Kategoriat
2022 Ihmiset Pitkät VALKOINEN

Suorittaminen luo syömishäiriömyönteistä kulttuuria

SISÄLTÖVAROITUS: SYÖMISHÄIRIÖ

Teksti: Amanda Laukkanen

Kuvitus: Netta Pasuri

En muista omista lukioajoistani paljoakaan. Päivät tuntuvat olevan yhtä suurta sumua. Sairastin tuolloin vakavaa syömishäiriötä, jonka myötä oma toimintani oli pakottavien rutiinien sekä erilaisten tavoitteiden sanelemaa. Moni ajatuksistani liittyi ruokaan, mutta pakkoajatukset koskivat myös suoriutumistani niin koulussa, liikunnassa kuin arjessakin.

On vaikea sanoa, mistä syömishäiriöni sai alkunsa – mitään tiettyä hetkeä tai tapahtumaa en muista. Sen sijaan muistan erinäisiä puheita sekä kommentteja, jotka vaikuttivat omakuvaani. Lisäksi olen pienestä asti ollut kiltti kympin tyttö, jolle koulussa pärjääminen oli tärkeää. Muistan jo yläasteelta kasaantuvia paineita, joita kanavoin kontrolloimalla ruokailutottumuksiani sekä liikuntatapojani. En muista alkaneeni tietoisesti pudottamaan painoa, joten en kokenut, että syömishäiriössäni olisi varsinaisesti ollut kyse pelkästään laihduttamisesta.

Erityisesti olen jäänyt pohtimaan sitä, miksi terveydenhuollossa keskityttiin lähinnä vain fyysiseen terveyteeni, kun kipeimmin olisin tarvinnut tukea henkisellä puolella. Miksi minulta toistuvasti kysyttiin sitä, ihailenko sairaanloista laihuutta, eikä sitä, millaisia paineita sekä muita tunteita päässäni liikkui.

Syömishäiriö vaikutti paljon omaan mielialaani sekä muutti käyttäytymistäni. Iloisesta tytöstä tuli sen myötä sulkeutunut ja helposti ärsyyntyvä nuori, jota väsytti jatkuvasti. Koulussa käynti tuntui uuvuttavalta, mutta selviydyin kursseista kiitettävin arvosanoin. Suorittamisen lisäksi halusin kontrolloida kaikkea – niin omaa kuin muidenkin toimintaa. 

Syömishäiriö söi värit omasta arjestani liian monen vuoden ajan. Kun elämä keskittyi vain pakonomaiseen suorittamiseen sekä omien pakkoajatusten noudattamiseen, jäi arjesta pois ystävät sekä muut normaaliin nuoruuteen liittyvät tapahtumat. Pakonomainen käyttäytyminen oli väylä kanavoida vaikeita tunteita, kuten ahdistuneisuutta ja masennusta.

Syömishäiriöt ovat moninainen kokonaisuus

Syömishäiriön määritelmää etsiessäni ajauduin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) verkkosivuille. THL:n syömishäiriön määritelmä oli silmiin pistävän suppea. Karkeasti sanottuna syömishäiriöt käsitetään sen mukaan tyttöjen ja nuorten naisten laihuushäiriöksi, jonka taustasyynä on länsimaiset kauneusihanteet hoikasta kehosta. 

Soitan asiasta Syömishäiriöliiton asiantuntijalle Katri Mikkilälle. Juttelemme hänen kanssaan laajasti syömishäiriöistä sekä niiden linkittyvyydestä suorituskulttuuriin. 

”Syömishäiriöiden liian kapea määrittely voi olla vahingollinen, sillä monenlainen oireilu jää siten helposti piiloon. Tällaisessa määrittelytavassa on nähtävissä historian havina, sillä ennen vanhaa syömishäiriöt nähtiin nimenomaan nuorten tyttöjen anoreksian kautta. Silti on käsittämätöntä ja vanhanaikaista, ettei syvempää ymmärrystä ole vielä saavutettu. Taustalla voi vaikuttaa myös se, että mielenterveyden sairaudet pyritään usein määrittelemään fyysisten oireiden kautta”, Mikkilä toteaa. 

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joita tulisi hoitaa asiaan kuuluvalla tavalla. Usein syömishäiriöt myös linkittyvät muihin mielenterveyden sairauksiin, kuten masennukseen tai ahdistuneisuushäiriöön. 

”Haluan ohjeistaa ihmisiä hakemaan ammattiapua, vaikka tiedostankin että avun saaminen mielenterveyden ongelmissa ylipäätään ei ole itsestäänselvyys. Lisäksi tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa. Tärkeintä on kuitenki, ettei jää ongelmien kanssa yksin”, Mikkilä sanoo.

Tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa.

Katri Mikkilä

Pyydän THL:ltä kommenttia heidän syömishäiriön määritelmästä. Kysyn heiltä kaksi kysymystä. Ensimmäinen kysymykseni koskee sitä, miksi määritelmä on edelleen näin suppea. Toisena kysymyksenä kysyn THL:n näkemystä siitä, voiko liian kapealla määrittelyllä olla haittavaikutuksia syömishäiriöiden tunnistamisen kannalta. Saan pian sähköpostitse napakan vastauksen asiantuntijalta: ”Kiitos palautteesta. Mielenterveysaihesivun Syömishäiriöt-teksti on suhteellisen vanha, eikä sitä ole päivitetty viime vuosina. Tulemme huomioimaan tämän palautteen sivujen kehittämistyössä”. 

Syömishäiriöliiton verkkosivuilla sen sijaan tuodaan näkyviin se, että syömishäiriöt ovat muutakin kuin syömisen ongelmia. Syömishäiriöliiton määritelmässä korostuukin syömishäiriön olevan selviytymisekeino elämän kriisitilanteissa. Mielenterveyden keskusliitto toteaa verkkosivuillaan, että syömishäiriötä on erilaisia, eikä kyse ole vain painosta vaan siitä, mitä ajattelee ja miten suhtautuu syömiseen.

Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa

Vaikka syömishäiriötä sairastaessani koin usein olevani yksin, samaan aikaan kanssani syömishäiriötä sairasti tuhannet muut suomalaiset. Helsingin yliopiston tutkimuksessa 2020 selvisi syömishäiriöiden olevan ovat luultua yleisempiä. Jopa 17,9 prosenttia naisista ja 2,4 prosenttia miehistä on sairastanut syömishäiriön varhaisaikuisuuteen mennessä. 

Syömishäiriöiden esiintyvyys on yllättävän korkeaa ja erityisesti pandemia-aika on nostanut syömishäiriökäyttätymistä arkirutiinien rikkouduttua. Voidaankin kysyä, miksi niin moni sairastuu syömishäiriöön ja mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme ajaa syömishäiriökäyttäytymiseen.

”Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa. Kauneusihanteet ja ulkonäkö on vain murunen kaiken muun joukossa, mikä aiheuttaa syömishäiriöitä.  Nykyään ihannoidaan tehokkuutta sekä suorittamista. Usein myös ihmisten kykyä kontrolloida itseään arvostetaan suuresti.” Mikkilä toteaa.

Kulttuurimme siis ruokkii niin syömishäiriöitä kuin loppuun palamista. Yhä nuoremmat ajautuvat uupumuksen partaalle ja suorittaminen aloitetaan entistä aikaisemmin. Jo yläasteella moni stressaa valintojaan jatko-opiskelua varten ja lukiossa paineet hyvistä tuloksista kasvavat entisestään, mikäli tähtäimessä on haluttu paikka korkeakoulussa. Eikä suorittaminen lopu siihenkään. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka helppoa on lähteä mukaan suorittamaan kaikkea järjestötoiminnasta työharjoitteluun opintojen lisäksi. Opiskelujen ohella olisi kerättävä merkintöjä CV:seen, jotta työn haussa erottuisi muista hakijoista. Pelkkä opinnoissa eteneminen ja keskiverto ei tunnu riittävän enää. Suorittamisesta on tullut uusi normaali. 

Sen lisäksi, että suoritamme opinnoissa ja töissä, suorittaminen on levinnyt myös muille elämän osa-alueille. Syömisestä on tullut kontrolloitua, urheilemisesta tarkkaan suunniteltua ja nukkumaan mennessä mitataan sitä, kuinka paljon hyvää unta oikeastaan saakaan. Osittain suorittaminen on tiedostamatonta – älykello ranteessa kertoo, milloin elämme hyvää elämää. 

