Fiktio: Accademia

Puinen silta seisoo yhä paikallaan. Sen jämäkät jalat ovat asettuneet vanhan kanaalin molemmin puolin. Auringonlasku on pingottanut Canal Granden reunuksille lumoavan sävyn. Talojen ylimmät kerrokset kylpevät valossa, kuten niin monesti aiemmin. Rakennus, jonka pohjakerroksessa ja edustalla ravintola sijaitsee, kuultaa kutsuvasti. Tietysti, kuin itse kiintotähtikin tietäisi, ettei mistään saa niin hyvää pizzaa kuin Accademian sillan lounaisen pään nurkalta.

Sillan tuoksu tuo mieleen Linnanmäen vanhan vuoristoradan. Miten tällaista mielihyvää voikaan syntyä pelkän hajuaistin välityksellä. Miksi puuta hyödynnetään niin harvoin rakentamisessa? Kai tuoksuilla voisi olla isompi painoarvo arkkitehtuurissa. Kaikki alaa opiskelevat olisi syytä lennättää tänne ottamaan oppia. Holistinen kauneus inspiroisi uusiin merkittäviin saavutuksiin. Holistinen sikäli, ettei ympäröivässä maisemassakaan moittimista ole. Tätä ainutlaatuisuutta voisi ihailla loputtomiin, jos vain nälkä ei olisi kasvamaan päin. Kaikki on jotenkin tasapainossa, voisi puhua harmoniasta.
– Huomaatko? On kadonneet ne selfiekeppimiehet.
– Totta.
– Hiljaista. Ihanan hiljaista. Saa keskittyä rauhassa.

Annan silmäni vaeltaa ympäristössä, jonka tunnen läpikotaisin vuorovuotisten vierailujemme ansiosta. Sillalta länteen avautuva näkymä on tosin hieman muuttunut, sillä jokunen rakennus on rivistöstä kadonnut. Näky on silti henkeäsalpaava. Melkein perimmäisenä erottuu Nani Bernardon luksushotelliksi muutettu palatsi, jossa mekin aikanaan olemme yöpyneet. Hienoa nähdä, että se on yhä pystyssä.

Sillan itäpuolella huomio kiinnittyy ensimmäisenä La Saluteen, joka korkeine kupoleineen hallitsee maisemaa. Vastarannalla, sillan kupeessa venetsialaisen gotiikan tyyppiesimerkit Cavalli-Franchettin ja Barbaron palatsit valvovat liikennettä vuosisataiseen tapaansa. Muutama gondoli näyttää vielä olevan vesillä. Muuten kanaali on kovin hiljainen, kun muistelee vuosien takaista tilannetta. Onhan täällä komeampaa näin, ei sen puoleen.

Guggenheimia en katseellani löydä, mutta tiedän sen olevan tuolla jossain. Emme ole siellä kyllä koskaan käyneetkään. Ehkä tällä reissulla pitäisi. Ohjelmamme on toki tarkkaan laadittu, resursseja koukkaukseen ei välttämättä ole. Voi olla, että se jää ensi kerralle. Katsotaan huomenna.

Varausta meillä ei ole. Rehellisyyden nimissä en oikeastaan edes muista, voiko ravintolaan niitä tehdäkään. Lähes aina on ollut tilaa. Luultavasti niin myös nyt.

Asetan suuosan takaisin paikalleen ja lasit silmille ja tarkastan tilanteen. Terassi, jolla on kymmenkunta pöytää, on liki täynnä, mutta aivan sillan kainalossa näyttäisi olevan vapaana pöytä kahdelle. Vakiopöytämme. Käyn varmistamassa asian lähimmältä tarjoilijalta. Kaksi, näytän sormillani ja viittaan pöytiin päin kohottaen kulmakarvojani kysyvään asentoon. Mies kääntyy, luotaa katseellaan terassin, kuikuilee taaimmaisten pöytien suuntaan ja nyökkää. Benvenuti! Hätkähdät, kun pulpahdan hakemaan sinut sillalta, jonne olet jäänyt odottamaan.

Vihdoinkin, uuvuttavan päivän päätteeksi saamme istahtaa alas ja nauttia vaivihkaa pimenevästä illasta. Rentoutumiseen soveltuvan asennon löytäminen vie hetken, sillä varusteet täytyy asetella tarkasti, minkä lisäksi pöytää tai tuoleja ei pysty siirtämään lainkaan, sillä ne on ilmeisesti pultattu kiinni kiviseen maahan. Kun kaikki on viimein valmista, voi ympärillä vallitsevan kauneuden ottaa vastaan, antaa sen uppoutua itseen. Se miltei korvaa hapen.

Sinä olet kaunis. Tunnelma on kaunis, samoin seurassamme illallistavat ihmiset. Venetsia, se on niin kaunis.

Ah, tarjoilija saapuu, kuulen itseni havaitsevan. Ruokalistoja ojentaessaan hän kysyy meiltä aperitiiveista. Luonnollisesti tilaan kaksi Aperol Spritziä. Laminoidut listat ovat täynnä toinen toistaan houkuttelevampia vaihtoehtoja, joiden punnitsemiseen tarjoilija ilmaisee antavansa aikaa. Vesi kohoaa kielelleni, kun silmäilen pastoja, mutta muistan, miksi olemme tänne tulleet.

