Maailmanpelastaja

TEKSTI Jessica Pyöriä KUVITUS Anni Takanen

En tiedä pystynkö siihen. Pelastamaan maailmaa, siis.
Vaikka tiedän, että varmaan pitäisi.
Jopa tämä pohdinta
on etuoikeus.

On niin paljon korjattavaa,
monta rikkinäistä osaa,
etten tiedä,
mistä aloittaa.

Monta anteeksipyyntöä,
joihin en voi pakottaa.
Ja pelko siitä,
etten osaa tarpeeksi.

Mutta tiedän,
että on heitä,
jotka ovat kuin
hän.

Hän,
joka on kaiken muutoksen alku
ja juuri.

Hän piileksii
lukuisissa olomuodoissaan,
hyvissä ja pahoissa.
Jokaisen silmissä erilaisena.

Hänen perillisensä
taistelevat sen puolesta,
minkä kokevat oikeaksi,
viimeiseen asti.

Heillä on jostain syvältä
kumpuavaa rohkeutta.

Heitä
hän kutsuu luokseen,
suloisesti viettelee,
kuiskii korvaan kauniita sanoja.
Lupauksia.

Ja heissä on voimaa,
joka antaa minulle
toivoa.

Toivoa,
että joskus voisimme
päästää irti vihasta,
tuskasta, itsekkyydestä,
ja rakastaa maata jalkojemme alla.

Ja kyllä minäkin
haluan olla hänen.
Muuttaa maailmaa intohimolla,
raa’alla tahdonvoimalla.

Voittaa pelot,
luottaa johonkin suurempaan.

Mutta varoen,
sillä hänestä on moneen:
ilosta tuskaan ja tuhoon.

Toivonkin siis
kaikista eniten,
sydämeni syvimmästä pohjasta,
hyvän voittavan.

Oli kuinka vain,
hänestä lopulta kumpuaa tulevaisuus.

Ja hänen nimensä
on Aate.

Sydänvarjo

Syksyn viimeisenä kuulaana päivänä tajusin varjoni kadonneen. Tai no, en oikeastaan huomannut sitä itse, vaan kysyit aamukahvilla, olinko kenties tehnyt jotain hiuksilleni. Ehkä leikannut uuteen malliin. En ollut. Ohitin asian naureskellen, että hiusten harjaaminen tosiaan taitaa kannattaa. Nauroit ja kohautit olkiasi, mutta kulmasi jäivät kurttuun. Hörppäsin kahvia ja unohdin kysymyksesi melkein heti. 

Vasta myöhemmin kävellessäni lounastauolla kauppaan, kevyen tuulen tarttuessa hiuksiini, muistan aamuisen sananvaihdon. Kirpeä, pirteä syysilma kahisuttaa vaahteran keltaisia lehtiä, jotka leijailevat maahan ja peittelevät jalkakäytävän. Silmäkulmastani näen värikkään lehtipeiton peilautuvan ikkunalasiin. Kurkistan, edelleen naureskellen, heijastustani ohimennen kivijalkaliikkeen näyteikkunasta. Kenkäni kärki sotkeutuu johonkin pehmeään ja liukkaaseen. Nauru jähmettyy huulilleni. Pysähdyn tuijottamaan heijastustani, mutta ikkunasta minua katsoo takaisin ainoastaan mainoksessa hymyilevä hiusmalli ja tyhjyyttä huokaileva kampaamo. 

Hieron etu- ja keskisormella kulmieni välistä. Puristan silmäni hetkeksi kiinni ja katson uudestaan näyteikkunaan. Heijastus ei edelleenkään vastaa katseeseen. Syyskirpeys maistuu äkkiä kalsealta kielellä. Ilma asettuu sakeana ympärilleni. Ohimollani jyskyttää, syke kohoaa. Kerran kuulin tarinan tyypistä, jonka heijastus oli kadonnut. Heijastuksen perässä oli seurannut hänen varjonsa ja vähitellen tyyppi oli hiipunut itsekin. Yhtäkkiä veltto paino luikertelee kengänkärkeni ylitse, litisee mustaa nahkaa vasten. Säpsähdän. Kengälleni on kiivennyt puolimädistä lehdistä jotain elävää

Kerran kuulin tarinan tyypistä, jonka heijastus oli kadonnut. Heijastuksen perässä oli seurannut hänen varjonsa ja vähitellen tyyppi oli hiipunut itsekin.

