Niissä silmissä näin lämmön, joka muistutti minua hyvistä ajoista. Näin sen kipinän, joka muistutti seuraamaan omaa polkuani. Näin ne värit, jotka muistuttivat että myös pahat asiat loppuvat. Näin tähdet, jotka muistuttivat minua kääntämään katseen aina ylöspäin. Niissä silmissä näin tulevaisuuteni.
Niillä silmillä opetit minua olemaan lempeä myös itselleni. Niillä silmillä et antanut minun pirstoutua palasiksi, kun hajosin. Niillä silmillä näytit minulle kauneutta asioissa, kun en itse pystynyt näkemään. Niillä silmillä lupasit, että elämäni kääntyisi sellaiseksi josta haaveilin.
Kun nuo silmät muuttuivat kylmiksi, katsoin pois. Näin kuinka elottomat ne olivat kuin lähelle lipuvalla valkohailla. Näin kuinka niitä ei enää sytyttänyt elämä vaan jokin pahantahtoinen. Kun nuo silmät katsoivat kuinka rikkouduin kosketuksesi alla, katsoin pois.
Nyt nuo silmät katsovat lävitseni, en ole enää olemassa. Tahdot olla kanssani intiimisti muilla tavoin kuin henkisesti, en pysty. Haluat huutaa tahtosi läpi, en saa ääntäni kuulumaan joten hiljenen. Nyt nuo silmät kertovat minulle että tästä on päästävä pois.
Istuimme parvekkeen sohvalla sylikkäin. Sanoit “sinä suojelet maailmaa ja minä suojelen sinua”. Uskoin siihen. Sellaista oli arki jonka tunsin.
Nyt seison tyhjän yksiön keskellä, ei ole sohvaa johon käydä lepäämään. Sähköt siirtyvät tänne vasta huomenna joten en voi valaista varjoasi pois täältä. Mustelmat poskella kirvelevät vielä niin etten pystyisi muutenkaan.
Opintolaina tuli tilille eilen. Sen turvin lähden etsimään lähintä alepaa. Nostan takin kauluksia korkeammalle ja katson ympärillä tapahtuvaa elämää.
Ne silmät välähtivät mielessäni kun tammikuinen tuuli sivalsi poskeani. Ne silmät, joita nyt pelkäsin maailmassa enemmän kuin mitään muuta. Ne silmät, joiden alla tunnen ihoni ja sieluni tummenevan. Ne silmät, joilta en enää voi kääntää päätäni koska näen ne katsomattakin.
Jään lumeen makaamaan, kauppareissu unohtui. Niistä silmistä yritän suunnata katseen kohti tulevaa, Mutta edes harmaan sävyjä ei näy kun kaikki on vain valkeaa. Kuulokkeissa Ellinoora laulaa, vielä se helpottaa.
Punavuoren apteekkiin oli jälleen ilmestynyt uusi tulokas: melatoniini 5 milligrammaa. Pari vuotta sitten hyllylle ilmestyi 3 milligrammaa, ja sitä ennen sai vain sitä kaikkein miedointa tavaraa, 1,9 milligrammaa. Niitä olisi voinut popsia kuin karkkia.
Farmaseutti oli nuori mies, silmälasipäinen, tummat hiukset ja parta. Olin nähnyt hänet aikaisemminkin.
”Tulisiko jotain muuta?” hän kysyi, kun asetin kassalle melatoniinit ja paketin S-kokoisia korvatulppia. Vastasin kyllä, ja aloin puhumaan.
Farmaseutti alkoi naputella näppäimistöään ja selata lääketietojani. Hetken hänen kasvoillaan viipyi merkillinen ilme, ihan kuin hän olisi nähnyt jotain kummallista. Ilme katosi yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin, ja ajattelin, että saatoin kuvitella koko asian. Farmaseutti nousi ylös, katosi noutamaan tuotteita, ja palasi hetkessä. Hän liimasi paketteihin tarrat hämmästyttävällä tarkkuudella.