Tiedostamattamme tämä kaikki luo paineita omasta suoriutumisesta. Suorittamisen kulttuuri on läsnä arjessamme lähes jokaisella osa-alueella. Suoritus- sekä kiirekeskeiseen puheeseen törmää mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa.

”Sosiaalinen media on kaksiteräinen miekka syömishäiriöiden kannalta. Toisaalta siellä on nykyisin valtavasti myös hyvää sisältöä sekä vertaistukea antavia tilejä, mutta sitten on myös paljon haitallista sisältöä, joka helposti ruokkii vertailua sekä syömishäiriökäyttäytymistä. Sosiaalisessa mediassa haitallista sisältöä voi kyllä vältellä estämällä sekä lopettamalla tietynlaisten tilien seuraamisen, mutta haasteelliseksi se menee silloin, jos haitallista somesisältöä levittää esimerkiksi joku tuttu”, Mikkilä kertoo. 

Tunnistan myös itse sosiaalisen median molemmat puolet omassa syömishäiriökokemuksessani. Lisääntynyt kehopositiivinen puhe sekä sallivampi asenne ruokaa kohtaan omassa somesyötteessäni helpottivat matkassa kohti paranemista. Kuitenkin seurasin usein myös sitä, mitä omat tuttuni tai seuraamani terveysinfluensserit tekivät. Lähes tiedostamattani vertailin itseäni näkemääni sisältöön. Kun näin sosiaalisessa mediassa jonkun juosseen pitkän lenkin tai mitä syön päivässä -videon, tulin ehkä tiedostamattakin vertailleeksi näitä omiin tekemisiin. Usein voi olla vaikea hahmottaa sitä, millainen sisältö aiheuttaa paineita muille. 

Sosiaalinen media ei kuitenkaan yksistään ole haitallisen puhetapojen ja normien levittäjä. Myös perinteinen media ruokkii dieettikulttuuria sekä ihannoi suorittamista. Joulun jälkeen kinkunsulattelu nousee otsikoihin ja pandemian keskellä media rummuttaa koronakilojen karistamisesta.

Normeja haastamalla kohti kestävämpää tulevaisuutta

Muutos kohti hyvinvoivempaa tulevaisuutta lähtee perusasioista.

”Työn tekemisen kulttuurin tulisi muuttua. Nyt liian moni palaa loppuun ja sairastuu. Lisäksi tulisi haastaa kiirepuhetta sekä suorittamisen kulttuuria, sillä nämä ovat omiaan lisäämään mielenterveyden haasteita sekä syömishäiriötä”, Mikkilä toteaa. 

Silloin kun itse sairastin, äitini ohjeisti meille tulleita vieraita etukäteen siitä, kuinka syömisestä on soveliasta puhua, jotta se ei ruokkisi ahdistustani. Ohje oli, että kaikkea voi syödä tai olla syömättä kahvipöydässä, mutta valinnoista ei tulisi tehdä suurta numeroa. Kommentteja siitä, kuinka jotain ei pitäisi syödä tai ottaa lisää, vaikka ei oikeastaan saisi, tulisi välttää. 

Tässä tapauksessa syy puhetavan tietoiseen ohjaamiseen oli selvä, mutta mietin, miksi ruokapuhe usein menee tällaiseksi. Ruoka nähdään kontrolloitavana ja esimerkiksi herkuttelu vältettävänä tai huonona asiana. Kuitenkaan koskaan ei voi tietää, mitä samassa pöydässä istuva käy päässään läpi, joten olisi kaikkien kannalta parempi, jos haitallista kommentointia vältettäisiin arjessa. 

”Paremman kulttuurin luominen sekä niin sanottu liittolaisuus syömishäiriötä sairastavien kanssa lähtee omien puhe- ja toimintatapojen haastamisesta. Puhuuko itse haitallisesti ja ruokkiiko kulttuuria, joka voi sairastuttaa. Lisäksi olisi tärkeää, että haitallisia puheita yhteiskunnassamme niin kahvipöydissä kuin mediassakin haastaisi muutkin, kuin syömishäiriötä sairastavat”, Mikkilä neuvoo. 
Vaikka oma syömishäiriöni on jo parantunut, en ole päässyt pois ylisuorittajan muotista. Vuosien ajan tein töitä omien ajatusteni kanssa, jotta pääsisin eroon toimintaani sanelemista pakkoajatuksesta sekä pakottavasta kontrolloinnin tarpeesta. Silti edelleen huomaan ajavani itseäni piippuun suorittamisella. Omien voimavarojen arvioiminen sekä kieltäytyminen mielenkiintoisilta tuntuvista tilaisuuksista on edelleen vaikeaa. Suorittamisen kulttuuri tuntuu olevan sisäänrakennettua: kiltin tytön syndroomasta on vaikea irrottautua edes pohjakosketuksen koettua. 

 

 

Kategoriat
2022 Pitkät Relevantit Röyhkeät VALKOINEN

Yhteinen vihollinen yhdistää: uusnatsit marssivat rakkautta ja ihmisyyttä peräänkuuluttavien henkilöiden kanssa koronatoimia vastaan

Teksti: Lyydia Laukkanen

Kuvat: Amanda Laukkanen

Koronarajoitus- ja rokotekriittisten joukosta löytyy niin elinkeinonsa puolesta huolestuneita henkilöitä kuin Odinin sotureita. Groteski lähti 22.1.2022 järjestettyyn mielenosoitukseen selvittämään, mitä tämä moninainen joukko oikein haluaa.

Itselleni on ollut alusta asti selvää, että noudatan koronarajoituksia, välttelen tarpeettomia kontakteja ja otan kaikki rokotteet niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Rokotuksia odotin kuin kuuta nousevaa, ja ensimmäisellä rokotuskerralla jopa herkistyin vähän. Omassa kuplassani lähestulkoon kaikilla on rokotteet ja lähestulkoon kaikille on selvää, että koronatilanteen ollessa paha niitä rajoituksia noudatetaan.

Koronarokotteen luotettavuudesta voi olla montaa mieltä, mutta vaikka pahimmatkin salaliittoteoriat rokotteiden pahuudesta kävisivät toteen, aion olla tyytyväinen päätökseeni ottaa rokotteet. Olen toiminut sen tiedon valossa, mitä minulla on ollut, suojellakseni muita ihmisiä sekä itseäni. Mieluummin otan riskin, että lääkeyhtiöt sekä poliitikkojen ja suuryritysten johtajien muodostama eliitti on huijannut minua, kuin että tartutan mahdollisesti kuolemanvakavan taudin jollekin läheiselleni. Se jos mikä olisi täysin itsekästä. Ainakin ennen kuin 5G-siru alkaa ohjailla toimintaani, voin ajatella, että elin loppuun asti arvojeni mukaisesti.

Mielestäni on järjetöntä, että on olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka luulevat tietävänsä asioista paremmin kuin vuosikymmeniä viruksia ja rokotteita tutkineet tieteentekijät tai päivittäin koronapainajaisessa elävät lääkärit ja sairaanhoitajat. Edes ennen koronaa en ymmärtänyt rokotekriitikkoja, mutta nyt vielä vähemmän: vaikka ymmärrän pelon ja epäluulon taustalla kun kyseessä on uusi asia, on mielestäni kuitenkin jokaisen velvollisuus ottaa se rokote. Mahdollisuuksien mukaan, ihan jo muiden ihmisten vuoksi.

Suoraan syvään päätyyn – WWD Helsinki 2022

Kansan syvissä riveissä on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka eivät rokotetta ole ottaneet, eivätkä suunnittele sitä ottavansa. Toki he ovat vähemmistössä, mutta kyllä heitä silti löytyy. Koska omasta kuplasta ei hirveästi rokote- tai koronakriittisiä löydy, päätin lähteä lauantaina 22.1.2022 järjestettyyn World Wide Demonstration Helsinki -mielenosoitukseen, josta näitä rokote- sekä koronakriittisiä tai vähintään koronarajoituksia kritisoivia henkilöitä löytyi. Poliisin arvion mukaan kulkueessa oli noin 3000-4000 ihmistä. Se on melkoinen määrä.

