Kategoria: Pitkät

TEKSTI Rosa Kaimio KUVITUS Roosa Kontiokari

Kaupungistuminen on megatrendi. Näin on opetettu niin kauan kuin jaksaa muistaa. Maaseutu tyhjenee nuorista, jotka muuttavat palveluiden ja työpaikkojen perässä urbaaneihin keskuksiin. On ennustettu, että 2040-luvulla ainoastaan pääkaupunkiseutu sekä Turun ja Tampereen alueet kasvavat selvästi väestöltään. Mutta onko tälle ilmiölle myös vastavoima?

Kun korona iski ja etätöistä sekä -opiskelusta tuli hallitseva arjen toimintamuoto, mietittiin, alkaako tästä uusi maaseudun nousu: ihmiset suuntasivat mökeilleen tekemään etätöitä rauhassa ja kotimaan matkailu, eritoten Suomen luontokohteet, kokivat valtavaa kiinnostuksen kasvua. Pinnalla ovat olleet myös jo jonkin aikaa niin sanotun hitaamman elämisen ja kuluttamisen trendit kuten downshiftaus ja degrowth. Sittemmin lehdistä on voinut lukea juttuja siitä, kuinka kaupungissa asuneet ihmiset ovat koronan keskellä pysähtyneet ja tajunneet kaipaavansa pienemmän paikkakunnan elämää. Usein näissä tarinoissa luonnonläheisyydellä sekä hitaammalla elämäntyylillä on ainakin jokin rooli. Ehkä on siis aika pohtia, onko maalle muutto ratkaisu rauhan kaipuuseen.

Jonkinlaista muuttoliikettä on selvästi havaittavissa: esimerkiksi Helsingistä muutti vuonna 2020 muualle Suomeen enemmän väkeä kuin sitä saapui kaupunkiin. Yksi Helsingistä väljemmille seuduille muuttaneista on Aamukahvilla-median Henriikka Reinman. Hän on nyt asunut noin vuoden Porvoon saaristossa perheineen. Maaseudulle houkuttelivat juurikin luonto ja rauha: “Halusin olla lähellä luontoa sekä hiljaisuuden ympäröimänä. Pidän luontoliikunnasta ja luonnon kiertokulun ja vuodenaikojen tarkkailusta. Huomasin kaupungin hektisyyden ja kiireen vaikuttavan minuun niin, että hyppäsin helposti siihen mukaan, enkä saanut kierroksia tasattua, sillä olen aistiärsykkeille kovin altis.”

Jonkinlaista muuttoliikettä on selvästi havaittavissa: esimerkiksi Helsingistä muutti vuonna 2020 muualle Suomeen enemmän väkeä kuin sitä saapui Helsinkiin.

Vastakkainasettelu kaupungin ja maaseudun välillä yltyy yleisessä keskustelussa helposti melko kärkkääksi. Siinä missä maaseutuun liitetään rauha, kaupunkeja pidetään kiireisinä paikkoina. Toki asiassa voi ajatella olevan jotain perää: kaupungissa on enemmän ihmisiä ja usein myös enemmän erilaisia menoja, joten monille kertyy kalenteriin paljon tapaamisia joka viikko. Sen sijaan maaseudulla pitkät etäisyydet vaikuttavat menoihin lähtemiseen, ainakin jos puhutaan paikan päällä pidettävistä tapaamisista. 

Kaupunkien tarjoama vilkas elämä on tietenkin monien mielestä yksi kaupungin nimenomaisista kohokohdista ja syistä hakeutua keskuksiin. Etenkin ydinkeskustan palveluilla on tarjota monille vaikka mitä. Lisäksi tiheään asutut paikat muodostavat monille ikään kuin “julkisen olohuoneen”, jossa tehdä itseään kiinnostavia asioita. Myös Reinman on nauttinut näistä asioista kaupungissa ja silloin tällöin miettii niitä edelleen: “En missään nimessä halua tehdä mitään vastakkainasettelua maaseudun ja kaupungin välille ja viihdyn myös kaupungissa erittäin hyvin edelleen. Erityisesti kaipaan spontaaneita näkemisiä ystävien kanssa, laajaa kahvila- ja ravintolatarjontaa, julkista liikennettä ja sitä, että voi vain mennä luuhaamaan kahvilaan kahvikupin ja leivoksen kanssa tarkkailemaan ihmisiä.”