”77,50 euroa kiitos.”
Näppäillessäni PIN-koodia minut valtasi halu sanoa jotain.
”Melatoniinia oli tullut viisi milligrammasta tuonne hyllyyn. Muistan kun joskus tuli kolme milligrammaa.”
Farmaseutti katsoi minua hetken kuin miettien, olinko esittänyt hänelle kysymyksen.
”Mistäköhän se johtuu?” kysyin.
”No, ne ovat varmaankin arvioineet, ettei siitä isommasta määrästä ole haittaa, jos syö lyhytaikaisesti.”
”Kysyntää varmaan riittää”, pohdin ääneen.
”Niin.”
Välillemme laskeutui hiljaisuus, joka kertoi, että minun oli aika lähteä. Kiitin tuotteista, työnsin apteekin vanhan puuoven auki, ja kellon kilahdus saatteli minut kadulle.
Sinä iltana, tasan tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa, poksautin jälleen yhden valkoisen pillerin pakkauksestaan keittiönpöydälle. Mietin, kuinka monta tablettia olin elämäni aikana nielaissut. 3 000, 10 000, 500 000?
Pillereiden nieleminen on tekniikasta kiinni. Aseta ensin pilleri huulien väliin, niin ettei se kastu. Veden täytyy olla kädenlämpöistä. Seuraavaksi tulee tärkeä osuus. Jotta pilleri ei jää kurkkuun kiinni, se pitää ”heittää” kielellä nielun takaosaan, ja silloin on oikea aika ottaa kulaus. Siten tabletti katoaa vaivattomasti vatsalaukkuun.
Ajatukset alkoivat vähitellen sumentua, ja siirryin makaamaan sängylle. Mietin niitä ihmisiä, jotka aina nukahtivat helposti; ihmisiä, joiden ei koskaan tarvitse huolehtia siitä, saavatko he tarpeeksi unta. Sitten mietin niitä, jotka ovat aina joko hereillä tai unessa. Sellaiset ihmiset mahtavat olla onnellisia.
Portaissa kolahtavat askelet. Roskakorin kansi paukahtaa kiinni. Seinän läpi kuuluu lapsen itkua. Ovi pamahtaa kiinni. Rappukäytävän lamppu palaa taas.
Miksi siellä pitää aina olla niin kirkkaat valot? En pysty avaamaan silmiäni kunnolla. Olinko nukkumassa aurinkoisella rannalla, kun ihoni näin kihelmöi. Ikkuna on auki, sulkekaa, sulkekaa se! Sitten valo muuttuu painavaksi pimeäksi. Tärisen kuin riivattuna, kun jokin tumma ja nopealiikkeinen räjähtää rintani päälle ja henkeni salpautuu.
Tilanne rauhoittuu. Vieressäni makaava mies katsoo minua. En voi koskea häntä, enkä voi olla koskematta häntä, koska olen menettänyt päätösvallan kehostani. Hän makaa kyljellään arkipäiväisesti.
”Tiedätkö miksi valvot?” mies kysyy.
”En valvo. Olen unessa nytkin”, vastaan.
En tunne kehoani, en tunne peiton painoa, en tunne olevani tässä tai missään muuallakaan.
”Minäpä tiedän.” Hän hymyilee, mutta siinä on jotain karmaisevaa. ”Tiedän, koska pyydät minut tänne joka yö. Et voi nukkua ilman minua.”
Hän laittaa pienen tabletin kielelleni, joka on jostain syystä ulkona suustani, eikä tunnu ollenkaan minuun kuuluvalta.
Äkkiä sänky on sade, ja minä olen pisara, joka putoaa. Seuraavat hetket kestävät määrittelemättömän ajan ja kaikki on surrealistista sotkua. Lehmät ammuvat niityllä, joku raiskaa minua ajattomassa ja painottomassa tilassa. Sitten olen aikakapselissa, joka läpäisee erilaisia kenttiä ja ulottuvuuksia, ja matkalla tuulee niin kovaa, että suuni avautuu. Sateenkaaria ja harmaata puuroa tungetaan sisään.
