Kun työelämä pelottaa

TEKSTI Maiju Pellikka KUVITUS Roosa Kontiokari

Valmistuminen on siintänyt Betlehemin tähden lailla tavoitteena edessäni koko kuusi vuotta kestäneiden opintojeni ajan. Vanhemmat opiskelijat ovat tuntuneet sulahtavan työelämään kivuttomasti ilman sen suurempaa eksistentiaalista kriisiä. Kun valmistuminen on alkanut vaikuttaa ajankohtaiselta omassa kaveriporukassani alasta riippumatta, olen huojennuksen ja helpotuksen sijaan aistinut ympärilläni ahdistuneisuutta ja stressiä. Miksei kukaan ole kertonut, että valmistuminen voi myös pelottaa?

Vastikään edesmennyt rakas tätini päivitteli aina minulle, kuinka nykypäivän työelämä on niin erilaista ja rankempaa kuin aiemmin. En tiedä, ymmärsikö hän oikeastaan koskaan, miten oikeassa olikaan. Kun aikaisemmin ensimmäisessä työpaikassa pysyttiin suurin piirtein eläkeikään saakka, nyt eri työpaikkoja kertyy elämän varrella noin tuhat, lama on joka toinen vuosi ja ainoa varma asia on epävarmuus. Lisäksi jokaisen odotetaan pitävän henkilöbrändiä yllä somessa ja pöhisevän fiksuja linkkarissa. Luettuani Anne Helen Petersenin vuonna 2019 julkaistun viraalin artikkelin How Millennials Became The Burnout Generation tajusin, miten hullusti kaikki onkaan. Työelämä on oikeastaan kuin villi länsi, jossa uhkia vaanii joka nurkalla ja jossa mikään suoritus ei riitä.

On väsynyttä sanoa, että ihmisillä on vain niin huonot elämänhallintataidot, että voimme työelämässä huonosti. Paskat. En kiellä, ettenkö esimerkiksi itse olisi ylisuorittamiseen taipuvainen täydellisyyden tavoittelija. Se on kuitenkin rooli, johon koen työelämän rakenteiden minut pakottavan. Muuten ei voi pärjätä. Ja meidän kaikkien valmistuvien täytyy ilmeisesti vain alistua tähän ajatukseen.

Koko kulttuuri työn ympärillä vaikuttaa olevan vähän pilalla. Normaali vastaus “mitä kuuluu?” -kysymykseen tuntuu kaikilla olevan “kauhea kiire, stressi ja burnout”. Alle 40-vuotiaat ihmiset lähipiirissäni menettävät lähimuistiaan ja purevat hampaitaan yhteen öisin niin, että hampaat (ja purentakiskot) lohkeavat. Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä. Tätäkö työelämää minunkin tulisi jaksaa 24/7 seuraavat 50 vuotta ilman opiskelun tarjoamia “hengähdystaukoja”?

Toki positiivisiakin esimerkkejä löytyy. Tekniikan alalla työskentelevä ystäväni kertoi minulle, kuinka hän sulkee työkoneen aina kello kolme, eikä uhraa sen jälkeen ajatustakaan työlle. Hänelle valmistuminen oli oikeastaan helpotuksen hetki, sillä opiskelua sai halutessaan aina jatkaa yöhön asti, mutta töissä rytmi on selkeä. Ihailen ja kadehdin häntä salaa. Inhoan sitä, miten varsinkin intohimoaloilla viljellään sanontoja, kuinka “työ ei edes tunnu työltä, koska se on niin kivaa”. Toiset paskat. On erittäin tervettä kyetä vetämään rajat työn ja muun elämän välille, oli työnteko sitten kuinka intohimoista tai ei. Toistelen usein mantran lailla ystävilleni, kuinka työn tulee sopeutua muuhun elämään, eikä muun elämän tule sopeutua työhön. Valitettavan usein se tuntuu kuitenkin olevan juuri toisin päin. 

Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä.

Kuulen välillä pitkään työelämässä olleiden konkareiden kyseenalaistavan, voiko intohimoaloilla olla mahdollista saavuttaa tasapainoista vapaa-aikaa työn rinnalle. On pakko olla. Esimerkiksi kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakala on kirjoittanut useita teoksia ääriyhteiskunnastamme ja siitä, kuinka hellittäminen ja laiskottelu itse asiassa voisivat taata parempia innovaatioita työelämässä. Monet Hakalan haastattelemat nobelistit ovat esimerkiksi kertoneet, että useat heidän oivalluksistaan ovat syntyneet niinä joutilaisuuden hetkinä, kun he eivät ole edes yrittäneet saada aikaan mitään tuottoisaa. Vaikka laiskottelu tuntuu olevan yksi työelämän perisynneistä, se voisi itse asiassa olla avain luovuuteen ja menestykseen. Siksi tuntuu niin hassulta, että marssimme kaikki työelämässä kuin massaharhassa ajatellen, että nykyinen tyyli on ainoa oikea, vaikka se itse asiassa sabotoi kaikkea sitä, mitä voisimme saavuttaa ja saada aikaan. 

Ehkä pelottavinta on se, miten kyseenalaistamatta tähän työelämän harhaan tunnutaan humpsahtavan. On normaalia olla kiireinen, uupunut ja muistamaton. En ole tässä yhtään parempi kuin kukaan mukaan. Olen tehnyt opintojeni ohessa aina töitä niin sanotulla intohimoalalla. Monet ystävistäni ja perheenjäsenistäni tunnistavat ilmiön, kun sukellan johonkin tiiviiseen projektiin, jonka aikana minuun ei saa yhteyttä. Tai sitten jos saa, saavun tapaamisiin myöhässä, umpiväsyneenä ja vietän suuren osan yhteisestä ajasta puhelimeen puhuen. Olen yhtä lailla osa ongelmaa ja rakenteita, jotka meidät siihen ajavat. Viljelen inhoamaani kiirepuhetta aivan samalla tapaa kuin kaikki muutkin. Eikö muuta mahdollisuutta ole?