Eivätkä asiat todellakaan ole mustavalkoisia maaseudun ja kaupunkien suhteen; maaseudullakin voi riittää työkiireitä ja pitkät matkat syövät vapaa-aikaa, ja joillekin ratikan kiskojen kilkatus voi olla mieltä rauhoittava asia. Mutta ajatus rauhallisesta ja idyllisestä maaseudusta elää vahvana niin mielikuvissa kuin lomakylien markkinointilauseissakin, joten mistä moinen kahtiajaottelu on sitten niin vahvaksi muodostunut?

Yksi iso tekijä on mitä todennäköisimmin luonto ja sen läheisyys sekä monin paikoin koskemattomuus. Luonnossa oleskelu vaikuttaa ihmiseen positiivisesti jo lyhyen ajan jälkeen: alle puolessa tunnissa verenpaine laskee. Luonnonvarakeskuksen mukaan elpymiskokemukset luonnossa ovat voimakkaampia kaupunkien ulkopuolella sijaitsevilla luontoalueilla. Reinmanillekin maaseutu tarjoaa rentoutusta: “On tilaa ja hiljaisuutta, sekä luonto ja meri ihan lähellä. Meille oli tärkeää päästä veden läheisyyteen. Saa olla ihan rauhassa ja nauttia eläinten, kasvien, puiden ja muun luonnon ympäröimänä”, hän toteaa omasta asuinpaikastaan maaseudulla. 

Luonnossa oleskelu vaikuttaa ihmiseen positiivisesti jo lyhyen ajan jälkeen: alle puolessa tunnissa verenpaine laskee.

Luonto maaseudulla ja etenkin pohjoisessa voi nousta entistä tärkeämmäksi asuinpaikkaa valitessa, kun ilmastonmuutos etenee vuosikymmenien saatossa. On ennustettu, että vuosisadan lopussa talvea nykyisessä muodossaan on Etelä-Suomessa tuskin lainkaan. Sen sijaan on pimeyttä ja sadetta, mikä tulee lisäämään myös kaamosmasennusta. Lisäksi tukahduttavan kuumat kesät yleistyvät ja paahdetta on etenkin kaupungeissa, joissa voi olla jopa kymmenen astetta muuta maata lämpimämpää lämpösaarekeilmiöstä johtuen. Tulevaisuudessa maaseutu ja luonto voivat siis merkitä myös rauhaa ilmastonmuutoksen ikävimmiltä vaikutuksilta. 

Kuluttajatutkimuskeskuksen julkaisussa vuodelta 2006 rauha puolestaan merkitsee mahdollisuutta irrottautua muista ihmisistä, mahdollisuutta omaan tilaan ja yksityisyyteen. Tässä mielessä ajatus maaseudusta kaupunkia rauhallisempana paikkana on varsin ymmärrettävä: etenkin kaupunkien keskustat tiivistyvät ja kerrostalojen pihat ovat jaettuja. Palvelut keskitetään niin, että niitä käyttää mahdollisimman moni. Mikäli haluaa, etteivät naapurit näe ikkunasta sisään tai edes omalle pihalle, ovat maaseudun pitkät etäisyydet houkuttelevia. Toisaalta Suomen kaupungitkaan eivät ole maailman mittapuulla kovin tiheästi rakennettuja, vaan sisältävät laajoja, väljiä omakotitaloalueita.

Kun pohditaan maaseudun rauhallista elämää, on myös otettava huomioon, ketkä sitä tavoittelevat. Tilastojen mukaan maaseutumaisiin kuntiin muuttaa erityisesti eläkeikäisiä ja lapsiperheitä. Sen sijaan itsenäistyvät ikäluokat pyrkivät systemaattisesti maaseudulta pois. Poislähtijöiden joukossa on etenkin tyttöjä ja nuoria naisia. Heidän syitään jättää maaseutu taakseen esiteltiin loppusyksystä 2021 Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtoreiden Päivi Armilan ja Mari Käyhkön tutkimuksessa. Aineiston pohjalta paljastui, että monet kokevat maaseudun mahdollisuudet rajatuiksi ja sukupuolinormit ahtaiksi. Erityisesti niille, jotka eivät sopeudu yhteisön odotuksiin, voi maaseutu siis edustaa ahdistavaa ja jopa vihamielistä paikkaa. Tällaisessa tilanteessa suuri ja monimuotoisempi kaupunki voi olla todella houkutteleva ja rauhoittava paikka elää. 

