Trump muistuttaa enemmän Ismo Laitelaa kuin Adolf Hitleriä

TEKSTI Juho Valta

Ollaan Washington D.C.:ssä vuonna 1983. Saturday Night Live –sketsiohjelman kautta suursuosioon noussut Eddie Murphy käyskentelee arvostetun konserttisalin lavalla ensimmäisessä stand up -spesiaalissaan. Päälleen hän on vetänyt punaisen nahkahaalarin, joka saisi Jani Toivolan kyynelehtimään kateudesta.

Vaaratonta koko perheen huumoria hakemaan tulleet ovat lähteneet kotiin varmasti jo ensimmäisen sketsin aikana. Vaivaisen kymmenen minuutin kuluessa Murphy on nimittäin avautunut esimerkiksi pelostaan kohdata Hollywoodissa homoksi muuttunut Mr T ja esittänyt teorian, jonka mukaan aasialaismiesten stereotyyppinen kevyt kävelytyyli selittyy heidän mikropeniksillään. Suvakkiomatuntoni käskee suuttumaan, mutta eihän näin saatanan tyhmille jutuille voi kuin nauraa.

Tai näin ajattelin vielä pari vuotta sitten. Vuoden 2016 tapahtumien jälkeen kaikkien on kuitenkin ehkä syytä pohtia, kuinka fiksua typerien ideoiden karnevalisointi lopulta on. Poliittisia tv-koomikoita riemastuttaneena mediaspektaakkelina alkanut presidentinvaalikampanja on johtanut siihen, että pillun puristelulla pröystäilevästä kylähuutelijasta on tulossa tämän kuun lopussa Yhdysvaltain presidentti. John Oliverille, Bill Maherille ja kumppaneille tekisi mieli esittää suomikomedian klassikoihin kuuluvan Ponterosa-elokuvan ikivihreä repliikki: ”Joko hymy hyytyi, molopää?”

Trumpin voittoon johtanutta mätäfarssia ovat kotimaan ja maailman älyköt yrittäneet selittää loputtomissa kolumneissaan siitä päivästä lähtien, kun Trumpin naurettavalta kuulostaneesta presidenttiydestä tulikin todellisuutta. Tavoitteena on ollut kehittää suuri teoria, joka yksioikoisesti selittäisi miten moinen hairahdus pääsi taas tapahtumaan. On syytetty amerikkalaisten yliopistokampusten sananvapautta sortavaa poliittista korrektiutta ja vedottu Karl Polanyin teoriaan, jonka mukaan fasismi syntyy yhteiskunnan puolustusreaktiona markkinatalouden raakalaismaisuudelle.

Rasismi ja keski- ja työväenluokan ahdinko selittävät Trumpin kannatusta toki osittain. Noamchomskyja ja heikkipatomäkiä paremman teorian koomisina pidettyjen kandidaattien voittomahdollisuuksista esitti kuitenkin Eddie Murphy juuri siinä samassa irstaassa Delirious-standupissa, jota tämän artikkelin alussa kuvailin.

Murphy uskoi, että 80-luvulla presidentiksi pyrkineellä baptistipastori Jesse Jacksonilla oli oikeasti mahdollisuus voittaa vaalit. Miksi? ”Because white dudes like to vote for the wrong dude as a goof”. Seuraavana päivänä toki hämmästellään, että voittiko se nyt jumalauta oikeasti, mutta tulosten julkistamiseen asti oli ainakin hauskaa.

Murphyn puolivitsillä heittämä hypoteesi on suoranainen profetia esimerkiksi siitä moraalisesta krapulasta, jota Brexitin puolesta äänestäneet britit alkoivat potea ennen kuin päätöksen seuraukset olivat edes alkaneet realisoitua. Uskon, että sama omantunnon tuska iskee myös joihinkin niihin pikkuporvarillisiin kaappimaoisteihin, jotka viime marraskuussa kirjoittivat äänestyslipukkeeseen Trumpin nimen kerätäkseen elinvoimaa poliittista kaaosta aiheuttamalla.

Kyllä, toisin kuin kuvasto Trumpin puhetilaisuuksista on antanut ymmärtää, valtaosa Trumpin kannattajista on pikkuporvareita, ei mitään globaalin kapitalismin päähän potkimia reppanoita, jotka nyrkkiä puiden vaativat vispilätehdastyöpaikkansa takaisintoimittamista Meksikosta. Useimpien arvioiden mukaan Trumpin kannattajien vuositulot ovat keskimäärin 70 000 dollarin luokkaa. Samojen arvioiden mukaan Clintonin kannattajat tienaavat keskimäärin melkein kymmenen tuhatta dollaria vähemmän.

Trumpin kannattajan prototyyppi ei siis mitä todennäköisimmin ole se mediassa toistuvasti esitetty karavaanipuiston punaniska, vaan ennemminkin American Beauty –elokuvan Lester Burnhamin kaltainen elämäänsä kyllästynyt konttorirotta, joka liian monta vakuutusdiiliä myytyään miettii, että voisiko tässä vielä jotenkin räväyttää ja kokea olevansa olemassa. He ovat niitä Max Horkheimerin ja Theodor Adornon kuvailemia etuoikeutettuja odysseyksia, jotka voivat nauttia seireenien laulun hedonistisista iloista, kunhan vain ensin sitovat itsensä mastoon ja luopuvat lopullisesti vapaudestaan.

Vapauden tunteensa riistäjinä nämä oravanpyörän orjat näkevät eliittipoliitikot, jotka lukemattomista puheistaan huolimatta eivät ole saaneet aikaan muutoksia heidän ennalta-arvattaviin elämiinsä. Trumpin voitto symboloi niiden pattitilanteeseen ajautuneiden porvarien itkupotkuraivaria, jotka katkeroituneissa mielissään näkivät ainoana emansipaation mahdollisuutena sen, että he kiepauttavat koko shakkilaudan nurin. Molotovin cocktailin vintiömäinen viskaaminen Valkoiseen taloon oli mahdollista, sillä esikaupunki-idyllin mukavuuksien turvaamina valkonaamoina se ei tulisi maksamaan heille mitään.

Jos Trump todella lähtee toteuttamaan vaalilupauksiaan, maksavat tämän illusorisen kapinaeleen hinnan sen sijaan etniset vähemmistöt, joiden vainoamisesta on kampanjan aikana tullut tietyissä piireissä kansanhuvia. Tässä piilee koko oikeistopopulismin traagisuus. Ei suuri osa Trumpin kannattajista ole mitään kansanmurhaan valmistautuvia hirviöitä, vaan lähinnä onnettomia tylsimyksiä. Pahimmillaan oikeistopopulistit kuitenkin kykenevät valjastamaan näiden ihmisten katkeruuden hirviömäisten päämäärien ajamiseen.

