November blues

TEKSTI Anna Kananen KUVITUS Inka Salminen

Miten se tapahtuikaan silmänräpäyksessä, aivan huomaamatta. Herättyäni herätyskellon piippaukseen olin, kuten aina, keittänyt kahvia ja istuskellut kotona pari tuntia tekemättä juuri mitään.

Ulkona havahduin siihen, että eilisen pudonneet lehdet ja keltaiset ja oranssit puut olivat vaihtuneet paljaisiin oksiin sekä paljaaseen, harmaaseen katukiveykseen, joka vasta hetki sitten oli peittynyt pudonneiden lehtien alle. Ilma oli muuttunut hyytäväksi, ja olin tottuneesti pukeutunut toppatakkiin, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan siitä, missä välissä lämpötila oli alkanut lähestyä pakkasasteita.

Samalla ajatukset olivat aivan huomaamatta – niin, vaihtuneet. Lähikapakan ohi kulkiessani en enää ajatellut joka kerta sinua, tai vaikka ajattelinkin, oli se huokaus menneestä, sekoitus ikävää ja helpotusta, iloa ja unohtuneita hetkiä. Ei enää pelkkää syvää, mustaa surua.

Kipu oli siirtynyt muualle, muihin hetkiin ja muihin menetettyihin ihmisiin. October blues, ajattelin.

Mutta niin, ei ollut lokakuu. October bluesista tuli November blues, sama kai se.

Ja yhtäkkiä, huomaamatta, vuosi oli vaihtunut ja samat asiat seurasivat toisiaan. Vappuaaton aamuna sää oli upea, aurinko paistoi ja ihmiset ympärillä olivat iloisia, mutta illan tullen kadut täyttyivät lasinsiruista ja rikkoutuneista ihmissuhteista, kyyneleistä ja läikkyneestä kuohuviinistä. Mutta olivat ihmiset iloisiakin, pariskunnat tai juhlahumussa toisiinsa ihastuneet jatkoivat kohti samoja makuuhuoneita ja samoja ajatuksia.

Elokuisena aamuna ajatukset olivat palanneet jälleen sinuun – sillä erotuksella, että sinä tarkoitit tällä kertaa eri asioita, eri asuntoa, erilaisia unelmia ja eri kapakoita. November blues vasta edessä.

Yhdessä hetkessä ei yhtään mitään, mutta kuitenkin kaikki oli tapahtunut.

G. (Osmo A.) Wisio

TEKSTI Rosa Kaimio ja Emma Viitanen KUVITUS Inka Salminen

Mediamaisema on murroksessa. Yleisöistä kilpaillaan yhä kovemmin. Groteskin toimittajien innovointipäivässä pohditaan lehden tulevaisuutta.

Emma: Laskin nopeasti, että Valtsikassa on tyyliin kahdeksan ainejärjestölehteä. Kahdeksan! Siis pelkästään politiikassa ja viestinnässä on kaksi, ja mä veikkaan, että kohta tulee Vallalta oma lehti.

Rosa: Varmaan joku “Valtamedia”.

Emma: Niinpä. Mut siis mulla olis tällainen villi ehdotus, nyt kun tavoitteena oli keksiä innovatiivisia ideoita uusien lukijoiden houkuttelemiseksi. Älä tuomitse heti. Hesariinhan tuli tää uusi “HS Visio”. Mä luin jostain, että jotkut kolmekymppiset miesoletetut ei lue Hesaria ja sen takia niille luotiin tällainen uusi kokonaisuus. Epäilen, että meiltä puuttuu tää lukijakunta myös. Pitäisikö tätä meininkiä tuoda myös Groteskiin?

Rosa: Todellakin! Kun meitäkin syytetään lukijakunnan yksipuolisesta huomioinnista. Pelkkiä naisoletettuja ja feminismiä. “Ihme taidelehti”. Niin ehkä tällä me löydetään Groteskille uutta yleisöä. 

