Gallup

TEKSTI : Iina Vaaranen KUVAT : Sofia Kekäle, Kati Makkonen, Heidi Puomisto, Aaro Taina, Viivi Voutilainen

Omia aatteitaan ja muita ajatuksiaan voi helposti viestittää vaatteillaan. Groteski jalkautui digitaaliseen mediaympäristöön ja slaidasi muutaman upean statementpaidan omistajan viestiboksiin kysyen seuraavat kysymykset:

  1. Mitä haluat viestittää paidallasi?
  2. Onko paita aloittanut keskustelua?

Heidi Puomisto

1. Ehkä sitä, että vanhemman naisenkin naama voi olla paidassa. Oon liian nuori muistamaan minkälaista Tarja Halosen politiikka sinänsä oli, mutta kyllä oli hienoa kasvaa kolmevuotiaasta viisitoistavuotiaaksi niin, että meillä oli naispresidentti. Sain paidan arvonnassa Studia-messuilta, joten en oo varsinaisesti hankkinut sitä itse. Mutta nykyään se on mulle suuri aarre.

2. On! Pidän sitä yleensä jouluisin päällä, koska Tarjan syntymäpäivä on jouluaattona. Tulee aina kerrattua tämä fakta kaikille kanssajoulunviettäjille. Ei siinä sitten kummempaa keskustelua oo syntynyt, kaikki tuntuu hyväksyvän sen, että mulla nyt vaan on Tarja-paita päällä. 

Kati Makkonen

1. Vaikka toisin voisi päätellä, en kannata Paavo Väyrystä, joka tosin tässä kuvassa esiintyy Urho Kekkosena. Väyrynen on päätynyt paitaan, sillä hänet voidaan nähdä eräänlaisena sinnikkyyden symbolina. Paidan tekstillä pyritään myös muistuttamaan (maltillisen) itsevarmuuden tärkeydestä.

2. Paita on aloittanut useita niin politiikkaan kuin yleiseen ihmettelyyn liittyviä keskusteluja. Selkeä erottumistekijä! (Plussaa: sopii oivasti myös haalareiden kanssa.)

Viivi Voutilainen

1. Paitaan tiivistyy kaksi mulle tärkeää teemaa: naisten seksuaalinen vapautuminen ja ilmastoaktivismi. Se on myös sopivan raflaava ajamaan asiaansa tai ainakin herättämään kanssaeläjissä hilpeyttä (tai ärtymystä).

2. Jonkinlaista keskustelua se lähes aina herättää. Henkilökohtainen lempparini on varmaan se, kun kerran baarissa iskemään tullut miesoletettu paidan nähtyään perääntyi ja totesi, että tää ei varmaan kannata kun sä ootkin lesbo! Paljastin hänelle, että paidassa mainitut aktiviteetit ovat kohtalaisen yleisiä myös heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Sofia Kekäle

1. Tää paita on vastalause kaikelle (erityisesti naisten) sheimaamiselle ja turhalle kyseenalaistamiselle. Jos voin käyttää paitaa, jossa on pylly ja näytetään keskaria, voin tehdä mitä vaan.  

2. Paita ei ole koronan takia saanut vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, eli toistaiseksi ei oo aiheuttanut keskusteluakaan.

Aaro Taina

1. Kyseinen vaatekappalehan on kuin paitojen Las Vegas. Ensisilmäyksellä korni ja mauton, mutta on se muutakin. Paita kaataa verkkokalvoillesi avoimesti ne merkitykset, joita moni muu vaate viestii epäsuorasti. 

2. Paita on saanut aikaan paheksuvia katseita, ironisia kommentteja ja pannut alulle polveilevia keskusteluja Jean Baudrillardin Amerikasta. Parempia keskusteluja syntyy kuitenkin vasta kun ottaa paidan pois.