Eddie Murphyn lisäksi Trumpin nousun ja käytännössä kaikki muutkin nykypäivän ilmiöt ennusti David Foster Wallace vuonna 1996 julkaistussa Infinite Jest –romaanissaan, jonka tulisi olla länsimaissa näinä aikoina pakollista luettavaa.

Wallacen noin tuhatsivuisessa tulevaisuudenkuvassa Yhdysvaltain presidentiksi tai tarkemmin Meksikon ja Kanadan osakseen sulauttaneen Organisation of North American Nationsin johtajaksi on noussut Johnny Gentle, menneiden vuosien samettiääninen kakkosluokan laulutähti. Ennenkuulumatonta retoriikkaa kampanjakiertueella käyttänyt Gentle on lumonnut kansalaiset suorasukaisilla lupauksillaan siivota Amerikan saastaiset kadut. Yksioikoiseksi ratkaisuksi ongelmaan hän on tarjonnut katapultin rakentamista, joka linkoaisi Amerikan jätteet Kanadan puolelle. Havaitsetko pahaenteisiä paralleeleja?

Vaikka Gentlen ja Trumpin poliittiset prioriteetit ovatkin erilaiset, ovat molemmat heistä päätyneet valtaan viihdettä palvovan kulttuurin seurauksena. Infinite Jest on masentavan huvittava kuvaus yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat valmiita peräti kuolemaan kokeakseen anomian ikeestä vapauttavat dopamiininousut. Tässä yhteiskunnassa mekin yhä enemmän elämme. Suuri osa jatkuviin ärsykkeisiin tottuneista ihmisistä ei kykene seuraamaan politiikkaa, ellei se tarjoa samanlaisia välittömiä tyydytyksen hetkiä kuin vaikkapa tosi-tv, mobiiliapplikaatiot tai videopelit. Koska älyvapaasta ja murheet hukuttavasta viihteestä on tullut aikamme suosituin elintapa, ei politiikkakaan kiinnosta, ellei siitä muovata draamantäyteistä hupia.

Trump on siis ehkä enemmän kulttuuriteollisuuden kuin äärioikeiston suosion kasvun tuote. Trumpin mielipiteet eivät loppujen lopuksi edes ole erityisen poikkeavia. Aivan samanlaisia visioita ovat vähemmällä itseluottamuksella, perinteisemmällä retoriikalla ja suunnattoman paljon huonommalla menestyksellä esittäneet lukemattomat republikaanipoliitikot jo toistakymmentä vuotta.

Trump ei voittanut, koska Amerikan kansa löysi oman Hitlerinsä, vaan koska se löysi uuden Ismo Laitelansa – tohelon, äkäisen isähahmon, jonka toinen toistaan röyhkeämmät tempaukset takasivat puheenaiheen elottomiin perheillallisiin. Kun spektaakkelin loppu alkoi häämöttää, ajautuivat farssia joka ilta seuranneet epävarmat äänestäjät samanlaiseen eksistentiaaliseen kriisiin kuin salkkarifanit uuden kauden päättyessä. Mitä minä sitten katson? Salkkarifanien pelastuksena ovat toimineet kesäuusinnat, Trump-addikteilta show”n jatkuminen vaati äänestyspaikalle raahautumista.

Toistaiseksi on mielestäni täysin turha spekuloida millaisia seurauksia Trumpin presidenttiydellä tulee olemaan. Koko kampanjataipaleen ajan herran lausunnot ovat olleet niin skitsofreenisiä, ettei niistä ole dedusoitavissa minkäänlaista koherenttia visiota. On toki mahdollista, että Trump on uusi Hitler, ydinaseiden käyttöön valmis megalomaani. On toisaalta myös täysin mahdollista, että Trump on lähinnä presidenttiyden tuottamasta egotripistä nauttiva opportunisti, jolla ei ole sen kummempaa intressiä saada läpi suuria uudistuksia. Molemmat skenaariot ovat tietysti vaarallisia.

Mitä ihmisten tulisi kuitenkin näinä uhkaavina aikoina muistaa on se, että viime vuosisatoina kansalaisille tyrkytetty viihde on ollut käytännössä jokaisen autoritaarisen regiimin elinehto. Hitler piti huolen, että saksalainen elokuvateollisuus tuotti suuren budjetin spektaakkeleja vielä vuonna 1944, jolloin unelmaan vaaleatukkaisesta ja sinisilmäisestä Euroopasta ei olisi uskonut enää edes James Hirvisaari. Nicolae Ceaușescun Romaniassa kansalaiset taas lähtivät taltuttamaan tyrannia vasta, kun hän päätti lopettaa länsimaisten viihdeohjelmien näyttämisen televisiossa.

Ceaușescun kohtalo osoittaa, että vanha viisaus, jonka mukaan yhteiskunta on seitsemän aterian päässä vallankumouksesta, on suunnattoman puutteellinen. Se unohtaa, että leivän lisäksi kansa vaatii sirkushuvinsa.

Vahtikoiraa kesyttäessä

Teksti: Elisa Husu
Kuva: JSN.fi

Tapaus Sipilä saattoi tuntua monelle jälleen yhdeltä kohulta, jolta olisi voitu välttyä paremmalla harkintakyvyllä. Päiviä jatkunut uutisointi Ylen journalistisista käytännöistä ja mediayhtiön poliittisesta puolueettomuudesta oli kuitenkin kuin kylmä suihku: kuumaksi käynyt ilmapiiri vaati herätyksen, joka varmasti herättää. Suomen korkea-asteisesta sananvapaudesta puhutaan niin kotimaassa kuin maailmalla. Journalismi on itsenäisenä instituutiona kehittänyt itseään ja toimittajat omaa ammatti-identiteettiään Journalistin ohjeiden puitteissa. Ohjeet toimivat kuten liberaalin demokratian lait: ne jättävät ihmisille mahdollisimman suuren vapauden toteuttaa itseään niiden asettamien rajojen sisällä. Journalistin ohjeet ovat toimittajalle niin kuin Raamattu Sipilälle – omantunnon perusta.

Ei siis tule yllätyksenä, että kun Sipilän jääviydestä ja hänen sukulaistensa taloudellisista intresseistä kaivosyhtiö Terrafameen uutisoitiin Ylellä marraskuun loppupuolella, niin toimittajat kuin pääministerikin vetosivat juuri Journalistin ohjeisiin. Juttua kirjoittaneiden toimittajien mukaan aihe oli nimenomaan tärkeä julkaistavaksi, sillä kansalaisilla on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Sipilä todella oli päättämässä lisärahoituksesta Terrafamelle, josta oli poikinut urakkatyö Katera Steel -yhtiölle, jonka Sipilän sukulaiset omistavat. Journalisteille vallan vahtikoiran tehtäviin kuuluu juurikin valtaapitävien talouskytköksien selvittäminen ja paljastaminen.

