G. (Osmo A.) Wisio

TEKSTI Rosa Kaimio ja Emma Viitanen KUVITUS Inka Salminen

Mediamaisema on murroksessa. Yleisöistä kilpaillaan yhä kovemmin. Groteskin toimittajien innovointipäivässä pohditaan lehden tulevaisuutta.

Emma: Laskin nopeasti, että Valtsikassa on tyyliin kahdeksan ainejärjestölehteä. Kahdeksan! Siis pelkästään politiikassa ja viestinnässä on kaksi, ja mä veikkaan, että kohta tulee Vallalta oma lehti.

Rosa: Varmaan joku “Valtamedia”.

Emma: Niinpä. Mut siis mulla olis tällainen villi ehdotus, nyt kun tavoitteena oli keksiä innovatiivisia ideoita uusien lukijoiden houkuttelemiseksi. Älä tuomitse heti. Hesariinhan tuli tää uusi “HS Visio”. Mä luin jostain, että jotkut kolmekymppiset miesoletetut ei lue Hesaria ja sen takia niille luotiin tällainen uusi kokonaisuus. Epäilen, että meiltä puuttuu tää lukijakunta myös. Pitäisikö tätä meininkiä tuoda myös Groteskiin?

Rosa: Todellakin! Kun meitäkin syytetään lukijakunnan yksipuolisesta huomioinnista. Pelkkiä naisoletettuja ja feminismiä. “Ihme taidelehti”. Niin ehkä tällä me löydetään Groteskille uutta yleisöä. 

Emma: Tosi hyvä. Röyhkeää, rietasta, relevanttia ja pöhinäistä. Tästähän keksii vaikka mitä! Luin Visiosta jutun, jossa haastateltiin 35:ttä alle 35-vuotiasta menestyjää. Ne kerto siinä muun muassa elämänohjeita, jotain sellaisia “You only live once” -henkisiä. Venaas, mä googlaan yhden niistä.

*Näpyttelyä*

Emma: Noniin. Yks täällä sanoo, että ”Believe in yourself and be kind, and amazing things will happen”. Niin sit me voitaisiin kerätä inspiroivia elämänohjeita medialaisilta. Tyylin “Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

“Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

Rosa: Siis ihan fantastinen idea! Ehkä joku kertoo meille myös miten olla ajamatta itseään burn outiin tai miten saada oman alan harkka orientaatioviikolla. Sekä tietenkin opintolainan parhaat sijoituskohteet. Thirstyn kanta-asiakaskortin ohella.

Emma: Luin myös Visiosta jutun, jossa joku nuori menestyjä kertoi, että hän pitää nykyään viikonloput ja arki-illat vapaana. Oli kyllä vähän ahdistavaa, kun se päättyi tyyliin “ihanaa, kun nuoriso menestyy!” Mutta entä jos ei menesty? Mä ainakin vain pötköttelen, mutta toisaalta sain just ristikkolehden täytettyä. Success.

Rosa: Just hyvä. Sit tarvitaan järeemmät aseet, eli joku kokeneempi miespuolinen asiantuntija kommentoimaan. Niistä meillä ei ole onneksi pulaa.

Emma: No ei oo. Vaikka Valtsikassa on enemmän naisoletettuja, niin silti ne on aina miehet, jotka on äänessä. Eiköhän joku niistä suostu kommentoimaan. 

Rosa: Ehkä pitäisi ottaa joku vielä vanhempi tyyppi, kun sitten valinnassaan voi vedota siihen, että ajat ovat olleet mitä ne ovat olleet, naisia ei vain ollut tekemässä viestinnän tutkimusta.

Emma: Lainataan vain Wiion lakeja?  

Rosa: Loistavaa! Ensinnäkin, tommoset ytimekkäät universaalit totuudet on niin se, mitä Vision journalismissa rakastetaan. Toisekseen, me voidaan nimetä tää juttu Wisioksi. 

Emma: Groteski Osmo A. Wisio. Fiilaan!