Emma: Tosi hyvä. Röyhkeää, rietasta, relevanttia ja pöhinäistä. Tästähän keksii vaikka mitä! Luin Visiosta jutun, jossa haastateltiin 35:ttä alle 35-vuotiasta menestyjää. Ne kerto siinä muun muassa elämänohjeita, jotain sellaisia “You only live once” -henkisiä. Venaas, mä googlaan yhden niistä.

*Näpyttelyä*

Emma: Noniin. Yks täällä sanoo, että ”Believe in yourself and be kind, and amazing things will happen”. Niin sit me voitaisiin kerätä inspiroivia elämänohjeita medialaisilta. Tyylin “Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

“Believe in yourself and be kind… and drink Gambina.”

Rosa: Siis ihan fantastinen idea! Ehkä joku kertoo meille myös miten olla ajamatta itseään burn outiin tai miten saada oman alan harkka orientaatioviikolla. Sekä tietenkin opintolainan parhaat sijoituskohteet. Thirstyn kanta-asiakaskortin ohella.

Emma: Luin myös Visiosta jutun, jossa joku nuori menestyjä kertoi, että hän pitää nykyään viikonloput ja arki-illat vapaana. Oli kyllä vähän ahdistavaa, kun se päättyi tyyliin “ihanaa, kun nuoriso menestyy!” Mutta entä jos ei menesty? Mä ainakin vain pötköttelen, mutta toisaalta sain just ristikkolehden täytettyä. Success.

Rosa: Just hyvä. Sit tarvitaan järeemmät aseet, eli joku kokeneempi miespuolinen asiantuntija kommentoimaan. Niistä meillä ei ole onneksi pulaa.

Emma: No ei oo. Vaikka Valtsikassa on enemmän naisoletettuja, niin silti ne on aina miehet, jotka on äänessä. Eiköhän joku niistä suostu kommentoimaan. 

Rosa: Ehkä pitäisi ottaa joku vielä vanhempi tyyppi, kun sitten valinnassaan voi vedota siihen, että ajat ovat olleet mitä ne ovat olleet, naisia ei vain ollut tekemässä viestinnän tutkimusta.

Emma: Lainataan vain Wiion lakeja?  

Rosa: Loistavaa! Ensinnäkin, tommoset ytimekkäät universaalit totuudet on niin se, mitä Vision journalismissa rakastetaan. Toisekseen, me voidaan nimetä tää juttu Wisioksi. 

Emma: Groteski Osmo A. Wisio. Fiilaan!

Rosa: Täydellistä, meillä on brändäys hallussa! Mietin tässä vain, että entä jos meille käy kuin HS Visiolle? Eli tehdään paperilla ihan ok mutta kapeakatseinen journalistinen siirto, ja joudutaan sen myötä koko muun Suomen mediakentän pilkan kohteeksi? Unohdetaan röyhkeys, riettaus ja relevanttius, ollaan vain pöhinää. Emma: Totta. Wiiokin sanoo, että viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta. Ehkä mietitään tätä ideaa vielä. Mitähän muita mulla täällä oli… Timo Haapala vakiokolumnistiksi?

Koittaako joskus aika, jolloin valtiotieteellisen nimi vaihtuu?

TEKSTI Otava Ojanperä ja Sanna Halunen KUVITUS Maija Harju

Ilmasto-, pakolais- ja terveyskriisien myötä on viimeistään käynyt selväksi, että keskinäisriippuvaisessa maailmassa kansallisvaltioiden suvereniteettiin perustuvat päätöksentekojärjestelmät toimivat itseään vastaan ja niitä on muutettava. Valtion aseman heikentyessä myös yhteiskuntatieteitä tutkivan tiedekunnan nimen vaihtaminen tulee ajankohtaiseksi. 

Valtsikalaiset. Määritelmällisesti akateemisesti koulutettuja. Tämän lisäksi valtavalla enemmistöllä niin opiskelijoiden kuin henkilökunnan osalta valkoihoisia, (ainakin tulevaisuudessa) keskiluokkaisia, vaihto-ohjelmien ja harjoitteluiden myötä kansainvälisiä pienpanimo-oluiden maistelijoita. Usein eri tavoin yhteiskunnallisesti aktiivisia, feministejä, ilmastonmuutoksesta huolestuneita lihaa vältteleviä UFF:n kanta-asiakkaita. Ja ennen kaikkea merkittäviä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä. 