Ymmärrän täysin, että tapahtumat toistavat samaa kaavaa, mutten pääse pakoon. Kylläpäs pääsen, pakko päästä. Keskityn, räpyttelen silmiäni samalla kun huudan ja syljen, mutta suustani ei tule kuin pieni henkäys. Todellisuudessa se ei ole edes henkäys, vaan täysi hiljaisuus.
Jos katsot, nukunko hymy huulillani?
Hetkittäin rikon kalvon ja haukon henkeä, mutta väsymykseni on niin suurta, että vaivun uudelleen sekavaan maailmaan. Yö on vielä alussa, ja loppuun on pakko päästä. Ajan moottoritiellä, eikä vastaan tule yhtäkään liittymää. Samalla vieressäni kaahaa iso rekka. Vaikka painan kaasua, en liiku yhtään sen nopeampaa. Katson kuskia silmiin ja huomaan, että se olen minä.
Öissäni on paljon kummallista, mutta kaikkein kummallisinta on tämä: kun olen yksin, tiedän sen sataprosenttisella varmuudella, mutta kun en ole yksin, en voi koskaan sanoa varmasti, onko asia niin.
Kun vihdoin olen hereillä, kello on 4.58. Niin kuin aina, kun tulet kylään.
Palaan apteekkiin vastahakoisesti. Tuttu farmaseutti seisoo lasin takana ja ojennan hänelle ajokortin. Hän tietää joitakin suurimpia salaisuuksiani, mutta minä en tiedä hänestä mitään. Kysyn kysymyksiä, saan niihin vastauksia, olen tyytyväinen asiakas. Hän varoittaa minua yhteisvaikutuksista ja väärinkäytöistä, ohjaa lempeästi oikeaan suuntaan ja vaihtaa reseptin halvempaan, koska tietää, että otan mieluummin edullisimman vaihtoehdon.
Farmaseutti työntää lääkepurkit pleksilasin alta. Olen jo ovella, kun hän toivottaa hyvää päivänjatkoa ja lisää vielä:
Syksyn viimeisenä kuulaana päivänä tajusin varjoni kadonneen. Tai no, en oikeastaan huomannut sitä itse, vaan kysyit aamukahvilla, olinko kenties tehnyt jotain hiuksilleni. Ehkä leikannut uuteen malliin. En ollut. Ohitin asian naureskellen, että hiusten harjaaminen tosiaan taitaa kannattaa. Nauroit ja kohautit olkiasi, mutta kulmasi jäivät kurttuun. Hörppäsin kahvia ja unohdin kysymyksesi melkein heti.
Vasta myöhemmin kävellessäni lounastauolla kauppaan, kevyen tuulen tarttuessa hiuksiini, muistan aamuisen sananvaihdon. Kirpeä, pirteä syysilma kahisuttaa vaahteran keltaisia lehtiä, jotka leijailevat maahan ja peittelevät jalkakäytävän. Silmäkulmastani näen värikkään lehtipeiton peilautuvan ikkunalasiin. Kurkistan, edelleen naureskellen, heijastustani ohimennen kivijalkaliikkeen näyteikkunasta. Kenkäni kärki sotkeutuu johonkin pehmeään ja liukkaaseen. Nauru jähmettyy huulilleni. Pysähdyn tuijottamaan heijastustani, mutta ikkunasta minua katsoo takaisin ainoastaan mainoksessa hymyilevä hiusmalli ja tyhjyyttä huokaileva kampaamo.