Rosa: Täydellistä, meillä on brändäys hallussa! Mietin tässä vain, että entä jos meille käy kuin HS Visiolle? Eli tehdään paperilla ihan ok mutta kapeakatseinen journalistinen siirto, ja joudutaan sen myötä koko muun Suomen mediakentän pilkan kohteeksi? Unohdetaan röyhkeys, riettaus ja relevanttius, ollaan vain pöhinää. Emma: Totta. Wiiokin sanoo, että viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Ehkä mietitään tätä ideaa vielä. Mitähän muita mulla täällä oli… Timo Haapala vakiokolumnistiksi?

Mediapalsta: Viestijät viestivät, eivät mittaa

TEKSTI Lotta Kivelä KUVITUS Inka Salminen

Kun viestintäopintojeni alussa astelin Ellun Kanojen luo vierailulle, oli mielessäni heille kysymys: miten viestintää mitataan? Odotin kuulevani strukturoidusta tieteelliseen tutkimukseen perustuvasta kansainvälisesti standarsoidusta mittausmenetelmästä. Vastaus oli kuitenkin, että “viestintä on onnistunutta silloin, kun asiakas on tyytyväinen.”

Viestintä voi olla mitä suuremmissa määrin asiakaspalvelutyötä. Oikeastaan viestijä saattaa olla välikäsi jopa kahden asiakkaan välissä: on viestintätoimiston asiakas ja asiakas, jota asiakas tavoittelee. Onko siis hämmästyksen arvoista, jos viestinnän mittari on sama kuin muidenkin palveluammattien? 

Kysymys jäi askarruttamaan. Tein pienen tutkimustyön, johon haastattelin erään suuren suomalaisten yrityksen viestintäpäälliköä. Kysyttäessä kuinka merkittävä osa viestinnän mittaamisella on heidän työssään, vastasi hän näin: “Kyllähän se niin on, että viestinnän tekijä tekee sitä viestintää, eikä niinkään mittaa. Mittaaminen koetaan hankalaksi.” Vastauksessa tiivistyy yhdenlainen näkemys siitä, että viestintään mittaaminen ei juuri ole kuulunut. 

Mutta kyllähän viestintää mitataan. Siihen erikoistuneille organisaatioille on olemassa yhteinen järjestökin, AMEC (International Association for the Measurement and Evaluation of Communication). Järjestö alleviivaa kokonaisvaltaisuutta ja tavoitteiden asettamista. Tavoitteet ja mittaaminen ovat erottamaton pari, joilla onnistuminen taataan ja todistetaan. Mitään kovin konkreettista mittaamismallia ei AMEC ole silti onnistunut vakiinnuttamaan.

Viestinnän digitalisoituminen on osaltaan herätellyt mittaamisen merkitystä. Digitaalinen viestintä on siinä suhteessa armollista, että se antaa lukuja. Otsikoiden klikkaukset, tavoitetut tilit, verkkovierailun minuutit ja peukut ovat kaikki mitattavissa ja ennen kaikkea vertailtavissa. Perinteiseen tiedottamiseen verrattuna digiviestintä tarjoaa helposti saatavaa kvantitatiivista dataa, mutta helppous ei saisi määrittää viestintätyön tärkeysjärjestystä.

Järjestelmällinen mittaaminen olisi tärkeää monestakin syystä. Jos tekemisen onnistumista ja tavoitteiden saavuttamista pidetään arvokkaana, tulee näitä mitata. Jos ylipäätään viestinnän merkitys maailmoja liikuttavana voimana halutaan osoittaa, on mittaaminen varmasti tärkeää. Yhteisillä mittareilla eri toimijoiden teot ja tulokset olisivat vertailukelpoisia.

Joitakin yhteisiä viestinnän mittareita on jo yleisesti käytössä. Suosikkiesimerkkini on potentiaalisen tavoittavuuden luku. Viestijöiden on mahdollista mitata työtään esimerkiksi seuraamalla mediaosumia. Sanomalehtien verkko- ja printtijulkaisujen potentiaalinen tavoittavuus, eli arvio tavoitetuista uniikeista silmäpareista, on listattu julkisesti. Kun mediaosumat on jäljitetty ja syötetty exceliin, voi potentiaalisen tavoittavuuden summaksi tulla esimerkiksi yli 17 miljardia suomalaista, kuten vuoden 2018 Trumputin-vierailun jälkeen tiedotettiin. Tulos kuulostaa ehdottomasti siltä, että suomalaiset ja tavoitteet on saavutettu. 

