanaan tuoma velvollisuudentunto on löytänyt Suomessa hedelmällisen kasvualustan. Kova itsekuri tuo mukanaan häpeää. Ei riitä, että omat teot hävettävät, myös muiden puolesta hävettää. Heittikö joku kasvomaskin kadulle? Ensin suututtaa, sitten hävettää. Korona-aika on tuonut mukanaan varsinaisen myötähäpeän aallon, jolta tuskin kukaan on välttynyt. Keväällä 2020 sosiaalisessa mediassa vakiintui sana ‘’covidiots’’, jolla kuvattiin koronarajoituksista piittaamattomia, itsekkäitä ihmisiä.

Ei riitä, että omat teot hävettävät, myös muiden puolesta hävettää.

Suomalaisten auktoriteettiusko saattaa olla kriittisen järjen käytön tuolla puolen, mutta kun ilmastonmuutokseen kohdistuvat toimenpiteet alkavat astua ryminällä näyttämölle, se voi itse asiassa olla etu moneen muuhun maahan nähden. Kun epämääräinen käsite ‘’kaikkien terveys’’ sai suomalaiset hamstraamaan vessapaperia ja lukittautumaan koteihinsa, mitä paljon konkreettisempi käsite ‘’kaikkien maapallo’’ voi saada aikaan? Voiko ‘’sama vene’’ kielikuvana saada uuden, entistä osuvamman päivityksen? 

Muissa maissa häpeä ja auktoriteettiusko eivät ole niin kovaa valuuttaa kuin Suomessa. Esimerkiksi Ranskassa kulttuuri on hyvin toisenlainen: valtiovallan määräyksiin suhtaudutaan parhaimmillaankin epäilevästi. Kun korruptio ja poliittinen teatteri ovat jo kuusivuotiaalle ranskalaiselle itsestäänselvyyksiä, on vaikea kasvattaa luottamusta ylempiin tahoihin. Vuoden 1789 vallankumouksen ja eksistentialistisen filosofian kotimaassa individualismin ihanne on niin voimakas, että käsite ‘’samassa veneessä’’ aiheuttaa ranskalaisissa kavereissani lähinnä hermostunutta naurua.

Ja tällä kertaa ilman häpeää?