Sipilä kuitenkin vetosi Journalistin ohjeiden kohtaan, jossa kielteiseen julkisuuteen asetetulle henkilölle tulee sallia oikeus esittää näkemyksensä asiasta jo samassa yhteydessä. Puolitoista tuntia kommenttiaikaa ja sähköpostilla lähestyminen ei pääministerille sopinut eikä hän suostunut kommentoimaan asiaa jälkikäteen.

Samaisen illan tapahtumat jatkuivat pääministerin lähetellessä Ylen toimitukseen viestejä, joista suurin osa oli Sipilälle osoitettuja henkilökohtaisia kansalaispalautteita. Viimeinen viesti tuli perjantain ja lauantain välisenä yönä. Sipilä kiukutteli siis perjantai-illan pommittaen toimittajia viesteillä, joita ei ole sopivaa levittää, ja syytti epäsuorasti Ylen juttuja kansalaisten kiihottamisesta itseään vastaan. Kaikki oli Sipilän mukaan “likaista peliä”. Sipilälle asia voi näyttäytyä tältä kannalta, sillä tunnistavathan pelaajat yleensä toisensa.

Pääministeri ehti epäillä Ylen puolueettomuutta ja teroitti näkemystään sanomalla arvostuksensa Yleen olevan “täysi nolla”. Miten Yle sitten reagoi? Päätoimittaja Atte Jääskeläinen ilmoitti toimittajille jatkojuttujen hyllyttämisestä ja maanantai-illan A-studion aiheen vaihdosta. Samalla hän tuli asettuneeksi poikkiteloin Journalistin ohjeita vastaan: journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä. Jääskeläinen otti Sipilän puolen rajoittamalla toimittajien autonomiaa eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Jo keväällä pääministerin vakuutuskuoreen liittyvää uutisointia hillittiin pääministerin kritiikin seurauksena.

Asiasta järjestettiin vielä tiedotustilaisuus, jossa pääministeri pyrki julkisesti ottamaan kantaa siihen, mistä ja kenestä journalistit saavat viestiä. Pääministerin harkitsemattomuus nousi kuulemma perheeseen kohdistetusta paineesta, vaikka perhettä ei syytetty mistään. Kyseessä oli normaali tutkinta Sipilän mahdollisesta jääviydestä.

Myös tutkijat ottivat kantaa asiaan. Mediatutkija Anu Koivunen ihmetteli Suomen Kuvalehdessä, tunteeko pääministeri median toimintatapaa länsimaisessa demokratiassa. Viestinnän professori Esa Väliverronen puolestaan pitää Sipilän toimintaa harkitsemattomana. Professorin mukaan Sipilä ei ymmärrä nykyisiä julkisuuden vaatimuksia avoimuudesta. Kyse on ennen kaikkea siitä, miltä asiat näyttävät. Sipilän viestit näyttävät painostukselta.

Sipilä ei ole vieläkään tottunut vastaanottamaan julkista kritiikkiä, joka kuuluu hänen asemaansa. Ehkä siksi, että vielä ennen vaaleja toimittajien suhtautuminen Sipilään oli verrattain myötämielistä. Risto Uimonen luonnehti uuden puoluejohtajan matkaa pääministeriksi peräti “suomalaiseksi versioksi amerikkalaisesta unelmasta”.

Toimittajat itse siis kehittävät juonta siihen suuntaan, että kertomuksen sankarit ja konnat vaihtavat roolejaan. Väliverrosen mukaan tämä on tyypillistä toimittajien toimintatavoille: uusi henkilö nostetaan jalustalle ja pudotetaan myöhemmin. Journalistit eivät ole Sipilän tapauksessa kuitenkaan alittaneet rimaa ammattietiikan kannalta, vaikka Sipilä väittää toisin.

Journalisteistakin on moneksi. Ylen entinen erikoistoimittaja Pekka Ervasti kritisoi Sipilää muun muassa poliittisesta osaamattomuudesta, taloudellisista kytköksistä ja terveyden tilasta. Ervastin mukaan etenkin nykyisen hallituksen aikana paine ja itsesensuuri ovat kasvaneet toimittajien keskuudessa poliitikoista kirjoittaessa. Syyt Ervastin lähtöön Yleltä ovat jääneet tuntemattomiksi. Huhut kertovat kiristyneistä toimituskäytännöistä. Jos toimittajat menettävät kriittisen äänensä, journalismin olemassaolon tärkeyden voi kyseenalaistaa.

Sipilä ei ole ainoa uhriutuja, joka väittää vetoavansa kansaan aidoilla tarkoitusperillään, mutta jota “pelejä pelaileva” media muka pyrkii mustamaalaamaan. Asemaansa kohdistuvaa kritiikkiä huonosti sietävät poliitikot eivät aiheuta jännitteitä vain yksittäisten toimittajien töihin, vaan myös uutistoimitusten sisälle. Pakkaa sekoittaa, kun päätoimittajat eivät yksiselitteisesti asetu omiensa puolelle.

Valtaapitävien myötäilyä voidaan selittää esimerkiksi vaivannäön puutteella tai ideologisilla syillä. Tapaus Sipilä osoittaa, että jutussa mukana olleet toimittajat eivät ainakaan syyllistyneet edelliseen, mutta jälkimmäisen painoarvosta toimituksen päätöksiin ei tullut selkeyttä. Poliitikot käyttävät hyväkseen epävarmuuden ilmapiiriä. Ylen johdon luulisi tämän tiedostavan.

Teoriassa sun puolella

TEKSTI Adile Sevimli & Oona Pohjolainen

Tunistatko sinä oman lokerosi? Oletko rakentanut sen itse, vai onko joku muu työntänyt sinut siihen?

Lokero määritellään Wikipediassa seuraavalla tavalla: “Lokero on pieni ja yleensä kapea säilytystila. Niitä löytyy yleensä monilta julkisilta paikoilta, kuten työpaikoilta, yläasteilta ja lukioista. Ne vaihtelevat kooltaan, tarkoitukseltaan, rakennukseltaan ja turvallisuudeltaan.”

Määritelmää voisi jatkaa keksimällä lokerolle synonyymeja: ikä, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, yhteiskuntaluokka tai vaikkapa ammatti. Lokero voi olla tukahduttava, mutta toisaalta oman tilansa löytäminen saattaa olla voimaannuttavaa. Olennaista on se, kenen ehdoilla lokeroiminen tapahtuu.

Esimerkiksi verkkoon luodut safe spacet tarjoavat syrjinnästä vapaita alueita: muun muassa Facebookin Feministiryhmän tarkoituksena on toimia sensitiivisenä keskustelualustana, jossa arkikieleen pinttyneitä oletuksia ja yleistyksiä ei toisteta ja jossa jäsenet eivät joudu jatkuvasti perustelemaan oikeuksiaan. Kaikkien ryhmien ei tarvitse olla avoimia kaikille. Niin kauan kuin ryhmän toimintaan ei liity toisen sortamista, se voi toimia rakentavana itsensä toteuttamisen alueena. Yhtä tärkeää voi olla toisaalta huomata, mihin lokeroon ei itse koe kuuluvansa: Anni Taskinen kysyy kolumnissaan, miksi yhdyntä on parisuhteen onnellisuuden mittari.