Maaseudun yhteisöön liitetään muissakin kyselyissä negatiivisia mielikuvia. Esimerkiksi Ylen kartoituksessa vuodelta 2020 jotkut kuvasivat maaseutua tukahduttavaksi ja sisäänpäinlämpiäväksi. Mielikuvissa maaseutu saattaa siis näyttäytyä paitsi ahdistavana myöskin kuppikuntaisena paikkana, mikä varmasti vaikuttaa ihmisten mahdollisiin rauhan kokemuksiin sekä mahdollisiin haaveisiin muutosta maalle tai sieltä pois. Vaikka monella ihmisellä onkin näiden ajatusten taustalla myös oikeita kokemuksia maaseudun ikävästä ilmapiiristä, tulee tätäkin ajatusta ylläpitäessä helposti lisänneeksi maaseudun ja kaupungin välistä vastakkainasettelua. Vaikkakin tällä kertaa niin päin että maaseutu on stressin lähde ja kaupunki se paikka, josta varma onni löytyy.

Erityisesti niille, jotka eivät sopeudu yhteisön odotuksiin, voi maaseutu siis edustaa ahdistavaa ja jopa vihamielistä paikkaa.

Vaikka edellä mainitut asiat eivät aiheuttaisikaan jollekulle haasteita, ei maaseudulla eläminen silti ole täydellistä zen-tilaa joka hetki ja moisen ajatuksen ylläpitäminen johtaisi luultavasti vain entistä kovempaan stressiin. Ihmisellä tulee aina olemaan jotakin murehdittavanaan, jopa sillä taitavimmalla mindfullnessin harjoittajalla ja kovimmalla luonnossa liikkujalla. Mutta on silti hyväksi jokaiselle tutkiskella omaa elinympäristöään ja mitä siltä kaipaa, sekä pyrkiä rauhoittumaan asuinpaikasta riippumatta. Samalla kannattaa olla tarkkana omista mielikuvistaan maaseudusta ja kaupungista, ettei tule sortuneeksi turhiin vastakkainasetteluihin ja stereotypioihin. Reinman tiivistääkin kokemuksensa maalla asumisesta seuraavasti: “Ei täälläkään pyhimykseksi muutu, eli kiirettä ja stressiä saattaa välillä livahtaa kotiin, vaikka olisikin maalainen. Helposti maaseutu- tai kaupunkielämästä tehdään karkeita jakoa tai olettamuksia, vaikka todellisuudessa sekä maaseutu- että kaupunkielämä on juuri sellaista, millaista asuja siitä itse tekee.”

TEKSTI Lotta Kallio KUVITUS Nelli Honkela

Rauhan hintaa ei makseta vain uhrauksina, menetettyinä omaisina ja sotakorvauksina, vaan myös traumoina, jotka voivat siirtyä sukupolvelta toiselle.

Yliopistoikäiset nuoret ovat oppineet ja kuulleet toisesta maailmansodasta paljon, ennen kaikkea vuosilukuja. Milloin alkoi talvisota, milloin jatkosota. He ovat kuulleet tarinoita isoisistään, jotka olivat tarpeeksi nuoria ymmärtääkseen mitä tapahtui, mutta eivät vielä todennäköisesti tarpeeksi vanhoja todella käsittääkseen, miten suurten asioiden äärellä he kasvoivat. He ovat ehkä kuulleet äärimmäisen tärkeästä suomalaisesta sisusta ja sankaritarinoista. Kuulleet tarinoita lotista, jotka olivat ensiarvoisen tärkeitä itsenäisen Suomen kannalta. 

Tarinasta jää puuttumaan kuitenkin olennainen osa: se, miten sota jatkui vielä viimeisen laukauksen ampumisen jälkeen perheiden elämässä ja koko yhteiskunnassa. Kuinka kaukaiselta tuntuvat asiat voivat vaikuttaa psykologian tasolla vielä kauan sodan päättymisen jälkeen. 