Pälyilen säikyillä silmillä maata, vain huomatakseni seisovani lehtien päällä yksin. Luikertelija on möyrinyt lehtipeittoon piiloon. Lehtien hiipuvaa kiemurtelua tarkkaillessani tajuan, että en näe enää varjoani, vaikka taivas on kirkas ja viereisen katulampun hahmo piirtyy autotielle. Vatsaani kouraisee. Hytisen hetken paikallani, mutta lopulta käännyn takaisin työpaikalle hakematta lounasta. Toimistolla katsot minua edelleen kysyvästi, kulmat kurtussa. Sanat juuttuvat karheina kurkkuuni ja pudistan vain päätäni äänettömälle kysymyksellesi.

Aamupäivän kaunis, kirkas sinitaivas on iltapäivällä pelkkä muisto. Taivas on täynnä tummia pilviä, tuuli viskoo ja viuhtoo puiden lehtiä. Vatsanpohjaani on luikertanut onttous, joka on imenyt sanani. En ole saanut tavuja suustani ulos sitten aamun. Kun lähden, katsot minua kummasti, mutta sinäkään et sano enää mitään. Laahustan tuulitunnelissa kotiin, puuskien työntäessä minua eteenpäin.

Astun kolisevasta hissistä vaimeaan rappukäytävään ja raahaan jalkani kynnyksen yli asuntoon. Ripustan raskaan villakankaisen takin naulaan ja leikittelen ajatuksella nahan luomisesta. Kerroit taannoin, että yksi kaverisi oli alkukesän grillibileissä yhtäkkiä käpertynyt kyljelleen kasaan. Kalja oli kellahtanut viereen nurmikolle, kun kaverisi oli puskenut ja värissyt ihonsa pois. Tuskaisen hitaasti hän oli työntänyt vanhan rankansa nikama nikamalta irti itsestään. Naks, naks, naks. Lopuksi, tahmeiden tuntien jälkeen, kuului vaimea rusahdus ja hän oli ryöminyt ulos vanhasta kuorestaan. Kuin tarantula, jonka on kuoriuduttava vanhasta rangastaan mahtuakseen kasvamaan, kaverisi oli hylännyt nahkansa. Tämä ei kuulemma ole tavatonta. Monet rusauttavat itsensä ulos vanhasta rangastaan – noin vain.

Ihoni alla kuplii ja yksi kerrallaan vaatteet hilseilevät lattialle. Maiharit, villapaita, farkut, sukat kahisevat perässäni vanana. Jos voisin, jos nahkani alla tosiaan kasvaisi tuore tukiranka, rullaisin myös ihoni päältäni, jättäen sen riekaleisena kasana jälkeeni. Katulamput heijastavat puista pitkiä varjoja, jotka tanssivat tyhjillä seinillä. Oma varjoni liittyisi karkeloihin, jos se olisi täällä. Vatsaa kouraisee ja harteille asettunut paino pusertuu olkapäille tiukemmin. Asuntokin hengittää hieman pihisten, kun uppoan sänkyyn. Tuijotan kattoa. Mietin, minne varjoni on juossut ja miten olisin saanut pidettyä siitä paremmin kiinni. Olisinko voinut kampittaa sen karkumatkallaan? Miksi toisen vanha ranka naksuu irti uuden tieltä, antaa tilaa tuntea enemmän, tuoreemmin? Miksi toisen varjo tekee yhtäkkiä katoamistempun, josta jää vain kylmä, möyrivä ja itseensä kaiken imevä möykky mahanpohjaan? 

Koko kehoni nytkähtää.

Hätkähdän outoon ääneen tokkuraisessa pimeässä. Valtava sydämen syke kimpoilee ahtaan yksiön seinillä, tuolilla olevasta vaatekasasta peilin heijastuksen kautta yöpöydän herätyskellolle ja tärykalvoilleni. Välillä syke vaimenee, kaikkoaa raolleen jätetystä ikkunasta sumuiseen syysyöhön. Pian se kuitenkin palaa, täyttää tilan raskaalla jyminällä. Ääni vie kaiken ilman huoneesta. Rinnalleni asettuu raskas paino, ja patja imaisee ruumiini syvemmälle lakanoihin. En saa nostettua edes sormenpäätä. Möykky mahassani muljahtaa ja väreet valuvat ihoni poikki.

Mieleni haparoi jotain, mihin tarttua.

