Trumpismi ilman Trumpia on kaikkea ja ei mitään

TEKSTI Saara Lehtonen KUVITUS Heidi Puomisto

“Trumpismi” on esiintynyt tulkinnallisena kehyksenä lähimenneisyydelle, eli Donald Trumpin presidenttikauden aikaiselle politiikalle. Samalla käsite on kuormittunut siihen liitetyistä merkityksistä sen toimiessa yhteisenä nimittäjänä kaikelle sille, mitä vastaan liberaalin demokratian ideaali taistelee. 

Trumpismi on kenties viime vuosien trendaavin Yhdysvaltojen politiikkaa kuvaava käsite. Siihen on liitetty monisyisiä poliittisia muodostelmia ja ilmiöitä, kuten valkoinen ylivalta, markkinafundamentalismi, autoritarismi, disinformaatiokoneistot ja antidemokraattinen eetos.

Käsitteen suosio näyttää kytkeytyvän sen mahdollistamaan tapaan antaa laajoille, epätoivotuille ja vaikeasti selitettäville ilmiöille maalitettavat oranssit kasvot. Läpi Trumpin presidenttikauden The New York Timesin mielipidepalstat täyttyivät kirjoituksista, joissa trumpismiin liitettyjä politiikkailmiöitä tarkasteltiin Trumpin henkilökohtaisten persoonallisuuspiirteiden seurauksina, leimaamalla hänet milloin psykopaatiksi, narsistiksi tai paranoidiseksi diktaattoriksi. Samoin Trumpista pesäeron tehneissä republikaaniryhmittymissä kohdennettiin trumpismin ongelmallisuudet henkilöityneesti Trumpiin, mikä ilmeni esimerkiksi tavoissa viljellä fraasia ”Trump ei edes ole yksi meistä”. 

Esitykset, joissa trumpismi ymmärretään ensisijaisesti Trumpin persoonallisuuspiirteiden seurauksena, kompastuvat usein historiattomuuteen. Tommi Uschanov esittikin hyvin Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään (22.1.2021), kuinka Trumpin nelivuotisten seikkailujen mediaseksikkyys on saanut aikaan kollektiivista unohdusta jo republikaanipresidentti Ronald Reaganin harjoittamasta ”totuudenjälkeisestä” politiikasta, johon kuuluivat niin säännöllinen valehteleminen, salaliittoteoriaintoilu kuin radio- ja tv-kanavien tasapuolisuusoppien sivuuttaminen.

Toisaalta trumpismia on mahdotonta erottaa täysin Trumpista henkilönä, ainakaan mielikuvien tasolla. Tämän takia myös ne analyysit, jotka pyrkivät käsittelemään trumpismiin liitettyjä kehityskulkuja ilman Trumpia, johtavat usein epäselviin ja harhaanjohtaviin tulkintoihin.

Esimerkiksi Ilta-Sanomat esitti pääkirjoituksessaan (15.12.2020) ulkoministeri Pekka Haaviston al-Hol-tapauksen käsittelyn olevan osoitus trumpismin rantautumisesta Suomeen. Rinnastus tehtiin määrittelemällä trumpismi yksinkertaisesti vallassa pysymiseksi ”hinnalla millä hyvänsä”. 

Näin monimerkityksellisesti käytettynä trumpismi tyhjentyy helposti merkityksistään ja muuttuu vain kauhunsekaisia tunteita herättäväksi klikkiotsikoksi tai poliittiseksi lyömäaseeksi. Toivottavaa olisikin, etteivät keskustelut trumpismin rakennuspalikoista, kuten liberaalin demokratian kriisistä ja median riippumattomuudesta typistyisi mielikuviin “yhdestä pahasta omenasta” tai siirtäisi huomiota pois poliittisten järjestelmien erityispiirteistä. 

Aatteen yhteiskunnasta aatoksen aikaan

TEKSTI Eero Lipponen KUVITUS Maija Harju

Nykyään ei juurikaan puhuta aatteista, ja yhä harvempi sanoo olevansa aatteellinen. Aatteet kuuluvat aatehistoriaan, kansalliskirjaston lehtiarkistoon. 

Aatteet sellaisina kuin ne kerran tunsimme –  raittius-, valistus- ja kansallisaatteina – siis elämänmuotoina, joihin sitouduttiin elinikäisesti ja jotka osoittivat paikan yhteiskunnassa, ovat mennyttä maailmaa, mielikuvissamme jotain 1800-lukulaista. Aate haisee piipputupakalta jossain Alastalon salissa. Aate näyttää säätyläisnaisen huolitellulta puvulta rouvasyhdistyksen kokouksessa. Aate kuulostaa työläismiehen agitaatiolta työväentalolla. 