Yhteiskunnan rakenteita, epätervettä työkulttuuria tai työelämän muita epäkohtia ei muuteta sormia napsauttamalla. Työelämään hiekkapussin lailla potkittavaksi meneminen ei kuitenkaan voi olla myöskään se ainoa vaihtoehto. Ihmiset hyppäävät myös kiihtyvissä määrin kiireisiltä aloilta pois, muuttavat Lappiin ja kouluttautuvat aloille, joissa tahti ei ole niin hurja. Onko sekään ratkaisu?

Tyhjentävää ratkaisua tähän työelämän hulluuteen ei varmasti ole vielä keksitty. Itse haluaisin kannustaa meitä kaikkia kyseenalaistamaan tapaamme puhua työstä. Uimaan vähän vastavirtaan. Julistamaan terveen joutilaisuuden omaksi ihanteekseemme. Maailman epävarmuuteen emme voi vaikuttaa, mutta voimme tuoda esiin omia arvojamme työelämässä. Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30. 

Ehkä tämä on naiivia. Monesti työelämän konkarit toteavat naureskellen, että valmistumisen jälkeen työelämään siirtyvät nuoret ovat juurikin naiiveja, joista pitää karistaa heti ensimetreillä turha idealismi pois. En ole koskaan oikein tajunnut, mitä sillä tarkoitetaan. Olen mielelläni naiivi, jos se merkitsee vanhojen toimintatapojen kyseenalaistamista. En tavoittele fantasiamaailmaa, jossa jokainen työpäivä olisi yhtä juhlaa eikä koskaan väsyttäisi. Ei kuitenkaan pitäisi olla fantasiaa, että haluaa elää hyvää elämää, jossa voi tehdä työtään intohimolla ja olla siinä erinomainen sekä menestynyt ilman, että menettää lähimuistiaan. Ei pitäisi olla naiivia puolustaa omia oikeuksiaan ja jaksamistaan myös työelämässä. 

Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30.

En voi tietää, mitä minulle tapahtuu valmistumisen jälkeen. Pelkään, että minustakin tulee vain hiekkapussi, jota potkitaan työelämän rattaissa niin, että repeän jokaisesta kulmasta eikä minua saa enää parsittua kokoon. Samalla olen innoissani enkä malta odottaa, että valmistun. En malta odottaa, että saan graduni valmiiksi ja pääsen näkemään, millaisia mielenkiintoisia projekteja ja mahdollisuuksia minua tulevaisuudessa odottaa. Uskon, että sen mustan aukon, johon nyt tunnen sukeltavani, päässä on valoa ja hyvää. Aion olla hyvä ja kunnianhimoinen työssäni, mutta haluan samaan aikaan pitää myös kiinni minulle tärkeistä arvoista. 

Listasin vastikään mentorini kehotuksesta asioita, jotka ovat minulle arvokkaita ja joiden haluan olevan mahdollisia myös ollessani täysipäiväisesti työelämässä. Yksi niistä asioista oli se, että haluan jaksaa tehdä ruokaa työpäivän jälkeen.

Ei luulisi olevan naiivia toivoa niin, herttinen sentään. 

Nainen vaietkoon seurakunnassa

TEKSTI Lyydia Laukkanen KUVITUS Anna Enbuske

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä naisen vaikuttamismahdollisuudet ovat surullisen heikot. Naisten poissulkemista päätöksenteosta ei nähdä kuitenkaan tasa-arvokysymyksenä, vaan Jumalan tahtona. 

Muutin Oulusta Helsinkiin viime syksynä ja koin melkoisen kulttuurishokin. Sen lisäksi, että Helsingissä pääsee liikkumaan julkisilla lähes mihin kellonaikaan tahansa ja kauppoja on auki ympäri vuorokauden joka suunnalla, on yksi asia, joka yllätti minut: Helsingissä ei tiedetä vanhoillislestadiolaisuudesta lähes mitään. Jokainen Oulussa syntynyt voinee nimetä ainakin yhden vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvan henkilön. Suurin osa tuntee monta, isolla osalla joku lähipiiristä kuuluu liikkeeseen.  

Viimeisen puolen vuoden aikana Kaleva on julkaissut useita artikkeleita vanhoillislestadiolaisuudesta. Artikkelit ovat käsitelleet monipuolisesti eri näkökulmia lestadiolaisuudesta. Naisten asemasta puhuttaessa on kritiikki kuitenkin kohdistunut lähinnä arvokysymyksiin. Esimerkiksi iso perhe tai meikkaamattomuus ovat suurimmalle osalle naisista valinta, jonka he itsenäisesti tekevät. Huomasin, että on yksi valtavan tärkeä näkökulma, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle: naisten vaikuttamismahdollisuudet liikkeen sisällä. Asiaa tutkiessani kävi selväksi, että naisten vaikuttamismahdollisuudet ovat selkeästi heikommat kuin miehillä.  

Vanhoillislestadiolaisuus edustaa konservatiivista, lähes fundamentalistista kristillisyyden suuntausta. Esimerkiksi naispappeutta tai ehkäisyä ei perinteisesti ole hyväksytty. Liikkeen korkein päätäntäelin on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunta, jossa on sen yli satavuotisen historian aikana istunut vain miehiä. Halusin selvittää, miksi näin on ja onko naisilla ylipäätään mahdollisuutta päästä johtokuntaan. 