Kun lähestyimme kuvaajan kanssa Senaatintoria, alkoi kuulua väkijoukon huutoa: “Vapaus kuuluu kaikille, rakkaus kuuluu kaikille, vapaus ennen kaikkea, rakkaus ennen kaikkea”. Kulkue oli juuri lähtenyt liikkeelle, ja sen väkimäärän edessä piti hieman hieraista silmiään. Olo oli kuin suviseuroissa, sen verran hurmoksellista menoa olimme todistamassa.

Osa mielenosoittajista mulkoili meitä, luultavasti maskin tai kameran vuoksi, osa ei kiinnittänyt mitään huomiota. Osa hymyili ja tarjoutui poseeraamaan kuvia varten. Yksi jopa pyysi kuvauttamaan kylttinsä kaikki kuusi puolta, jotka olivat täynnä salaliittoteorioita, joita yleensä näkee QAnon-puolella Twitterissä.

Eniten yllätyin mielenosoituksessa siitä, kuinka monipuolinen joukko oli kyseessä: kaikennäköisiä ja -ikäisiä, kaikista yhteiskuntaluokista. Myös lapsia oli todella paljon, osalla heistä oli kyltit kädessään. Oli ihmisiä, jotka kantoivat “rakkaus voittaa kaiken” ja “missä ihmisyys” -kylttejä, ja heidän perässään kulki Soldiers of Odinin väkeä Suomen liput kädessään. Niitä näkyi muutenkin valtavasti, varmaan enemmän kuin Leijonien voittaessa MM-kultaa.

Koronarajoituksista voi olla montaa mieltä, ja ymmärrän täysin, että ihmiset väsyvät poikkeustilanteeseen. On ikävää, että ei saa nähdä ystäviä, ei voi käydä töissä, ei voi tehdä oikein mitään. Monelle yrittäjälle ja tapahtuma- ja ravintola-alan työntekijälle korona on ollut tai tulee olemaan taloudellisesti sekä henkisesti ylitsepääsemättömän raskas kokemus. Ja silti minun on hankala ymmärtää ihmisiä, jotka suostuvat marssimaan Soldiers of Odinin jäsenten, Valta kuuluu kansalle -puolueen kannattajien sekä salaliittoteoreetikkojen kanssa. Ehkä yhteinen vihollinen yhdistää, mutta silti kritisoin tätä päätöstä – varsinkin silloin, kun kulkueessa huudellaan natsipasseista ja orjamaskeista.

Kun siirryimme Aleksanterinkadulta Rautatientorin laidalle seuraamaan kulkueen saapumista, meille huudettiin muutaman kerran maskeista. Yksi mies tuli eteemme ja huusi meille, että “maskit pois, te ootte ulkona”. Teki mieli vastata, että meillä on maskit koska te olette täällä. En ajattele siellä olleita mielenosoittajia tautipesäkkeinä, mutta kun 3000 mahdollisesti rokottamatonta ihmistä kokoontuu yhteen, FFP2-maski tuntui ainoalta järkevältä ratkaisulta. Luulisi, että vapautta haluava porukka ymmärtäisi tähän vapauteen kuuluvan myös vapauden käyttää maskia.

Marginaalinen taistelu on nyt voitettu

Kun kulkue oli saapunut Rautatientorille, alkoivat puheet. Ensimmäinen puhuja aloitti puheensa ytimekkäästi sanoen: “vuosi sitten tulin siihen tulokseen, että korona on huijausta”. Vahva alku. Sen jälkeen hän villitsi yleisöä muun muassa toteamalla, että “nyt kun katsoo tätä porukkaa, niin huomaatte, että me ei olla enää marginaalissa”. Siinä vaiheessa vähän nauratti, sillä vaikka 3000 ihmistä on paljon, on se vielä hyvin marginaalinen osa Suomen väestöstä. Sitä paitsi melko iso osa kulkueessa marssineista henkilöistä oli jo hävinnyt jonnekin, eikä Rautatientorilla enää ollut kyseistä määrää ihmisiä. Lisäksi rokottamattomat ovat marginaalissa, sillä 74,5 prosenttia Suomen väestöstä on tämän jutun kirjoitushetkellä saanut vähintään ensimmäisen rokoteannoksensa.

Tämän jälkeen puhuja puhui taistelusta, jonka kyseinen porukka on voittamassa, sekä ehdotti, että heidän tulee luoda yhteisöjä, jotka ovat irrallisia valtiosta ja suuryrityksistä. Puhuja kehotti myös yleisöä olemaan valmiina – mihin, se ei vielä selvinnyt, mutta mahdollisesti jonkinlaiseen vallankumoukseen. Ehkä meillä on presidentinvaalien aikaan oma eduskuntatalon valtaus, mene ja tiedä.

Kaiken kaikkiaan mielenosoituksessa koin lähinnä hämmennystä: tätä porukkaa ei tuntunut yhdistävän oikein mikään, mielenosoituksen syy ei juurikaan tullut selväksi, ja jopa osallistujien suhtautuminen koronaan vaihteli. Muutamalla oli maskit päällä ja he kritisoivat rajoituksia, osa ajatteli koronan olevan huijausta. Osa levitti salaliittoteorioita muun muassa koronarokotteiden sisältämistä ihmisalkioista. Puhujat kertoivat taistelusta, jonka he ovat voittamassa. Koin myös hieman ärtymystä, sillä ne täysin tavalliset ihmiset antoivat läsnäolollaan legitimiteetin myös sille syvälle päädylle, joka käytti tilaisuuden levittääkseen disinformaatiota ja vihaa ympärilleen.

Hyvien lähteiden avulla saa kirjoitettua luotettavaa roskaa


Mielenosoituksessa jaettiin lappusia, jotka olivat täynnä väittämiä rokotteiden aiheuttamista haittavaikutuksista. Mieleeni tuli natsi-Saksan propagandaministerin Joseph Goebbelsin käyttämä 40–60 -strategia, jossa yleisön luottamus voitetaan puhumalla 60-prosenttisesti totta, jotta 40-prosenttinen hölynpöly vaikuttaisi uskottavalta. Jaetussa lappusessa oli näennäisen luotettavat lähteet – muun muassa  Fimea, EMA, vertaisarvioituja tutkimuksia –, mutta niiden tulkitseminen ja yhteenliittäminen yhdistettynä täysin keksittyyn propagandaan teki lappusesta vaarallisen. Maallikkona en osaisi itse välttämättä kertoa suoraan, mikä siinä oli vialla, sillä lähteet olivat luotettavia.

Juuri tuo huolellisesti rakennettu disinformaatio, tai joissain tapauksissa silkka tietämättömyydestä ja omista uskomuksista johtuva misinformaatio, herättää eniten epäluottamusta valtioon, lääkäreihin sekä muihin ihmisiin. Ihmisiltä, jotka eivät ole tottuneet tulkitsemaan tieteellisiä artikkeleita tai tutkimuksia puuttuu osaaminen jättää niiden tulkitseminen niille, ketkä sen osaavat. Jos esimerkiksi Fimean sivuilta löytyvät rokotehaittatilastot vaikuttavat liian selkeiltä ja luulet olevasi ainoa, joka näkee suuren salaliiton niihin liittyen, syy on todennäköisesti ylipaisuneessa itsevarmuudessasi, eikä siinä, että valtio on mukana jossain kieroutuneessa salaliitossa. Todennäköisesti sinusta ei tule uutta Katniss Everdeeniä, joka pelastaa koko maailman tyrannian ja totalitarismin alta, vaikka riitelisit Twitterissä rokotteista ja fanittaisit Olli Postia

Ehdotukseni onkin, että vähemmän Twitteriä ja dystopiaelokuvia, enemmän ruohon koskettamista.

Kategoriat
2021 Pitkät

Maaseudun rauhaan?

TEKSTI Rosa Kaimio KUVITUS Roosa Kontiokari

Kaupungistuminen on megatrendi. Näin on opetettu niin kauan kuin jaksaa muistaa. Maaseutu tyhjenee nuorista, jotka muuttavat palveluiden ja työpaikkojen perässä urbaaneihin keskuksiin. On ennustettu, että 2040-luvulla ainoastaan pääkaupunkiseutu sekä Turun ja Tampereen alueet kasvavat selvästi väestöltään. Mutta onko tälle ilmiölle myös vastavoima?