Trumpismi ilman Trumpia on kaikkea ja ei mitään

TEKSTI Saara Lehtonen KUVITUS Heidi Puomisto

“Trumpismi” on esiintynyt tulkinnallisena kehyksenä lähimenneisyydelle, eli Donald Trumpin presidenttikauden aikaiselle politiikalle. Samalla käsite on kuormittunut siihen liitetyistä merkityksistä sen toimiessa yhteisenä nimittäjänä kaikelle sille, mitä vastaan liberaalin demokratian ideaali taistelee. 

Trumpismi on kenties viime vuosien trendaavin Yhdysvaltojen politiikkaa kuvaava käsite. Siihen on liitetty monisyisiä poliittisia muodostelmia ja ilmiöitä, kuten valkoinen ylivalta, markkinafundamentalismi, autoritarismi, disinformaatiokoneistot ja antidemokraattinen eetos.

Käsitteen suosio näyttää kytkeytyvän sen mahdollistamaan tapaan antaa laajoille, epätoivotuille ja vaikeasti selitettäville ilmiöille maalitettavat oranssit kasvot. Läpi Trumpin presidenttikauden The New York Timesin mielipidepalstat täyttyivät kirjoituksista, joissa trumpismiin liitettyjä politiikkailmiöitä tarkasteltiin Trumpin henkilökohtaisten persoonallisuuspiirteiden seurauksina, leimaamalla hänet milloin psykopaatiksi, narsistiksi tai paranoidiseksi diktaattoriksi. Samoin Trumpista pesäeron tehneissä republikaaniryhmittymissä kohdennettiin trumpismin ongelmallisuudet henkilöityneesti Trumpiin, mikä ilmeni esimerkiksi tavoissa viljellä fraasia ”Trump ei edes ole yksi meistä”. 

Esitykset, joissa trumpismi ymmärretään ensisijaisesti Trumpin persoonallisuuspiirteiden seurauksena, kompastuvat usein historiattomuuteen. Tommi Uschanov esittikin hyvin Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään (22.1.2021), kuinka Trumpin nelivuotisten seikkailujen mediaseksikkyys on saanut aikaan kollektiivista unohdusta jo republikaanipresidentti Ronald Reaganin harjoittamasta ”totuudenjälkeisestä” politiikasta, johon kuuluivat niin säännöllinen valehteleminen, salaliittoteoriaintoilu kuin radio- ja tv-kanavien tasapuolisuusoppien sivuuttaminen.

Toisaalta trumpismia on mahdotonta erottaa täysin Trumpista henkilönä, ainakaan mielikuvien tasolla. Tämän takia myös ne analyysit, jotka pyrkivät käsittelemään trumpismiin liitettyjä kehityskulkuja ilman Trumpia, johtavat usein epäselviin ja harhaanjohtaviin tulkintoihin.

Esimerkiksi Ilta-Sanomat esitti pääkirjoituksessaan (15.12.2020) ulkoministeri Pekka Haaviston al-Hol-tapauksen käsittelyn olevan osoitus trumpismin rantautumisesta Suomeen. Rinnastus tehtiin määrittelemällä trumpismi yksinkertaisesti vallassa pysymiseksi ”hinnalla millä hyvänsä”. 

Näin monimerkityksellisesti käytettynä trumpismi tyhjentyy helposti merkityksistään ja muuttuu vain kauhunsekaisia tunteita herättäväksi klikkiotsikoksi tai poliittiseksi lyömäaseeksi. Toivottavaa olisikin, etteivät keskustelut trumpismin rakennuspalikoista, kuten liberaalin demokratian kriisistä ja median riippumattomuudesta typistyisi mielikuviin “yhdestä pahasta omenasta” tai siirtäisi huomiota pois poliittisten järjestelmien erityispiirteistä. 

Maailmanpelastaja

TEKSTI Jessica Pyöriä KUVITUS Anni Takanen

En tiedä pystynkö siihen. Pelastamaan maailmaa, siis.
Vaikka tiedän, että varmaan pitäisi.
Jopa tämä pohdinta
on etuoikeus.