Hieron etu- ja keskisormella kulmieni välistä. Puristan silmäni hetkeksi kiinni ja katson uudestaan näyteikkunaan. Heijastus ei edelleenkään vastaa katseeseen. Syyskirpeys maistuu äkkiä kalsealta kielellä. Ilma asettuu sakeana ympärilleni. Ohimollani jyskyttää, syke kohoaa. Kerran kuulin tarinan tyypistä, jonka heijastus oli kadonnut. Heijastuksen perässä oli seurannut hänen varjonsa ja vähitellen tyyppi oli hiipunut itsekin. Yhtäkkiä veltto paino luikertelee kengänkärkeni ylitse, litisee mustaa nahkaa vasten. Säpsähdän. Kengälleni on kiivennyt puolimädistä lehdistä jotain elävää.
Kerran kuulin tarinan tyypistä, jonka heijastus oli kadonnut. Heijastuksen perässä oli seurannut hänen varjonsa ja vähitellen tyyppi oli hiipunut itsekin.
Pälyilen säikyillä silmillä maata, vain huomatakseni seisovani lehtien päällä yksin. Luikertelija on möyrinyt lehtipeittoon piiloon. Lehtien hiipuvaa kiemurtelua tarkkaillessani tajuan, että en näe enää varjoani, vaikka taivas on kirkas ja viereisen katulampun hahmo piirtyy autotielle. Vatsaani kouraisee. Hytisen hetken paikallani, mutta lopulta käännyn takaisin työpaikalle hakematta lounasta. Toimistolla katsot minua edelleen kysyvästi, kulmat kurtussa. Sanat juuttuvat karheina kurkkuuni ja pudistan vain päätäni äänettömälle kysymyksellesi.
Aamupäivän kaunis, kirkas sinitaivas on iltapäivällä pelkkä muisto. Taivas on täynnä tummia pilviä, tuuli viskoo ja viuhtoo puiden lehtiä. Vatsanpohjaani on luikertanut onttous, joka on imenyt sanani. En ole saanut tavuja suustani ulos sitten aamun. Kun lähden, katsot minua kummasti, mutta sinäkään et sano enää mitään. Laahustan tuulitunnelissa kotiin, puuskien työntäessä minua eteenpäin.
Astun kolisevasta hissistä vaimeaan rappukäytävään ja raahaan jalkani kynnyksen yli asuntoon. Ripustan raskaan villakankaisen takin naulaan ja leikittelen ajatuksella nahan luomisesta. Kerroit taannoin, että yksi kaverisi oli alkukesän grillibileissä yhtäkkiä käpertynyt kyljelleen kasaan. Kalja oli kellahtanut viereen nurmikolle, kun kaverisi oli puskenut ja värissyt ihonsa pois. Tuskaisen hitaasti hän oli työntänyt vanhan rankansa nikama nikamalta irti itsestään. Naks, naks, naks. Lopuksi, tahmeiden tuntien jälkeen, kuului vaimea rusahdus ja hän oli ryöminyt ulos vanhasta kuorestaan. Kuin tarantula, jonka on kuoriuduttava vanhasta rangastaan mahtuakseen kasvamaan, kaverisi oli hylännyt nahkansa. Tämä ei kuulemma ole tavatonta. Monet rusauttavat itsensä ulos vanhasta rangastaan – noin vain.
Ihoni alla kuplii ja yksi kerrallaan vaatteet hilseilevät lattialle. Maiharit, villapaita, farkut, sukat kahisevat perässäni vanana. Jos voisin, jos nahkani alla tosiaan kasvaisi tuore tukiranka, rullaisin myös ihoni päältäni, jättäen sen riekaleisena kasana jälkeeni. Katulamput heijastavat puista pitkiä varjoja, jotka tanssivat tyhjillä seinillä. Oma varjoni liittyisi karkeloihin, jos se olisi täällä. Vatsaa kouraisee ja harteille asettunut paino pusertuu olkapäille tiukemmin. Asuntokin hengittää hieman pihisten, kun uppoan sänkyyn. Tuijotan kattoa. Mietin, minne varjoni on juossut ja miten olisin saanut pidettyä siitä paremmin kiinni. Olisinko voinut kampittaa sen karkumatkallaan? Miksi toisen vanha ranka naksuu irti uuden tieltä, antaa tilaa tuntea enemmän, tuoreemmin? Miksi toisen varjo tekee yhtäkkiä katoamistempun, josta jää vain kylmä, möyrivä ja itseensä kaiken imevä möykky mahanpohjaan?