Aatteisiin sitoutumisen sijaan nykyään shoppaillaan aatoksia valintamyymälässä, jossa on joka päivä Black Friday. Siten on mahdollista yhtenä päivänä sonnustautua papin viittaan ja hoilata “Hallelujaa”, toisena ostaa itselleen uskottavuutta eläinoikeusaktivistina. Vuoroin inspiroitua intersektionaalisuudesta, vuoroin 1800-luvun konservatiivikirjailijoista à la Flaubert. Ja miksei kaikenkarvaisia ja monenkirjavia aatoksia sekä identiteettejä voisi edustaa myös yhtä aikaa, saman päivän sisällä? Esseisti Antti Nylén tuli aikoinaan tunnetuksi katolilaisena feministinä ja vegaanisena dandynä. 

Aatoksia on todellakin kaikkialla. Kaikilla on nykyään hyviä ideoita. Minullakin. Olen pikemminkin aatoksen kuin aatteen mies. Kirjoitan ennemmin kolumnia kuin aatehistoriallista tutkielmaa otsikolla: ”suomalaisen työväenaatteen nousu pohjanmaalaisten torppareiden keskuudessa 1880-luvulla”.

Haluaisin kuitenkin olla aatteellinen, sitoutunut intellektuelli pikemminkin kuin löysässä hirressä roikkuva cv-prekaari. Haluaisin olla aatteen mies, sellainen, jolla on määrätty eettinen ja teoreettinen kehikko, koordinaatit sille, miten ajatella ja toimia maailmassa. Haluaisin myös jykevän parran kuin Karl Marxilla, mutta sen sijaan minulla on hennot viikset ja näytän hieman Walter Benjaminilta. Olen myös aatteellisesti yhtä oikukas kuin jälkimmäinen. 

Olen toki yrittänyt kasvattaa partaani (ei onnistu) ja lukenut filosofiaa, poliittista teoriaa ja sen sellaista (onnistuu paremmin). Tahtonut tutustua italialaiseen autonomimarxismiin ja mustaan feminismiin. Tahtonut altistaa itseäni aatteelle. Tahdon edelleen.  

Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta? 

Enimmäkseen luen kuitenkin esseitä. Ja mitä esseet ovat? Sananmukaisesti yritelmiä (ranskan kielen “essayer” verbi viittaa koettamiseen ja yrittämiseen). Yleensä esseekirjat ovatkin taitavasti kirjoitettuja aatoskyhäelmiä, sumeilemattoman eklektistä estetiikkaa pikemminkin kuin vahvoille postulaateille pohjaavaa ideologiaa. Esseisti ei kaihda aatteellista ristiriitaisuutta. Itsen kanssa eriseuraisuus on hänelle tyylikäs lisä, joka ennestään kasvattaa keikarin sädekehää. 

Vajaa viisitoista vuotta sitten alkanut ”esseebuumi” on aatosyhteiskunnan ihastuttavin oire: esseen voitto tutkielmasta, aatoksen voitto aatteesta, muodon voitto sisällöstä. 

Nimittäin aatos on paljaan muodon määritelmä toisin kuin aate, joka kaikesta aistimellisuudestaan huolimatta edustaa sisältöä. Aatos on terävä Twitter-touché, pikantti Powerpoint-pitchaus, itsestään innostunut innovaatio – siis jotain ohikiitävää ja käsitteellistä, ideaalista ja eteeristä. 

Aate taas on painava kuin puheenjohtajan nyrkinisku tammipöydän pinnalla. Se edustaa jämäkkyyttä, pysyvyyttä. Kenellä siihen olisi varaa? Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta? 

Ei minulla. Minulla on kiire kirjoittaa tämä kolumni. Kiire kirjata cv:seen suoritus. Kiire kaljalle, koska kontakteja on kerättävä. 

Tai kaljalle olisi kiire, jos korona ei rajoittaisi kontaktien keräämistä.

Hmm… tosiaan! Ehkä minulla on hieman aikaa. Aikaa aatteelle! Mikäs se oli… niin se… se yksi kirja hyllyni perukoilla…

Häpesin murrettani ja opettelin siitä eroon, ja se harmittaa

Tiesitkö, että Ranskassa vaihtui kesällä pääministeri? Hänen nimensä on Jean Castex. Tämä olisi saattanut mennä itseltäni ohi, ellen olisi törmännyt useisiin häntä koskeviin artikkeleihin. Ne eivät kertoneet poliittisista skandaaleista tai kähminnöistä, vaan Castexin eteläranskalaista murteesta. Esimerkiksi talouslehti Forbesin sivuilla todettiin Castexin puhetavan kuulostavan ”juntilta”. Ranskalaisen BMFTV-kanavan juontaja taas kommentoi, että kyseessä on ”aksentti, jollaista ei ole totuttu kuulemaan hallinnon korkeimmilla tasoilla”. Entinen ministeri Nadine Morono puolestaan lohkaisi Jean Castexin aksentin saavan Moronon tuntemaan kuin hän olisi lomalla.