On niin paljon korjattavaa,
monta rikkinäistä osaa,
etten tiedä,
mistä aloittaa.

Monta anteeksipyyntöä,
joihin en voi pakottaa.
Ja pelko siitä,
etten osaa tarpeeksi.

Mutta tiedän,
että on heitä,
jotka ovat kuin
hän.

Hän,
joka on kaiken muutoksen alku
ja juuri.

Hän piileksii
lukuisissa olomuodoissaan,
hyvissä ja pahoissa.
Jokaisen silmissä erilaisena.

Hänen perillisensä
taistelevat sen puolesta,
minkä kokevat oikeaksi,
viimeiseen asti.

Heillä on jostain syvältä
kumpuavaa rohkeutta.

Heitä
hän kutsuu luokseen,
suloisesti viettelee,
kuiskii korvaan kauniita sanoja.
Lupauksia.

Ja heissä on voimaa,
joka antaa minulle
toivoa.

Toivoa,
että joskus voisimme
päästää irti vihasta,
tuskasta, itsekkyydestä,
ja rakastaa maata jalkojemme alla.

Ja kyllä minäkin
haluan olla hänen.
Muuttaa maailmaa intohimolla,
raa’alla tahdonvoimalla.

Voittaa pelot,
luottaa johonkin suurempaan.

Mutta varoen,
sillä hänestä on moneen:
ilosta tuskaan ja tuhoon.

Toivonkin siis
kaikista eniten,
sydämeni syvimmästä pohjasta,
hyvän voittavan.

Oli kuinka vain,
hänestä lopulta kumpuaa tulevaisuus.

Ja hänen nimensä
on Aate.

Mediapalsta: Viestijät viestivät, eivät mittaa

TEKSTI Lotta Kivelä KUVITUS Inka Salminen

Kun viestintäopintojeni alussa astelin Ellun Kanojen luo vierailulle, oli mielessäni heille kysymys: miten viestintää mitataan? Odotin kuulevani strukturoidusta tieteelliseen tutkimukseen perustuvasta kansainvälisesti standarsoidusta mittausmenetelmästä. Vastaus oli kuitenkin, että “viestintä on onnistunutta silloin, kun asiakas on tyytyväinen.”

Viestintä voi olla mitä suuremmissa määrin asiakaspalvelutyötä. Oikeastaan viestijä saattaa olla välikäsi jopa kahden asiakkaan välissä: on viestintätoimiston asiakas ja asiakas, jota asiakas tavoittelee. Onko siis hämmästyksen arvoista, jos viestinnän mittari on sama kuin muidenkin palveluammattien? 

Kysymys jäi askarruttamaan. Tein pienen tutkimustyön, johon haastattelin erään suuren suomalaisten yrityksen viestintäpäälliköä. Kysyttäessä kuinka merkittävä osa viestinnän mittaamisella on heidän työssään, vastasi hän näin: “Kyllähän se niin on, että viestinnän tekijä tekee sitä viestintää, eikä niinkään mittaa. Mittaaminen koetaan hankalaksi.” Vastauksessa tiivistyy yhdenlainen näkemys siitä, että viestintään mittaaminen ei juuri ole kuulunut. 

Mutta kyllähän viestintää mitataan. Siihen erikoistuneille organisaatioille on olemassa yhteinen järjestökin, AMEC (International Association for the Measurement and Evaluation of Communication). Järjestö alleviivaa kokonaisvaltaisuutta ja tavoitteiden asettamista. Tavoitteet ja mittaaminen ovat erottamaton pari, joilla onnistuminen taataan ja todistetaan. Mitään kovin konkreettista mittaamismallia ei AMEC ole silti onnistunut vakiinnuttamaan.