Opintojen ja ulkomaanharjoitteluiden ja -vaihtojen myötä maailman keskinäisriippuvuus ja globaalit valtahierarkiat ovat meille peruskauraa. Tiivis yhteys valtioon niin työnantajana kuin koulutusjärjestelmän rahoittajana sekä valtion voimakas asema kulttuurissamme hyvinvoinnin mahdollistajana tekee kuitenkin haasteellisemmaksi “oman” valtion vallankäytön havainnoinnin. 

Nykyisen kv-järjestelmän parasta ennen -päiväys meni

Jo 1990-luvun alussa David Held kritisoi päätöksentekojärjestelmiämme, jotka on rakennettu kansallisvaltiokeskeisen systeemin osaksi. Globalisaation myötä toisten valtioiden ja isojen, monikansallisten yritysten ja muiden organisaatioiden päätökset vaikuttavat ihmisiin, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia vaikuttaa näihin prosesseihin. Held ehdottaa ratkaisuksi globaalin hallinnon järjestelmää, joka ottaisi huomioon eri toimijoiden ja toiminnan tasojen keskinäisriippuvuuden. 

Monet enemmän tai vähemmän globaalit kolmannen sektorin järjestöt kannattavat tämänsuuntaista globaalia demokratiaa, esimerkiksi YK:n uudistamista lisäämällä sen osaksi parlamentti ja vähentämällä turvallisuusneuvoston valtaa. Held ehdottaa federalistista rakennetta, jossa päätökset tehdään läheisyysperiaatetta noudattaen. Jotain tämänsuuntaista on kokeiltu jo esimerkiksi Euroopan unionissa, mutta sielläkin perinteiset etelän ja pohjoisen jakolinjat tuottavat neokolonialistista päätöksentekoa ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia siitä kärsivien parissa. Kriittisen taloustieteen parissa käyty keskustelu eurokriisin hoidosta keski- ja pohjoiseurooppalaisten pankkien pelastamiseksi on tästä hyvä esimerkki.

Heldin mukaan kansallisvaltiota ei tule pitää itsestäänselvänä premissinä, jonka muodostaman kehikon puitteissa demokratiateoriaa kirjoitetaan. Nykyinen ymmärrys kansallisvaltiosta perustuu suvereniteettiin ja väkivaltamonopoliin sen hallinnoimalla alueella. Koska valtiot pitävät kovaa kiinni suvereniteetistaan, on globaalin yhteistyön muodostaminen hyvin haasteellista. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen muodostetut kansainväliset rakenteet hidastavat tyylikkäästi globaalin hallinnan demokraattisemman kehittämisen. Esimerkkejä näistä rakenteista ovat mm. YK ja sen turvallisuusneuvosto veto-oikeuksineen tai Maailmanpankki ja sen sisäisen päätösvallan jakautuminen rahoitusosuuksittain 

Suomen valtiolla on lusikkansa neokolonialistisessa sopassa 

“Suomalaisuudesta tulee olla ylpeä”, meille kerrotaan. Laulamme keuhkot puhkuen kansallislaulun, vaikka tiedämme “homogeenisen kansan” olevan hobbesilainen, 1600-luvulta periytyvä konstruktio. Konseptina kansan käsite tukee nykyistä valta-järjestelmää, joka valikoi ihonvärin perusteella ihmiset, joiden sallitaan saapua “meidän maahamme”. Satuimme syntymään sille puolelle rajaa, jossa Hornetein ja tankein saavutettuun turvallisuuteen ja stabiliteettiin voidaan kaataa rahaa. Missä meille on mahdollistettu äkkilähdöt ulkomaille ja varma kotiinpaluu samalla, kun rajakontrolli on äärimmäisen tiukkaa ja toisia kanssaihmisiä pakkopalautetaan väkivalloin pois silmistämme. 