Voiko olla mielekästä käyttää oman työnsä mittarina lukua, jonka nollia ei voi varmistaa? Jos standardisoitua mittaamista ei ole, korostuvat viestinnän alalla Instagram-tykkäykset ja asiakkaiden mielivaltaiset mielipiteet yhteiskunnallisen tiedottavuuden sijaan. Määrällisiä lukuja arvostetaan enemmän kuin abstrakteja ajatuksia.

Miten viestintää siis mitataan? Yhteiselle viestinnän mittaamisen mallille olisi yhä tilausta. Toisaalta mietin, pitääkö viestinnän merkityksen ja onnistumisen edes riippua mittaamisesta. Haluammeko antaa arvoa vain sellaiselle viestinnälle, jonka tulokset pystytään luvuilla osoittamaan?

Murtunutta menoa

Meidän aikuisten ihmisten luurangot koostuvat kahdestasadastakuudesta luusta. Niihin kuuluvat muun muassa veneluu (naviculare), lapaluu (scaplula) ja poskiluu (zygmaticum).

Luiden määrä on kuitenkin yksilöllinen. Esimerkiksi kylkiluita ihmisellä on yleensä 12 paria, mutta joillakin meistä pareja saattaa olla vain 11. Toisilla taas voi olla ylimääräisiä kylkiluita, joita voidaan nimittää kaulakylkiluiksi tai lannekylkiluiksi.

Kyllä, tässä kohtaa minäkin tarkistin omien kylkiluideni lukumäärän.

Lapsella luita on noin 300, lähes sata kappaletta enemmän kuin aikuisella. Kummallista, mutta loppujen lopuksi melko loogista: ihmisen kasvaessa lapsesta aikuiseksi myös osa luista kasvaa vähitellen yhteen, ja siten luiden kokonaismäärä pienenee.

Ihmisen luut ovat vahvoja, mutta samalla yllättävän hauraita.

Luumme koostuvat luukudoksesta. Luukudos on jatkuvasti uusiutuvaa ja elävää tukikudosta, joka muodostuu luusoluista ja kiteisestä väliaineesta. Luun ympärillä on sidekudoksesta muodostunut luukalvo, joka tarvittaessa tuottaa uutta luuta. Luun sisältä taas löytyy luuydin, joka tuottaa verisoluja.

Ihmisen luut ovat vahvoja, mutta samalla yllättävän hauraita. Ne kestävät hyvin hyppelyä, kolauksia ja painetta, mutta toisaalta väärin kohdistettu askel tanssilattialla tai jäisellä jalkakäytävällä liukastuminen voi aiheuttaa murtuman. Esimerkiksi voimakas horjahdus pöytää vasten tai yskäisy väärässä asennossa riittää murtamaan kylkiluun.

Muutama vuosi sitten mursin jalkapöytäni peräti kahdesta eri kohtaa eräillä hämärillä sitsijatkoilla. 50 Cent kutsui minut tanssilattialle pyörähtelemään Candy Shopin tahtiin, ja syöksyin lattialle innosta piukkana. Pieni törmäys ystävääni ja siitä seurannut harha-askel riittivät napsauttamaan muutaman luun rikki.

Luun murtuminen tuntuu eittämättä ikävältä.

Pientä napsahdusta seuraa viiltävä kipu ja sen jälkeen välitön sokki, joka kätevästi turruttaa kivun – ainakin hetkellisesti. Ensimmäinen ajatus tilanteessa saattaa olla, että eihän tässä mitään vakavaa käynyt. Pieni venähdys vain.

Venähdyksestä murtuman kuitenkin erottaa se, että murtumakohta turpoaa yllättävänkin nopeasti lähes muodottomaksi. Samaan kohtaan muodostuu usein myös mustelma. Murtumakohtaa on vaikea liikuttaa ja esimerkiksi jalkapöydän murtuman päälle ei voi varata ollenkaan painoa. Jopa pieni murtuneen raajan liikautus tuntuu kivuliaalta.

Kun sokkitilasta pääsee yli, seuraa ankara jomotus. Tuntuu, kuin murtumakohta olisi tulessa tai mahdollisesti tulehtunut. Murtumaan liittyy aina myös sisäistä verenvuotoa. Kun reisiluu murtuu, verta vuotaa litrasta puoleentoista, lantiomurtumassa jopa noin kolme litraa.