Kommentit kolahtivat. Huomasin jakavani tämän ajatusmaailman, vaikka olen itsekin puhunut murretta. Ja opetellut siitä myöhemmin eroon.

Olen syntynyt Helsingissä ja muuttanut sieltä Turun, Katima Mulilon ja Windhoekin kautta Kuopioon. Kuopiossa on henkinen kotini, ja sieltä opin myös Savon murteen. Sen piirteisiin kuuluvat muun muassa kaksoiskonsonantit (pittääpä kattoo!), verbien liittomuodot (hän on lähtennä kauppaan), välivokaalit (on ilimoi pielly) sekä d-kirjaimen korvaaminen (mahtaakohan suaha kalloo). Savon murre on kenties kuitenkin vielä tunnetumpi tietynlaisesta tyylistään: sanonta kuuluu, että ”kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle.”

Helsinkiin muuttaessani pelkäsin samanlaisia reaktioita, joita Castex sai syksyllä osakseen. En halunnut vaikuttaa juntilta uusien opiskelukavereiden silmissä ja kauhistelin, että minut yhdistettäisiin puhetapani myötä keskustapuolueeseen. Eikä huoli välttämättä ollut täysin perätön. Susirajasta vitsaileminen on yleistä, ja olin aiemmin pääkaupunkiseudulla vieraillessani huomannut, että murteeseeni kiinnitettiin nopeasti huomiota. ”Söpöä, tosi maalaista!”

Aloin lyhentämään sanoja, vähentämään kaksoiskonsonantteja ja käyttämään eri termejä. Onnistuin tavoitteessani ilmeisesti aika hyvin. Moni tuttuni Helsingissä on todennut, ettei minusta huomaisi lainkaan, etten ole kotoisin täältäpäin. Yksi opiskelijatoveri huomautti jopa, että olen ”varmasti vähiten kuopiolainen kuopiolainen, jonka hän on ikinä tavannut.” Ja se harmittaa.

Murteista huomauttaminen ei ole välttämättä aina ilkeämielistä, mutta se on saanut ainakin minut kiinnittämään huomiota siihen, miten niistä ajattelen ja lopulta myös siihen, miten puhun. Se on sääli. Ehkä Savon murre olisi karissut puheestani pois itsestään ajan myötä, mutta toivon, etten olisi opetellut siitä tietoisesti irti. On nimittäin tylsää ja elitististä ajatella, että ainoa oikea puhetapa olisi pääkaupunkiseudun tyyli.

Siispä, tsemppiä Jean! Jatka samaan malliin, ainakin murteen osalta.

Teksti: Emma Viitanen

Kuva: Anni Takanen

Naapuri-identiteettiä etsimässä

Muutin keväällä uuteen asuntoon. Ajattelin, etten tutustu yhteenkään uuteen ihmiseen tai opi tuntemaan naapureitani. Näin oli ollut ainakin edellisessä asunnossani. En ollut se naapuri, joka tuo piirakoita oven taakse, vaan pikemminkin se, joka luikkii rappukäytävässä naapureita piiloon. 

Myös tilastot liputtavat vähäpuheisten naapurisuhteiden puolesta. Talovalmistajan teettämän kyselyn mukaan lähes puolet alle 30-vuotiaista nuorista ei tiedä naapureistaan mitään. Kerrostalojen asukeista vain joka kymmenes sanoo ystävystyneensä naapurinsa kanssa. 

Kevään karanteeniviikkoina kaipasin uutta puuhaa, joten laajensin viherkasveihin rajoittuvaa repertuaariani ja istutin kukkia ensimmäisen kerroksen parvekettamme koristamaan.

Eräs rouva taloyhtiöstämme huomasi minussa orastavan viherpeukalon. Hän yllätti minut pihalla ja tiedusteli, josko haluaisin pihalta pienen maatilkun omia viljelyksiä varten. 

Ilahduin kovin: minustakin tulee kaupunkiviljelijä! Innokkaana kylvin tilkkuni täyteen siemeniä ja peitin ne harsolla, jotta loppukevään kylmät yöt eivät pääsisi niihin käsiksi. Jäin odottelemaan tuloksia malttamattomana. 

Kevään ja kesän mittaan havaitsin, että taloyhtiössämme sosiaalista liimaa levitteli tätien ydinryhmä, joka myös vastasi pihan organisoinnista ja istutuksista. Törmäsin heihin usein kesällä palstalla ja pihalla pyöriessäni. Puutarhahommiin sisältyi aina vaara juttusille joutumisesta, mutta iloitsin, etten taipunut tilastojen uhriksi, vaan astuin rohkeasti epämukavuusalueelleni. 

