Kategoriat
2022 Ilmiöt Kolumni

Kolumni: Douze points Euroviisuille!

Euroviisut ovat ihmisen parasta aikaa. Sesonki alkaa Suomessa jo tammi-helmikuun vaihteessa, kun Uuden Musiikin Kilpailun edustajat julkaistaan. Huippunsa se saavuttaa huhti-toukokuussa, kun osallistujamaiden viisuedustajat ovat suuremmaksi osaksi selvillä, ja voi alkaa jännittää itse tapahtumaa. 

Euroviisut katsoin ensimmäisen kerran kokonaisuudessaan vuonna 2013. Sitä ennen olin nähnyt muutamia pätkiä, mieleen on jäänyt ainakin Lordin Hard Rock Hallelujah sekä Lenan Satellite. Kotona meillä ei Euroviisuja katsottu, koska meillä ei ollut televisiota. Tapahtuma  ei muutenkaan ole vanhoillislestadiolaisissa piireissä kovin hyväksytty asia – tai ainakaan minun nuoruudessani ei ollut. Olin aina kiinnostunut Euroviisuista, vaikken oikein tiennytkään, mikä niiden idea oli. 

Kun ensimmäisen kerran katsoin Euroviisut vuonna 2013, olin muutamaa kuukautta aiemmin kertonut vanhemmilleni, etten enää kokenut olevani lestadiolainen. Euroviisut olivat itselleni sinä keväänä erityisen merkitykselliset, sillä niiden katsominen oli ensimmäinen konkreettinen asia, missä päätökseni näkyi.  Niiden äärellä tunsin kliseisesti olevani ensimmäistä kertaa vapaa.

Vaikka vuoden 2013 Euroviisut eivät olleet esityksiltään erityisen mieleenpainuvat (Cezarin It’s My Life -kappaletta lukuunottamatta), kulttuurisena elämyksenä nuorelle Lyydialle ne olivat jotain ainutlaatuista. Nämä Euroviisut herättivät minussa aivan kyltymättömän viisufanin – joka yhä edelleen tänä päivänä olen. Viisut ovat tuosta vuodesta lähtien  olleet osa jokaista kevättäni. Vuonna 2016 viisufaniuteni vahvistui entisestään, sillä katsoin silloin ensimmäistä kertaa Uuden Musiikin Kilpailun sekä molemmat Euroviisujen semifinaalit. 

 Voisin hyvin kuvitella, että rakkauteni viisuja kohtaan sekä syyt sen taustalla, eivät ole ainutlaatuiset. Euroviisut ovat olleet jo vuosikymmenien ajan tapahtuma, johon jokainen on yksilönä tervetullut.  Tapahtuma on seksuaalivähemmistöjen rakastama, eikä suotta: jo 1990-luvulla vähemmistöt hyväksyvä ilmapiiri näkyi selkeästi, kun Dana International voitti viisut kappaleellaan Diva. Sen jälkeen monimuotoisuus viisuissa ja myös viisujen ulkopuolella on lisääntynyt – ja hyvä niin.

 Euroviisut eivät varmasti ole kaikille yhtä merkityksellinen tapahtuma kuin itselleni. Harva luultavasti varaa kalenteriaan tyhjäksi viisujen ajaksi tai perehtyy muiden maiden viisuedustajiin etukäteen. Harva myöskään käy humanistisen tiedekunnan puolelta euroviisukurssia (iso suositus kurssille, parhaimmat 5 opintopistettä koko yliopistourallani.) Melko monet eivät jopa, jostain käsittämättömästä syystä, pidä Euroviisuista tai viisumusikiista.
Euroviisuihin liittyy monia ongelmia ja iso kasa kaksinaismoraalisuutta muun muassa siinä, että EBU (European Broadcasting Union) yrittää väittää sen olevan politiikasta vapaa tapahtuma. Silti suosittelen kaikkia tutustumaan Euroviisuihin tänä vuonna, sillä Euroviisujen tunnelma on mukaansatempaava ja ainoa laatuaan.