Sukupuoli ei kuulemma kriteerinä johtokunnan jäsenyydelle – käytännössä näin kuitenkin on

Selvitystyön aloitin selvittämällä SRK:n johtokunnan jäsenten nimiä, sillä ne eivät ole julkista tietoa puheenjohtajaa ja sihteeriä lukuun ottamatta. Nimiä selvittäessäni törmäsin mielenkiintoiseen ilmiöön: 24:stä jäsenestä 14 on ollut johtokunnassa vähintään vuodesta 2012, osa vielä kauemmin. Esimerkiksi SRK:n johtokunnan entinen puheenjohtaja Olavi Voittonen, joka jäi johtokunnasta pois vuonna 2018, oli puheenjohtajana kahdeksan vuotta ja johtokunnan jäsenenä peräti 32 vuotta.  

Johtokuntaan valitaan jäsenet siten, että jokainen rauhanyhdistys voi ehdottaa 1–3 ehdokasta jäsenmäärästään riippuen. Naisia ei olla koskaan ehdotettu johtokuntaan, joten johtokunnan on helppo kiistää puheet sukupuolisyrjinnästä: kun ei ehdoteta naisia, ei voida valita naisia. On myös ilmeistä, että johtokunnan vaihtuvuuden ollessa hidasta, myös nuorten edustus on vähäistä. Johtokunnan nuorin jäsen on 36-vuotias, muuten johtokunnan keski-ikä on reilusti yli 60 vuotta. 

Johtokunnan on helppo kiistää puheet sukupuolisyrjinnästä: kun ei ehdoteta naisia, ei voida valita naisia.

Johtokunnan päätökset eivät ole julkisia ja niiden tiedottamisesta vastaa lähinnä SRK:n julkaisema kristillinen lehti Päivämies. Päivämiehen
päätoimittaja Harri Vähäjylkkä on myös johtokunnan viestintäpäällikkö. Koska muulle medialle annetaan harvoin kommentteja, pystyy johtokunta kontrolloimaan narratiiviaan kätevästi Päivämiehen kautta. Halusin kuitenkin saada SRK:n virallisen lausunnon naisten vaikuttamismahdollisuuksiin liittyen, joten lähetin Vähäjylkälle sähköpostin, jossa kysyin naisten vaikutusmahdollisuuksista SRK:n johtokunnassa. Vähäjylkkä vastasi sähköpostitse: 

”— SRK:n säännöissä ei myöskään ole mainintaa johtokunnan jäsenten sukupuolesta. Yleensä jäseneksi valitut ovat olleet herätysliikkeemme puhujia, maallikoita [puhuja ilman teologista koulutusta] tai pappeja. — Yksi syy puhujien valintaan lienee se, että johtokunnan työssä tulee eteen asioita, jotka liittyvät aika läheisesti puhujan tehtävään. — Itselläni ei ole tiedossa, että SRK:n johtokunnan jäseneksi olisi esitetty naista. [Paikallisten] Rauhanyhdistysten johtokunnissa heitä puolestaan on paljonkin. Useassa yhdistyksessä luulen vallitsevan tilanteen, että sukupuolijakauma on aika lailla puolet ja puolet. — Joten monenlaisissa kristillisyytemme tehtävissä työskentelee naisia sekä luottamus- että palkkatöissä. Raamattuun perustuen ymmärrämme, että saarnatehtävä on annettu kuitenkin miehelle. Tätä ei nähdä tasa-arvokysymyksenä, vaan Jumalan sanan ilmoitukseen liittyvänä kysymyksenä. Aika näyttää, onko tulevaisuudessa naisia SRK:n johtokunnassa. ” 

Eli siis: johtokunnan jäsenet ovat yleensä (nykyisestä johtokunnasta jopa kaikki) puhujia tai pappeja. Lestadiolaisuuteen liittyy uskomus, että saarnatehtävä on annettu miehelle. Koska naiset eivät voi toimia puhujina tai pappeina, on SRK:n virallisesta lausunnosta pääteltävissä, että naisten ei ole mahdollista toimia johtokunnassa. On ristiriitaista pitää naisten pääsyä johtokuntaan tällä hetkellä mahdollisena, sillä mikäli SRK:n linjauksiin ei ole tulossa perustavanlaatuista muutosta (eli joko naispuhujat ja -papit hyväksytään tai johtokuntaan pääsyssä ei priorisoida enää puhujan tai papin asemaa), on mahdotonta nähdä väylää, jonka kautta naiset voisivat päästä johtokuntaan.  

Lisäksi Vähäjylkkä kirjoittaa, että paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnissa on naisia jopa puolet. Esimerkiksi Oulun, eli Suomen suurimman rauhanyhdistyksen johtokunnan 12:sta jäsenestä kolme on naisia. Puolesta puolet siis. Toki on johtokuntia, joissa naisia on puolet (esimerkiksi Helsingin rauhanyhdistys), mutta se ei vielä nosta yleistä keskiarvoa puoleen. Esimerkiksi kolmen suurimman rauhanyhdistyksen keskimääräinen naisedustus on 4,7/12. Laajempi otanta olisi suotava, mutta lähes kaikkien paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien jäsenten henkilöllisyys on pitkälti salattua tietoa. 

On myös harhaanjohtavaa puhua paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien sukupuolijakaumasta jos kysymys koskee SRK:n johtokuntaa. Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnilla ei ole yhtä paljoa vaikutusvaltaa kuin SRK:n johtokunnalla.  Tätä voi esimerkiksi verrata siihen, että muutama nainen päästettäisiin kuntapolitiikkaan, mutta eduskuntaan pääsisi vain miehiä. Kyllähän myös kuntatasolla voi vaikuttaa, mutta aika lailla vain eduskunnan asettamien rajojen mukaisesti.  