Syke asunnossa ei ole enää yksiön omaa, unista huokailua. Katseeni poukkoilee ympäri huonetta, yritän erottaa liikettä. Olen jättänyt vessaan valon ja oven raolleen. Valokaistale tekee särön huoneeseen. Silmäkulmassani liikahtaa varjo, tumma hahmo siirtyy valoon ja yhtäkkiä tuijotan isoa, harmaata valasta. Se tarkastelee minua. Pidätän hengitystäni. Valas kelluu paikallaan valorailossa, utuinen katse tiukasti minussa. Syviä silmiä ympäröi poimuttunut ja naarmuttunut iho. Se tuijottaa minua hetken ja kiepauttaa raskaan ruhonsa ympäri, kuin kuiva huoneilmani olisi soljuvaa aallokkoa.

En voi liikahtaa. Lakanat kietoutuvat raajoihin eikä pikkusormikaan mahdu värähtämään. Sydän hakkaa rintalastassa, ohimoa puristaa. Korvissa kohisee. Raotan huulia huutaakseni, mutta suuni on jäykkä ja ulos pääsee vain pihahdus. Puristan luomeni tiukasti kiinni. Ihan kuin silmät sulkemalla olisi koskaan aiemminkaan oikeasti päässyt pakoon pahoista paikoista. Yritän laskea mielessäni numeroita, mutta pääsen vain viiteen asti, kun kehoni nytkähtää. Säpsähdän, silmäni rävähtävät auki. Huomaan valaan sijaan tuijottavani hikisenä kattoa. Valas on kadonnut. Huoneessa kumisee enää vain oma pieni huohotukseni ja vauhko sykkeeni. Mieleni haparoi jotain, mihin tarttua.

En ole enää varma, missä olen.

Teksti: Anni Rossi
Kuvat: Heta Heikkala

Fiktio: Accademia

Puinen silta seisoo yhä paikallaan. Sen jämäkät jalat ovat asettuneet vanhan kanaalin molemmin puolin. Auringonlasku on pingottanut Canal Granden reunuksille lumoavan sävyn. Talojen ylimmät kerrokset kylpevät valossa, kuten niin monesti aiemmin. Rakennus, jonka pohjakerroksessa ja edustalla ravintola sijaitsee, kuultaa kutsuvasti. Tietysti, kuin itse kiintotähtikin tietäisi, ettei mistään saa niin hyvää pizzaa kuin Accademian sillan lounaisen pään nurkalta.

Sillan tuoksu tuo mieleen Linnanmäen vanhan vuoristoradan. Miten tällaista mielihyvää voikaan syntyä pelkän hajuaistin välityksellä. Miksi puuta hyödynnetään niin harvoin rakentamisessa? Kai tuoksuilla voisi olla isompi painoarvo arkkitehtuurissa. Kaikki alaa opiskelevat olisi syytä lennättää tänne ottamaan oppia. Holistinen kauneus inspiroisi uusiin merkittäviin saavutuksiin. Holistinen sikäli, ettei ympäröivässä maisemassakaan moittimista ole. Tätä ainutlaatuisuutta voisi ihailla loputtomiin, jos vain nälkä ei olisi kasvamaan päin. Kaikki on jotenkin tasapainossa, voisi puhua harmoniasta.
– Huomaatko? On kadonneet ne selfiekeppimiehet.
– Totta.
– Hiljaista. Ihanan hiljaista. Saa keskittyä rauhassa.

Kaikki on jotenkin tasapainossa, voisi puhua harmoniasta.

Annan silmäni vaeltaa ympäristössä, jonka tunnen läpikotaisin vuorovuotisten vierailujemme ansiosta. Sillalta länteen avautuva näkymä on tosin hieman muuttunut, sillä jokunen rakennus on rivistöstä kadonnut. Näky on silti henkeäsalpaava. Melkein perimmäisenä erottuu Nani Bernardon luksushotelliksi muutettu palatsi, jossa mekin aikanaan olemme yöpyneet. Hienoa nähdä, että se on yhä pystyssä.

Sillan itäpuolella huomio kiinnittyy ensimmäisenä La Saluteen, joka korkeine kupoleineen hallitsee maisemaa. Vastarannalla, sillan kupeessa venetsialaisen gotiikan tyyppiesimerkit Cavalli-Franchettin ja Barbaron palatsit valvovat liikennettä vuosisataiseen tapaansa. Muutama gondoli näyttää vielä olevan vesillä. Muuten kanaali on kovin hiljainen, kun muistelee vuosien takaista tilannetta. Onhan täällä komeampaa näin, ei sen puoleen.

Guggenheimia en katseellani löydä, mutta tiedän sen olevan tuolla jossain. Emme ole siellä kyllä koskaan käyneetkään. Ehkä tällä reissulla pitäisi. Ohjelmamme on toki tarkkaan laadittu, resursseja koukkaukseen ei välttämättä ole. Voi olla, että se jää ensi kerralle. Katsotaan huomenna.