Lyydia Laukkanen,
Groteskin päätoimittaja, omistautunut Euroviisufani
Kategoriat
2021 Kolumni RAUHA Yleinen

Mediapalsta: Erottamattomat – media ja politiikka

TEKSTI JA KUVA Anna Kananen

Politiikan ja viestinnän opiskelijalle on itsestään selvää, että politiikka ja viestintä ovat erottamattomia. Mutta mitä tapahtuu, kun politiikka ja media ovat – niin, erottamattomia?

Georgiassa on valtavasti hyviä puolia: maan luonto on monipuolista ja georgialaisten vieraanvaraisuus häkellyttävää. Paikallinen ruoka on maan ylpeys, ja lukuisia georgialaisia ravintoloita on viime vuosina avattu Suomeenkin. Ville Haapasalo teki georgialaisesta juustopiirakasta hatšapurista niin kuuluisan, että sitä pystyy ostamaan Alepan paistopisteeltäkin. Alepan versio ei tosin ole hatšapuria nähnytkään.

Juustopiirakoiden ohella Georgiaa leimaavat kuitenkin myös ikävämmät asiat. Sekä media että politiikka ovat polarisoituneet, ja toimittajat kohtaavat maassa monenlaisia uhkia. Polarisaatio on maan kansalaisille selvää – Joseph Jgamadze kertoo mietteitään: 

”Georgiassa on kaksi pääpuoluetta, Georgian Dream ja United National Movement, ja myös media on jakautunut. Molemmat puolueet ovat myrkyllisiä. Kun United National Movement oli hallituksessa, raskaasti aseistetut joukot hyökkäsivät televisioasema Imedille, joka oli silloin opposition puolella.”

Viime heinäkuussa Tbilisi Pride jouduttiin perumaan väkivaltaisten vastamielenosoitusten takia. Toimittajia vastaan hyökättiin, ja TV Pirveli -kanavan journalisti ja kuvaaja Lekso Lashkarava loukkaantui vakavasti. Myöhemmin hänet löydettiin kuolleena asunnostaan.

”Hallitus, jonka pitäisi suojella kansalaisiaan ja toimittajiaan, on kääntänyt katseensa pois. Heinäkuussa toimittajiin kohdistunutta väkivaltaa ei ole tutkittu, ja tämä rankaisemattomuus rohkaisee sitä”, journalismin professori Mariam Gersamia arvioi.

Toimittajien kohtaamat uhkat, kuten fyysinen ja sanallinen väkivalta, kiristys, syrjintä, leimautuminen ja valvonta olivat olemassa ennen heinäkuun väkivaltaisuuksia, mutta tapahtumien myötä ne tulivat aiempaa näkyvämmiksi. Tapahtumat paljastivat, että kriittisiä kysymyksiä esittävät toimittajat ja mediat eivät ole turvassa, Gersamia sanoo.

”Hallituksen virkamiehet ja hallitukseen sidoksissa olevat ryhmät, ja sanoisin, että Venäjä-myönteiset radikaaliryhmät, yrittävät leimata toimittajat puolueellisiksi. Päätavoite on lisätä toimituksissa pelkoa ja itsesensuuria niin, että toimittajien kriittiset kysymykset korvataan vaikenemisella.”

”Kun itsesensuuria on olemassa, toimittajat eivät puhu siitä, miten heitä kiristetään ja millaista väkivaltaa he kohtaavat”, Gersamia sanoo.

”Hallitus tietää jokaisen keskustelun, jonka toimittajat käyvät lähteidensä ja perheenjäsentensä kanssa. Se vaikuttaa mediaympäristöön ja -sisältöön sekä lisää polarisaatiota myös medioiden välillä. Toimittajien on mahdotonta luoda tasapainoista tarinaa, kun pääsyä lähteisiin ei ole tai kun pääsyä niihin rajoitetaan. Myös medioiden luotettavuus vähenee, kun ihmiset näkevät vain yhdenlaista uutisointia”, Gersamia kertoo.

”Tässä on kyse siitä, että tosiasioita ei saisi vahingoittaa tai peittää. Ongelma on, kun muut – siis poliitikot – painostavat toimittajia ja kertovat heille, mitä heidän pitäisi kertoa tai olla kertomatta, kysyä tai olla kysymättä.”

Heinäkuun tapahtumat ovat vaikuttaneet myös ihmisten käsityksiin ammatista. Gersamia kertoo, että monet toimittajat jättivät ammatin, kun heidän kohtaamansa uhat tulivat viime heinäkuun jälkeen aiempaa näkyvämmiksi.