Journalistin tehtävä on aukoa lokeroita, jotka on totuttu pitämään tiukasti suljettuina. Median velvollisuus on nostaa meteliä siellä, missä on hiljaista – varsinkin silloin, kun meidät yritetään vaientaa. Kuluneena vuonna Ylen ja Juha Sipilän välinen viestien vaihto koskien pääministerin jääviyttä Terrafame-asiassa todisti, ettei sananvapaus ole Suomessakaan itsestäänselvyys, vaan sen toteutumista tulee vaatia ja valvoa. Asiaa pohtii Elisa Husu.

Vuosi 2016 oli lokeroiden vuosi. Populismi ja ääriliikkeet vahvistuivat Suomessa ja ympäri maailmaa ja Yhdysvaltojen presidentinvaalit marraskuussa osoittivat, että myös media on edelleen räikeästi polarisoitunut. Lännen liberaalit joukkoviestimet olivat sokeita oman lokeronsa ulkopuolella olevien ihmisryhmien todellisuuden kokemukselle, joka trivialisoitiin tekemällä Trumpista pelle. Trump-ilmiötä pui Juho Valta. Toinen yllättävä kansanäänestyksen tulos oli Brexit: sosiaalisen median kuplien annettiin määritellä keskustelun kulku ja tabloidit tarjosivat helppoja ratkaisuja muuttoliikekriisin kaltaisiin vaikeisiin kysymyksiin. Kuten Jaakko Hämeen-Anttila Helsingin Sanomissa 5.12. julkaistussa kolumnissaan kuitenkin toteaa, vain populistin ratkaisu on ongelmaton.

Mikäli ainoastaan millenium-sukupolvi olisi äänestänyt, Yhdysvaltojen vaalikartta olisi värjäytynyt siniseksi, kertovat kyselytutkimukset. Brexit oli toinen osoitus sukupolvikuilusta äänestyskäyttäytymisessä: reilut 70 prosenttia uurnille saapuneista nuorista äänesti Euroopan unioniin jäämisen puolesta, mutta joutuvat elämään päinvastaisen vaalituloksen kanssa vanhempaa sukupolvea pidempään. Me päätämme nyt, mihin meidän aikamme historian kirjoissa lokeroidaan. Olemmeko se sukupolvi, jonka aikana äärioikeisto nousi uuteen kultakauteensa vai sukupolvi, joka onnistui avaamaan esimerkiksi sukupuolen ja seksuaalisuuden rajoittavia lokeroita? Suomessa on kuluneena vuonna herätelty keskustelua esimerkiksi sukupuoliluokittelusta alakouluopetuksessa sekä translaista, kuten Elisa Kitusen jutussa.

Yksi yhteiskunnan hyvinvoinnin mittareista on suhtautumisemme niihin lokeroihin, joissa emme itse ole. Kynnys lähteä kotisohvalta kaduille on korkea, kun osoitetaan mieltä asian puolesta, joka ei suoraan kosketa omaa elämää. Tasa-arvoinen avioliittolaki-, Peli poikki- ja Helsinki ilman natseja -mielenilmaukset kuitenkin osoittivat joukkovoiman potentiaalin. Sillä, kuka yhteiskunnan turvaverkkoja tarvitsee ei ole väliä vaan sillä, miten turvaverkot toimivat.

Niin kauan kuin omat etuoikeudet eivät ole uhattuna, on varaa puolustaa toisten ryhmien oikeuksia vain passiivisesti. Kun mielenosoituksessa joskus taistellaan omien oikeuksien puolesta, jokainen toivoo, että myös muihin lokeroihin kuuluvat ihmiset aktivoituisivat.

Kuka pelkää miesasiamiestä

Vähän puhuttu ja paljon parjattu miesasialiike on alkanut nostaa päätään. Twitterissä ja keskustelupalstoilla menistit kommentoivat maailman menoa, ja viesti on selvä: naiset ovat pilanneet tämän maailman. Onko tosiaan mahdollista, että yhteiskunnassa pesii joukko miesasiamiehiä, jotka vihaavat naisia? Selvittääksemme haastattelimme Naisasialiiton Unionin vastaavaa pääsihteeriä Taru Anttosta, Profeministimiesten varapuheenjohtaja Bert Bjarlandia, Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajaa Juuso Ernoa sekä Pihtarihuorat-nimeä kantavaa feministikollektiivia.

”Luulen, että naiset ovat paljon vahvempia ja osaavampia kuin mitä tasa-arvopolitiikka antaa ymmärtää.”

Sanotaan, ettei ole mitään väliä mitä teet, sillä joku loukkaantuu kuitenkin. Oli ongelmana sitten Kiinassa tapahtuva tyttövauvojen tappaminen, sukupuolten väliset palkkaerot tai ilmastonmuutos, on kysymys aina sama: ”Entä miehet?” Usein muistetaan mainita myös sotiemme veteraanit ja kuinka sodassa miehet puolustivat maata samalla kun naiset oletettavasti itkivät rakkaan elättäjänsä perään kotona tekemättä yhtään mitään.

Alun toteamus kuului Miesten tasa-arvo ry:n puheenjohtajan Juuso Ernon suusta. Erno on miesasialiikkeeseen lukeutuvan järjestön perustajia ja toiminut sen puheenjohtajana alusta asti. Järjestö ei ole kovinkaan monelle tuttu, vaikka se onkin Suomen mittakaavassa alansa suurimpia toimijoita.

Miesasialiikkeestä puhuttaessa mieleen nousevat lähinnä ne pisteiden ja pilkkujen väärinkäyttäjät, joiden mielestä miehet ovat luomakunnan kruunuja ja naiset kuuluvat keittiöön. Yksi tulokas miesasialiikkeen saralla on amerikkalaislähtöinen Men going their own way -liike. Se kannustaa miehiä hyppäämään pois oravanpyörästä, hylkäämään parisuhteet ja pelin, jossa ei voi voittaa. Miesten on siis aika luottaa miesseuraan, sulkeutua omaan ”manosfääriinsä” ja haistattaa pitkät naisille ja heidän pyörittämälleen yhteiskunnalle.

Näkyvimmin MGTOW-liikettä edustaa Suomessa Miesasia-sivusto, jonka ulosanti on enintään yhtä vakuuttavaa kuin sanan ”manosfääri” käyttö vakavalla naamalla. Sivuston edustaja suostui haastatteluun, mutta alun myötämielisyys muuttui aikatauluongelmiksi kysymysten vastaanottamisen jälkeen. Edustajalta ei siis onnistuttu saamaan kommenteja liittyen muun muassa lukuisiin misogyynisiin kirjoituksiin. Sivusto mainostaa tarjoavansa suoraa puhetta ja lähettävänsä asiallisia uutiskirjeitä. Se sisältää monipuolisesti tekstejä, joissa puidaan tavallisen miehen ongelmia: naisten rumia treffivaatteita, manipuloivia feministejä ja pillun korkeaa hintaa.