Koko kehoni nytkähtää.
Hätkähdän outoon ääneen tokkuraisessa pimeässä. Valtava sydämen syke kimpoilee ahtaan yksiön seinillä, tuolilla olevasta vaatekasasta peilin heijastuksen kautta yöpöydän herätyskellolle ja tärykalvoilleni. Välillä syke vaimenee, kaikkoaa raolleen jätetystä ikkunasta sumuiseen syysyöhön. Pian se kuitenkin palaa, täyttää tilan raskaalla jyminällä. Ääni vie kaiken ilman huoneesta. Rinnalleni asettuu raskas paino, ja patja imaisee ruumiini syvemmälle lakanoihin. En saa nostettua edes sormenpäätä. Möykky mahassani muljahtaa ja väreet valuvat ihoni poikki.
Mieleni haparoi jotain, mihin tarttua.
Syke asunnossa ei ole enää yksiön omaa, unista huokailua. Katseeni poukkoilee ympäri huonetta, yritän erottaa liikettä. Olen jättänyt vessaan valon ja oven raolleen. Valokaistale tekee särön huoneeseen. Silmäkulmassani liikahtaa varjo, tumma hahmo siirtyy valoon ja yhtäkkiä tuijotan isoa, harmaata valasta. Se tarkastelee minua. Pidätän hengitystäni. Valas kelluu paikallaan valorailossa, utuinen katse tiukasti minussa. Syviä silmiä ympäröi poimuttunut ja naarmuttunut iho. Se tuijottaa minua hetken ja kiepauttaa raskaan ruhonsa ympäri, kuin kuiva huoneilmani olisi soljuvaa aallokkoa.
En voi liikahtaa. Lakanat kietoutuvat raajoihin eikä pikkusormikaan mahdu värähtämään. Sydän hakkaa rintalastassa, ohimoa puristaa. Korvissa kohisee. Raotan huulia huutaakseni, mutta suuni on jäykkä ja ulos pääsee vain pihahdus. Puristan luomeni tiukasti kiinni. Ihan kuin silmät sulkemalla olisi koskaan aiemminkaan oikeasti päässyt pakoon pahoista paikoista. Yritän laskea mielessäni numeroita, mutta pääsen vain viiteen asti, kun kehoni nytkähtää. Säpsähdän, silmäni rävähtävät auki. Huomaan valaan sijaan tuijottavani hikisenä kattoa. Valas on kadonnut. Huoneessa kumisee enää vain oma pieni huohotukseni ja vauhko sykkeeni. Mieleni haparoi jotain, mihin tarttua.
Puinen silta seisoo yhä paikallaan. Sen jämäkät jalat ovat asettuneet vanhan kanaalin molemmin puolin. Auringonlasku on pingottanut Canal Granden reunuksille lumoavan sävyn. Talojen ylimmät kerrokset kylpevät valossa, kuten niin monesti aiemmin. Rakennus, jonka pohjakerroksessa ja edustalla ravintola sijaitsee, kuultaa kutsuvasti. Tietysti, kuin itse kiintotähtikin tietäisi, ettei mistään saa niin hyvää pizzaa kuin Accademian sillan lounaisen pään nurkalta.