Satuimme syntymään sille puolelle rajaa, jossa Hornetein ja tankein saavutettuun turvallisuuteen ja stabiliteettiin voidaan kaataa rahaa.

Keskustelu Suomen asemasta osana länsimaita ja siten hyötyjänä kolonialismin tuomasta vauraudesta on edelleen näkymätön aihe julkisessa keskustelussa. Rakenteellisesta rasismista, kuten EU:n rajavalvonnasta, asekauppasta ja sotilaallisesta läsnäolosta unionin ulkopuolella puhutaan turhauttavan vähän, vaikka anti-rasistinen työ kenties vähitellen tuottaakin hedelmää paikallistasolla. Saamelaisten tiedetään vaativan yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, mutta Suomen valtion harjoittamasta assimilaatiopolitiikasta ja maiden pakkolunastuksista ollaan vuosikymmentenkin jälkeen hiljaa ja aihe on lähes näkymätön meidänkin opinnoissamme.

Nykyinen, suvereenien ja rikkaiden länsimaisten kansallisvaltioiden muodostama maailmanjärjestys on jäänyt 1900-luvulle. Sen kykenemättömyys vastata esimerkiksi ilmastonmuutokseen on osoittautunut selväksi samalla, kun suurimpien valtioiden kokoiset jättiyritykset toimivat kaiken demokratian ulkopuolella, omien intressiensä mukaisesti. Kansallisylpeys oli kenties henkiinjäämiskeino 1900-luvun suurvaltapolitiikan aikaan. Nykysysteemissä on enää vähän ylpeänä olemisen aihetta, sillä se toimii itseään vastaan. Patriarkaalinen, orientalistinen ja neokolonialistinen “globaalin etelän” puolesta hallinnoiminen tulee tuoda näkyväksi ja globaalit rakenteet muodostaa aidosti demokraattisiksi ja inklusiivisiksi. 

Kansallisylpeys oli kenties henkiinjäämiskeino 1900-luvun suurvaltapolitiikan aikaan. Nykysysteemissä on enää vähän ylpeänä olemisen aihetta, sillä se toimii itseään vastaan.

Niin se Valtsikan nimi :—-)

Tätä pohjaa vasten myös valtiotieteellisen tiedekunnan nimi tuntuu vanhentuneelta ja huvittavalta. Vaikka valtiota ei tulekaan tutkimuskohteena hylätä, on se kuitenkin vain yksi monista yhteiskunnallisen päätöksenteon paikoista. Tiedekunnan nimen vaihtaminen esimerkiksi “yhteiskuntatieteelliseksi tiedekunnaksi” olisi poliittinen teko maailmanlaajuisen demokratian ja yhteistyön edistämiseksi sekä osoitus laajemmasta ideologisesta muutoksesta. Halu erottua Suomen tasolla erilaisena tiedekuntana verrattuna muihin yhteiskuntatieteitä tutkiviin yliopistoihin ei palvele muuta kuin pääkaupunkiseudun ja muun Suomen kahtiajakoa ja hierarkiaa. 

Pienten valtioiden on todettu edistävän demilitarisointia, kun niiden on harjoitettava diplomatiaa ja yhteistyötä olemassaolonsa turvaamiseksi. Suomen valtio on yksi maailmanlaajuisen valtapelin pelaajista, joten sillä on valtaa myös muuttaa pelin säännöt inklusiivisemmiksi, reilummiksi ja rauhanomaisemmiksi. Tulevina valtion virkamiehinä, toimittajina ja tutkijoina meidän on kiinnitettävä huomiota omaan valta-asemaamme sen suhteen, millaista ideologista hallintajärjestelmää omalta osaltamme edistämme, mitä asioita kielen avulla osoitamme keskeisiksi ja mitkä seikat jätämme samalla huomioimatta. 

Mieli ja maailma tehokkuusajattelun kahleissa

TEKSTI Roosa Väätäinen KUVITUS Inka Salminen

Mitä tapahtuisi ilmastolle ja hyvinvoinnille, jos jokainen ihminen hidastaisi tahtia? Kapitalismin synnyttämät ilmiöt, kuten kilpailuyhteiskunta, suorituskulttuuri ja tehokkuusajattelu ovat levinneet lähes jokaiseen maailman kolkkaan, mutta myös syvästi juurtuneet ihmisten mieliin.