Valittamisen lisäksi sivusto tarjoaa myös vinkkejä esimerkiksi elatusmaksujen välttelyyn. Lokaa kaadetaan niin naisten, naisten kuin naistenkin niskaan. Tekstit ovat anonyymeja muiden kuin muualta lainattujen osalta. Kokonaisuuden kruunaavat esimerkiksi lisäravinteiden ”arvostelut”, jotka sisältävät valmistajan tuotekuvia ja pelkkiä kehuja ilman viitteitä siitä, että tuotetta olisi oikeasti edes testattu. Sivusto lupaa sisällöntuottajilleen anonymiteetin, ”helppo käyttöisen” julkaisualustan ja sisältöjen saattamisen sosiaalisiin medioihin ”miljoonien ja taas miljoonien” saataville.

Tässä kohtaa on varmaan syytä mainita, että sivustolla on Facebookissa 512 tykkääjää. Sivustoa on käsitellyt esimerkiksi Nyt, jota sivustolla kuvataan naistenlehdeksi. Kyseisen ”naistenlehden” sivustoa käsittelevä pätkä on kokonaisuudessaan tässä: ”Suomessa MGTOW-sanomaa levittää ainakin kärjistäviä otsikoita käyttävä Miesasia.fi -sivusto, jolla tosin on marginaaliset 231 Facebook- fania.” Kun ottaa huomioon vielä sivuston edustajan haastattelut estävät tiukat aikataulut, näyttäisi siltä, että mikäli naisten ylivallan kaataminen on Miesasia-sivuston varassa, joutuvat kiltit miehet elättämään heitä sortavia naisia vielä pitkän aikaa.

MGTOW-liike ei ole Anttoselle eikä Bjarlandille tuttu. Bjarlandia liikkeen keskeisimmät ajatukset naurattavat. ”Kuulostaa ikävältä”, hän toteaa ja arvelee liikkeen taustalla vaikuttavan esimerkiksi parisuhteissa koetut pettymykset. Myöskään Pihtarihuorat- feministikollektiivin jäsenet eivät ole kuulleet eivätkä edes kiinnostuneet asiasta. Erno tietää kyllä liikkeen, mutta se ei hänen mukaansa edusta sitä, mitä Miesten tasa-arvo ry ajaa. Miesasia-sivusto on siis onneksi misogyniansa kanssa marginaalissa, eikä tuo liikkeelle uskottavuutta tai julkisuutta. Ikävä kyllä sivusto edustaa sitä tyyliä, joka usein mielletään miesasialiikkeelle ominaiseksi.

Millaista tyyliä miesasialiike sitten oikeasti toteuttaa? Esimerkiksi Miessakit, Vihreä miesliike ja Miesten tasa-arvo eivät syytä naisia miesten ja koko yhteiskunnan ongelmista. Järjestöt julkaisevat tiedotteita, lausuntoja ja kommentoivat tasa-arvoon liittyviä uutisia. Henry Laasasen kaltaisten kärkkäiden persoonien lisäksi jäseninä on ihan tavallisia miehiä. Erno kuvailee esimerkiksi avioeroa tapahtumaksi, joka voi saada miehen ajattelemaan, että ympäröivä yhteiskunta ei olekaan niin tasa-arvoinen kuin hän on tähän asti luullut.

Miesasialiike ei siis lähde liikkeelle siitä, että naiset tulisi tunkea takaisin sukkia parsimaan, vaan kiinnittää huomiota niihin keskusteluihin ja säädöksiin, joissa miesten näkökulma on unohdettu. Tällainen on Ernon mukaan esimerkiksi pakolaiskeskustelu.

”Konfliktivyöhykkeellä nuoret miehet ovat kaikkein suurimmassa vaarassa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteivät naiset, lapset ja vanhukset olisi myös. Usein miehet ovat kuitenkin niitä, jotka tapetaan ensimmäisenä. Tottakai se on aika ymmärrettävää, että tällä porukalla on tietty motivaatio lähteä sieltä äkkiä livohkaan, varsinkin jos on tällainen sisällissodan kaltainen tilanne kuten Syyriassa, jossa ei automaattisesti ole niin sanottua omaa puolta.”, Erno selittää. Hän kuvailee miesten olevan perinteisesti käytettävissä – nuoria miehiä lähetetään sotimaan ja heidän oletetaan uhraavan henkensä.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland kritisoi miesasialiikettä esimerkiksi väkivallasta ja muista sellaisista aiheista, joissa mies voisi olla useammin syyllinen kuin uhri, vaikenemisesta. Bjarlandin mukaan esimerkiksi Miessakit-yhdistys ei halua leimautua virallisesti antifeministiseksi, mutta rivien välistä voi lukea heidän kokevan tilanteen usein sukupuolten väliseksi sodaksi. Näissä piireissä Profeministimiehet nähdään pettureina. ”Valveutuneimmat miehethän alkavat tajuta, että kohta miehet ovat niitä, jotka tarvitsevat feminismiä”, naurahtaa Bjarland.

Miesasialiike nähdään usein vastavoimana feminismille, mutta mitä feminismi oikeastaan on? Kielitoimiston sanakirjan määritelmä feminismille on seuraava: ”naisen yhteiskunnallisen aseman parantamiseen ja sukupuoliroolien muuttamiseen tähtäävä radikaalinen liike, nais(asia)liike”. Naisasialiitto Unionin vastaavan pääsihteerin Taru Anttosen mukaan tasa-arvo on feminismin tavoite ja feminismi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Henkilö, joka kutsuu itseään feministiksi, mutta ei kannata aitoa tasa-arvoa, ei ole ymmärtänyt feminismin merkitystä.

Erno käsittää asian toisin. Hänen mukaansa feminismi tarkoittaa nimenomaan naisasialiikettä. Hän ei kuitenkaan teilaa feminismiä – miesasialiike ja feministit jakavat Ernon mukaan saman tavoitteen, tasa-arvon. Ero on Ernon mukaan liikkeiden lähtökohdissa, painopisteissä ja teemoissa. Ernon mukaan feminismi on ideologia, jolla ”aina välillä tuntuu olevan tämmöinen perinteinen patriarkaalinen systeemi, joka selittää suurin piirtein kaiken maailmassa”, kun taas miesliikkeeltä tällainen teoreettinen viitekehys puuttuu.