Varausta meillä ei ole. Rehellisyyden nimissä en oikeastaan edes muista, voiko ravintolaan niitä tehdäkään. Lähes aina on ollut tilaa. Luultavasti niin myös nyt.

Asetan suuosan takaisin paikalleen ja lasit silmille ja tarkastan tilanteen. Terassi, jolla on kymmenkunta pöytää, on liki täynnä, mutta aivan sillan kainalossa näyttäisi olevan vapaana pöytä kahdelle. Vakiopöytämme. Käyn varmistamassa asian lähimmältä tarjoilijalta. Kaksi, näytän sormillani ja viittaan pöytiin päin kohottaen kulmakarvojani kysyvään asentoon. Mies kääntyy, luotaa katseellaan terassin, kuikuilee taaimmaisten pöytien suuntaan ja nyökkää. Benvenuti! Hätkähdät, kun pulpahdan hakemaan sinut sillalta, jonne olet jäänyt odottamaan.

Vihdoinkin, uuvuttavan päivän päätteeksi saamme istahtaa alas ja nauttia vaivihkaa pimenevästä illasta. Rentoutumiseen soveltuvan asennon löytäminen vie hetken, sillä varusteet täytyy asetella tarkasti, minkä lisäksi pöytää tai tuoleja ei pysty siirtämään lainkaan, sillä ne on ilmeisesti pultattu kiinni kiviseen maahan. Kun kaikki on viimein valmista, voi ympärillä vallitsevan kauneuden ottaa vastaan, antaa sen uppoutua itseen. Se miltei korvaa hapen.

Sinä olet kaunis. Tunnelma on kaunis, samoin seurassamme illallistavat ihmiset. Venetsia, se on niin kaunis.

Ah, tarjoilija saapuu, kuulen itseni havaitsevan. Ruokalistoja ojentaessaan hän kysyy meiltä aperitiiveista. Luonnollisesti tilaan kaksi Aperol Spritziä. Laminoidut listat ovat täynnä toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja, joiden punnitsemiseen tarjoilija ilmaisee antavansa aikaa. Vesi kohoaa kielelleni, kun silmäilen pastoja, mutta muistan, miksi olemme tänne tulleet.

Kun kaikki on viimein valmista, voi ympärillä vallitsevan kauneuden ottaa vastaan, antaa sen uppoutua itseen

Pizzavalikoima tuntuu loputtomalta, mutta valinta on lopulta helppo: Margherita. Yksinkertainen on usein kaunista. Sinä puolestasi yllätät, ja osoitat listalta Funghia. Entä mitä haluaisitte juoda ruoan kanssa, tarjoilija kysyy maljaa kumoavalla eleellään. ”Talon punaviiniä, kiitos. Onhan se vähätanniinista? 16 senttiä, molemmille. Ja vettä. Con gas”, viiton.

Tarjoilija pujottelee pöytien välistä sisälle. Ilmeisesti kasvoni ovat pysähtyneet hämmästyneeseen ilmeeseen, sillä tuijotat minua kysyvästi takaisin.
– En tiennyt, että pidät sienistä, selitän.
– Olen kyllä kertonut.
– Kummallista. Luulen, että muistaisin. Mistä lähtien?
– Monesti olen sanonut.
– Miksi en sitten muista kuulleeni?
– Ehkä et ole kuunnellut.

Annan asian olla, viestin sen sinulle. Minä kuuntelen kyllä, minä välitän, mutta ei tästä riitaa kannata kehittää. Käännyn katselemaan ohitsesi. Valoläikät veden pinnalla kilvoittelevat keskenään verkkaisesti. On lähes tyyntä. Kesäillan lämmin seesteisyys saa ajatukset palaamaan tänään koettuun ja nähtyyn.
– Oli upea se Liettuan paviljonki.
– Oli.
– Puhutteleva.

Tarjoilija tuo aperitiivien ohessa pöytään pienen korillisen juuri paistettua leipää ja laakean kulhon, jossa balsamicotilkka kelluu oliiviöljyssä. Ei aikaakaan, kun huomaan käteni hapovan tyhjää yrittäessäni hillitä nälkääni. Naurahdan ja olen viittoa tarjoilijaa tuomaan lisää, mutta erotan ilmeesi, enkä aivan kehtaa. Vatsa kurnii, joten avaan pöydässä valmiiksi olleista leipätikkupussukoista yhden, vaikka tiedän sen suolaisen hinnan näkyvän loppulaskussa. Ei täällä olla kursailemassa. Hymyilen sinulle.
– Ja huomenna Arsenaleen?
– Huomenna Arsenaleen.
– Kiva.
– Täytyy varustautua kunnolla. Se on pitkä kierros. Otetaan pari ylimääräistä pulloa mukaan.