Vähäjylkkä kirjoitti viestissään myös pitkästi siitä, miten SRK:lla on palkkatöissä ja erinäisissä luottamustehtävissä naisia. Kysymys vaan ei ole siitä, palkkaako SRK naisia, vaan siitä, pääsevätkö naiset vaikuttamaan liikkeen tärkeimmässä päätäntäelimessä. Naisten palkkaaminen on vähintään ehdoton minimi, ei meriitti, jolla kehuskella.  

Kritisoinnista voi seurata liikkeestä erottaminen 

Vanhoillislestadiolainen liike ei kuitenkaan ole pelkästään sen johtokunta. Rivijäsenistä löytyy ihmisiä, joiden näkemykset eroavat johtokunnan omista radikaalisti. Kritiikkiä voi kuitenkin olla hankalaa antaa, sillä siihen on vastattu usein hyökkäävästi, ja kritisoijan motiiveja tai jopa uskoa on epäilty. 

Yksi kenties eniten julkisuutta saaneista tapauksista on Turun nykyisen arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen erottaminen vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Leppänen oli tiettävästi ensimmäinen vanhoillislestadiolaisena vihitty naispappi, jota kiellettiin osallistumasta yhdistyksen tehtäviin pappisvihkimyksen vuoksi ja joka myöhemmin erotettiin liikkeestä, sillä hän ei suostunut perumaan pappeuttaan. Myös Leppäsen puoliso Risto Leppänen erotettiin rauhanyhdistyksen puhujan roolista hänen myönteisen naispappikantansa vuoksi. Tämä tapahtui vuonna 2012. Koska SRK:n johtokunnassa yli puolet jäsenistä on samoja nykyään, ei voi argumentoida, että asiasta on kauan ja tänä päivänä tilanne olisi eri. 

Kysymys vaan ei ole siitä, palkkaako SRK naisia, vaan siitä, pääsevätkö naiset vaikuttamaan liikkeen tärkeimmässä päätäntäelimessä.

On mahdollista, että Vähäjylkän kommentit siitä, että SRK:n johtokuntaan ei koskaan olla esitetty naisia, on totta. On kuitenkin tärkeää pohtia tälle syitä. Voisiko syy löytyä siitä, että pelko ottaa ensimmäinen askel muutosta kohti estää naisia hakeutumasta johtokuntaan? Mari Leppäsen tapaus ei ole ainoa laatuaan, jossa henkilö on erotettu liikkeestä liian liberaalien näkemysten vuoksi. Tätä pitäisi mielestäni kritisoida laajemmin, sillä jos liikkeen jäsenet pysyvät pelon avulla hiljennettyinä selkeistä epäkohdista, on liikkeen toimintatavoissa jotain vialla. 

Halusin haastatella henkilöä, joka on vielä liikkeessä mukana. Mielestäni on tärkeää kuunnella myös tavallisen rivijäsenen, etenkin nuoren naispuolisen sellaisen, mielipiteitä. Löysin haastateltavaksi Pohjois-Pohjanmaalla asuvan hieman yli 20-vuotiaan naisen, joka haluaa pysyä anonyyminä, jotta näistä asioista voitaisiin keskustella mahdollisimman avoimesti. Kysyin haastateltavalta, millaiset vaikutusmahdollisuudet hän kokee itsellään olevan ja uskooko hän, että esimerkiksi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua johtokunnassa nähtäisiin nainen tai naisia? 

”En itse ole halunnut SRK:n johtokuntaan, mutta pidän kyllä tärkeänä sitä, että nainen, joka sinne haluaa, sinne myös pääsisi. Tähän tulisi tarjota mahdollisuus kaikille. Uskon, että tulevaisuudessa tulemme näkemään johtokunnassa myös naisia.”  

Haastateltava mainitsee myös, miten nuorempi sukupolvi on liberaalimpi kuin edeltävät sukupolvet: ”Esimerkiksi ehkäisy, mikä ennen on ollut täysin kiellettyä, on nykyään yhä enemmän pariskuntien oma, yksityinen asia. Aika harva nuorista kokee enää oikeudekseen puuttua muiden asioihin.” 

Juttelimme paljon johtokunnasta ja sen merkityksestä. ”Mielestäni on tärkeää, että maallisella organisaatiolla on johtokunta, joka hoitaa hallinnollisia asioita. Johtokunnan pitäisi kuitenkin olla olemassa nimenomaan niitä maallisia asioita varten. En tykkää siitä, että johtokunta ottaa hengellisen tuomarin aseman. Siihen ei ole kenelläkään oikeutta.” 

Haastateltavan mielestä on tärkeää voida olla myös eri mieltä johtokunnan kanssa ilman, että eri mieltä oleva tuomitaan tai erotetaan liikkeestä. ”Toivon avoimempaa keskusteluympäristöä ja haluaisin enemmän myös ihan tavallisten rivijäsenten, etenkin naisten, ääntä kuuluviin. Usein uutisissa näkyy vain johtokunnan ääni, joka on konservatiivisempi eikä vastaa niin hyvin rivijäsenten mielipiteitä.” 

Voi olla, että tulevaisuudessa naisia tullaan näkemään johtokunnassa. Muutoksen edellytyksenä on kuitenkin aiemmin mainittu tarve SRK:n sisäisiin, suuriin linjanmuutoksiin. Mahdollisuus muutokseen on olemassa: se, onko halua muutoksen toteutukselle, on erillinen asia. Kuitenkin niin kauan, kun muutosta ei ole tapahtunut, ei saisi jäädä vain odottelemaan sitä. Avoimuus, halu keskustella ja valmius myöntää epäkohdat oman liikkeen sisällä ovat äärimmäisen tärkeitä sen kehitykselle.