Puuhastelu pihalla ja satunnaiset kohtaamiset tätien kanssa saivat minut ajattelemaan uudelleen identiteettiäni naapurina. Pohdin, josko minusta olisi sittenkin kuoriutumassa innokas ja aktiivinen naapuri. 

Hiljattain törmäsin pihalla taas kasvimaa-mummooni. Hän kehui parvekkeellemme valuvan villiviinin punaista syksyistä väriä ja muistutti parin viikon päässä häämöttävistä syystalkoista. Piilotin paniikkini, mumisin jotain innokkaasti ja totesin, että päivä pitäisi tarkistaa vielä kalenterista.

Sisällä mainitsin talkoista poikaystävälleni. Päätimme yksissä tuumin, että päivämäärä on merkattava muistiin: näin osaisimme vetää verhot alas ja pitää mahdollisimman matalaa profiilia. Ei tässä pidä nyt kuitenkaan lähteä keulimaan, ehkä ensi vuonna sitten. 

Viimeistellessäni tätä kolumnia kurkin sälekaihtimien raosta pihalle, jossa ahkerat naapurit puuhastelevat aivan ikkunamme alla. Haravoinnin äänet kantautuvat kiusallisesti myöhäisen aamiaisemme taustaääniksi. Mietin, pitäisikö julkaistu kolumni jakaa talomme Facebook-ryhmään. ”Kommentoikaa mitä tykkäätte tai pelkkä reagointikin riittää.”

Teksti: Ainomaija Mikola

Kuva: Anni Takanen

Kolumni: Saako pelätä rauhassa?

Muistan vieläkin ensimmäisen painajaiseni. Painajaisessa olen isossa autiossa talossa ja Disneyn Herkules-elokuvan Hades-pahis jahtaa minua takaa miljoonien pienten hämähäkkien kanssa. Painajainen aiheutti minussa niin suurta pelkoa ja ahdistusta, että muistan sen vielä 20 vuoden jälkeen.

Nyt Hades tuntuu aika naurettavalta syyltä pelätä tai ahdistua. En tosin ymmärrä, mikä siinä on niin huvittavaa. Jostain syystä haluan vähätellä pelon lähdettä. Alan vitsailla ja naureskella sille, mutta miksi?

Jos minulta kysytään nyt, mitä pelkään, reagoin kysymykseen nolostuen, vähätellen ja häpeillen. Minua hävettää kertoa ääneen, että pelkään kävellä yksin kotiin yöllä. Minua nolottaa myöntää ahdistuvani, jos pahanhajuinen juoppo istuu viereeni metrossa. Suojautumiskeinona lähden vitsailemaan asiasta.

Pelot ovat vahvasti sidoksissa aikaan, sosiaalisiin suhteisiin, kasvatukseen ja yhteiskuntaan. Muiden kokemuksia ei pitäisi vähätellä, vaan ne tulisi ottaa vakavasti. Siitä huolimatta tunnustan itsekin heittäneeni monesti läppää kavereideni peloista, koska ne tuntuvat minusta niin järjettömiltä.

Toisten pelkoihin on helpompi samaistua kuin toisten. Kun jonkun pelko tuntuu itselle oudolta, käsittämättömältä tai vieraalta, sortuu usein tuomitsemaan: miten sä voit pelätä jotain noin arkipäivästä ja normaalia?

Valtiotieteellisessä opiskeluun sisältyy paljon yhteiskunnan rakenteiden ja ilmiöiden kyseenalaistamista. Olen huomannut kyseenalaistamisen kulttuurin lunastaneen paikkansa myös arkisissa keskusteluissa opintojen ulkopuolella. Toisten pelkojen kyseenalaistaminen ja kritisoiminen tuntuvat olevan nykyään ihan ok. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla.

En sano, että peloista ei saisi keskustella. Todellakin saa. Joskus pelosta saattaa päästä yli keskustelun avulla. Joskus taas ei. Kun näihin keskusteluihin ajautuu, on tärkeää muistaa olla vähättelemättä ja tuomitsematta toisten pelkoja. Kyseenalaistamisellekin on opittava löytämään oikea aika ja paikka.

Joskus toivon, että saisin vain pelätä rauhassa. Pelkäämistä ei pitäisi joutua häpeämään. Ehkä suurin pelkoni onkin se, että muut ihmiset kyseenalaistavat ja tuomitsevat minut pelkojeni takia. Tästä huolimatta koen peloista keskustelemisen tärkeäksi. En voi valehdella itselleni siitä, mitä pelkään ja mitä en. En voi myöskään salata pelkojani muilta, sillä ne ovat osa minua ja persoonaani.

Teksti: Mona Zabihian

Kuva: Anni Takanen