Ernolle tasa-arvo sukupuolten välillä on esimerkiksi sitä, että henkilöllä on sukupuolestaan riippumatta samat oikeudet, velvollisuudet ja mahdollisuudet. Erno tuo esiin myös sen, että osa feministeistä ei näe tasa-arvoa lainkaan samalla tavalla kuin miesasialiike. Hän ei halua kuitenkaan määritellä miesasialiikettä feminismin kautta anti- tai profeminstiseksi. Ernon ajatukset tasa-arvosta ja toisaalta feminismistä ovat siis jokseenkin ristiriitaiset, eikä hänellä selvästikään ole täyttä ymmärrystä feminismin tavoitteista.

Profeministimiehet-yhdistyksen varapuheenjohtaja Bert Bjarland sen sijaan määrittelee yhdistyksen juuri feminismin kautta. Bjarland korostaa, ettei ole feministi, sillä ei koe voivansa ikinä täysin ymmärtää sitä, miltä tuntuu olla nainen tässä yhteiskunnassa. Profeministimiehet tukevat feminismiä esimerkiksi levittämällä tietoa naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastustavasta White Ribbon -kampanjasta.

Bjarland itse on ollut Profeministimiehien edustajana mukana esimerkiksi Amnestyn Joku raja -kampanjassa. Hän kuvailee olevansa vastaavissa projekteissa usein ainoa mies. Järjestön toiminta on hiipunut viime vuosina, joten jäsenet pohtivat lapun laittamista luukulle ja liittymistä Feministiseen puolueeseen. ”Mahdollisesti perustettaisiin sinne joku miesjaosto”, Bjarland pohtii.

Mikäli feminismin aito perusajatus ei ole kaikille tuttu, ainakin termi feminazi on.

Nimityksellä tarkoitetaan miehiä vihaavaa raivotarta, joka ei ymmärrä kotiäitejä ja vaatii naisille 666 kertaa korkeampaa palkkaa. Anttosen mukaan feminazi on lähinnä urbaani legenda ja valitettava osoitus siitä, että antifeministit ovat saaneet väärän mielikuvansa elämään.

”Ruotsissa tilanne on aika erilainen kuin Suomessa. Siellä lähes kaikki puolueet ovat julistautuneet feministisiksi, eikä sanalla ole yhtä negatiivista leimaa kuin mikä sille Suomessa ollaan onnistuttu luomaan.” Myös Bjarland puhuu Suomen asenneilmaston eroista länsinaapuriin verrattuna. ”Täällähän feminismi määritellään usein niin, että se on oikeuksien ottamista miehiltä ja antamista naisille. Ruotsissa tasa-arvoa on, että sukupuolen ei pitäisi mitenkään määritellä ihmisen oikeuksia tai velvollisuuksia, vaan olla tavallaan näkymätön.”

Länsituulen soisi saapuvan jälleen ja tuovan muutakin kuin lämpimän viestin, sillä antifeminismiä on havaittavissa eri puolilla yhteiskunnallista keskustelua. On täysin hyväksyttävää ilmoittaa kannattavansa tasa-arvoa ja ettei ole feministi – tai että ei kannata feminismiä, sillä ei vihaa miehiä. Antifeminismin salonkikelpoistuminen huolestuttaa Naisasialiitto Unionia. Anttonen uskoo, että etenkin antifeminististen naisten tapauksissa kyse on kuitenkin väärinkäsityksestä. Feminismi kun ei ole miesvihaa.

Mistä kumpuaa tarve miesasialiikkeelle, jos feminismi edustaa kaikkia sukupuolia? Kaikkien mukaan feminismi ei aja jokaisen sukupuolen, vaan pelkästään naisten etuja. Kokevatko miehet olevansa uhattuina ja nousevat siksi vastarintaan?

Erno ei ajattele asian olevan näin. Hänen mukaansa miesten ongelmista on puhuttu vähemmän eikä niihin olla yhtä halukkaita puuttumaan. Anttonen arvelee, että jotkut kokevat tutun ja tietyllä tapaa hyväksi havaitun roolinsa olevan uhattuna ja haluavat siksi puolustaa perinteisiä arvoja.

”Huomioimatta jää, että feminismi nimenomaan laventaisi sukupuolirooleja, jotta kaikenlaiset miehenä ja naisena olemisen tavat olisivat hyväksyttyjä. Sukupuolia on myös enemmän kuin kaksi, feminismi tarkoittaa vapautta olla oma itsensä.”, Anttonen täsmentää. Pihtarihuorat-nimeä kantavan feministikollektiivin jäsen Gertrud Rosegarden taas kuvailee tarpeen olevan vanhan maailman äänekkäitä kuolinkorahduksia.

Kaikki haastatteluun vastanneet tunnustavat sukupuolten kirjon olevan moninainen. ”Binääriajattelusta on luovuttava ja lainsäädäntöä muokattava, jotta sukupuolten moninaisuus tunnustetaan kaikilla tasoilla”, kommentoi Pihtarihuorat-kollektiivin jäsen nimimerkillä Sullemäen Anna. Edes konservatiiviseksi mielletyn miesasialiikkeen Erno ei allekirjoita väitettä vain kahdesta sukupuolesta. ”Ihminen tietysti on mitä on. Lähtökohtaisesti kaikilla pitäisi olla samat oikeudet ja samat velvollisuudet. Tottakai tämä koskee kaikkia siitä riippumatta, mitä he ovat tai miksi he kokevat itsensä”, Erno toteaa.

Naisten kokemasta seksuaalisesta ahdistelusta ollaan myös samoilla linjoilla. Bjarland, Anttonen ja Erno puhuvat kaikki kulttuurista ja asenteista. Bjarlandin ja Ernon mukaan kyse on myös häpeästä: miehen voi olla vaikeampi kertoa joutuneensa rikoksen kohteeksi. Uhri voi pelätä leimautuvansa, menettävänsä kasvonsa. Bjarland huomauttaa, että seksuaalisuutta käytetään usein myös vallan välineenä. Bjarland tai Erno eivät käsittele naisten leimautumista tai häpeän tunteita. Seksuaalisuus vallan välineenä jää myös vaille syvällisempää pohdintaa.

Erno tuomitsee slutshamingin, ahdistelevien viestien lähettelyn ja baarikähminnät. Hän ei myöskään laske himokkaiden viestien lähettelyä kehuna otettavaksi huomioimiseksi. Esimerkiksi #tissiviikko-kampanjaan osallistuneiden saamat törkyviestit eivät Ernon mukaan ole oikeutettuja, vaikka hän onkin hieman epäileväinen kampanjan toimintatapojen suhteen. Hän kuitenkin korostaa, että alatyylinen heittely ei ole missään nimessä hyväksyttävää eikä rakentavaa.

Määrittelyeroista huolimatta Naisasialiitto Unionilla ja Miesten tasa-arvo ry:llä on suhteellisen paljon yhtymäkohtia. Molemmat kannattavat esimerkiksi asevelvollisuuden tasa-arvoistamista ja isien aseman parempaa huomioimista huoltajuuskiistoissa. Myös järjestöjen vaikuttamistavat ovat samantyyliset. Toisin kuin internetissä anonyymisti toimivat Pihtarihuorat tai Miesasia-sivusto, nämä kaksi toimivat virallisempia reittejä. Molemmat pyrkivät muuttamaan yhteiskunnan epätasa-arvoistavia rakenteita etenkin lainsäädännön kautta, vetoamalla päättäjiin ja osallistumalla julkiseen keskusteluun.