Ihana, kamala materia

Yksi YK:n jäsenmaiden syyskuussa 2015 asettamista kestävän kehityksen tavoitteista on vastuullisen kuluttamisen edistäminen. Oman kulutuskäyttäytymisen kriittinen tarkastelu ja esimerkiksi ostamisen vähentäminen saattaa kuitenkin olla hankalaa, sillä ihminen liittää materiaan erilaisia tunteita ja merkityksiä. Suhde arkipäiväiseen, hengettömään tavaraan voikin olla yllättävän monimutkainen.

Väitän, että opin ihannoimaan materiaa jo kauan sitten. Lasten synttäreillä tyhjä limupullo pysähtyi vuorotellen prinsessamekkoihin pukeutuneiden pikkuvieraiden kohdalle, ja kerta toisensa jälkeen lahjapapereista paljastui jotakin uutta ja hienoa. Jouluaattoon huipentuva lahjashow taas alkoi usein jo marraskuussa. Televisio tykitti lelumainoksia jatkuvalla syötöllä, ja posti toi kotiin BR:n katalogeja. Minä ja ystäväni kirjoitimme toivelistoja ja liimasimme unelmalahjojemme kuvia kartongille.

Kuluttaminen on keino, jolla ihminen vahvistaa osallisuuttaan tietyssä yhteisössä tai ryhmässä

Itse jouluaatto tuntui vuoden pisimmältä päivältä, kun H-hetki koitti vasta lapsen ajassa tunteja kestäneen illallisen jälkeen. Puolipakotettuna lauletun laulun jälkeen keräsin pukin antamat lahjat siistiin pinoon ja kysyin veljeltäni: ”Montaks sä sait?”. Koko lahjarumba tuntui kulminoituvan juuri tuohon kysymykseen ja lahjojen määrään: oli selvää, että kiltit lapset saivat kasoittain lahjoja, tuhmat taas pahimmassa tapauksessa pelkästään risuja.

Lapsena lahjojen saaminen oli parasta mitä tiesin. Lastensynttäreillä se kertoi, että minulla oli kavereita ja että minusta pidettiin; jouluna tiesin lahjakasan perusteella olleeni kiltti. Lahjoihin sekä niiden antamiseen ja saamiseen liitetään erilaisia merkityksiä vielä aikuisenakin: ostamme lahjoja osoittaaksemme rakkautta ja niitä vastaanottaessamme tunnemme itsemme rakastetuiksi. Juhlistamme lahjoilla syntymää, avioliittoa ja ammattiin valmistumista, joulusta puhumattakaan.

Materiaalisten lahjojen vaihtoa voidaan pitää jopa hyvän parisuhteen mittarina, jos kumppanin antamat lahjat nähdään osoituksena rakkaudesta ja välittämisestä. Lahjan ostamiseen liittyvä symboliikka saattaakin monesti olla tärkeämpää kuin tarve varsinaiselle tavaralle. Toisen kysyessä toivetta syntymäpäivälahjasta tekisi mieli vastata, ettei oikeastaan tarvitse mitään, mutta samaan aikaan tuntuu, että on pakko vastata jotain – ja antaa toiselle mahdollisuus lahjan ostamiseen.

Tunteella kyllästettyä tavaraa

Lahjojen lisäksi myös arkisiin tavaroihin kytkeytyy merkityksiä ja tunteita. Tunneside yksittäiseen tavaraan voi syntyä esimerkiksi silloin, kun tavara muistuttaa omistajaansa jostakin tärkeästä tapahtumasta tai ihmisestä. Ensimmäiset tavaroihin liittyvät tunnesiteet muodostuvat usein jo lapsena: pienen ihmisen elämässä rakkaan pehmolelun katoaminen voi tuntua maailmanlopun kaltaiselta tragedialta.

Itse kohtasin pienimuotoisen henkilökohtaisen kriisin jokin aika sitten, kun useita vuosia vanha, ensimmäinen oma tietokoneeni päätti lopullisesti hajota. Silloin istuin keittiöni pöydän ääressä, tuijotin mustaa ruutua ja mietin, miten monesta esseen kirjoittamisprosessista ja ylipitkästä Teams-kokouksesta koneeni olikaan selvinnyt kunnialla. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, tuohon vanhaan metallikasaan liittyi monia muistoja.

Vastaavanlaisilla lämpimillä muistoilla tehdään myös rahaa. Mukavan loman jälkeen matkamuistomyymälästä – niiden usein kornista ulkoasusta huolimatta – tekee mieli ostaa kohdemaasta muistuttava magneetti tai avaimenperä, joka sitoo kirkkaat auringonsäteet, myöhäiset illalliset ja uudet kokemukset tiiviiksi kotiin vietäväksi paketiksi. 

Sama logiikka toistuu myös musiikkibisneksessä. Kun lempibändin keikan jälkeen kävelee tunnekuohun vallassa permannolta poispäin, tulee myyntitiskiltä helposti napattua mukaan ihan hiton kallis T-paita tai juliste.

Helsingin Sanomien haastatteleman antropologi Eric Arnouldin mukaan kuluttaminen on keino, jolla ihminen vahvistaa osallisuuttaan tietyssä yhteisössä tai ryhmässä. Yhteisöllisyyteen kytkeytyviä tuotteita löytääkseen ei tarvitsekaan katsoa kauas: yliopistolla ainejärjestön kangaskassit ja collegepaidat vilahtelevat katukuvassa iloisesti bändipaitojen ja merkkivaatteiden seassa. 