Viestinnän digitalisoituminen on osaltaan herätellyt mittaamisen merkitystä. Digitaalinen viestintä on siinä suhteessa armollista, että se antaa lukuja. Otsikoiden klikkaukset, tavoitetut tilit, verkkovierailun minuutit ja peukut ovat kaikki mitattavissa ja ennen kaikkea vertailtavissa. Perinteiseen tiedottamiseen verrattuna digiviestintä tarjoaa helposti saatavaa kvantitatiivista dataa, mutta helppous ei saisi määrittää viestintätyön tärkeysjärjestystä.

Järjestelmällinen mittaaminen olisi tärkeää monestakin syystä. Jos tekemisen onnistumista ja tavoitteiden saavuttamista pidetään arvokkaana, tulee näitä mitata. Jos ylipäätään viestinnän merkitys maailmoja liikuttavana voimana halutaan osoittaa, on mittaaminen varmasti tärkeää. Yhteisillä mittareilla eri toimijoiden teot ja tulokset olisivat vertailukelpoisia.

Joitakin yhteisiä viestinnän mittareita on jo yleisesti käytössä. Suosikkiesimerkkini on potentiaalisen tavoittavuuden luku. Viestijöiden on mahdollista mitata työtään esimerkiksi seuraamalla mediaosumia. Sanomalehtien verkko- ja printtijulkaisujen potentiaalinen tavoittavuus, eli arvio tavoitetuista uniikeista silmäpareista, on listattu julkisesti. Kun mediaosumat on jäljitetty ja syötetty exceliin, voi potentiaalisen tavoittavuuden summaksi tulla esimerkiksi yli 17 miljardia suomalaista, kuten vuoden 2018 Trumputin-vierailun jälkeen tiedotettiin. Tulos kuulostaa ehdottomasti siltä, että suomalaiset ja tavoitteet on saavutettu. 

Voiko olla mielekästä käyttää oman työnsä mittarina lukua, jonka nollia ei voi varmistaa? Jos standardisoitua mittaamista ei ole, korostuvat viestinnän alalla Instagram-tykkäykset ja asiakkaiden mielivaltaiset mielipiteet yhteiskunnallisen tiedottavuuden sijaan. Määrällisiä lukuja arvostetaan enemmän kuin abstrakteja ajatuksia.

Miten viestintää siis mitataan? Yhteiselle viestinnän mittaamisen mallille olisi yhä tilausta. Toisaalta mietin, pitääkö viestinnän merkityksen ja onnistumisen edes riippua mittaamisesta. Haluammeko antaa arvoa vain sellaiselle viestinnälle, jonka tulokset pystytään luvuilla osoittamaan?

Kun työelämä pelottaa

TEKSTI Maiju Pellikka KUVITUS Roosa Kontiokari

Valmistuminen on siintänyt Betlehemin tähden lailla tavoitteena edessäni koko kuusi vuotta kestäneiden opintojeni ajan. Vanhemmat opiskelijat ovat tuntuneet sulahtavan työelämään kivuttomasti ilman sen suurempaa eksistentiaalista kriisiä. Kun valmistuminen on alkanut vaikuttaa ajankohtaiselta omassa kaveriporukassani alasta riippumatta, olen huojennuksen ja helpotuksen sijaan aistinut ympärilläni ahdistuneisuutta ja stressiä. Miksei kukaan ole kertonut, että valmistuminen voi myös pelottaa?

Vastikään edesmennyt rakas tätini päivitteli aina minulle, kuinka nykypäivän työelämä on niin erilaista ja rankempaa kuin aiemmin. En tiedä, ymmärsikö hän oikeastaan koskaan, miten oikeassa olikaan. Kun aikaisemmin ensimmäisessä työpaikassa pysyttiin suurin piirtein eläkeikään saakka, nyt eri työpaikkoja kertyy elämän varrella noin tuhat, lama on joka toinen vuosi ja ainoa varma asia on epävarmuus. Lisäksi jokaisen odotetaan pitävän henkilöbrändiä yllä somessa ja pöhisevän fiksuja linkkarissa. Luettuani Anne Helen Petersenin vuonna 2019 julkaistun viraalin artikkelin How Millennials Became The Burnout Generation tajusin, miten hullusti kaikki onkaan. Työelämä on oikeastaan kuin villi länsi, jossa uhkia vaanii joka nurkalla ja jossa mikään suoritus ei riitä.