Pizzat lainehtivat pöytään. Oi, miten ne ovatkaan hurmaavia! Mozzarella on sulanut tomaattikastikkeen lomaan täyteläisesti, tuore basilika hehkuu, herkkusienet puolestaan näyttävät suussasulavilta. Kuohkeat reunukset ovat kärähtäneet parista kohdasta, mikä muistuttaa täydellisyyden tavoittamattomuudesta. Quis feret uxorem qui constat omnia, totean mielessäni. Maku on epäilemättä jumalainen.

Kuin huomaamatta Aurinko on laskenut

Tämä oli kaiken odottamisen ja vaivannäön arvoista, ajattelen. Ei tällaista voi kokea missään muualla.

Kuin huomaamatta Aurinko on laskenut. Silta ja katu ovat tyhjentyneet ihmisistä, mutta tarjoilijat suhaavat vielä edestakaisin terassilla, jolla kymmenisen pöytäkuntaa nauttii pimentyneestä illasta. Harvat uloshengityskuplat, jotka ovat matkalla korkeuksiin, paljastuvat katulyhtyjen valossa.

Teksti: Leo Taanila
Kuvat: Inka Salminen

Oisko heittää yhtä?

Senaatintori häämöttää edessäni. Vuosi sitten sama paikka oli täynnä jouluvaloin koristeltuja pieniä mökkejä ja toppatakkeihin pukeutuneita turisteja. Nyt se ammottaa tyhjyyttään.

Kaupunki on pystyttänyt torin kulmaan joulukuusen. Kuusi on valtava, mutta suurten rakennusten varjossa se näyttää säälittävän pieneltä. Sen juhlallinen väkinäisyys tuntuu tässä tilanteessa karulta vitsiltä.

Senaatintorin keskellä olevan patsaan portailla istuu kaksi teinityttöä tupakalla. Heidän kätensä ovat punaiset ja tärisevät joulukuun tasaisessa harmaudessa.

Tytöillä on kasvot täynnä lävistyksiä, ja heidän mustat farkkutakkinsa ovat hakaneulojen ja bändilogojen peittämät. Ymmärrän täysin, miksi tytöt ovat halunneet uhmata liikkumiskieltoa ja tulleet keskustaan tupakalle. Tässä tilanteessa pukeutumista punkimpaa on olla ulkona. Minuakin turhauttaa.

Haluan takaisin entisen elämäni, mutta paluuta ei ole. Minua suututtaa tämä tyhjyys ja yksinäisyys. Olen vihainen kavereilleni, jotka ovat unohtaneet minut. Ruudun välityksellä halit ja kauniit sanat tuntuvat kaukaisilta. Minut on jätetty yksin.

Tuntuu samalta kuin muutama kesä sitten erotessani kumppanistani, mutta tällä kertaa kaikki ympärilläni kärsivät samasta erosta. Eivät entiset kumppanit voi auttaa toisiaan eroamisen prosessissa. Erosta on päästävä yli ilman entistä rakkautta. Tällä kertaa tukenani on vain jäätelö pienen yksiöni pakastimessa Piritorin kulmalla. Ei ole ketään lohduttamassa.

Sairastaa, sairastuttaa, ihan sama, minua ei enää kiinnosta. Punkkariteinien tapa olla välittämättä on hengittää tupakansavua salaa vanhemmiltaan. Ehkä myös minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tupakalle.

Poltin viimeksi tupakkaa, kun täytin 18 vuotta. Kävin silloin paljon baareissa, ja polttaminen kuului kuvioihin. Tuskin yksi tupakka sen pahempaa keuhkoilleni tekee kuin nämä kaksi kierrosta tartuntaa, joista keuhkoni ovat toipumassa. 

”Hei, oisko teillä heittää yhtä?”

Teinit tuijottavat minua kuin olisin menettänyt järkeni. Yleensä asetelma on toisinpäin: he ovat tottuneet keräämään rohkeutensa kysyäkseen tuntemattomalta aikuiselta kadunkulmassa saisivatko yhden röökin. Löydettyään muutaman tupakan he piilottavat ne tarkasti vanhemmiltaan.