Kun korona iski ja etätöistä sekä -opiskelusta tuli hallitseva arjen toimintamuoto, mietittiin, alkaako tästä uusi maaseudun nousu: ihmiset suuntasivat mökeilleen tekemään etätöitä rauhassa ja kotimaan matkailu, eritoten Suomen luontokohteet, kokivat valtavaa kiinnostuksen kasvua. Pinnalla ovat olleet myös jo jonkin aikaa niin sanotun hitaamman elämisen ja kuluttamisen trendit kuten downshiftaus ja degrowth. Sittemmin lehdistä on voinut lukea juttuja siitä, kuinka kaupungissa asuneet ihmiset ovat koronan keskellä pysähtyneet ja tajunneet kaipaavansa pienemmän paikkakunnan elämää. Usein näissä tarinoissa luonnonläheisyydellä sekä hitaammalla elämäntyylillä on ainakin jokin rooli. Ehkä on siis aika pohtia, onko maalle muutto ratkaisu rauhan kaipuuseen.

Jonkinlaista muuttoliikettä on selvästi havaittavissa: esimerkiksi Helsingistä muutti vuonna 2020 muualle Suomeen enemmän väkeä kuin sitä saapui kaupunkiin. Yksi Helsingistä väljemmille seuduille muuttaneista on Aamukahvilla-median Henriikka Reinman. Hän on nyt asunut noin vuoden Porvoon saaristossa perheineen. Maaseudulle houkuttelivat juurikin luonto ja rauha: “Halusin olla lähellä luontoa sekä hiljaisuuden ympäröimänä. Pidän luontoliikunnasta ja luonnon kiertokulun ja vuodenaikojen tarkkailusta. Huomasin kaupungin hektisyyden ja kiireen vaikuttavan minuun niin, että hyppäsin helposti siihen mukaan, enkä saanut kierroksia tasattua, sillä olen aistiärsykkeille kovin altis.”

Jonkinlaista muuttoliikettä on selvästi havaittavissa: esimerkiksi Helsingistä muutti vuonna 2020 muualle Suomeen enemmän väkeä kuin sitä saapui Helsinkiin.

Vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä yltyy yleisessä keskustelussa helposti melko kärkkääksi. Siinä missä maaseutuun liitetään rauha, kaupunkeja pidetään kiireisinä paikkoina. Toki asiassa voi ajatella olevan jotain perää: kaupungissa on enemmän ihmisiä ja usein myös enemmän erilaisia menoja, joten monille kertyy kalenteriin paljon tapaamisia joka viikko. Sen sijaan maaseudulla pitkät etäisyydet vaikuttavat menoihin lähtemiseen, ainakin jos puhutaan paikan päällä pidettävistä tapaamisista. 

Kaupunkien tarjoama vilkas elämä on tietenkin monien mielestä yksi kaupungin nimenomaisista kohokohdista ja syistä hakeutua keskuksiin. Etenkin ydinkeskustan palveluilla on tarjota monille vaikka mitä. Lisäksi tiheään asutut paikat muodostavat monille ikään kuin “julkisen olohuoneen”, jossa tehdä itseään kiinnostavia asioita. Myös Reinman on nauttinut näistä asioista kaupungissa ja silloin tällöin miettii niitä edelleen: “En missään nimessä halua tehdä mitään vastakkainasettelua maaseudun ja kaupungin välille ja viihdyn myös kaupungissa erittäin hyvin edelleen. Erityisesti kaipaan spontaaneita näkemisiä ystävien kanssa, laajaa kahvila- ja ravintolatarjontaa, julkista liikennettä ja sitä, että voi vain mennä luuhaamaan kahvilaan kahvikupin ja leivoksen kanssa tarkkailemaan ihmisiä.”

Eivätkä asiat todellakaan ole mustavalkoisia maaseudun ja kaupunkien suhteen; maaseudullakin voi riittää työkiireitä ja pitkät matkat syövät vapaa-aikaa, ja joillekin ratikan kiskojen kilkatus voi olla mieltä rauhoittava asia. Mutta ajatus rauhallisesta ja idyllisestä maaseudusta elää vahvana niin mielikuvissa kuin lomakylien markkinointilauseissakin, joten mistä moinen kahtiajaottelu on sitten niin vahvaksi muodostunut?

Yksi iso tekijä on mitä todennäköisimmin luonto ja sen läheisyys sekä monin paikoin koskemattomuus. Luonnossa oleskelu vaikuttaa ihmiseen positiivisesti jo lyhyen ajan jälkeen: alle puolessa tunnissa verenpaine laskee. Luonnonvarakeskuksen mukaan elpymiskokemukset luonnossa ovat voimakkaampia kaupunkien ulkopuolella sijaitsevilla luontoalueilla. Reinmanillekin maaseutu tarjoaa rentoutusta: “On tilaa ja hiljaisuutta, sekä luonto ja meri ihan lähellä. Meille oli tärkeää päästä veden läheisyyteen. Saa olla ihan rauhassa ja nauttia eläinten, kasvien, puiden ja muun luonnon ympäröimänä”, hän toteaa omasta asuinpaikastaan maaseudulla. 

Luonnossa oleskelu vaikuttaa ihmiseen positiivisesti jo lyhyen ajan jälkeen: alle puolessa tunnissa verenpaine laskee.

Luonto maaseudulla ja etenkin pohjoisessa voi nousta entistä tärkeämmäksi asuinpaikkaa valitessa, kun ilmastonmuutos etenee vuosikymmenien saatossa. On ennustettu, että vuosisadan lopussa talvea nykyisessä muodossaan on Etelä-Suomessa tuskin lainkaan. Sen sijaan on pimeyttä ja sadetta, mikä tulee lisäämään myös kaamosmasennusta. Lisäksi tukahduttavan kuumat kesät yleistyvät ja paahdetta on etenkin kaupungeissa, joissa voi olla jopa kymmenen astetta muuta maata lämpimämpää lämpösaarekeilmiöstä johtuen. Tulevaisuudessa maaseutu ja luonto voivat siis merkitä myös rauhaa ilmastonmuutoksen ikävimmiltä vaikutuksilta. 

Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisussa vuodelta 2006 rauha puolestaan merkitsee mahdollisuutta irrottautua muista ihmisistä, mahdollisuutta omaan tilaan ja yksityisyyteen. Tässä mielessä ajatus maaseudusta kaupunkia rauhallisempana paikkana on varsin ymmärrettävä: etenkin kaupunkien keskustat tiivistyvät ja kerrostalojen pihat ovat jaettuja. Palvelut keskitetään niin, että niitä käyttää mahdollisimman moni. Mikäli haluaa, etteivät naapurit näe ikkunasta sisään tai edes omalle pihalle, ovat maaseudun pitkät etäisyydet houkuttelevia. Toisaalta Suomen kaupungitkaan eivät ole maailman mittapuulla kovin tiheästi rakennettuja, vaan sisältävät laajoja, väljiä omakotitaloalueita.

Kun pohditaan maaseudun rauhallista elämää, on myös otettava huomioon, ketkä sitä tavoittelevat. Tilastojen mukaan maaseutumaisiin kuntiin muuttaa erityisesti eläkeikäisiä ja lapsiperheitä. Sen sijaan itsenäistyvät ikäluokat pyrkivät systemaattisesti maaseudulta pois. Poislähtijöiden joukossa on etenkin tyttöjä ja nuoria naisia. Heidän syitään jättää maaseutu taakseen esiteltiin loppusyksystä 2021 Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtoreiden Päivi Armilan ja Mari Käyhkön tutkimuksessa. Aineiston pohjalta paljastui, että monet kokevat maaseudun mahdollisuudet rajatuiksi ja sukupuolinormit ahtaiksi. Erityisesti niille, jotka eivät sopeudu yhteisön odotuksiin, voi maaseutu siis edustaa ahdistavaa ja jopa vihamielistä paikkaa. Tällaisessa tilanteessa suuri ja monimuotoisempi kaupunki voi olla todella houkutteleva ja rauhoittava paikka elää. 