Avomurtumissa katkennut luu rikkoo ihon ja työntyy näkyviin. Pelkkä ajatus avomurtumasta on niin karmiva, että se saa ainakin omat raajani löystymään. Avomurtumasta aiheutuu usein myös ulkoista verenvuotoa, ja avoimella haavalla on korkea riski tulehtua.

Murtumistilanteessa raaja tai alue täytyy tukea niin, ettei murtunut luu pääse liikkumaan väärään asentoon. Ortopedian erikoislääkäri Martti Lakovaaran mukaan lopullinen hoitomuoto päätetään, kun murtuman luonne on selvitetty. Murtumia voidaan hoitaa tuennalla, kuten raajaa tukevalla lastalla tai kipsillä, mutta joskus korjaaminen vaatii myös leikkausta.

Kliinisen anatomian professori Tero Järvisen mukaan liikunnalla on tärkeä rooli luiden vahvistamisessa. Fyysinen rasitus ikään kuin valmistaa luut ottamaan vastaan iskuja ja rasitusta. Toisaalta pitkäaikainen fyysinen rasitus väärällä tekniikalla tai huonoilla varusteilla saattaa altistaa rasitusmurtumille.

Luutumisprosessi kestää harmillisen pitkään, riippuen murtuman sijainnista ja tyypistä. Esimerkiksi sääriluun avomurtuman luutuminen kestää huomattavasti pidempään kuin etusormen hiusmurtuman parantuminen. Kun murtunut luu parantuu, luutuneesta kohdasta tulee paksumpi kuin aiemmin. Näin keho yrittää estää mahdollista uutta murtumaa.

Myös murtuman aiheuttama toimintakyvyn rajoittuminen on tilannekohtaista. Murtuneen sormen kanssa suurin osa arkisista askareista sujuu, mutta lonkkansa murtanut ei hetkeen kipitä edes postia hakemaan.

Pientä napsahdusta seuraa viiltävä kipu ja sen jälkeen välitön sokki, joka kätevästi turruttaa kivun – ainakin hetkellisesti.

Lakovaaran mukaan kuntoutusvaihe aloitetaan, kun murtuma on todettu luutuneeksi. Vaikka liikkumiskyky palautuu nopeammin, voi esimerkiksi jalkapöydän murtumasta toipuminen kokonaisuudessaan kestää jopa vuoden.

Murtuman parantumisprosessista voi löytää kauniin metaforan elämälle yleensäkin. Kelly Clarksonin sanoin: what doesn’t kill you makes you stronger. Mikä ei tapa, se vahvistaa – ainakin pitkän ja kivuliaan paranemisprosessin jälkeen.

Teksti: Anni Takanen
Kuvat: Maija Harju

Aivot ovat tärkein sukuelin

Noin puolet maailman kulttuureista antaa yksilöiden vapaasti valita puolisonsa. Jälkiteollisessa, modernisoituneessa yhteiskunnassa parisuhteen perustaksi on noussut romanttisen rakkauden ihanne. Onko romanttisen rakkauden konsepti populaarikulttuurin tuote vai onko sillä biologinen perusta? Mikä saa hyppäämään ventovieraan kanssa sänkyyn? Entä miksi aloitamme parisuhteen? Ja miksi alkuhuuma ei kestä?

Himohormoneita ja rakkaushuumetta

Evoluutiobiologien mukaan rakkaus ei ole tunne, vaan fysiologinen reaktio. Antropologit (muun muassa Jankowiak ja Fischer) ovat antropologisen aineiston perusteella päätelleet, että romanttista rakkautta esiintyy ainakin 166 maailman kulttuurissa. Romanttinen rakkaus on siis hyvin todennäköisesti ihmisen biologinen ominaisuus, eikä esimerkiksi kulttuurin myötä opittu konsepti.

Evoluutiopsykologi Markus Rantalan mukaan rakkaus jaotellaan perinteisesti seksuaaliseen himoon, romanttiseen rakkauteen ja pitkään parisuhteeseen tarvittavaan kiintymykseen. Näillä kaikilla on erilainen fysiologinen perusta, jonka perusteella ne on mahdollista erottaa toisistaan.