Sekä se, että rauhan hinta on paljon enemmän kuin kuolleita ja haavoittuneita omaisia, tuhoutuneita koteja ja sodan kohdanneiden kauhukuvia tapahtuneesta. 

Suomen itsenäistymistä ja rauhaa on joskus kuvattu jopa ihmeenä. Sota ja ajan muut vaikeudet kuitenkin vaikuttivat niin yhteiskuntaan kuin yksilöihin vielä pitkään. Timo Korhosen ohjaama dokumenttielokuva Sodan murtamat (2016) kertoo minkälaista suomalaisten perhe-elämä oli kun toisesta maailmansodasta kotiin palanneet traumatisoituneet miehet jätettiin perheiden hoidettavaksi.  

Dokumentissa esiintyvän Satu Vaarulan isä oli vain 20-vuotias talvisodan alkaessa. Hän palveli eläinlääkintämiehenä yhteensä lähes viisi vuotta. 

“Merkittävä juttu on se, että hän oli karjalainen. Se kylä, jossa hän asui oli niin sanottu ruumiiden kokoamispaikka, eli sinne tuotiin talvisodan ruumiita. Tämä on mielestäni ihan kauheaa, sillä hän on varmasti nähnyt niitä”, Vaarula toteaa.

Vaarula näkee nuoruuden sotakokemusten vaikuttaneen hänen isänsä identiteetin muotoutumiseen vahvasti: “Kun on sen ikäinen, että identiteetti on vasta muodostumassa, niin sodasta jäi hänelle mukaan niin sanottu tappajan identiteetti – sodassa kuitenkin pitää tappaa, jos haluaa itse selvitä hengissä. On aika julma juttu, että hän näki itsensä koko loppuikänsä niin sanotusti pahana. Ei esimerkiksi ottanut mitään kunniaa siitä, että hän oli ollut itsenäisyyttä puolustamassa.”

“Sota ei ollut pelkkiä sankaritarinoita.”

Sota näkyi myös Vaarulan lapsuudessa. Isä puhui taisteluista, mutta tavalla, jossa ei ollut minkäänlaista tunnetta mukana. “Sen ristiriidan tajusin kyllä jollain tasolla lapsenakin – että puhuu siitä, että joku kuolee tai jotain kidutetaan, mutta täysin eleettömästi”, Vaarula kertoo.

Lisäksi isän käytöksessä näkyi myös vihaisuutta, joka ei ollut millään tavalla johdonmukaista: “Koko ajan piti tehdä kauheasti jotain, mutta tapa tehdä töitä oli aggressiivinen”. 

Vaarula kuvaa jonkinlaisen uhan varjostaneen hänen lapsuuttaan: “Se uhka oli koko aika läsnä ja tunnistin sen myös oman perheeni ja lasteni kanssa. Tuntuu, että kohta tapahtuu jotain, jolle emme voi mitään.”

Sota ei lopu viimeiseen laukaukseen

Vaarula tietää, että trauma voivat siirtyä sukupolvelta toiselle: “Kyllähän se myös tiedetään epigenetiikan kautta, että trauma vaikuttaa geeneihin ja voi periytyä sitä kautta. Suomalaisille varsinkin trauma on vaikuttanut kiintymyssuhteisiin ja voisin kuvitella, että enemmistöllä on ollut niin sanottu ‘välttelevä kiintymyssuhde’ vanhempiinsa”, hän kertoo. 

Ylisukupolvisiin traumoihin erikoistunut traumapsykoterapeutti Jarno Katajisto kertoo tarkemmin traumamekanismeista: “Suomen historian sotajakso sisältää suuren määrän potentiaalisia traumaattisia kokemuksia. Tällöin voidaan puhua kompleksisesta traumasta, joka rikkoo hyvin paljon enemmän ihmisen kokemusmaailmaa, kuin pelkkä yksittäinen trauma.”