Maaseudun yhteisöön liitetään muissakin kyselyissä negatiivisia mielikuvia. Esimerkiksi Ylen kartoituksessa vuodelta 2020 jotkut kuvasivat maaseutua tukahduttavaksi ja sisäänpäinlämpiäväksi. Mielikuvissa maaseutu saattaa siis näyttäytyä paitsi ahdistavana myöskin kuppikuntaisena paikkana, mikä varmasti vaikuttaa ihmisten mahdollisiin rauhan kokemuksiin sekä mahdollisiin haaveisiin muutosta maalle tai sieltä pois. Vaikka monella ihmisellä onkin näiden ajatusten taustalla myös oikeita kokemuksia maaseudun ikävästä ilmapiiristä, tulee tätäkin ajatusta ylläpitäessä helposti lisänneeksi maaseudun ja kaupungin välistä vastakkainasettelua. Vaikkakin tällä kertaa niin päin että maaseutu on stressin lähde ja kaupunki se paikka, josta varma onni löytyy.

Erityisesti niille, jotka eivät sopeudu yhteisön odotuksiin, voi maaseutu siis edustaa ahdistavaa ja jopa vihamielistä paikkaa.


Vaikka edellä mainitut asiat eivät aiheuttaisikaan jollekulle haasteita, ei maaseudulla eläminen silti ole täydellistä zen-tilaa joka hetki ja moisen ajatuksen ylläpitäminen johtaisi luultavasti vain entistä kovempaan stressiin. Ihmisellä tulee aina olemaan jotakin murehdittavanaan, jopa sillä taitavimmalla mindfullnessin harjoittajalla ja kovimmalla luonnossa liikkujalla. Mutta on silti hyväksi jokaiselle tutkiskella omaa elinympäristöään ja mitä siltä kaipaa, sekä pyrkiä rauhoittumaan asuinpaikasta riippumatta. Samalla kannattaa olla tarkkana omista mielikuvistaan maaseudusta ja kaupungista, ettei tule sortuneeksi turhiin vastakkainasetteluihin ja stereotypioihin. Reinman tiivistääkin kokemuksensa maalla asumisesta seuraavasti: “Ei täälläkään pyhimykseksi muutu, eli kiirettä ja stressiä saattaa välillä livahtaa kotiin, vaikka olisikin maalainen. Helposti maaseutu- tai kaupunkielämästä tehdään karkeita jakoa tai olettamuksia, vaikka todellisuudessa sekä maaseutu- että kaupunkielämä on juuri sellaista, millaista asuja siitä itse tekee.”

Kategoriat
2021 Pitkät

Kuinka monta sukupolvea rauha maksaa?

TEKSTI Lotta Kallio KUVITUS Nelli Honkela

Rauhan hintaa ei makseta vain uhrauksina, menetettyinä omaisina ja sotakorvauksina, vaan myös traumoina, jotka voivat siirtyä sukupolvelta toiselle.

Yliopistoikäiset nuoret ovat oppineet ja kuulleet toisesta maailmansodasta paljon, ennen kaikkea vuosilukuja. Milloin alkoi talvisota, milloin jatkosota. He ovat kuulleet tarinoita isoisistään, jotka olivat tarpeeksi nuoria ymmärtääkseen mitä tapahtui, mutta eivät vielä todennäköisesti tarpeeksi vanhoja todella käsittääkseen, miten suurten asioiden äärellä he kasvoivat. He ovat ehkä kuulleet äärimmäisen tärkeästä suomalaisesta sisusta ja sankaritarinoista. Kuulleet tarinoita lotista, jotka olivat ensiarvoisen tärkeitä itsenäisen Suomen kannalta. 

Tarinasta jää puuttumaan kuitenkin olennainen osa: se, miten sota jatkui vielä viimeisen laukauksen ampumisen jälkeen perheiden elämässä ja koko yhteiskunnassa. Kuinka kaukaiselta tuntuvat asiat voivat vaikuttaa psykologian tasolla vielä kauan sodan päättymisen jälkeen. 

Sekä se, että rauhan hinta on paljon enemmän kuin kuolleita ja haavoittuneita omaisia, tuhoutuneita koteja ja sodan kohdanneiden kauhukuvia tapahtuneesta. 

Suomen itsenäistymistä ja rauhaa on joskus kuvattu jopa ihmeenä. Sota ja ajan muut vaikeudet kuitenkin vaikuttivat niin yhteiskuntaan kuin yksilöihin vielä pitkään. Timo Korhosen ohjaama dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016) kertoo minkälaista suomalaisten perhe-elämä oli kun toisesta maailmansodasta kotiin palanneet traumatisoituneet miehet jätettiin perheiden hoidettavaksi.  

Dokumentissa esiintyvän Satu Vaarulan isä oli vain 20-vuotias talvisodan alkaessa. Hän palveli eläinlääkintämiehenä yhteensä lähes viisi vuotta. 

“Merkittävä juttu on se, että hän oli karjalainen. Se kylä, jossa hän asui oli niin sanottu ruumiiden kokoamispaikka, eli sinne tuotiin talvisodan ruumiita. Tämä on mielestäni ihan kauheaa, sillä hän on varmasti nähnyt niitä”, Vaarula toteaa.

Vaarula näkee nuoruuden sotakokemusten vaikuttaneen hänen isänsä identiteetin muotoutumiseen vahvasti: “Kun on sen ikäinen, että identiteetti on vasta muodostumassa, niin sodasta jäi hänelle mukaan niin sanottu tappajan identiteetti – sodassa kuitenkin pitää tappaa, jos haluaa itse selvitä hengissä. On aika julma juttu, että hän näki itsensä koko loppuikänsä niin sanotusti pahana. Ei esimerkiksi ottanut mitään kunniaa siitä, että hän oli ollut itsenäisyyttä puolustamassa.”

“Sota ei ollut pelkkiä sankaritarinoita.”

Sota näkyi myös Vaarulan lapsuudessa. Isä puhui taisteluista, mutta tavalla, jossa ei ollut minkäänlaista tunnetta mukana. “Sen ristiriidan tajusin kyllä jollain tasolla lapsenakin – että puhuu siitä, että joku kuolee tai jotain kidutetaan, mutta täysin eleettömästi”, Vaarula kertoo.

Lisäksi isän käytöksessä näkyi myös vihaisuutta, joka ei ollut millään tavalla johdonmukaista: “Koko ajan piti tehdä kauheasti jotain, mutta tapa tehdä töitä oli aggressiivinen”. 

Vaarula kuvaa jonkinlaisen uhan varjostaneen hänen lapsuuttaan: “Se uhka oli koko aika läsnä ja tunnistin sen myös oman perheeni ja lasteni kanssa. Tuntuu, että kohta tapahtuu jotain, jolle emme voi mitään.”

Sota ei lopu viimeiseen laukaukseen

Vaarula tietää, että trauma voivat siirtyä sukupolvelta toiselle: “Kyllähän se myös tiedetään epigenetiikan kautta, että trauma vaikuttaa geeneihin ja voi periytyä sitä kautta. Suomalaisille varsinkin trauma on vaikuttanut kiintymyssuhteisiin ja voisin kuvitella, että enemmistöllä on ollut niin sanottu ‘välttelevä kiintymyssuhde’ vanhempiinsa”, hän kertoo. 

Ylisukupolvisiin traumoihin erikoistunut traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto kertoo tarkemmin traumamekanismeista: “Suomen historian sotajakso sisältää suuren määrän potentiaalisia traumaattisia kokemuksia. Tällöin voidaan puhua kompleksisesta traumasta, joka rikkoo hyvin paljon enemmän ihmisen kokemusmaailmaa, kuin pelkkä yksittäinen trauma.”

Katajiston mukaan trauma voi siirtyä eri kautta seuraaville sukupolville. Sota ei loppunut viimeiseen laukaukseen rintamalla, vaan palanneet kantoivat mukanaan muistoja, joita jotkut saattoivat turruttaa esimerkiksi alkoholilla. Jotkut taas käyttäytyivät suoran väkivaltaisesti omia lapsia tai puolisoitaan kohtaan. Kun suoran toiminnan tai väkivallan kautta traumatisoidaan toista, voidaan puhua trauman suorasta siirtymästä. Kun väkivalta kohdistuu lapsiin, jotka ovat eri sukupolvea, puhutaan ylisukupolvisesta traumatisoitumisesta.