En ole ainoa, joka huomaa epätavallisen valta-asetelman. Myös tytöt ovat hämillään. Tällä kertaa minä olen anelija, kerjääjä. Minun nautintoni on näiden nuorten tyttöjen vallassa. Ei ole tuttua kuviota, jota seurata. Mitä vain voisi tapahtua, mutta kaikki on silti ennalta arvattavissa. Me ihmiset emme oikeastaan ole niin monimutkaisia kuin luulemme. Aralla äänellä toinen tytöistä vastaa:

”Sori, meil on vaan tää yks puokkiin.”

Ehkä ihan hyvä näin. En koskaan oikeastaan edes pitänyt tupakasta. Nautin ainoastaan sen luomasta yhteisöstä. Tupakansavun varjolla oli helppo aloittaa keskustelu tai lopettaa edellinen. 

Viimeisten kuukausien aikana entinen yhteisö ympäriltäni on kadonnut. Kaikki ovat omissa koloissaan piilossa yhteiskunnalta, läheistensä keskellä. Minulla ei ole ketään, jota jaksaisin päivästä toiseen. On kavereita ja vanhemmat, mutta kaikki tuntuu niin etäiseltä, että ennemmin olen omissa oloissani.

Etäisyys suututtaa minua. Haluaisin olla keskellä. Haluan olla elossa. Minun tekee mieli huutaa, mutta en halua varmistaa teinien uskoa hulluudestani. He ovat tässä hetkessä läheisin ihmiskontaktini. Suljen kivun sisälleni ja pidätän hengitystäni. Tiedän, etten voi kuolla hengityksen pidättämiseen, mutta silti paniikki iskee muutaman kymmenen sekunnin jälkeen. En pysty pidempään, tarvitsen ilmaa. 

Haukon happea paniikissa ja avaan silmäni. Ensimmäinen näkyni on valkoinen kirkko, joka hohkaa kylmyyttä. Lähden kävelemään kohti Tuomiokirkkoa. Askeleeni nopeutuvat itsestään ja pian huomaan juoksevani portaita täyttä vauhtia. En tiedä, kuka minua ohjaa. Kylmä ilma pistää kurkussani, mutta se ei ole epämiellyttävää. Tuntuu hyvältä tuntea.

Istahdan Tuomiokirkon etuoven eteen. Ovi on suljettu, vaikka ennen sunnuntaisin tähän aikaan kirkko oli täynnä ihmisiä. Nyt tämä pyhäksi ymmärretty rakennus ammottaa tyhjyyttään. Ehkä Jumalalla on omat bileet alttarin takana, kun kukaan ei ole katsomassa. Olen varma, että kymmeniä tai satoja vuosia sitten hädän keskellä Jumala ja muut jumalat ovat olleet kiireisempiä. Tämän päivän ihminen antaa Jumalalle oman karanteenin, oman rauhan olla yksin.

Aivan kuin kuulisin urkujen soittavan hiljaa surullista melodiaa.

Ohitseni vipeltää jokin. Se on orava, joka on eksynyt kaupungin keskelle. Nyt meitä on neljä: minä, orava ja punkkariteinit. Orava pysähtyy muutamaksi sekunniksi katsomaan minua. Haluaako se ruokaa vai ihmetteleekö vain?

Orava jatkaa juoksuaan ja katoaa tien toiselle puolelle. Pysähtyminen johtaa uuteen liikkeeseen. Orava tasapainoilee pysähdyksen ja liikkeen jatkumossa. Ainoastaan kuolema saisi oravan pysähtymään lopullisesti paikalleen. Luonto ei koskaan ole täysin paikallaan, kuolema ja syntymä ovat osa elämän liikehdintää. 

Me ihmiset yritämme järjestää kaiken pysyväksi, vaikka mikään muu ei elämässä ole yhtä varmaa kuin liike. Rakennukset pysyvät vuosia paikallaan. Senaatintorilla on edelleen Venäjän entisen keisarin patsas.

Jäämme jumiin omiin keksintöihimme, kun kuvittelemme luovamme jotain luontoa korkeampaa. Rahan illuusio on ottanut vallan hyvinvoinnistamme. Nettikaupat ja kulutushysteria taistelevat pysyäkseen hengissä kovempaa kuin ikäihmisen sydän. Unohdamme olevamme osa luontoa, jossa mikään ei ole pysyvää.