”He eivät kertoneet miksi – tämä on asian ydin. Emme tiedä, miten heitä kiristettiin tai millaisia uhkauksia he kohtasivat.”

Ylipäätään mediasta puhuminen Georgiassa vaikuttaa mahdottomalta ilman, että puheeksi tulee myös politiikka – ja erityisesti politiikan polarisaatio. Median ja toimittajien tilanne on auttamatta huolestuttava. Minkä sitten pitäisi maassa ensimmäisenä muuttua?

”Poliittiset puolueet tulisi erottaa mediasta. Se on ainoa asia, jota toivon – ei yksin, mutta tiedäthän. Poliitikkojen pitäisi tehdä omaa työtään ja median omaa työtään.”

Juttua varten on haastateltu Tbilisin valtionyliopiston journalismin tohtoria ja professoria sekä Media and Communication Educational and Research Centerin (MCERC) puheenjohtajaa Mariam Gersamiaa.

Kategoriat
2021 Kolumni RAUHA Yleinen

Maailma ilman hävittäjiä

TEKSTI Janne Lodewijks KUVITUS Heidi Puomisto

Väkivalta on monen sorretun ihmisen ainoa vaihtoehto taistella sortajaa vastaan. Walter Rodney tiesi jo vuonna 1969, ettei orjan väkivaltaa vapautuakseen kahleistaan voida millään standardeilla verrata siihen väkivaltaan, mitä orjan omistaja on häneen kohdistanut. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole sorrettu kansanryhmä, joten miten me voimme oikeuttaa sotakoneistomme? Helsingin Sanomien pääkirjoitus totesi 3. joulukuuta 2021: ”Venäjä yrittää rajoittaa Suomen suvereniteettia, vapautta tehdä omia turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Sitä Suomen ei tule hyväksyä”. Hesarin päätoimitus on siis valinnut vihollisensa.

Kaikki me muut haluamme rauhaa. Emme välttämättä pikkuporvarillista rauhallisuutta, nukkuvaa, puolikuollutta elämää, vaan vapautta väkivallan pelosta. Jonkun isovanhemmat osaavat kertoa millaista on olla sodassa, joku ehkä tuntee sota-alueilta tulleita. Toiset arvostavat rauhaa enemmän kuin toiset. Kaikilla on kuitenkin jaettu näkemys siitä, että ei halua itse olla sodassa. Miksi haluamme sitten tukea sotimista ja järjestelmää, joka pitää yllä sodan mahdollisuutta?

Sotavoimamme saavat vapaasti tuottaa alaikäisille suunnattuja taistelukenttävideoita ja haastaa armeijan vallasta puhuvat toimittajat oikeuteen. Suomi oli 20 vuotta Naton kanssa harjoittelemassa tappamista Afganistanissa ja tätä kehdataan kutsua ”rauhanturvaamiseksi”. Suomi tekee historiansa suurimman asekaupan ja ostaa hyökkäämiseen tarkoitettuja hävittäjiä, sekä käy asekauppaa miehittäjävaltio Israelin kanssa. Suomen valtio on valinnut puolensa eikä esimerkiksi ilmatilaloukkauksiin vastata diplomatialla, vaan sotilaallisen toiminnan lisäämisellä.

Meidän poliittiseen mielenmaisemaamme vaikuttavat maailman tapahtumat. Kun ”jännitteet Itämerellä kasvavat”, keskustelemme puolustuskyvystä ja -budjetin lisäämisestä. Kuin keskustelusta olisi tarkoituksella jätetty pois se tosiasia, että meidän reaktiomme vaikuttaa myös siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Kun maalaamme uhkakuvia ja pidämme yhä enemmän sotimisharjoituksia, ei ole enää selvää, kuka oikeastaan aloitti.

Monet ”tolkun ihmiset” kysyisivät tässä kohtaa, mitä sitten tehdään kun vihollinen yllättää. Jos kysymystä pysähtyy hetkeksi miettimään, korvaan särähtää sana ”vihollinen”. Määritämme itse, kuka on vihollisemme. Ketä pelkäämme ja ketä kohti olemme valmiita ampumaan. Kriittiset militarismitutkijat, kuten Cynthia Enloe, ovatkin valottaneet meille sitä, kuinka paljon tietoista työtä, propagandaa, vaaditaan näiden viholliskuvien luomiseen ja ylläpitämiseen.