Himoon vaikuttavat sukupuolihormonit, kuten testosteroni. Korkea testosteronitaso lisää himon tunnetta sukupuolesta riippumatta. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessori Timo Partosen mukaan sukupuolihormoneissa tapahtuu jo tapaamisvaiheessa muutoksia, joiden ansiosta naisen testosteronitaso lähes tuplaantuu ja miehellä puolittuu.

Rakkaus jaotellaan perinteisesti seksuaaliseen himoon, romanttiseen rakkauteen ja pitkään parisuhteeseen tarvittavaan kiintymykseen.

Tapaamisosapuolten hormonitasot muuttuvat kaikenlaisissa suhteissa niin, että osapuolet ovat empaattisempia ja joustavampia. Mielihyvähormoni serotoniinin määrä nousee, mikä heikentää tunnepohjaisen oppimisen keskusta, mantelitumaketta. Serotoniinin voimakas purkautuminen muistuttaa ekstaasin kaltaista hyvänolon tunnetta. 

Serotoniinin ja sukupuolihormoneiden yhdistelmä altistaa seksuaaliselle kanssakäymiselle sekä sinkkuna että parisuhteessa. Himoa voi tuntea moniin ihmisiin (tai asioihin) yhtä aikaa tai erikseen. Rantalan mukaan myös henkilön aivojen rakenteella on merkitystä. Välittäjäaineiden suhteet vaihtelevat eri ihmisillä, ja dopamiini, serotoniini, testosteroni tai estrogeeni voivat vaikuttaa henkilön persoonaan ja käytökseen seksuaalisissa suhteissa. Esimerkiksi korkea testosteronitaso laskee kykyä kiintyä kumppaniin.

Partosen mukaan rakastuneen ihmisen aivoissa voidaan aivokuvauksen avulla havaita samanlaisia vaikutuksia kuin morfiinilla ja kokaiinilla. Morfiini vähentää kivun ja nälän tunnetta, ja kokaiini piristää antaen samalla euforisen onnen tunteen. Tämä kehon oma opioidi- ja huumetuotanto voimistaa muun muassa oksitosiinin eli kiintymyshormonin vaikutusta, mikä taas saa aikaan huomion keskittymisen rakastumisen kohteeseen. Hyvät ominaisuudet korostuvat ja huonot jäävät huomiotta. Huuma- eli ludusvaiheessa aivojen etulohkon kuorikerroksen toiminta hiipuu, jolloin looginen ajattelukyky häiriintyy.

Videopelejä pelatessa aivoissa erittyy mielihyvähormoni dopamiinia, johon voi syntyä riippuvuus. Tällöin dopamiiniannosta hakee pelaamalla uudestaan ja uudestaan. Rakastuneen aivoissa on käynnissä samanlainen palkitsevan addiktoiva dopamiinipumppu.

Rakastuessa prefrontaalisen aivokuoren hermosolut rauhoittuvat, mikä saa aikaan virkeyden ja positiivisuuden tunteita. Mantelitumakkeen toiminnan hiipuminen puolestaan johtaa siihen, että tunneoppiminen heikkenee. Rakastuminen muistuttaa stressitilaa, jossa lisämunuaiset tuottavat kortisolia. Tämä auttaa keskittymään omaan rakastettuun. 

Aivokuvantamisen avulla kerätyn tiedon mukaan rakastuneen aivoissa tapahtuu sama reaktio riippumatta sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta. Himo ja rakkaus aktivoivat aivoissa eri aivoalueet, joten periaatteessa olisi mahdollista mitata, onko henkilö rakastunut kumppaniinsa. Aivokuvausten lisäksi myös verikokeissa voisi näkyä, löytyykö edelleen rakastumiseen viittaavia hormonimuutoksia, vai onko rakastuminen loppunut ja hormonitilanne palannut normaaliksi.

Serotoniinin voimakas purkautuminen muistuttaa ekstaasin kaltaista hyvänolon tunnetta. 

Rakastumisen vaikutukset voivat olla hyvin voimakkaita, eivätkä ne aina johda hyvään lopputulokseen. Tutkimusprofessori Hannu Lauerman mukaan rakastumisen loppuminen tai rakastetun jättäminen voi aiheuttaa valtavia äkillisiä muutoksia ihmisen aivokemiassa ja hormonitasapainossa, mikä voi johtaa masennuksen lisäksi jopa henkirikokseen tai itsemurhaan.