On väsynyttä sanoa, että ihmisillä on vain niin huonot elämänhallintataidot, että voimme työelämässä huonosti. Paskat. En kiellä, ettenkö esimerkiksi itse olisi ylisuorittamiseen taipuvainen täydellisyyden tavoittelija. Se on kuitenkin rooli, johon koen työelämän rakenteiden minut pakottavan. Muuten ei voi pärjätä. Ja meidän kaikkien valmistuvien täytyy ilmeisesti vain alistua tähän ajatukseen.

Koko kulttuuri työn ympärillä vaikuttaa olevan vähän pilalla. Normaali vastaus “mitä kuuluu?” -kysymykseen tuntuu kaikilla olevan “kauhea kiire, stressi ja burnout”. Alle 40-vuotiaat ihmiset lähipiirissäni menettävät lähimuistiaan ja purevat hampaitaan yhteen öisin niin, että hampaat (ja purentakiskot) lohkeavat. Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä. Tätäkö työelämää minunkin tulisi jaksaa 24/7 seuraavat 50 vuotta ilman opiskelun tarjoamia “hengähdystaukoja”?

Toki positiivisiakin esimerkkejä löytyy. Tekniikan alalla työskentelevä ystäväni kertoi minulle, kuinka hän sulkee työkoneen aina kello kolme, eikä uhraa sen jälkeen ajatustakaan työlle. Hänelle valmistuminen oli oikeastaan helpotuksen hetki, sillä opiskelua sai halutessaan aina jatkaa yöhön asti, mutta töissä rytmi on selkeä. Ihailen ja kadehdin häntä salaa. Inhoan sitä, miten varsinkin intohimoaloilla viljellään sanontoja, kuinka “työ ei edes tunnu työltä, koska se on niin kivaa”. Toiset paskat. On erittäin tervettä kyetä vetämään rajat työn ja muun elämän välille, oli työnteko sitten kuinka intohimoista tai ei. Toistelen usein mantran lailla ystävilleni, kuinka työn tulee sopeutua muuhun elämään, eikä muun elämän tule sopeutua työhön. Valitettavan usein se tuntuu kuitenkin olevan juuri toisin päin. 

Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä.


Kuulen välillä pitkään työelämässä olleiden konkareiden kyseenalaistavan, voiko intohimoaloilla olla mahdollista saavuttaa tasapainoista vapaa-aikaa työn rinnalle. On pakko olla. Esimerkiksi kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakala on kirjoittanut useita teoksia ääriyhteiskunnastamme ja siitä, kuinka hellittäminen ja laiskottelu itse asiassa voisivat taata parempia innovaatioita työelämässä. Monet Hakalan haastattelemat nobelistit ovat esimerkiksi kertoneet, että useat heidän oivalluksistaan ovat syntyneet niinä joutilaisuuden hetkinä, kun he eivät ole edes yrittäneet saada aikaan mitään tuottoisaa. Vaikka laiskottelu tuntuu olevan yksi työelämän perisynneistä, se voisi itse asiassa olla avain luovuuteen ja menestykseen. Siksi tuntuu niin hassulta, että marssimme kaikki työelämässä kuin massaharhassa ajatellen, että nykyinen tyyli on ainoa oikea, vaikka se itse asiassa sabotoi kaikkea sitä, mitä voisimme saavuttaa ja saada aikaan. 