Hymy nousee huulilleni. Minulla ei ole mitään syytä olla iloinen, mutta en jaksa enää olla ahdistunut. Olen ollut niin kauan paikallani, ettei se ole enää paikallaan oloa vaan taistelua. Olen kahlinnut ahdistukseni syvälle mieleeni, mutta ahdistus ei antaudu. Se ei halua pysyä paikallaan, vaan rimpuilee päästäkseen vapaaksi. Olemme ahdistukseni kanssa jatkuvassa kamppailussa. Kamppailumme on väkivaltaista liikettä, joka ei johda mihinkään suuntaan. On aika irrottaa kahleet.

Oravaa ei kiinnosta ihmisten ongelmat, se jatkaa matkaansa. Punkkarit ovat edelleen matkalla kohti muutosta ja kapinaa. Kaikki jatkaa liikettään. Nousen seisomaan ja lähden kävelemään kotiin päin. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen haluan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Teksti: Viivi Aliklaavu Kuvat: Anni Rossi

Fiktio: Läski kaljurotta pelastaa maailman

Teksti: Heta Ojanperä

Kuvat: Inka Salminen

”Menisit Kuura ahertamaan!” huudahti Kuura Kaljurotan äiti tullessaan aherruksesta kotiin. Kuura makasi mukavassa asennossa pesän nurkassa kuuntelemassa musiikkia ja syömässä paahdettuja mukuloita. Se ei osoittanut reaktiota äitinsä sanoihin, mutta sen rinnassa tiukentui pieni puristava ote, ja hengitys muuttui nopeammaksi. Vasta kolmas kerta tänään, Kuura ajatteli, ja palautti keskittymisensä musiikkiin.

”Taasko Kuura on lorvinut kotona koko päivän?!” huusi Kuuran isä tullessaan ahertamasta kotiin. ”Loisii vain meidän rahoillamme!” isä jatkoi. Neljäs kerta, Kuura laski. Se ei taaskaan reagoinut kommentteihin, mutta rinnan sisällä puristusote kiristyi. Syytökset vanhempien varoilla elämisestä osuivat arkaan paikkaan. Ahertamattomuustuki tuli yhteiskunnalta, eikä Kuura kokenut sen nostamisesta huonoa omaatuntoa. Omat vanhemmat sen sijaan tekivät ylipitkiä päiviä ahertajina. Äiti oli sairastanut burnoutin viimeisen vuoden aikana kerran, isä kolmesti. Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita. Aherrettava oli perheen elättämiseksi, myös Kuuran, sillä ahertamattomuuskorvaus ei riittänyt vuokraan ja ravintoon.

Opiskellessaan Kuura oli huomannut, että kaikki eivät jakaneet samoja arvoja ja tavoitteita elämän suhteen. Joillain oli ollut urapolku selvillä jo peruskoulussa, toiset tähtäsivät yleissivistävään, mutta hyvin aherruttavaan koulutukseen ja loput opettelivat käytännöllisen tutkinnon, kuten tunnelinkaivajan tai ravinnonkerääjän koulutuksen. Kuurasta oli alkanut kesäaherruskokemusten myötä tuntua siltä, että se ei halunnut palkka-ahertaa. Päästyään opiskelemaan yhteisötieteitä ja filosofiaa, se oppi sanoittamaan sisällään kytenyttä epäluuloa yhteisön valtarakenteita kohtaan. Kuura alkoi nähdä ihaillun Kuningattaren yhä enemmän seksistisenä diktaattorina. Kuningatar oli luonut illuusion vapaudesta, jotta muu yhteisö toimisi sen vaurauden kasvattamiseksi ja seksuaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Kuningattarella oli hallussaan pelottava kaljurotta-armeija, jota saatettiin käyttää myös mielenilmausten tukahduttamiseen. 

Osa yhteisön tarvitsemista tuotteista ostettiin halvalla kaukaisemmista kaljurottayhteisöistä, joissa ahertajat joutuivat puurtamaan vielä halvemmalla ja vielä surkeammissa puurtamisoloissa. Tämä oli luonut kilpailuvääristymän ja ahertamattomuutta Kuuran kotiseudulle: aherruspaikoista oli hirveä kilpailu, mistä seurasi laajaa pahoinvointia. Sairaslomia pidettiin yhä enemmän, ja toisaalta ahertamaan tultiin yhä sairaampina. Itsemurhat olivat yleistyneet. Hurja aherrustahti vaati hurjaa kulutusta, mikä aiheutti valtavasti saasteita ja jätettä. Heikentynyt ilmanlaatu oli johtanut hengitystiesairauksien lisääntymiseen ja osa asuinonkaloista oli muutettu kaatopaikoiksi. Kaukaisemmissa kaljurottayhteisöissä vedenpaisumukset olivat alkaneet yleistyä, kun aiemmin ikiroutainen maaperä oli alkanut sulaa. Joitain pakolaisiakin oli tullut. Heistä aherruskykyiset oli integroitu nopeasti yhteiskuntaan, loput jätetty hukkumaan rajojen ulkopuolelle.