Katajiston mukaan trauma voi siirtyä eri kautta seuraaville sukupolville. Sota ei loppunut viimeiseen laukaukseen rintamalla, vaan palanneet kantoivat mukanaan muistoja, joita jotkut saattoivat turruttaa esimerkiksi alkoholilla. Jotkut taas käyttäytyivät suoran väkivaltaisesti omia lapsia tai puolisoitaan kohtaan. Kun suoran toiminnan tai väkivallan kautta traumatisoidaan toista, voidaan puhua trauman suorasta siirtymästä. Kun väkivalta kohdistuu lapsiin, jotka ovat eri sukupolvea, puhutaan ylisukupolvisesta traumatisoitumisesta.

Trauma voi myös siirtyä epäsuorasti sukupolvelta toiselle. “Jos jokin aiempi sukupolvi on joutunut kohtaamaan paljon hyvin tuhoavaa aggressiota tai väkivaltaa, voivat he pyrkiä siihen etteivät heidän lapsensa joudu ainakaan kokemaan samanlaista”, Katajisto toteaa.

Lapsen raivokohtaukset voivat kuitenkin nostaa pinnalle vanhemman oman trauman. Tällöin vanhempi ei siirrä omia traumojaan suoraan lapselle, ja lapsi saattaa esimerkiksi jäädä vaille emotionaalista tukea, joka olisi kiintymyssuhteen kannalta tärkeää. “Tämä ei välttämättä aiheuta kiintymyssuhdetraumaa, mutta voi aiheuttaa”, Katajisto jatkaa traumojen mekanismeista.

Vaarula tunnistaa Katajiston kuvaaman epäsuoran traumatisoitumisen lapsuudestaan: “Minä olin tavallaan aikuinen jo lapsena. Fyysiset tarpeet kyllä täytettiin, eli ruokaa saatiin tarpeeksi ja kylmä ei ollut ainakaan koko aikaa, mutta henkiset tarpeet jäivät huomioimatta. Otin tämän seurauksena sellaisen roolin, että kuuntelin vanhempia ja mukauduin heidän tarpeisiinsa, mutta muuten olin aika näkymätön”, hän muistelee.

“Vaikein vaihe itsellekin omien lapsien kohdalla oli sama vaihe, joka oli pienenä ollut vaikein vanhempien kanssa. Luulen, että siinä näkyi se sodan trauma minulla. En kestänytkään sitä oman lapsen luonnollista tarvitsevuutta”, Vaarula kertoo.

Vaikenemisen kulttuuri altistaa traumojen siirtymiselle

Sodan jälkeen Suomessa vallitsi pitkään vahva vaikenemisen kulttuuri. Katajisto näkee vaikenemisen olevan erittäin hyvä esimerkki trauman siirtymismekanismista: jos jotain ei voida yhteisesti jakaa ja myöskään käsitellä, on erittäin suuri alttius sille, että kokemusmateriaali siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi.

Kyseistä ajatusta kutsutaa myös taakkasiirtymäksi. “Se on Martti Siiralan ja Pirkko Siltalan käsite, jolla tarkoitetaan ajatusta siitä, että mikä ei voi tulla jaetuksi, siirtyy tavalla tai toisella seuraavan sukupolven kannettavaksi. Käsite sopii erinomaisesti ylisukupolvisiin asioihin”, sanoo Katajisto.

Voiko z-sukupolven nuorissa näkyä edelleen psyykkisiä jälkiä toisesta maailmansodasta? Katajiston mukaan vastaus on hyvin monimutkainen, eikä millään tavalla yksiselitteinen: “Jos ajattelee kriittistä maailmaa, niin tällaiset asiat eivät tietenkään mene yksi yhteen. Suomi on edelleen ehkä niin sanotussa taakkasiirtymävaiheessa, mutta ei ehkä enää ylisukupolvisen traumatisoitumisen vaiheessa toisen maailmansodan jäljiltä.”

“Voiko z-sukupolven nuorissa näkyä edelleen psyykkisiä jälkiä toisesta maailmansodasta?”