Tavaroihin liittyvät tunnesiteet tulevat esiin viimeistään silloin, kun jokin rikkoo normaalin, turvallisen arjen. Asuntomurto päästää pahan kotiin, ihmisen omalle, henkilökohtaiselle reviirille. Murron yhteydessä tärkeitä tavaroita on varastamisen lisäksi ehkä tahallaan hajotettu ja kotia sotkettu. Pahimmassa tapauksessa varas on voinut viedä mukanaan esineen, johon omistajalla on vahva tunneside.

Meilläkotona.fi-sivuston artikkelissa haastatellun psykoterapeutti Peter Wallinin mukaan asuntomurto täyttää traumaattisen kokemuksen ominaispiirteet, ja moni kokeekin murron yksityisyytensä raiskaamisena. Kotiin murtautuminen tekee turvapaikasta turvattoman, ja murron kohteeksi joutunut ihminen voi kokea esimerkiksi vihaa, syyllisyyttä, häpeää ja pelkoa.

Astioita ja aggressiota

Joskus materia voi olla myös vihan väline. Vaikka fyysiset tavarat harvoin ovat vihan varsinaisia kohteita, niistä voi muodostua symboleita jollekin negatiivisia tunteita herättävälle tapahtumalle. Esimerkiksi parisuhteen päättyminen voi muuttaa kumppanin neutraaleina pidetyt tavarat jonkin inhottavan symboliksi. Tuolloin ihminen saattaa käsitellä henkilöön kohdistuvaa vihaa tavaroiden kautta.

Kognitiivisen psykoterapian yhdistyksen verkkolehdessä julkaistussa artikkelissa eräs haastateltava kuvaa omaa eronjälkeistä suruprosessiaan seuraavasti: ”Silloin, kun sen X:n kanssa tuli ero, niin mä ihan oikeasti otin tavaroita – –, mä kaivoin kuopan ja laitoin ne tavarat sinne ja mä istutin puun päälle – –. Mä itkin siellä ja aivan kuin hautasin sen.” Tavaroiden konkreettinen hävittäminen voi siis olla osa ihmisen kohtaamien tunteiden prosessointia.

Tunteiden prosessointi saattaa tapahtua myös materiaa hajottamalla. Vaikka tavaroiden tarkoituksenmukaista rikkomista ei yleisesti pidetä hyväksyttävänä keinona purkaa aggressioita, on olemassa erillisiä vihahuoneita, joissa tavaroiden hajottaminen viihteellistetään ja vihasta tehdään bisnestä. Alun perin Kanadasta lähtöisin oleva viha- ja raivohuoneiden trendi on saapunut 2000-luvulla myös Suomeen. Tampereella sijaitsevassa Viihdekeskus Crazyn vihahuoneessa pääsee hajottamaan kierrätyskeskuksesta haettuja vanhoja tavaroita, kuten pienelektroniikkaa ja astioita.

Parikymmentä minuuttia kestävä hupi maksaa 15 euroa, ja materiaa pääsee omien mieltymystensä mukaan mäiskimään esimerkiksi lekalla, pesäpallomailalla tai vasaralla. Ylen haastatteleman vihakouluttaja Jari Koposen mukaan aggression purkaminen vihahuoneessa ei kuitenkaan hoida negatiivisia tunteita, vaan voi pahimmassa tapauksessa laukaista väkivaltaisen käyttäytymisen osaksi arkielämää.

Tyylitaitureita vai mainosten uhreja

Materia on nykyajan ihmiselle myös keino rakentaa omaa identiteettiä. Kodin tulee olla omannäköinen ja sisustuksen heijastaa ihmisen luonnetta. Jos jokin ei sovi tarkoin mietittyyn harmoniaan, se vaihdetaan toiseen. Sisustuksen lisäksi omaan ulkonäköön panostetaan enemmän kuin koskaan: vaatteiden, kenkien, kellojen ja laukkujen avulla muodostetaan kokonaisuus, jota kutsutaan omaksi tyyliksi. Yhteiskunnallisen ja sosiaalisen merkityksenannon kautta materiasta voi muodostua myös statussymboleita, jotka kielivät varakkuudesta tai korkeasta yhteiskunnallisesta asemasta.

Materialle annettujen merkitysten takia tietyn merkkisiä vaatteita ja tavaroita suositaan tietyssä ajassa. Tavaran hintaan, merkkiin tai brändiin perustuvalla arvottamisella on kuitenkin haittapuolensa. Jo yläasteikäisten keskuudessa esiintyy brändikiusaamista, eli ihmisen käyttämiin vaatteisiin tai asusteisiin perustuvaa syrjintää. Ylen vuonna 2018 julkaistussa artikkelissa 14-vuotias tyttö kertoo, miten koulukaverit moikkaavat häntä vain silloin, kun käsivarressa kiiltelee Louis Vuittonin laukku.

Vaikka oma tyyli usein muodostuu ihmisen omien mieltymysten mukaisesti, eivät ostopäätökset aina ole täysin muista riippumattomia. Brändiin perustuvan markkinoinnin ohella tavallista kuluttajaa houkutellaan usein superaleilla ja oheistuotteilla sekä tarjouksilla, jotka ovat voimassa rajoitetun ajan.

Esimerkiksi huonekalualan liikkeitä on markkinaoikeudessa tuomittu sakkoihin harhaanjohtavan mainonnan takia. Kuluttaja-asiamiehen vuodelta 2017 olevan raportin mukaan mainoksissa saatetaan puhua rajoitetuista alennuksista, kun tosiasiassa ne seuraavat toinen toistaan ilman taukoja. Tuotetta myös saatetaan myydä alennuksessa samanhintaisena kuin kuukausia ennen alennusta.