Erno ei kuitenkaan usko, että järjestöillä on yhtäläiset mahdollisuudet vaikuttaa. Hän kuvailee tapausta, jossa Miesten tasa-arvo ry ei saanut tilaa tasa-arvopäivillä, vaan joutui puhumaan ”suurin piirtein seinille”. Valtavirtamedia on hänen mukaansa värittynyttä: esimerkiksi parisuhdeväkivallasta puhuttaessa kaikki haastateltavat saattavat olla naisia, jolloin syntyy kuva, että ongelma ei kosketa miehiä.

Yhdistys esittää usein sosiaalisessa mediassa hyvin kärkkäitä kommentteja. Edustavatko nämä kommentit tosiaan järjestöä ja sen toimintamalleja? ”Eivät”, vastaa Erno. Hänen mukaansa rajut kommentit ovat välttämättömiä huomion saamiseksi. ”Jos kommentit ovat hyvin perusteltuja ja hyvin monipuolisia, niin ne käytännössä häviävät kun kukaan ei vastaa niihin ja mitään ei tapahdu”, hän kuvailee.

Erno myöntää järjestön kärsivän jonkinlaisesta julkisuusongelmasta. Hän ei kuitenkaan näe tarpeellisena irtisanoutua Miesasia- sivuston tyylisistä julkaisuista. Ernon mukaan irtisanoutumiselle ei ole nähty tarvetta, sillä he eivät ole koskaan väittäneet olevansa yhteyksissä Miesasia-sivuston tyyppisiin tahoihin.

Mielipiteitä jakavista puheistaan tunnettu Henry Laasanen nostetaan usein miesasialiikkeen kasvoiksi. Myöskään tämä ei ole Ernon mielestä ongelma, sillä vaikka useat Laasasen mielipiteet eroavatkin järjestön linjasta, on joukossa myös yhteisiä arvoja. Erno ei osaa kommentoida sitä, onko Laasasen esittäminen julkisuudessa liikkeen puhujana ongelmallista. Järjestön julkisuuskuva on jokseenkin sekalainen.

Tasa-arvokolikon kaksi puolta pidetään visusti erillään. Pyritään luomaan kuvaa jonkinlaisesta sukupuolten välisestä sodasta, jossa kukaan ei voita. Feministit ja maskulistit asetetaan lähtökohtaisesti vastakkain. Miksi he eivät tee yhteistyötä?

Anttonen korostaa, että Unionin yhteistyöperiaatteisiin kuuluu, että kenen tahansa kanssa ei leikitä. Unioni ei tee yhteistyötä eikä suostu keskustelemaan lainkaan esimerkiksi sellaisten antifeminististen tahojen kanssa, jotka eivät kunnioita ihmisoikeuksia. Ei siis riitä, että jossakin asiassa olisi samat tavoitteet, vaan yhteistyömahdollisuuksia punnittaessa tarkastellaan koko kuvaa.

Erno lisäisi yhteistyötä feministien kanssa mieluusti. ”Me ei ajeta paluuta mihinkään 50- luvulle eikä meillä ole mitään utopistisia ajatuksia”, Erno tiivistää. ”Me ei vaadita mitään ihmeitä vaan pikkuisen tasapuolisempaa linjaa. Sen nyt ei pitäisi olla keneltäkään pois.”

Voisivatko feministit ja maskulistit siis kohdata neutraalilla maaperällä?

Sitä Erno toivoo. ”Silloin kun itse olen ollut esimerkiksi naisjärjestöjen edustajien kanssa tekemisissä, niin ei meillä ole ollut mitään ongelmaa – ei oltu toistemme kurkuissa kiinni tai mitään sellaista. Ihan sivistyneesti on voitu asioista keskustella, vaikka oltaisiin ehkä joistain asioista oltu eri mieltäkin.” Hän lisää, että järjestön kritiikki kohdistuu viranomaisiin ja poliittisiin päättäjiin – ei naisiin. Esimerkiksi poikien huonompi koulumenestys ei ole naisten syytä, vaan tilannetta ylläpitävät asenteet ja rakenteet, sekä yksilöiden oma toiminta.

Ongelmana tuntuu olevan ennen kaikkea tiedon puute – maskulistit näkevät feministien ajavan vain naisten asioita ja toimivat siksi vastavoimana. Median rooli tiedon välittäjänä korostuu, kun osapuolet eivät tunne toisiaan kunnolla. Anttonen ja Erno puhuvat molemmat median luomasta turhasta vastakkainasettelusta. Erno kuvailee tilannetta harmillliseksi. ”Jos jotain toistetaan tarpeeksi monta kertaa, niin ajatellaan, että näinhän se on.”

Klikkijournalismin vallatessa lisää tilaa ei ole yllättävää, että vain kärkkäimmät kommentit saavat julkisuutta. Kärjistäen voisi sanoa, että media myös ylläpitää luomaansa vastakkainasettelua.

Välejä hiertää myös kokemus suosimisesta. Miesasialiikkeen piirissä median koetaan antavan feministeille enemmän tilaa. Erno myös arvelee feministien saavan valtion tukea, toisin kuin Miesten tasa-arvo ry, sillä tasa-arvo käsitetään usein naisasian teemaksi. Anttonen teilaa nämä väitteet ainakin Unionin kohdalta. Unioni saa valtion tukea vain opetusministeriöltä, ja tuen turvin kustannetaan järjestön Tulva-lehteä. Muu toiminta rahoitetaan esimerkiksi jäsenmaksuilla ja kiinteistöjen vuokratuloilla.

Olisiko yhteistyö sitten mahdollista, jos molemmat osapuolet olisivat täysin perillä vastapuolesta? Ehkäpä. Mikäli molemmat osapuolet ilmoittavat pyrkivänsä tasa-arvoon, voisi yhteistyön odottaa onnistuvan. Voisiko yhteistyö sitten tulevaisuudessa synnyttää laajemman liikkeen tasa-arvon edistämiseksi?

Anttonen ei tyrmää ajatusta. Hän kuitenkin toivoisi miesasialiikkeiltä voimakasta irtisanoutumista rasistista ja naisvihamielistä mölyä pitävistä tahoista. Rapautuneen julkisivun vuoksi miesasialiike ei näyttäydy kovinkaan houkuttelevana yhteistyökumppanina.