Sillan tuoksu tuo mieleen Linnanmäen vanhan vuoristoradan. Miten tällaista mielihyvää voikaan syntyä pelkän hajuaistin välityksellä. Miksi puuta hyödynnetään niin harvoin rakentamisessa? Kai tuoksuilla voisi olla isompi painoarvo arkkitehtuurissa. Kaikki alaa opiskelevat olisi syytä lennättää tänne ottamaan oppia. Holistinen kauneus inspiroisi uusiin merkittäviin saavutuksiin. Holistinen sikäli, ettei ympäröivässä maisemassakaan moittimista ole. Tätä ainutlaatuisuutta voisi ihailla loputtomiin, jos vain nälkä ei olisi kasvamaan päin. Kaikki on jotenkin tasapainossa, voisi puhua harmoniasta. – Huomaatko? On kadonneet ne selfiekeppimiehet. – Totta. – Hiljaista. Ihanan hiljaista. Saa keskittyä rauhassa.
Kaikki on jotenkin tasapainossa, voisi puhua harmoniasta.
Annan silmäni vaeltaa ympäristössä, jonka tunnen läpikotaisin vuorovuotisten vierailujemme ansiosta. Sillalta länteen avautuva näkymä on tosin hieman muuttunut, sillä jokunen rakennus on rivistöstä kadonnut. Näky on silti henkeäsalpaava. Melkein perimmäisenä erottuu Nani Bernardon luksushotelliksi muutettu palatsi, jossa mekin aikanaan olemme yöpyneet. Hienoa nähdä, että se on yhä pystyssä.
Sillan itäpuolella huomio kiinnittyy ensimmäisenä La Saluteen, joka korkeine kupoleineen hallitsee maisemaa. Vastarannalla, sillan kupeessa venetsialaisen gotiikan tyyppiesimerkit Cavalli-Franchettin ja Barbaron palatsit valvovat liikennettä vuosisataiseen tapaansa. Muutama gondoli näyttää vielä olevan vesillä. Muuten kanaali on kovin hiljainen, kun muistelee vuosien takaista tilannetta. Onhan täällä komeampaa näin, ei sen puoleen.
Guggenheimia en katseellani löydä, mutta tiedän sen olevan tuolla jossain. Emme ole siellä kyllä koskaan käyneetkään. Ehkä tällä reissulla pitäisi. Ohjelmamme on toki tarkkaan laadittu, resursseja koukkaukseen ei välttämättä ole. Voi olla, että se jää ensi kerralle. Katsotaan huomenna.
Varausta meillä ei ole. Rehellisyyden nimissä en oikeastaan edes muista, voiko ravintolaan niitä tehdäkään. Lähes aina on ollut tilaa. Luultavasti niin myös nyt.
Asetan suuosan takaisin paikalleen ja lasit silmille ja tarkastan tilanteen. Terassi, jolla on kymmenkunta pöytää, on liki täynnä, mutta aivan sillan kainalossa näyttäisi olevan vapaana pöytä kahdelle. Vakiopöytämme. Käyn varmistamassa asian lähimmältä tarjoilijalta. Kaksi, näytän sormillani ja viittaan pöytiin päin kohottaen kulmakarvojani kysyvään asentoon. Mies kääntyy, luotaa katseellaan terassin, kuikuilee taaimmaisten pöytien suuntaan ja nyökkää. Benvenuti! Hätkähdät, kun pulpahdan hakemaan sinut sillalta, jonne olet jäänyt odottamaan.
Vihdoinkin, uuvuttavan päivän päätteeksi saamme istahtaa alas ja nauttia vaivihkaa pimenevästä illasta. Rentoutumiseen soveltuvan asennon löytäminen vie hetken, sillä varusteet täytyy asetella tarkasti, minkä lisäksi pöytää tai tuoleja ei pysty siirtämään lainkaan, sillä ne on ilmeisesti pultattu kiinni kiviseen maahan. Kun kaikki on viimein valmista, voi ympärillä vallitsevan kauneuden ottaa vastaan, antaa sen uppoutua itseen. Se miltei korvaa hapen.
Sinä olet kaunis. Tunnelma on kaunis, samoin seurassamme illallistavat ihmiset. Venetsia, se on niin kaunis.