Nykytutkimuksen mukaan ihminen tavoittelee harrastusmaisella ostamisella aistinautintoja sekä tunne-elämyksiä

Kuluttajaa houkutellaan ostamaan myös tunteiden ja muistojen avulla. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan tarjouksia kohdennetaan tarkoituksella veronpalautus- ja palkkapäiviin, jotta ihmiset saataisiin kuluttamaan juuri silloin, kun he ovat ”sekä hyvällä tuulella että rahoissaan”. Ei siis ole ihme, jos kuluttajana tuntee liikkuvansa miinakentällä, jossa jokainen harha-askel voi johtaa huonoin perustein tehtyyn ja jälkikäteen kaduttavaan ostopäätökseen.

Shoppailun nurja puoli

Hyvä taloudellinen tilanne on viihteellisen ostamisen mahdollistaja: kun arki on rahallisesti turvattu, tavaroiden ostamisesta voi tulla myös mukavaa ajanvietettä. Nykytutkimuksen mukaan harrastusmaisella ostamisella tavoitellaan aistinautintoja sekä tunne-elämyksiä. Elämyshakuisuuteen perustuvaa kulutusta kutsutaan myös termillä recreational shopping, shoppailu ajanvietteenä. Siihen liittyy tunne vapaudesta ja vapaa-ajasta, siinä missä arki-illan pakolliseen kauppareissuun liitetään usein tunne kiireestä ja vapaa-ajan puuttumisesta.

Harrastemielinen ostaminen voi kuitenkin olla vapauden sijasta kahlitsevaa, sillä myös shoppailu voi aiheuttaa riippuvuutta. Päihdelinkki.fi-sivuston mukaan ongelma muodostuu, kun itse ostamisesta tulee tavaroita tärkeämpää. Addiktion myötä ostaminen muuttuu pakonomaiseksi toiminnaksi, jolla ihminen yrittää lievittää esimerkiksi pitkästyneisyyttä, pahaa oloa tai surua. Pakonomaiseen ostamiseen voi liittyä myös mielenterveyden häiriöitä, ja usein se vaikuttaa negatiivisesti myös ihmisen taloudelliseen tilanteeseen.

Käsistä lähtenyt shoppailu voi koitua myös toisella tapaa kohtalokkaaksi. Yhdysvalloissa alkaneesta kauppojen joulusesongin avaavasta ostotapahtuma Black Fridaysta on paikoittain tullut väkivaltainen kaaos, jonka aikana ihmiset kirjaimellisesti työntävät toisensa kumoon napatakseen parhaimmat diilit.

Ylenpalttisella säästämisellä ja tavaran hankkimisella ihminen voi yrittää kompensoida lapsuudessa koettua köyhyyttä

Black Fridayn synkkä puoli konkretisoituu Black Friday Death Count -verkkosivulla, jonka etusivulla olevan laskurin näytössä seisovat luvut 14 ja 117. Numerot kertovat kaikkien Black Friday -tempausten aikana kuolleiden ja loukkaantuneiden ihmisten määrän.

Haalimisen harrastajat

Jokin aika sitten jonotin Verkkokauppa.comin kassalla vuoroani. Itsekin upouudet kuulokkeet käsissäni katselin kassojen ulkopuolella talvivaatteissaan huitovia ihmisiä, joiden kädet kopisivat heidän lähes aggressiivisesti hapuillessa ilmaislaarista vanhojen puhelinmallien suojakuoria – siis sellaisten, joita useimmilla ei enää ole käytössä. Samanlainen mentaliteetti tuntuu toistuvan usein suomalaisessa ostoskäyttäytymisessä: sisukas suomalainen on valmis pystyttämään jalkakäytävälle teltan ja jonottamaan vaikka läpi yön saadakseen ilmaisen ämpärin.

Ilmaisen tavaran loitsu on tuttu myös käytetyn tavaran edelleen myymiseen tarkoitetulla Tori.fi-verkkosivustolla. Palvelussa ”ilmainen” tuntuu olevan taikasana, joka saa massat liikkeelle. Ilmoittaja voi tarjota melkein mitä tahansa vanhentuneista koulukirjoista rikkinäiseen polkupyörään: jos se on ilmainen, joku hakee sen.

Rikkinäisen tai vanhan tavaran uudelleen käyttäminen on toki viisasta – ja samalla yksi kiertotalouden kulmakivistä. Jos ilmaiseksi saadulle tavaralle ei kuitenkaan keksi uutta käyttötarkoitusta ja se jää nurkkaan pölyttymään, ei tavaran uusi elämä saavuta täyttä potentiaaliaan.

Kuluttamista tutkineen sosiologi Terhi-Anna Wilskan mukaan kuluttaminen on monella tapaa psykologista. Ylen verkkoartikkelissa Wilska kertoo, miten tavaran merkitys liittyy vahvasti  ikään ja ihmisen elämänpolkuun. Lapsuuden kokemukset saattavat näkyä aikuisiän kuluttamisessa, ja esimerkiksi ylenpalttisella säästämisellä ja tavaran hankkimisella ihminen voi yrittää kompensoida lapsuudessa koettua köyhyyttä.

Materian haalimisesta voi myös muodostua vakava ongelma. Terveyskirjaston mukaan pakonomaisen keräilyn eli hamstraamisen syitä ja yleisyyttä ei tunneta hyvin. Keräily voi alkaa missä iässä tahansa ja jatkua asteittain pahenevana läpi elämän. Tarpeen pakonomaiseen keräilyyn voi laukaista esimerkiksi läheisen kuolema, avioero tai muu vaikea elämäntilanne. Lisäksi tiedetään, että noin puolella pakonomaisista keräilijöistä on alkoholiongelma. Kerätyt esineet saattavat myös olla yksin elävän henkilön tunneside tärkeään ihmiseen tai eläimeen.