Kapitalismin toimintalogiikka edellyttää kilpailua myös sotavoimien välillä. Tätä logiikkaa pitää vastustaa ja se edellyttää irtisanoutumista vallitsevista ajatusmalleista. Keskustelu pitää osata kääntää siitä, mitä pelkäämme siihen, mikä on oikein. Haluamme maailman ilman hävittäjiä, joten emme enää voi kuunnella setämiehiä, jotka kutsuvat itseään realisteiksi.

Kategoriat
2021 Kolumni VALTA

Samassa veneessä, ilman airoja

TEKSTI Joonas Kallonen KUVITUS Heidi Puomisto

Euroopassa on nähty monenlaista suhtautumista koronarajoitteisiin. Avointa kapinaa, alistumista ja kaikenlaisia hybridejä näiden väliltä. Suomi eroaa muista maista siinä, että olemme totelleet rajoituksia poikkeuksellisen ahkerasti. Vaikka suomalaisten tottelevaisuus on väsynyt stereotypia, moni oli aidosti ymmällään, kuinka nopeasti Helsinki tyhjeni kaikesta elämästä keväällä 2020. Maailmanlopun tunnelmaa täydensivät vessapaperipakkaukset, joita huolestuneet ihmiset kärräsivät puolijuoksua koteihinsa.

Suomalaisten auktoriteettiuskoa ja tottelevaisuutta voi lähteä jäljittämään historiasta. Kahden suuren kansakunnan pelinappulana oleminen, suhteellisen tuore ja vakaa demokratia, nopea talouskehitys ja monet muut asiat ovat varmasti vaikuttaneet eri tavoin suomalaisten auktoriteettiuskoon. Tätä on lujittanut poliittinen retoriikka, jossa toistuu ‘’samassa veneessä’’ eläminen, jolloin luonnollisesti ‘’venettä ei pidä keikuttaa”. Väittäisin kuitenkin, että syy saattaa olla pikemminkin kulttuurillinen ja liittyä häpeään.

Suomalaisille häpeä on niin yleistä arkipuuroa, ettei tunnetta usein edes tunnisteta häpeäksi. Luterilaisen kirkon ja laajemmin protestanttisen etiikan mukanaan tuoma velvollisuudentunto on löytänyt Suomessa hedelmällisen kasvualustan. Kova itsekuri tuo mukanaan häpeää. Ei riitä, että omat teot hävettävät, myös muiden puolesta hävettää. Heittikö joku kasvomaskin kadulle? Ensin suututtaa, sitten hävettää. Korona-aika on tuonut mukanaan varsinaisen myötähäpeän aallon, jolta tuskin kukaan on välttynyt. Keväällä 2020 sosiaalisessa mediassa vakiintui sana ‘’covidiots’’, jolla kuvattiin koronarajoituksista piittaamattomia, itsekkäitä ihmisiä.

Ei riitä, että omat teot hävettävät, myös muiden puolesta hävettää.

Suomalaisten auktoriteettiusko saattaa olla kriittisen järjen käytön tuolla puolen, mutta kun ilmastonmuutokseen kohdistuvat toimenpiteet alkavat astua ryminällä näyttämölle, se voi itse asiassa olla etu moneen muuhun maahan nähden. Kun epämääräinen käsite ‘’kaikkien terveys’’ sai suomalaiset hamstraamaan vessapaperia ja lukittautumaan koteihinsa, mitä paljon konkreettisempi käsite ‘’kaikkien maapallo’’ voi saada aikaan? Voiko ‘’sama vene’’ kielikuvana saada uuden, entistä osuvamman päivityksen? 

Muissa maissa häpeä ja auktoriteettiusko eivät ole niin kovaa valuuttaa kuin Suomessa. Esimerkiksi Ranskassa kulttuuri on hyvin toisenlainen: valtiovallan määräyksiin suhtaudutaan parhaimmillaankin epäilevästi. Kun korruptio ja poliittinen teatteri ovat jo kuusivuotiaalle ranskalaiselle itsestäänselvyyksiä, on vaikea kasvattaa luottamusta ylempiin tahoihin. Vuoden 1789 vallankumouksen ja eksistentialistisen filosofian kotimaassa individualismin ihanne on niin voimakas, että käsite ‘’samassa veneessä’’ aiheuttaa ranskalaisissa kavereissani lähinnä hermostunutta naurua.