Rakastumisen huumavaiheen päättyessä dopamiinin tuotanto laskee, jolloin ihminen kokee pettymyksen tunteita ja muita vieroitusoireita. Ihminen saattaa kompensoida näitä muutoksia hakemalla jatkuvasti uusia rakkaussuhteita tai hankkimalla dopamiini-fiksauksen esimerkiksi uhkapeleistä.

No mitäs nyt sitten?

Rakastumisen hormonimyrskyn rauhoituttua suhde päättyy tai siinä siirrytään romanttiseen ja kiintymykselliseen rakkauteen. Hormonitasojen tasaantumista nimitetään myös parisuhteen vakiintumiseksi. Serotoniinitason laskiessa mantelitumake vilkastuu, ihmisen harkintakyky paranee ja hän pysyy myös paremmin uskollisena suhteessa. Tällöin sitä tosin huomaa herkemmin myös rakastetun virheet. 

Kiintymyshormoni oksitosiinia kehittyy esimerkiksi äidin imettäessä lastaan sekä orgasmin tai koskettelun aikana. Oksitosiini linkittyy seksissä tunnettuun mielihyvään. Erityisesti naisilla oksitosiinin tuotanto lisääntyy ennen orgasmia, mikä lisää kiintymyksen tunnetta ja vähentää ahdistusta. Koskettelun ja kaikkia osapuolia tyydyttävän seksuaalisen kanssakäymisen avulla ylläpidetään keskinäistä kiintymystä. Mikä tahansa sosiaalinen suhde tosin lisää ihmisen oksitosiinin tuotantoa. Keskinäiseen luottamukseen taas vaikuttaa vasopressiinihormoni.

Väestöliiton professorin Anna Rotkirchin mukaan ihminen hyötyy tasapainoisesta ja kiintymyksellisestä parisuhteesta. Parisuhteessa elämisellä on myös lukuisia terveyshyötyjä: se vähentää psyykkisiä ja fyysisiä sairauksia sekä korottaa elinikää. Seksillä ja kumppanuutta vahvistavilla hormoneilla on suuri rooli parisuhteen muotoutumisessa. Vaikka rakastumisen aivokemia saa meidät ottamaan riskin ventovieraan ihmisen kanssa, näyttää siltä, että kaikesta huolimatta uhkapeli edelleen kannattaa.

TEKSTI: Hanna Catani

KUVAT: Silje Catani

Kauhean nautinnollista

Olisin halunnut aloittaa tämän palstan kuvauksella jostain kuuluisasta kauhuelokuvasta. Ongelmana on se, etten ole koskaan nähnyt kauhuelokuvaa. Enkä voi ymmärtää, miksi jotkut katsovat niitä vapaaehtoisesti. Miksi ihminen muka nauttisi kauhusta?

Psyko, Hohto, Painajainen Elm Streetillä, Uhrilampaat. Kaikki ovat kauhuelokuvan klassikoita, jotka myivät aikoinaan elokuvasaleja loppuun – ja ovat suosittuja edelleen. Kauhu kiehtoo ihmisiä: esimerkiksi Stephen Kingin samannimiseen kirjaan perustuva elokuva, Se (2019), keräsi lippuluukuilla yli 300 miljoonan dollarin voitot. Miksi haluamme kokea vapaaehtoisesti kauhun tunnetta?

Kauhun kokeminen koostuu kahdesta eri tunteesta: pelosta ja inhosta. Amerikkalaisen filosofi Noël Carrollin mukaan kauhuelokuvista pitävät ihmiset nauttivat usein näistä tunteista. Tilannetta, jossa henkilö kokee kauhun miellyttävänä, jopa nautinnollisena, kutsutaan kauhun paradoksiksi.

Tarvitsemme pelkoa selviytymisen kannalta: vaaratilanteessa kehomme ja aivomme siirtyvät pakene tai taistele -tilaan, ja monet saattavat nauttia tästä tunteesta suuresti. Aivot vapauttavat adrenaliinia, pulssi nousee, sydämen iskuvoima kasvaa, verisuonet laajenevat. Ilma virtaa paremmin keuhkoihin, adrenaliini lisää voimavaroja hetkellisesti. Uhkatilanteen jälkeen moni kokee itsevarmuutta – minä selvisin! Olen elossa!