Katajisto huomauttaa, että sodan jälkeen yksilöillä ja perheillä ei ollut mahdollisuutta jäädä kuuntelemaan, miltä ihmisistä tuntuu. Elettiin vahvasti jälleenrakentamisen aikaan. “Teidän vanhempienne sukupolvessakin on ollut vielä todella paljon emotionaalista vaille jäämistä. Vaikka moni meistä on yrittänyt käsitellä sitä, niin en pidä mahdottomana, etteikö siitä jotain olisi voinut myös teidän sukupolvelle siirtyä”, Katajisto jatkaa.

Toisaalta Katajiston mukaan perheen sisäisessä kaltoinkohtelussa saattaa edelleen näkyä toisen maailmansodan aikaisia asioita: “En tiedä mitään tarkkaa lukua, mutta jos lähdettäisiin tutkimaan sukuketjuja, joissa kaltoinkohtelua esiintyy, voitaisiin nähdä ehkä ketjuja, jotka suoraan linkittyisivät myös toisessa maailmansodassa tapahtuneisiin asioihin”, hän pohtii. “Suurin osa kaltoinkohtelevista vanhemmistahan on kuitenkin tutkimusten mukaan itse kohdannut kaltoinkohtelua nuorena.”

Sodasta toipuminen vie usein useita sukupolvia. “Sota ei missään nimessä psykologisesti jää vain sodan kohdanneisiin sukupolviin. Kaikki ne traumaattiset menetykset ja sota itsessään on niin massiivisesti potentiaalinen traumatisoiva asia, että vie usein useita sukupolvia, että kansakunta ja perhe toipuvat siitä”, toteaa Katajisto.

Voiko sodasta edes palata kotiin traumatisoitumatta? Katajiston mukaan traumatisoitumiselta suojaa muutama asia – Suomen tapauksessa esimerkiksi se, että sodan uskottiin olevan tärkeää kotimaan takia. Tietyt sisäiset säätelykeinot auttavat myös, esimerkiksi hyvin toimintaorientoitunut luonteenpiirre. Tällä tarkoitetaan henkilön pystyvän keskittymään vain siihen tehtävään, jota hän suorittaa, sen enempää toimintaa ajattelematta.

Trauma voi opettaa menneisyydestä

Vaarula kertoo, että peritystä sotatraumastaan huolimatta hän ymmärtää veteraaneja: “Vaikka käsitteleekin tällaista perittyä sotatraumaa, ei se tarkoita, ettenkö kunnioittaisi veteraanien tekoja, päinvastoin. Tähän traumaan liittyvät aiheet herkistävät ja olen tosi kiitollinen heille. Isäni kannalta minulla on nykyään sellainen suru, että hän menetti tietynlaisen nuoren miehen viattomuuden ja tulevaisuudenuskon.”

Vaarula ja Katajisto näkevät nykyisen avoimemman tavan käsitellä sotaa ja siihen liittyviä traumoja vain positiivisena asiana. “Esimerkiksi uudesta Tuntemattomasta sotilaasta oli tietynlainen propaganda poissa, ja pystyttiin jopa myöntämään, että sota todellisuudessa hävittiin, vaikka itsenäisyys pystyttiin pitämään. Tietynlainen inhimillisyys oli myös hyvin näkyvissä siinä”, toteaa Vaarula.

“Minusta on tuntunut hyvältä, että olemme voineet alkaa puhua siitä, että monen mieli hajosi jo siellä rintamalla sodan aikana. Sota ei ollut pelkkiä sankaritarinoita. Suomi alkaa päästä vaiheeseen, jossa uskalletaan ottaa käsittelyyn häpeällisempiä ja vaikeampia asioita”, sanoo Katajisto. 

Katajisto näkee asioiden kohtaamisen ja käsittelyn olevan avainasemassa taakkasiirtymien ja ylisukupolvisen traumatisoitumisen ennaltaehkäisemisessä ja hoidossa. Oman elämän asioita ei käsitellä vaan oman itsen, vaan automaattisesti myös seuraavien sukupolvien vuoksi. “Mitä enemmän pääsemme sopuun sekä rauhaan itsemme ja oman elämämme kanssa, sitä enempi taakkasiirtymätkin muuttuvat positiivisemmiksi ja resursseja sisältäviksi”, Katajisto toteaa.

Vaikka rauhan hinta on aina erittäin kallis, puhumalla ja asioita käsittelemällä voimme edes hieman pienentää sen sukupolvista hintaa.