Trauma voi myös siirtyä epäsuorasti sukupolvelta toiselle. “Jos jokin aiempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan paljon hyvin tuhoavaa aggressiota tai väkivaltaa, voivat he pyrkiä siihen etteivät heidän lapsensa joudu ainakaan kokemaan samanlaista”, Katajisto toteaa.

Lapsen raivokohtaukset voivat kuitenkin nostaa pinnalle vanhemman oman trauman. Tällöin vanhempi ei siirrä omia traumojaan suoraan lapselle, ja lapsi saattaa esimerkiksi jäädä vaille emotionaalista tukea, joka olisi kiintymyssuhteen kannalta tärkeää. “Tämä ei välttämättä aiheuta kiintymyssuhdetraumaa, mutta voi aiheuttaa”, Katajisto jatkaa traumojen mekanismeista.

Vaarula tunnistaa Katajiston kuvaaman epäsuoran traumatisoitumisen lapsuudestaan: “Minä olin tavallaan aikuinen jo lapsena. Fyysiset tarpeet kyllä täytettiin, eli ruokaa saatiin tarpeeksi ja kylmä ei ollut ainakaan koko aikaa, mutta henkiset tarpeet jäivät huomioimatta. Otin tämän seurauksena sellaisen roolin, että kuuntelin vanhempia ja mukauduin heidän tarpeisiinsa, mutta muuten olin aika näkymätön”, hän muistelee.

“Vaikein vaihe itsellekin omien lapsien kohdalla oli sama vaihe, joka oli pienenä ollut vaikein vanhempien kanssa. Luulen, että siinä näkyi se sodan trauma minulla. En kestänytkään sitä oman lapsen luonnollista tarvitsevuutta”, Vaarula kertoo.

Vaikenemisen kulttuuri altistaa traumojen siirtymiselle

Sodan jälkeen Suomessa vallitsi pitkään vahva vaikenemisen kulttuuri. Katajisto näkee vaikenemisen olevan erittäin hyvä esimerkki trauman siirtymismekanismista: jos jotain ei voida yhteisesti jakaa ja myöskään käsitellä, on erittäin suuri alttius sille, että kokemusmateriaali siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi.

Kyseistä ajatusta kutsutaa myös taakkasiirtymäksi. “Se on Martti Siiralan ja Pirkko Siltalan käsite, jolla tarkoitetaan ajatusta siitä, että mikä ei voi tulla jaetuksi, siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi. Käsite sopii erinomaisesti ylisukupolvisiin asioihin”, sanoo Katajisto.

Voiko z-sukupolven nuorissa näkyä edelleen psyykkisiä jälkiä toisesta maailmansodasta? Katajiston mukaan vastaus on hyvin monimutkainen, eikä millään tavalla yksiselitteinen: “Jos ajattelee kriittistä maailmaa, niin tällaiset asiat eivät tietenkään mene yksi yhteen. Suomi on edelleen ehkä niin sanotussa taakkasiirtymävaiheessa, mutta ei ehkä enää ylisukupolvisen traumatisoitumisen vaiheessa toisen maailmansodan jäljiltä.”

“Voiko z-sukupolven nuorissa näkyä edelleen psyykkisiä jälkiä toisesta maailmansodasta?”

Katajisto huomauttaa, että sodan jälkeen yksilöillä ja perheillä ei ollut mahdollisuutta jäädä kuuntelemaan, miltä ihmisistä tuntuu. Elettiin vahvasti jälleenrakentamisen aikaan. “Teidän vanhempienne sukupolvessakin on ollut vielä todella paljon emotionaalista vaille jäämistä. Vaikka moni meistä on yrittänyt käsitellä sitä, niin en pidä mahdottomana, etteikö siitä jotain olisi voinut myös teidän sukupolvelle siirtyä”, Katajisto jatkaa.

Toisaalta Katajiston mukaan perheen sisäisessä kaltoinkohtelussa saattaa edelleen näkyä toisen maailmansodan aikaisia asioita: “En tiedä mitään tarkkaa lukua, mutta jos lähdettäisiin tutkimaan sukuketjuja, joissa kaltoinkohtelua esiintyy, voitaisiin nähdä ehkä ketjuja, jotka suoraan linkittyisivät myös toisessa maailmansodassa tapahtuneisiin asioihin”, hän pohtii. “Suurin osa kaltoinkohtelevista vanhemmistahan on kuitenkin tutkimusten mukaan itse kohdannut kaltoinkohtelua nuorena.”

Sodasta toipuminen vie usein useita sukupolvia. “Sota ei missään nimessä psykologisesti jää vain sodan kohdanneisiin sukupolviin. Kaikki ne traumaattiset menetykset ja sota itsessään on niin massiivisesti potentiaalinen traumatisoiva asia, että vie usein useita sukupolvia, että kansakunta ja perhe toipuvat siitä”, toteaa Katajisto.

Voiko sodasta edes palata kotiin traumatisoitumatta? Katajiston mukaan traumatisoitumiselta suojaa muutama asia – Suomen tapauksessa esimerkiksi se, että sodan uskottiin olevan tärkeää kotimaan takia. Tietyt sisäiset säätelykeinot auttavat myös, esimerkiksi hyvin toimintaorientoitunut luonteenpiirre. Tällä tarkoitetaan henkilön pystyvän keskittymään vain siihen tehtävään, jota hän suorittaa, sen enempää toimintaa ajattelematta.

Trauma voi opettaa menneisyydestä

Vaarula kertoo, että peritystä sotatraumastaan huolimatta hän ymmärtää veteraaneja: “Vaikka käsitteleekin tällaista perittyä sotatraumaa, ei se tarkoita, ettenkö kunnioittaisi veteraanien tekoja, päinvastoin. Tähän traumaan liittyvät aiheet herkistävät ja olen tosi kiitollinen heille. Isäni kannalta minulla on nykyään sellainen suru, että hän menetti tietynlaisen nuoren miehen viattomuuden ja tulevaisuudenuskon.”

Vaarula ja Katajisto näkevät nykyisen avoimemman tavan käsitellä sotaa ja siihen liittyviä traumoja vain positiivisena asiana. “Esimerkiksi uudesta Tuntemattomasta sotilaasta oli tietynlainen propaganda poissa, ja pystyttiin jopa myöntämään, että sota todellisuudessa hävittiin, vaikka itsenäisyys pystyttiin pitämään. Tietynlainen inhimillisyys oli myös hyvin näkyvissä siinä”, toteaa Vaarula.

“Minusta on tuntunut hyvältä, että olemme voineet alkaa puhua siitä, että monen mieli hajosi jo siellä rintamalla sodan aikana. Sota ei ollut pelkkiä sankaritarinoita. Suomi alkaa päästä vaiheeseen, jossa uskalletaan ottaa käsittelyyn häpeällisempiä ja vaikeampia asioita”, sanoo Katajisto. 

Katajisto näkee asioiden kohtaamisen ja käsittelyn olevan avainasemassa taakkasiirtymien ja ylisukupolvisen traumatisoitumisen ennaltaehkäisemisessä ja hoidossa. Oman elämän asioita ei käsitellä vaan oman itsen, vaan automaattisesti myös seuraavien sukupolvien vuoksi. “Mitä enemmän pääsemme sopuun sekä rauhaan itsemme ja oman elämämme kanssa, sitä enempi taakkasiirtymätkin muuttuvat positiivisemmiksi ja resursseja sisältäviksi”, Katajisto toteaa.

Vaikka rauhan hinta on aina erittäin kallis, puhumalla ja asioita käsittelemällä voimme edes hieman pienentää sen sukupolvista hintaa.

Kategoriat
2021 Pitkät VALTA Yleinen

Korvaamattoman arvokasta työtä

TEKSTI Maija Harju KUVITUS Krista Karhu

Sosiaali- ja terveysalan työmarkkina-asema on tunnetusti yhtä asemasotaa, mutta mihin aseisiin heikosti palkatut hengenpelastajat voivat tarttua?

Valtiotieteiden ylioppilaana lähetin työhakemuksia sekä oman että muiden alojen töihin. Siinä missä omalle alalle minua ei edes kutsuttu haastatteluun, tuleva liikuntavammainen työnantajani sanoi haastattelussa, että kyseessä on paras työhakemus, jonka hän on koskaan nähnyt.