Ehkä pelottavinta on se, miten kyseenalaistamatta tähän työelämän harhaan tunnutaan humpsahtavan. On normaalia olla kiireinen, uupunut ja muistamaton. En ole tässä yhtään parempi kuin kukaan mukaan. Olen tehnyt opintojeni ohessa aina töitä niin sanotulla intohimoalalla. Monet ystävistäni ja perheenjäsenistäni tunnistavat ilmiön, kun sukellan johonkin tiiviiseen projektiin, jonka aikana minuun ei saa yhteyttä. Tai sitten jos saa, saavun tapaamisiin myöhässä, umpiväsyneenä ja vietän suuren osan yhteisestä ajasta puhelimeen puhuen. Olen yhtä lailla osa ongelmaa ja rakenteita, jotka meidät siihen ajavat. Viljelen inhoamaani kiirepuhetta aivan samalla tapaa kuin kaikki muutkin. Eikö muuta mahdollisuutta ole?

Yhteiskunnan rakenteita, epätervettä työkulttuuria tai työelämän muita epäkohtia ei muuteta sormia napsauttamalla. Työelämään hiekkapussin lailla potkittavaksi meneminen ei kuitenkaan voi olla myöskään se ainoa vaihtoehto. Ihmiset hyppäävät myös kiihtyvissä määrin kiireisiltä aloilta pois, muuttavat Lappiin ja kouluttautuvat aloille, joissa tahti ei ole niin hurja. Onko sekään ratkaisu?

Tyhjentävää ratkaisua tähän työelämän hulluuteen ei varmasti ole vielä keksitty. Itse haluaisin kannustaa meitä kaikkia kyseenalaistamaan tapaamme puhua työstä. Uimaan vähän vastavirtaan. Julistamaan terveen joutilaisuuden omaksi ihanteekseemme. Maailman epävarmuuteen emme voi vaikuttaa, mutta voimme tuoda esiin omia arvojamme työelämässä. Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30. 

Ehkä tämä on naiivia. Monesti työelämän konkarit toteavat naureskellen, että valmistumisen jälkeen työelämään siirtyvät nuoret ovat juurikin naiiveja, joista pitää karistaa heti ensimetreillä turha idealismi pois. En ole koskaan oikein tajunnut, mitä sillä tarkoitetaan. Olen mielelläni naiivi, jos se merkitsee vanhojen toimintatapojen kyseenalaistamista. En tavoittele fantasiamaailmaa, jossa jokainen työpäivä olisi yhtä juhlaa eikä koskaan väsyttäisi. Ei kuitenkaan pitäisi olla fantasiaa, että haluaa elää hyvää elämää, jossa voi tehdä työtään intohimolla ja olla siinä erinomainen sekä menestynyt ilman, että menettää lähimuistiaan. Ei pitäisi olla naiivia puolustaa omia oikeuksiaan ja jaksamistaan myös työelämässä. 

Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30.


En voi tietää, mitä minulle tapahtuu valmistumisen jälkeen. Pelkään, että minustakin tulee vain hiekkapussi, jota potkitaan työelämän rattaissa niin, että repeän jokaisesta kulmasta eikä minua saa enää parsittua kokoon. Samalla olen innoissani enkä malta odottaa, että valmistun. En malta odottaa, että saan graduni valmiiksi ja pääsen näkemään, millaisia mielenkiintoisia projekteja ja mahdollisuuksia minua tulevaisuudessa odottaa. Uskon, että sen mustan aukon, johon nyt tunnen sukeltavani, päässä on valoa ja hyvää. Aion olla hyvä ja kunnianhimoinen työssäni, mutta haluan samaan aikaan pitää myös kiinni minulle tärkeistä arvoista. 

Listasin vastikään mentorini kehotuksesta asioita, jotka ovat minulle arvokkaita ja joiden haluan olevan mahdollisia myös ollessani täysipäiväisesti työelämässä. Yksi niistä asioista oli se, että haluan jaksaa tehdä ruokaa työpäivän jälkeen.

Ei luulisi olevan naiivia toivoa niin, herttinen sentään.