Pelon kokeminen voi siis itsessään tuntua miellyttävältä, samoin sen laukeaminen. Helsingin yliopiston elokuva- ja televisiotutkimuksen professori Henry Bacon kertoo, että joidenkin hermojärjestelmä tuntuu suorastaan vaativan tällaisia hätkähdyttäviä impulsseja, joita kauhuelokuvien tuoma pelko saattaa tuottaa. 

Lisäksi Carrollin mukaan ihmiset ovat luonteeltaan uteliaita ja haluavat yllättyä, nähdä jotain ennennäkemätöntä. Esimerkiksi kauhuelokuvien hirviöt voivat tuntua kiehtovilta ja saada aikaan tunteen, että niistä haluaa tietää lisää. Samoilla linjoilla on filosofi Murray Smith, jonka mukaan ihmisillä on luonnollinen tapa kiinnostua omituisista ja kauhistuttavista asioista. Tämä selittänee esimerkiksi sitä, miksi Frankensteinin hirviö kiinnostaa edelleen lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa. 

Tärkeää kauhuelokuvien katsomisessa on kuitenkin tunne siitä, että on turvassa. Ihminen pääsee nauttimaan pakene tai taistele -reaktion hyvistä puolista, kuten adrenaliinista ja dopamiinista, ajatellen kuitenkin, että ”eihän tässä mitään hätää ole”. Kauhuviihde tarjoaa meille mahdollisuuden käsitellä tosielämän tunteita irrallaan todellisen tilanteen peloista, paineista ja vastuista. Tiedämme, ettei ruudulla tapahtuva ole totta, ja pystymme halutessamme esimerkiksi sulkemaan silmämme tai poistumaan elokuvateatterista. Baconin mukaan jotkut saavat kauhuelokuvia katsoessaan vaikutelman tunteiden hallittavuudesta, jolloin keskiössä on omien pelkojen käsittely elokuvan kautta. 

Kauhuelokuvat voivat tunteiden käsittelyn lisäksi tarjota myös mahdollisuuden lähentyä muiden ihmisten kanssa. Journal of Personality and Social Psychologyn vuoden 1974 tutkimuksen mukaan yhdessä koettu uhkaava kokemus voi lisätä viehätysvoimaa tai läheisyyttä ihmisten välillä. Olemme pelottavassa tilanteessa haavoittuvaisia, mikä lisää intiimiyttä läsnäolijoiden välillä. Huomaahan sen jo kauhuelokuvaa katsoessa: kun säikähdämme, saatamme tarttua vieruskaveriamme kädestä tai syöksyä hänen syliinsä. 

Entäs katsojan näkökulma? Miksi kauhu kiinnostaa? Viestinnän opiskelija Roosa Kontiokari pitää kauhuelokuvista ja yhdistää niiden viehätyksen kavereiden kanssa jaettuun hetkeen. Elokuvat eivät aina ole käsikirjoituksiltaan kovin hyviä, ja pelottavien elementtien yhdistäminen tähän humoristiseen aspektiin luo monenlaisia tunnetiloja. On mukavaa, että ne voi jakaa ystävien kanssa. Kauhuelokuvat voivat olla yhdistäviä kokemuksia, joita kaveriporukat muistelevat myöhemminkin. 

Kauhuelokuvien katsomisessa vaikuttaa siis olevan monia positiivisia puolia. Onko silti vaarallista tai epäilyttävää, jos saa kauhuelokuvista mielihyvän tunteita? Baconin mukaan yleisesti ottaen ei, paitsi niissä tilanteissa, joissa ihminen ajautuu sellaisen materiaalin pariin, jonka käsittelyyn hänellä ei ole valmiuksia. Tämän vuoksi elokuvissa käytetäänkin ikärajajärjestelmää. Aikoinaan valtion elokuvatarkastamon yksi sensurointikriteeri oli myös elokuvan oletettu raakuus, mutta siitä on sittemmin luovuttu. 

Teksti: Emma Viitanen Kuva: Inka Salminen