Olemme pisteessä, jossa pitäisi hiljentää tahtia. Maapallomme pyrkii viestimään tästä lukuisilla tavoilla: jäätiköt sulavat vaarallisen nopeasti, happea tuottavat sademetsät sekä koralliriutat tuhoutuvat ja kokonaisia lajeja kuolee sukupuuttoon. Silti jatkamme kuopan kaivamista allamme. Raavimme maapallosta irti kaiken, mikä ei koskaan ollutkaan meidän. Kunnioitus luontoa kohtaan on lähes kadonnut tehotuotannon myötä.

Samalla kulutamme loppuun myös omaa hyvinvointiamme.Työperäisestä uupumisesta on tullut uusi normaali ja media ylläpitää sitä rakentaen menestysnarratiivia uupumuksesta selvinneiden ympärille. Suorittava mieli ei osaa nähdä näitä tarinoita varoituksen sanoina, vaan enemmänkin merkkinä kunnianhimosta. Yhteiskunta painostaa meitä tehokkuuteen, koska se nähdään tienä rikkauteen ja menestykseen. Raha on jo pitkään ollut menestyksen mittari, sillä se tuo rakentamassamme maailmassa valtaa ja mahdollisuuksia. Surkuhupaisaa tässä kaikessa on, että vaikka harvat oikeasti haluavat elää tämän paineen alla, omalla suorittamisella ja kiireellä painostamme kaikkia mukaan yhteiseen oravanpyörään.

Osa meistä kestää tätä hullua maailman menoa paremmin. Resilienssi on psykologinen termi, jolla tarkoitetaan psyykkistä kestävyyttä tai palautumiskykyä, eli sitä, miten ihminen kestää vastoinkäymisiä. Perimän ja kasvatuksen seurauksena toiset selviävät henkisellä tasolla helpommin elämän haasteista kuin toiset. Se ei yksinään selitä, miksi joidenkin mieli järkkyy ja toisten ei, mutta on tärkeä osatekijä. Onneksi resilienssi on ennen kaikkea taito, jossa voi kehittyä. Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Herää kuitenkin kysymys, onko herkät mielet vain korjattava kestämään kasvavia paineita ja vaatimuksia, vai voisimmeko myös oppia tästä oireilusta jotain?

Myös maapallolla on oma resilienssinsä. Ilmastoraportteja lukemalla ei jää epäselväksi, että se vasta onkin matkalla kohti totaalista uupumusta. Liiallinen tehokkuus on siis haitaksi myös maapallollemme. Helsingin yliopiston apulaisprofessori Jussi T. Eronen kirjoittaa globaalin tuotannon resilienssistä Startegisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman WISE-projektin verkkosivuilla näin: ”Hyvin yleisellä tasolla systeemien resilienssiä vaikuttavat lisäävän monimuotoisuus, toimintojen päällekkäisyys sekä tietynlainen tarpeettomuus eli se, että systeemissä on ‘löysää’. Nämä ominaisuudet puskuroivat systeemiä ja mahdollistavat kokonaisuuden toiminnan silloin kuin osa ei toimi”. Hän myös jatkaa: ”Puhuttaessa tulevaisuuden kestävistä yhteiskunnista ja toiminnoista on opittava hankala läksy: usein kestävyys ja resilienssi tarkoittavat tehottomuuden lisäämistä.”

Tätä ajatusta voisi laajentaa kestävän tuotannon tasolta myös mielen hyvinvointiin. Jotta voimme säilyttää mielenterveytemme opiskellessa sekä tulevaisuuden työelämässä, meidän on huollettava resilienssiämme samalla lääkkeellä kuin kotiplaneettamme kantokykyä. Ylisuorittaminen ja liiallinen tehokkuus eivät siis todellisuudessa tule viemään meitä pitkälle elämässä, vaan se, että opimme hidastamaan tahtia ja kunnioittamaan mieltä ja luontoa. Tämä on lopulta oikea tie menestyneeseen elämään sekä samalla myös mahdollisuus kohti paremmin voivaa planeettaa.