Miksi yhteistyötä tulisi edes tehdä? Molemmat leirit vaikuttavat olevan tyytyväisiä omaan toimintaansa. Erno arvelee, että naisasiajärjestöillä ja etenkin tasa-arvoviranomaisilla ei olisi voimien yhdistämisessä ”mitään voitettavaa” ja että muutos vaatisi heiltä enemmän kuin vaikkapa Miesten tasa-arvo ry:ltä. Vallan yhteistoiminnallisen puolen huomioiminen voisi kuitenkin olla avuksi. Monen pienen järjestön valta olisi yhdessä suurempi kuin yhden ison toimijan – tässä tapauksessa konservatiivisten ja kapeakatseisten kansan syvien rivien – ja näin kykeneväinen suurempaan hyvään. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi.

Tällä hetkellä tasa-arvon tiellä on vielä monia esteitä. Bjarland pukee sanoiksi niistä suurimman: ”Ei se kauheasti kiinnosta tällaista kadunmiestä, feminismi.” Siinä Bjarland on oikeassa ja samalla väärässä. Feminismihän kiinnostaa kadunmiehiä – esimerkiksi sellaisia kuin Juuso Erno. He eivät vain osaa kutsua sitä siksi.

Vastine: NYT meni metsään!

Nyt-liite kysyi lokakuussa 2016 viestinnän uusilta opiskelijoilta, miksi viestintä ja journalismi naisistuvat ja onko naisistuminen ongelma. Ongelmallinen oli lähinnä Nyt-liitteen oma otsikko, jonka kysymykseen jutussa ei kuitenkaan etsitty vastausta. Viestinnän professori Esa Väliverronen heitti Twitterissä kysymyksen journalismin naisistumisesta eteenpäin Groteskille.

TEKSTI Alli Alho & Adile Sevimli

Juho Typön kirjoittamassa jutussa “Helsingin yliopistoon pääsi opiskelemaan viestintää vain naisia – miksi viestintä ja journalismi ”naisistuvat” ja onko se ongelma? Kysyimme opiskelijoilta” (Nyt-liite, 11.10.2016) irrotetaan ilmiö kontekstistaan.

Jutussa ei taustoiteta eri alojen sukupuolittumisen historiaa, saati tulevaisuuden näkymiä siitä, mitkä todellisuudessa ovat ne alat, jotka naisistuvat esimerkiksi prekarisoitumisen prosessin tuloksena. Koemme, että jos jonkin alan naisistuminen esitetään jo otsikkotasolla ongelmallisena, olisi lukijalle antoisaa päästä analysoimaan ilmiötä oikeaan historialliseen kontekstiin asetettuna.

Eeva Jokisen artikkelissa Prekaari sukupuoli (Naistutkimus, 2013) käsitellään työn feminisoitumista 2000-luvulla kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin, naisia siirtyy entistä enemmän työelämään. Tämä tarkoittaa sitä, että alat ovat alunperin olleet miesvaltaisia ja naiset ovat tulleet töihin miehiä myöhemmin. Naisistuminen siis liittyy ajatukseen naisten siirtymisestä viimein myös perinteisesti miesvaltaisille aloille, Jokinen toteaa. Jostain syystä miehet eivät kuitenkaan ole valtaamassa perinteisesti naisvaltaisia aloja.

Pohjoismaissa palkkatyö hyvinvointivaltion perustana vapautti naiset kodeista kartanoille. Suomessa naiset alkoivat työskennellä poikkeuksellisen aikaisin sotien jälkeen, mutta eivät samoilla aloilla, palkoilla tai asemissa kuin miehet. Jokinen huomauttaa Valtioneuvoston vuoden 2010 selontekoon vedoten, että työnjako ja palkkaerot sukupuolten välillä kuvaavat vieläkin työmarkkinoita. Korkeat virat täytetään edelleen all-male -paneelein.

Toiseksi, työolosuhteet muuttuvat: pätkä- ja osa-aikatyöt, alhaiset palkat, heikko työsuhdeturva ja muut perinteisesti naisaloja kuvanneet attribuutit tulevat tutuksi yleisen prekarisoitumisen, elämän epävarmuuden aikana. Feministit ovat huomauttaneet, että naiset ovat itse asiassa aina olleet prekaareja. Työolot ovat nousseet julkiseen keskusteluun vasta, kun niistä kärsii myös etuoikeutetumpi sukupuoli.

Nyt-liitteen klikkiotsikko jaettiin sekä sen omilla että Helsingin Sanomien Facebook-sivuilla. Tekstin puutteellinen taustoitus innosti kommenttiketjuissa muun muassa ehdotuksiin mieskiintiöiden perustamisesta. Sen sijaan, että kysyttäisiin, miksi naiset ovat pääasiassa edelleen niitä, jotka tekevät matalapalkkaisia kasvatus- ja hoitoalan töitä  ja miksi kyseiset alat eivät houkuttele miehiä, tyydytään yksinkertaiseen kysymyksenasetteluun ja yksinkertaiseen ratkaisuun.

Edes pikainen kertaus siitä, miksi naiskiintiöt yleensä ovat olemassa, olisi voinut avata naisten sortamisen historiallista kehityskaarta sitä tuntemattomille. Kiintiöitähän ei parhaimmassa tapauksessa tarvittaisi lainkaan, mikäli naiset eivät olisi koskaan työmarkkinoiden altavastaavia olleetkaan. On mielenkiintoista, että Nyt-liite haluaa käsitellä ongelmana kehitystä, jossa naiset ovat vallanneet alaa, jonka työolosuhteet muuttuvat yhä epävarmemmaksi.

Johanna Wahlroos on tutkinut Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineesta vuosina 2002-2010 valmistuneiden sijoittumista työmarkkinoilla. Ainoastaan 29 prosenttia toimi journalisteina. Journalismi ja viestintä naisistuvat, mutta onko 24:n henkilön otos yhden vuosikerran viestinnän opiskelijoita oikea lähde tutkia asiaa? Suomessa opiskellaan toimittajiksi muissakin oppilaitoksissa, joissa suurempi osuus kuin vajaa kolmasosa valmistuneista suuntaa journalisteiksi. Toki naisistumisen kysymyksen suuntaaminen kenelle tahansa opiskelijalle on hieman hassua – minkä sille voi, että vuosikurssilaiset sattuvat olemaan saman sukupuolen oletettuja? Jos toimittaja on huolissaan siitä, onko miesten nykyään vaikeampaa työllistyä journalisteiksi, vastausta kysymykseen tuskin kannattaa kysyä naisopiskelijoilta.

Nyt-liitteen otsikko liittää yhteen kysymyksen miesten ja naisten työllistymisestä tietyllä alalla, vaikka ilmiöiden taustat ovat hyvin erilaiset. Valitettavasti julkaistut tutkimukset työmarkkinoiden sukupuolijakaumasta pohjautuvat lähinnä binääriseen sukupuolitypologisointiin ja siksi myös tässä vastineessa asiaa lähestytään kaksijakoisesta näkökulmasta. Hieman pintaa syvemmältä raapaistessa voi todeta, että jokaisella alalla ja sen sukupuolittuneisuudella on oma historiansa.