Aloitettuani neliraajahalvaantuneiden ihmisten avustajana kahdella nollatuntisopimuksella kahteen eri paikkaan olen oppinut käyttämään katetria ja nostolaitetta sekä puhdistamaan mahalaukkuavannetta ja ylipainehengityshoitoon käytettävää laitetta. Olen alkanut seuraamaan paralympiakomiteaa ja osaan kirota sujuvasti pyörätuolikäyttäjien kelvottomia kelaushanskoja: aina liikaa tai liian vähän kitkaa, kiinnitystarrat irtoilevat. 

Osaan erottaa, käyttääkö näyttelijä oikeasti pyörätuolia sen perusteella, miten hän hyödyntää selkäänsä liikkeessä. Enää tilojen esteellisyys ei ole hajamielinen huomio, vaan liian vähän senttejä kulkuväylien leveydessä ja liian paljon kynnysten korkeudessa. Olen kiitollinen siitä, mitä olen oppinut, miten minut on jaksettu perehdyttää ja että olen löytänyt ruumiillista työtä, jonka mielekkyyttä ei tarvitse miettiä hetkeäkään.

Hoiva- ja hoitotyö yleisemmin on kuitenkin ongelmien vyyhti. Alan työmarkkinatilannetta koskevia shokkiuutisia on voinut reflektoida keskusteluihin työkavereiden kanssa siitä, miten korvaavien työntekijöiden etsinnältä ei pääse ikinä karkuun kännykän ryhmäkeskustelun huutaessa. Miten työn lopettaminen tuntuu vastuuttomalta työnantajia kohtaan kun tietää, mikä todennäköisyyksiä uhmaava arpapeli uuden työntekijän löytäminen alalla onkaan. On esimerkiksi rasitusvammoja ja lastenhoidon yhdistämistä hoitotyöhön kolmessa vuorossa. 

Keskustelussa yritän olla tilanteen tasalla ja menossa mukana, mutta tiedän jääväni sivuun ennemmin tai myöhemmin: ylioppilaasta tulee ennen pitkää maisteri, ja jonain päivänä pääsen vielä työhaastatteluun. Minä olen myös se opintotuen tulorajaoptimoija, kahdessa kolmivuorotyöpaikassa kruisailija. Se, jolle sijaisvuorosirkuksesta koituu pelkkää voittoa, kirjaimellisesti. 

Yleisesti ottaen hoivan ja voittomarginaalin yhdistäminen on kuitenkin epäilyttävää.

Hoiva- ja hoitotyötä on vaikeaa, suorastaan mahdotonta tehostaa loputtomasti. Sen tulokset on sidottu yhden ihmisen käsin tekemään työhön. On rajallinen määrä potilaita ja asiakkaita, joita yksi hoitaja voi tunnissa lääkitä, pestä, pukea, ravita ja kohdata. Mitä niukemmilla resursseilla ja miehityksellä vuorot hoidetaan, sitä vaikeampaa on hoitaa työ hyvin. Kuulostaa kohtuuttomalta, ettei ole edellytyksiä tehdä työtään kunnolla ja täysin käsittämättömältä, jos tämän seurauksena on venyvien dedisten ja hutaistujen raporttien sijaan potilasturvallisuuden vaarantuminen. Silti hoivan ja hoidon ulkoistamista voittoa tavoitteleville yrityksille on kokeiltu: Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti. 

Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti.

Vanhushoivan viimeisin kriisi ajoittui sopivasti vuoden 2019 eduskuntavaalien alle, ja pian uusi hallitus neuvotteli vanhuspalvelulakiin ympärivuorokautisen hoidon hoitajamitoituksen: 0,7 työntekijää jokaista asiakasta kohden huhtikuuhun 2023 mennessä. Lähihoitajia ja sairaanhoitajia ei ole kuitenkaan saatu palkattua lisää, eikä monissa paikoissa päästä edes 0,5 hoitajan mitoitukseen. Palkattu on lähinnä apulaisia, joilla ei ole edellytyksiä tehdä varsinaista hoitotyötä. 

Syy? Hoitajia ei löydy avoimiin tehtäviin. 

Otsikoissa puhutaan hoitajapulasta, joku voisi puhua jopa katastrofista. Hoivakoteja on jouduttu sulkemaan siksi, ettei henkilöstöä yksinkertaisesti ole. Yksityistä sosiaali- ja terveysalaa edustavan HALI ry:n mukaan hoiva-alalle tarvitaan 200 000 uutta osaajaa vuoteen 2030 mennessä väestön ikääntymisen vuoksi, kun nykyiset hoitajat jäävät eläkkeelle ja iäkkäitä on enemmän hoidettavana. On vaarana käydä niin, että hoitajamitoituksesta tulee lain kuollut kirjain, siinä missä työvuorolista on edelleen aivan liian eläväinen. 

Kuvaavaa on, että työtaistelutoimenpiteenä Päijät-Hämeessä useat ammattiosastot aloittivat syyskuussa 2021 viikon kestävän ylityö- ja vuoronvaihtokiellon, kun työnantajan ehdottama korotus hälytysrahaan oli ammattiliittojen mielestä riittämätön. Tätä on syytä alleviivata: töitä siis tehdään “normaalisti” työvuorolistojen mukaisesti, ainoastaan ylitöitä ei jäädä tekemään eikä työvuoroja venkslata. Jos tämä nähdään toimivana keinona paineistaa kärjistyneitä neuvotteluja, voi vain kuvitella, millaisen ruljanssin vaatii protestittomina viikkoina se, että jokaiseen työvuoroon saadaan tekijä.

Hoiva- ja hoitotyön alalla vallitsee siis ihmeellinen paradoksi: työ on välttämätöntä, mutta tekijöitä on ihan liian vähän. Kun palkka on mitätön muihin aloihin vertailtaessa ja suhteessa psyykkiseen ja fyysiseen rasitukseen, ja kun resurssien tiukkuus johtaa siihen, että työelämä on täynnä kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta, ei rekrytointitilanne kuitenkaan ihmetytä. Koronakriisin osoittaessa vihdoin hiipumisen merkkejä, ei hoitajia kohtaan osoitettu arvostus ole vieläkään konkretisoitunut parannuksina alan palkkaukseen ja työoloihin. Ei, vaikka tällä hetkellä jokainen on joutunut kohtaamaan ajatuksen omista koronaviruksen runtelemista keuhkoistaan täynnä arpikudosta. Ajatukseen omasta hengestään hoivasta ja hoidosta riippuvaisena.

Työolojen ja palkkauksen parantamisen  sijaan arvostusta on osoitettu esimerkiksi valaisemalla Finlandia-talo siniseksi, sekä tuomalla kukkakimppuja ja jäätelöä taukohuoneisiin. Käden muotoisina mitaleina. Lahjoitettuina smoothiena, pizzana yrityksiltä. Taputuksina parvekkeelta. Ja niinä surullisen kuuluisina itse tulostettavina kiitoskortteina.

Taloudellisen korvauksen sijaan Helsingin kaupunki oli tehnyt sopimuksen rekrytointikiellosta yksityisten terveysjättien kanssa, etteivät nämä palkkaa kaupungilla hoitotyössä olevia tai olleita tietyn määräajan puitteissa. Poliitikkojen puolelta hoitajien mahdolliset koronabonukset kuitataan työmarkkinaosapuolten kesken sovittavana kysymyksenä, pesten kädet kuin oltaisiin potilasvierailulle menossa. 

Samalla Ylen syyskuisessa kyselyssä aivan selkeä enemmistö kansanedustajista kannatti ajatusta siitä, että hoitajien tulisi saada parempi palkankorotus kuin muut työntekijät. Työmarkkinoihin puuttuminen poliittisesti on toki melkoisen kuuma peruna, mikä näkyi Akavan ja Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön lähettämänä, kansanedustajille osoitettuna “paimenkirjeenä”. Sen keskeinen viesti oli, ettei kansanedustajien tule puuttua palkankorotuksiin tai työmarkkinaneuvotteluihin. Toisaalla muisteltiin 2000-luvun loppua ja syytettiin silloisia sairaanhoitajien palkankorotuksia siitä, että finanssikriisin jälkeisessä noususuhdanteessa kilpailukyky kärsi.

Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista?

Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista? Hoitajat kaipaavat työnsä tekemiseen riittävästi resursseja: välineitä, työkavereita, sairastapauksien tuuraajia. Hyvät palkan ja työolot, ei kuuta taivaalta. 

Mikä maksaa? Se, että laadukas hoiva ja laadukas hoito maksavat. 

Sairaanhoitajalta odotetaan neljä vuotta kestävää koulutusta ja jatkuvaa työssä oppimista. Monissa muissa maissa ammattiin koulutetaan yliopistoissa. Palkkataso jää silti jälkeen monista saman koulutustason omaavista. Ei ole uutinen, että työmarkkinat Suomessa ovat sukupuolittuneet, eikä naisvaltaisella julkisella sektorilla koulutus takaa miesvaltaisempiin aloihin vertailtaessa kunnon palkkaa. Jos ajatellaan, että palkan tulisi heijastaa tehdyn työn arvoa, hengen luulisi olevan kallis itse kullekin. Miksi palkkaa on niin vaikea nostaa?  

Valitettavasti harvan yllättää yleisin vastaus: hoitajien palkkojen korottaminen rasittaisi julkista taloutta, sillä julkinen terveydenhuolto työllistää valtavan osan Suomessa työskentelevistä hoitajista, ilman tuotto-odotuksia. Rumemmin sanottuna terveydenhuolto on kuluerä. Jos uusia hoitajia tarvitaan 15 vuoden sisään satoja tuhansia ja samaan aikaan Tehyn kyselyn mukaan melkein kaikki nuoret hoitajat harkitsevat alanvaihtoa, havaitaan kuitenkin, että riittävän suuri kuluerä palkkamenoineen saattaisikin edustaa budjettimontun lisäksi riittävää hoitohenkilöstöä. 

Hätä ei ole onneksi tämän näköinen, koska ratkaisuksi ehdotetaan yhä toiveikkaammin äänenpainoin työperäistä maahanmuuttoa. Etenkin filippiiniläisiä hoitajia on “tuotu” Suomeen jo pitkään, mutta rekrytoimalla heikommassa asemassa olevia työntekijöitä lähinnä laastaroidaan kroonista avohaavaa, hoivatyön rakenteellisia ongelmia. 

Globaalin hoivan ketjuja tarkasteltaessa ei hoivatyövoiman tuonti ole myöskään aivan ongelmatonta sekään: Filippiineillä on sairaanhoitajapula samaan aikaan, kun maan keskeinen “vientituote” on koulutettu ja kielitaitoinen hoivahenkilöstö. Suomessa nelihenkisen perheen yhdistämiseen vaaditaan tällä hetkellä sellaisia kuukausituloja, ettei siihen riitä hoiva-avustajan, lähihoitajan eikä sairaanhoitajankaan palkka. Niin epätoivoisia emme toivottavasti vielä ole, että hyvinvointipalveluiden toteuttaminen laskettaisiin ihmisten varaan, joiden omaa hyvinvointia tai perhe-elämää ei edes aiota taata. 

Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja?

Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja? Tehyn työtaistelumahdollisuuksia rajattiin vuonna 2007 potilasturvalakiin nojaten.

Miten käyttää valtaa kun työsuhteessa ei tuoteta pääomalle lisäarvoa vaan ylläpidetään veriarvoja, terveellisiä elintapoja, turvallisen vanhemmuussuhteen muodostumista, pulssia? 

Mitä keinoja meillä on?

On mahdollisuus kampanjoida jatkuvasti alan arvostuksen puolesta. On esimerkiksi Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen, jolla on Twitter-tili, leiskuvan punaiset hiukset ja kommentteja, kuten “munasolusta mummoon on potilasturvallisuus uhattuna”. Ja sitten on toimittajia, jotka nostavat soinismeja lähenevät sivallukset otsikoihin. On myös toimittajia, jotka päästävät työhönsä väsyneen ja pettyneen hoitajan kertomaan julkisuudessa, miten töihin meno pelottaa, aamupalaverissa itkettää. Jonka mukaan ammatti on ihana, mutta resurssi-, hoitaja- ja arvostuspulan takia työ on kauheaa. 

On myös Meeri Koutaniemi, joka kuvasi valokuvasarjan “Kasvokkain, tarinoita ihmisen ja työn arvosta”. Netistäkin löytyvää, ympäri Suomea tänä ja ensi vuonna kiertävää näyttelyä kuvataan puheenvuoroksi hoitotyön ja varhaiskasvatuksen tekijöiden arvostuksen puolesta. Sarjassa hoito- ja hoivatyötä tekeviä on kuvattu kuin suurmiehiä: alakulmasta, vakavailmeisinä, ylpeyden ja kunnioituksen arvoisina. Näyttelyn avaavassa teoksessa Mari antaa esimerkin työstään: kuolevan tyttären isä pyytää jäämään vielä, keskellä yötä. En ole kuullut koskaan tärkeämmästä työtehtävästä, etkä ole kuullut sinäkään. Mutta Marin palkka ei sitä heijasta, eikä tehokas ja dynaaminen terveydenhoidon resursointi anna parhaita edellytyksiä jäämään vielä.

On valitettavasti myös vanha virsi uudesta Nokiasta: parasta olisi, jos kansakunta keskittyisi innovoimaan, sillä julkista velkaa on liikaa ja samalla työikäisiä ja -kykyisiä, nettoveronmaksajia, hoivapommin purkajia ja kestävyysvajeen kujanjuoksijoita liian vähän. Valitettavasti aivotyön ohessa on esimerkiksi synnyttävä, synnytettävä, saatava rokotus, syötävä, oltava puhtaat vaatteet ja siivottu koti. On työtä, jolle ei osata antaa arvoa ja josta ei makseta palkkaa, mutta joka mahdollistaa kaiken palkallisen työn: se on uusintavaa työtä, joka usein on hoivaa. Sitä tehdään kotona ja sairaaloissa, päiväkodeissa ja asumispalveluyksiköissä, eli siellä, missä ihminen on haavoittuvainen tai haavoittunut. 

Jotta työtä jaksaa tehdä, on oltava riittävästi työkavereita, jotta Esperi Caren hengessä ketään aamulla viiden ja seitsemän välillä sängystään pudonnutta ei tarvitsisi peitellä lattialle kahvihuoneen ohjeistuksen mukaisesti. On oltava palkka, jolla ruokkia ja majoittaa itsensä sekä usein myös lapsensa, kun on ensin työkseen ruokkinut ja majoittanut niitä, jotka sitä kaikista kipeimmin tarvitsevat. Tätä tarvitaan, jotta on joku pitämässä sinutkin puhtaana, kylläisenä ja elossa 40 vuoden päästä. Tai huomenna, jos et katso molempiin suuntiin tiellä tai jos autoilija ei katso eteenpäin.

Itse olen tällä alalla ohikulkumatkalla, mutta sanon niin vilpittömästi kuin pystyn: hoito- ja hoiva-alalta elantonsa hankkivien tilanne on tullut sydäntä lähelle, usein noussut palaksi kurkkuun. 

1. syyskuuta 2021 astui voimaan uusi SOTE-sopimus, johon kuntien ja kuntayhtymän palveluksessa olevat sote-alan työntekijät siirtyivät. Toiveena on, että kun nykyinen työehtosopimus vanhenee ensi vuoden alussa, on juuri sote-alalle ominaisia ongelmia aiempaa helpompi lähteä ratkaisemaan. Tällöin sote-alat eivät enää ole samassa sumpussa monien muiden alojen kanssa kunnallisessa yleisessä virka- ja työehtosopimuksessa. Sitä toivon minäkin sydämeni pohjasta. 

Tehtyäni vaikka vain väliaikaisesti ja osa-aikaisena työtä, joka mahdollistaa paitsi avustettaville, hoidattaville ja hoivattaville omannäköisen elämän, mutta myös elämisen ylipäätään, tuntuu selvältä, että korvaamattoman tärkeästä työstä on saatava korvaus. 

Siihen asti: Millariikalle kiitos, tällä kertaa Groteski hoitaa tulostuksen.