Kuura määritteli itsensä luksuskommunistiksi. Se ajatteli, että kaljurotat olivat saavuttaneet sellaisen teknisen kehityksen asteen, että ahertamaan käytettävää aikaa oli mahdollista radikaalisti laskea samalla, kun yleinen elintaso nousisi merkittävästi. Se toteutti ajatusta omassa elämässään kieltäytymällä palkka-aherruksesta, nauttimalla hyvästä ruoasta ja tekemällä musiikkia. Kuura oli keskimääräistä isokokoisempi, ja sitä haukuttiin läskiksi. Kuura kuitenkin tiesi, ettei se ollut epäterveellisen lihava, ja yritti kommenteista huolimatta olla ahdistumatta asiasta. 

Vanhemmat eivät aherrukseltaan ehtineet enää käydä ulkona, ja niistä oli tullut aivan kalpeita

Kokonsa sijaan Kuuraa ahdistivat kommentit laiskuudesta. Julkisen keskustelun sävy, jossa ahertamattomat tuomittiin yhteiskunnan pummeiksi, valvotti sitä usein. Kuurahan kulutti mahdollisimman vähän yhteisön resursseja ja loi paljon merkityksellisyyttä tekemällä musiikkia! Väheksyvät kommentit nakersivat kuitenkin itseluottamusta. Myös taloudelliset seikat ahdistivat Kuuraa: se ei halunnut nojautua vanhempiinsa, vaan halusi muuttaa pois mahdollisimman nopeasti. Toisaalta kaljurottayhteisössä ahertamattomat olivat hyvin heikoilla, sillä avustusten riittäessä juuri ja juuri elämän ylläpitoon mikä tahansa yllättävä meno syöksisi köyhyyteen.

Äidin huuto havahdutti Kuuran ajatuksistaan. Kuura siirtyi keittiöön ja tiedusteli, mistä oli kyse. ”Länsitunnelin ahertajat on jouduttu evakuoimaan, kun tunneli on maan sulamisen myötä täyttynyt vedellä”, äiti vastasi, ”vedenpinta nousee, ja pian koko yhteisömme jää veden alle! Oi voi voi!”

Silloin Kuura sai idean. Se matkusti Länsitunneliin ja näki omin silmin, miten vesi kuohusi ja ryöppysi tunnelista täyttäen tilat nopeasti vedellä. Kuningatar oli linnoittautunut tulvan kestävään bunkkeriin, eivätkä paikallispoliitikot päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitä tehdä. Kyselemättä Kuura hyppäsi veteen ja kauhoi kohti tunnelin suuta. Päästyään aukolle se siirsi itsensä tunnelin suun päälle ja änkesi itsensä aukkoon. Veden ryöppyäminen loppui. Kaljurottayhteisö oli toistaiseksi pelastettu!

Kuura pysyi tunnelin tulppana koko sadekauden ajan. Palattuaan kotiin sitä juhlittiin sankarina, mutta Kuura hyödynsi juhlia sanomansa levittämiseen. Ilmastonmuutos oli vakava uhka koko kaljurottayhteisön eloonjäämisen kannalta: yhteisöä oli muutettava radikaalisti. Syntyi valtava kansanliike, joka tuhosi Kuningattaren ja jakoi sen omaisuuden demokraattisesti. Yhteisön jäsenten seksuaalinen kontrolli lopetettiin. Palkka-aherrusta ei enää pidetty itseisarvona, ja teknologisen kehityksen avulla taattiin hedonismiveganismimätöt jokaiselle. Mahdollisuuksien horisontin avauduttua kaljurotat loivat uusia, upeita yhteisen työn, valmistamisen ja toiminnan muotoja.

Kaljurotta on itäafrikkalainen jyrsijä, joka elää suuren osan elämästään maan alla. Kaljurotta elää muurahaisyhteiskuntia muistuttavissa hierarkkisissa yhteisöissä. Se kestää hurjaa kylmyyttä, hapettomuutta ja kipua, ja sillä on hyvä kasvainten vastustuskyky. Kaljurottayhteisöissä elää muutama vanhempi, suurikokoisempi yksilö, joiden tehtävä on pitää itsensä lihavina ja tukkia sadekauden aikaan onkaloiden suuaukot.