Omistamisen sietämätön taakka

Kun muutin omilleni, ihastuin konmariin. Japanilaisen Marie Kondon lanseeraama järjestämismetodi haastoi minut ja tuhannet muut kysymään: ”Tuottaako tämä esine minulle iloa?” Konmarista hullaantuneena kaivoin sormet innostuksesta syyhyten kaappieni syövereistä kaiken omistamani tavaran esille katsoen samalla Kondon Kodit järjestykseen -sarjaa Netflixistä.

Alkuhuuman jälkeen kuitenkin tuskastuin. Eteisessäni lojui useita muovikassillisia tavaraa, joille piti yhtäkkiä keksiä uusi koti. Järjestämiseen liittyvä ristiriitaisuus iski tuolloin kuin märkä rätti naamalleni. Tavaran poistamisen sijaan olisi kenties pitänyt keskittyä enemmän siihen, millä perusteella ostan uutta tavaraa: maailma kun ei pelastu sillä, että oma kotini on siisti ja järjestyksessä.

Prosessin myötä ymmärsin, että tavaran yli-innokas karsiminen saattaa johtaa ”poissa silmistä, poissa mielestä” -mentaliteettiin, jolloin ylimääräisen tavaran yksinkertaisesti siirtää jonkun toisen huoleksi. En kiellä, etteikö sanonnassa ”yhden roska on toisen aarre” olisi perää, mutta oikeuttaako harkitsemattoman ostamisen oletus siitä, että turhaksi jäänen tavaran voi laittaa myyntiin tai viedä kierrätykseen, kun sitä ei enää tarvitse?

Vähittäiskaupan tutkimussäätiön kuluttajakyselyn mukaan runsas kolmasosa nuorista pitää omaisuuden hankkimista yhtenä elämän tärkeimmistä asioista. Omistamisen tarve on tunnistettavissa myös omasta lapsuudestani. Tuolloin oma huone oli kova juttu, eikä mun leluihin saanut koskea kuka tahansa. Tiesin siis jo nuorena hyvin, mikä oli omaa ja mikä toisen. Omista tavaroistaan oli ylpeä ja niistä halusi pitää huolta. Ehkä siksi myös harmitti niin älyttömän paljon, jos jotain ei saanut.

Sittemmin olen alkanut kyseenalaistaa tarvetta omistamiselle: miksi ostaisin kirjan, jos voin lainata sen kirjastosta? Nettiä läpi kahlatessani olen myös yrittänyt aloittaa erilaisia ostolakkoja ja pitäytyä ”älä osta mitään” -tyylissä, mutta täydellinen ostamisesta kieltäytyminen ei ainakaan tähän mennessä ole tuottanut tulosta. Olen kuitenkin huomannut, että markkinoinnin ja tunteiden ristitulessa saattaa väistää useammankin luodin, jos pyrkii olemaan tietoinen omista kulutustottumuksistaan sekä materiaan kiinnittyvistä merkityksistä.

Teksti: Aino Hokkanen
Kuvat: Inka Salminen

Iho

Olen ajatellut ihoani jatkuvasti teini-iästä lähtien.  

Siinä on aina jokin vialla. Siinä on liian paljon finnejä, liikaa arpia, liikaa selluliittia. Välillä se on liian punainen ja jatkuvasti niin kalpea, että kesäisin minulta kysytään, olenko poistunut kotoani ollenkaan. 

Ihoni on liian kuiva ja kuitenkin liian rasvainen. Talvella se kutisee toisinaan niin paljon, että herään öisin raapimaan itseäni. Minusta varisee kuollutta ihosolukkoa ympäriinsä, vaikka kuinka rasvaisin ihoani. 

Yhteiskunnan mukaan ihoni on epätasainen ja siinä on liikaa kaikenlaisia kohoumia, patteja, arpia ja luomia. Kosmetiikkamainoksissa ihossa on kyllä tekstuuria, mutta tekstuuri on oikeanlaista: sileää, rypytöntä, symmetristä. Minun ihoni tekstuuri on väärä. Siinä on juonteita, ryppyjä ja näkyviä ihohuokosia. Karvojakin kasvaa sellaisissa paikoissa, joissa niitä ei vallitsevan kauneusihanteen mukaan kaiketi kuuluisi kasvaa. Ympäri kasvoja, rintoja, reisiä, oikeastaan ympäri koko vartaloa. 

Olen tuhlannut valtavan paljon rahaa erilaisiin ihonhoitotuotteisiin, jotka eivät lopulta sopineet iholleni lainkaan. Ihoni on nirso, eikä sille kelpaa mikä tahansa rasva. Suurin osa kaikista tuotteista, joita olen kokeillut, on aiheuttanut minulle finnejä ja muita epäpuhtauksia. Ja välillä, kun ihoni sille päälle sattuu, tuntuu se reagoivan negatiivisesti aivan kaikkeen, jopa sellaiseen rasvaan, joka sille useimpina päivinä kelpaa. 

Eikö ikinä tulekaan hetkeä, jolloin ihoni olisi täydellinen? 

Ihon tehtävä on suojata ihmistä ulkoisilta tekijöiltä. Iho on elimistön suurin elin, ja se tuottaa ihmiselle tietoa ympäröivästä maailmasta. Lisäksi yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on kehon lämmönsäätely. Silti tunnen sitä kohtaan jatkuvaa epäkiitollisuutta. Se on joko liian kuiva ja karhea tai sitten hiestä nihkeä ja tahmainen tilanteissa, joissa sitä kaikista vähiten toivoisi. Kosmetiikkamainosten ihossa – kuten kaikessa mainonnassa ylipäätään – kyse on haaveesta, jota ihmisille myydään. Epätodellinen haavemaailma on kuitenkin aina saavuttamaton.

TEKSTI: Anna Kananen

KUVAT: Anna Enbuske