Ja tällä kertaa ilman häpeää?

Kategoriat
2021 Arkisto Kolumni MIELI

Ananaspitsa on jees, mutta ketä se edes kiinnostaa?

TEKSTI Anna Kananen KUVITUS Heidi Puomisto

Mielipiteet määrittävät ihmisen minuutta, tai ainakin ne kertovat siitä, mikä on ihmiselle tärkeää. Vahvoina ihmisinä pidetään monesti niitä, jotka tuovat mielipiteensä joka asiassa kaikkien kuulolle. Politiikka ei muuta lienekään kuin mielipiteitä, ja kenties siksi poliitikotkin usein nähdään itsevarmoina, rohkeina ja vahvoina. Mutta entä, jos mielipidettä ei ole?

Törmäsin somessa hiljattain postaukseen, jonka mukaan ei ole olemassa viestinnän ammattilaista, jolla ei olisi Clubhousesta mielipidettä. No joo, ehkä en luokittele itseäni viestintäammattilaiseksi – vaikka Organisaatioviestinnän ammattilaiset -kurssi on kyllä käyty – mutta kyllä se politiikan ja viestinnän opiskelijan itsetuntoon silti hieman kolahti. Koska eihän minulla ole minkäänlaista mielipidettä Clubhousesta. Mitä siitä ylipäätään edes pitäisi ajatella? Täytyy tunnustaa, ettei minulla ole aavistustakaan, mikä hitto on Clubhouse, vaikka siitä on kohistu jo kuukausia. Toisaalta itseni tuntien on huomautettava, että todennäköisesti puolen vuoden päästä tulen jälkijunassa ja intoilen Clubhousesta jokaiselle, joka vain suostuu kuuntelemaan.

Havaintojeni perusteella tuntuu siltä, että mielipiteet mittaavat ihmisen arvoa: mielipiteettömyys nähdään ihmisessä luotaantyöntävänä ominaisuutena, ja se yhdistetään keskustelutaitojen ja kiinnostuksen puutteeseen. Mutta kyllä asioista voi keskustella, vaikkei varsinaista mielipidettä olisikaan. Vaikka ovathan ”ihan sama, en tiedä, päätä sinä” -ihmiset kieltämättä pidemmän päälle melko raskasta seuraa. On kuitenkin eri asia olla mielipiteetön jostakin sellaisesta, jolla ei juurikaan ole merkitystä, kuin jostain oikeasti merkittävästä. Toinen kysymys onkin sitten, että mikä on merkittävää itse kullekin.

Mielipiteillä – ja niiden puutteella –  on merkitystä myös parinvalinnassa. Ylen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Mika Hentunen kirjoitti alkuvuodesta, että Yhdysvalloissa maan poliittinen jakautuminen heijastuu myös deittailuun: eriävät poliittiset mielipiteet voivat olla muuten täydelliseltä vaikuttavassa treffikumppanissa ratkaiseva deal breaker. Entä voiko politiikan opiskelija hyvillä mielin deittailla ihmistä, jolla ei ole poliittisia mielipiteitä juuri lainkaan? Tinderissä ihmiset kertovat bioteksteissään, laittavatko he ananasta pitsansa päälle, ja onhan se ihan hauska läppä, mutta minulle on aivan sama syökö joku pitsansa ananaksella vai ilman. Tai laittaako hän siihen anjovista, kunhan minun ei tarvitse puolittaa anjovispitsaa hänen kanssaan.

Ehkä aina ei kuitenkaan tarvitse olla mielipidettä aivan kaikesta – ainakaan uusimmasta some-alustasta tai siitä, mitä joku toinen laittaa pitsansa päälle. Eikä se tarkoita, etteikö voisi olla kykenevä keskusteluun tai kiinnostunut asioista, eikä etenkään sitä, etteikö voisi mielipiteettömyytensä kanssa olla silti myös vahva ihminen.