Ananaspitsa on jees, mutta ketä se edes kiinnostaa?

TEKSTI Anna Kananen KUVITUS Heidi Puomisto

Mielipiteet määrittävät ihmisen minuutta, tai ainakin ne kertovat siitä, mikä on ihmiselle tärkeää. Vahvoina ihmisinä pidetään monesti niitä, jotka tuovat mielipiteensä joka asiassa kaikkien kuulolle. Politiikka ei muuta lienekään kuin mielipiteitä, ja kenties siksi poliitikotkin usein nähdään itsevarmoina, rohkeina ja vahvoina. Mutta entä, jos mielipidettä ei ole?

Törmäsin somessa hiljattain postaukseen, jonka mukaan ei ole olemassa viestinnän ammattilaista, jolla ei olisi Clubhousesta mielipidettä. No joo, ehkä en luokittele itseäni viestintäammattilaiseksi – vaikka Organisaatioviestinnän ammattilaiset -kurssi on kyllä käyty – mutta kyllä se politiikan ja viestinnän opiskelijan itsetuntoon silti hieman kolahti. Koska eihän minulla ole minkäänlaista mielipidettä Clubhousesta. Mitä siitä ylipäätään edes pitäisi ajatella? Täytyy tunnustaa, ettei minulla ole aavistustakaan, mikä hitto on Clubhouse, vaikka siitä on kohistu jo kuukausia. Toisaalta itseni tuntien on huomautettava, että todennäköisesti puolen vuoden päästä tulen jälkijunassa ja intoilen Clubhousesta jokaiselle, joka vain suostuu kuuntelemaan.

Havaintojeni perusteella tuntuu siltä, että mielipiteet mittaavat ihmisen arvoa: mielipiteettömyys nähdään ihmisessä luotaantyöntävänä ominaisuutena, ja se yhdistetään keskustelutaitojen ja kiinnostuksen puutteeseen. Mutta kyllä asioista voi keskustella, vaikkei varsinaista mielipidettä olisikaan. Vaikka ovathan ”ihan sama, en tiedä, päätä sinä” -ihmiset kieltämättä pidemmän päälle melko raskasta seuraa. On kuitenkin eri asia olla mielipiteetön jostakin sellaisesta, jolla ei juurikaan ole merkitystä, kuin jostain oikeasti merkittävästä. Toinen kysymys onkin sitten, että mikä on merkittävää itse kullekin.

Mielipiteillä – ja niiden puutteella –  on merkitystä myös parinvalinnassa. Ylen Yhdysvaltain-kirjeenvaihtaja Mika Hentunen kirjoitti alkuvuodesta, että Yhdysvalloissa maan poliittinen jakautuminen heijastuu myös deittailuun: eriävät poliittiset mielipiteet voivat olla muuten täydelliseltä vaikuttavassa treffikumppanissa ratkaiseva deal breaker. Entä voiko politiikan opiskelija hyvillä mielin deittailla ihmistä, jolla ei ole poliittisia mielipiteitä juuri lainkaan? Tinderissä ihmiset kertovat bioteksteissään, laittavatko he ananasta pitsansa päälle, ja onhan se ihan hauska läppä, mutta minulle on aivan sama syökö joku pitsansa ananaksella vai ilman. Tai laittaako hän siihen anjovista, kunhan minun ei tarvitse puolittaa anjovispitsaa hänen kanssaan.

Ehkä aina ei kuitenkaan tarvitse olla mielipidettä aivan kaikesta – ainakaan uusimmasta some-alustasta tai siitä, mitä joku toinen laittaa pitsansa päälle. Eikä se tarkoita, etteikö voisi olla kykenevä keskusteluun tai kiinnostunut asioista, eikä etenkään sitä, etteikö voisi mielipiteettömyytensä kanssa olla silti myös vahva ihminen.