Ah, tarjoilija saapuu, kuulen itseni havaitsevan. Ruokalistoja ojentaessaan hän kysyy meiltä aperitiiveista. Luonnollisesti tilaan kaksi Aperol Spritziä. Laminoidut listat ovat täynnä toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja, joiden punnitsemiseen tarjoilija ilmaisee antavansa aikaa. Vesi kohoaa kielelleni, kun silmäilen pastoja, mutta muistan, miksi olemme tänne tulleet.
Kun kaikki on viimein valmista, voi ympärillä vallitsevan kauneuden ottaa vastaan, antaa sen uppoutua itseen
Pizzavalikoima tuntuu loputtomalta, mutta valinta on lopulta helppo: Margherita. Yksinkertainen on usein kaunista. Sinä puolestasi yllätät, ja osoitat listalta Funghia. Entä mitä haluaisitte juoda ruoan kanssa, tarjoilija kysyy maljaa kumoavalla eleellään. ”Talon punaviiniä, kiitos. Onhan se vähätanniinista? 16 senttiä, molemmille. Ja vettä. Con gas”, viiton.
Tarjoilija pujottelee pöytien välistä sisälle. Ilmeisesti kasvoni ovat pysähtyneet hämmästyneeseen ilmeeseen, sillä tuijotat minua kysyvästi takaisin. – En tiennyt, että pidät sienistä, selitän. – Olen kyllä kertonut. – Kummallista. Luulen, että muistaisin. Mistä lähtien? – Monesti olen sanonut. – Miksi en sitten muista kuulleeni? – Ehkä et ole kuunnellut.
Annan asian olla, viestin sen sinulle. Minä kuuntelen kyllä, minä välitän, mutta ei tästä riitaa kannata kehittää. Käännyn katselemaan ohitsesi. Valoläikät veden pinnalla kilvoittelevat keskenään verkkaisesti. On lähes tyyntä. Kesäillan lämmin seesteisyys saa ajatukset palaamaan tänään koettuun ja nähtyyn. – Oli upea se Liettuan paviljonki. – Oli. – Puhutteleva.
Tarjoilija tuo aperitiivien ohessa pöytään pienen korillisen juuri paistettua leipää ja laakean kulhon, jossa balsamicotilkka kelluu oliiviöljyssä. Ei aikaakaan, kun huomaan käteni hapovan tyhjää yrittäessäni hillitä nälkääni. Naurahdan ja olen viittoa tarjoilijaa tuomaan lisää, mutta erotan ilmeesi, enkä aivan kehtaa. Vatsa kurnii, joten avaan pöydässä valmiiksi olleista leipätikkupussukoista yhden, vaikka tiedän sen suolaisen hinnan näkyvän loppulaskussa. Ei täällä olla kursailemassa. Hymyilen sinulle. – Ja huomenna Arsenaleen? – Huomenna Arsenaleen. – Kiva. – Täytyy varustautua kunnolla. Se on pitkä kierros. Otetaan pari ylimääräistä pulloa mukaan.
Pizzat lainehtivat pöytään. Oi, miten ne ovatkaan hurmaavia! Mozzarella on sulanut tomaattikastikkeen lomaan täyteläisesti, tuore basilika hehkuu, herkkusienet puolestaan näyttävät suussasulavilta. Kuohkeat reunukset ovat kärähtäneet parista kohdasta, mikä muistuttaa täydellisyyden tavoittamattomuudesta. Quis feret uxorem qui constat omnia, totean mielessäni. Maku on epäilemättä jumalainen.
Kuin huomaamatta Aurinko on laskenut
Tämä oli kaiken odottamisen ja vaivannäön arvoista, ajattelen. Ei tällaista voi kokea missään muualla.
Kuin huomaamatta Aurinko on laskenut. Silta ja katu ovat tyhjentyneet ihmisistä, mutta tarjoilijat suhaavat vielä edestakaisin terassilla, jolla kymmenisen pöytäkuntaa nauttii pimentyneestä illasta. Harvat uloshengityskuplat, jotka ovat matkalla korkeuksiin, paljastuvat katulyhtyjen valossa.