Pizzavalikoima tuntuu loputtomalta, mutta valinta on lopulta helppo: Margherita. Yksinkertainen on usein kaunista. Sinä puolestasi yllätät, ja osoitat listalta Funghia. Entä mitä haluaisitte juoda ruoan kanssa, tarjoilija kysyy maljaa kumoavalla eleellään. ”Talon punaviiniä, kiitos. Onhan se vähätanniinista? 16 senttiä, molemmille. Ja vettä. Con gas”, viiton.

Tarjoilija pujottelee pöytien välistä sisälle. Ilmeisesti kasvoni ovat pysähtyneet hämmästyneeseen ilmeeseen, sillä tuijotat minua kysyvästi takaisin.
– En tiennyt, että pidät sienistä, selitän.
– Olen kyllä kertonut.
– Kummallista. Luulen, että muistaisin. Mistä lähtien?
– Monesti olen sanonut.
– Miksi en sitten muista kuulleeni?
– Ehkä et ole kuunnellut.

Annan asian olla, viestin sen sinulle. Minä kuuntelen kyllä, minä välitän, mutta ei tästä riitaa kannata kehittää. Käännyn katselemaan ohitsesi. Valoläikät veden pinnalla kilvoittelevat keskenään verkkaisesti. On lähes tyyntä. Kesäillan lämmin seesteisyys saa ajatukset palaamaan tänään koettuun ja nähtyyn.
– Oli upea se Liettuan paviljonki.
– Oli.
– Puhutteleva.

Tarjoilija tuo aperitiivien ohessa pöytään pienen korillisen juuri paistettua leipää ja laakean kulhon, jossa balsamicotilkka kelluu oliiviöljyssä. Ei aikaakaan, kun huomaan käteni hapovan tyhjää yrittäessäni hillitä nälkääni. Naurahdan ja olen viittoa tarjoilijaa tuomaan lisää, mutta erotan ilmeesi, enkä aivan kehtaa. Vatsa kurnii, joten avaan pöydässä valmiiksi olleista leipätikkupussukoista yhden, vaikka tiedän sen suolaisen hinnan näkyvän loppulaskussa. Ei täällä olla kursailemassa. Hymyilen sinulle.
– Ja huomenna Arsenaleen?
– Huomenna Arsenaleen.
– Kiva.
– Täytyy varustautua kunnolla. Se on pitkä kierros. Otetaan pari ylimääräistä pulloa mukaan.

Pizzat lainehtivat pöytään. Oi, miten ne ovatkaan hurmaavia! Mozzarella on sulanut tomaattikastikkeen lomaan täyteläisesti, tuore basilika hehkuu, herkkusienet puolestaan näyttävät suussasulavilta. Kuohkeat reunukset ovat kärähtäneet parista kohdasta, mikä muistuttaa täydellisyyden tavoittamattomuudesta. Quis feret uxorem qui constat omnia, totean mielessäni. Maku on epäilemättä jumalainen.

Tämä oli kaiken odottamisen ja vaivannäön arvoista, ajattelen. Ei tällaista voi kokea missään muualla.

Kuin huomaamatta Aurinko on laskenut. Silta ja katu ovat tyhjentyneet ihmisistä, mutta tarjoilijat suhaavat vielä edestakaisin terassilla, jolla kymmenisen pöytäkuntaa nauttii pimentyneestä illasta. Harvat uloshengityskuplat, jotka ovat matkalla korkeuksiin, paljastuvat katulyhtyjen valossa.

Teksti: Leo Taanila
Kuvat: Inka Salminen

Oisko heittää yhtä?

Senaatintori häämöttää edessäni. Vuosi sitten sama paikka oli täynnä jouluvaloin koristeltuja pieniä mökkejä ja toppatakkeihin pukeutuneita turisteja. Nyt se ammottaa tyhjyyttään.

Kaupunki on pystyttänyt torin kulmaan joulukuusen. Kuusi on valtava, mutta suurten rakennusten varjossa se näyttää säälittävän pieneltä. Sen juhlallinen väkinäisyys tuntuu tässä tilanteessa karulta vitsiltä.

Senaatintorin keskellä olevan patsaan portailla istuu kaksi teinityttöä tupakalla. Heidän kätensä ovat punaiset ja tärisevät joulukuun tasaisessa harmaudessa.

Tytöillä on kasvot täynnä lävistyksiä, ja heidän mustat farkkutakkinsa ovat hakaneulojen ja bändilogojen peittämät. Ymmärrän täysin, miksi tytöt ovat halunneet uhmata liikkumiskieltoa ja tulleet keskustaan tupakalle. Tässä tilanteessa pukeutumista punkimpaa on olla ulkona. Minuakin turhauttaa.

Haluan takaisin entisen elämäni, mutta paluuta ei ole. Minua suututtaa tämä tyhjyys ja yksinäisyys. Olen vihainen kavereilleni, jotka ovat unohtaneet minut. Ruudun välityksellä halit ja kauniit sanat tuntuvat kaukaisilta. Minut on jätetty yksin.

Tuntuu samalta kuin muutama kesä sitten erotessani kumppanistani, mutta tällä kertaa kaikki ympärilläni kärsivät samasta erosta. Eivät entiset kumppanit voi auttaa toisiaan eroamisen prosessissa. Erosta on päästävä yli ilman entistä rakkautta. Tällä kertaa tukenani on vain jäätelö pienen yksiöni pakastimessa Piritorin kulmalla. Ei ole ketään lohduttamassa.

Sairastaa, sairastuttaa, ihan sama, minua ei enää kiinnosta. Punkkariteinien tapa olla välittämättä on hengittää tupakansavua salaa vanhemmiltaan. Ehkä myös minun pitäisi antaa uusi mahdollisuus tupakalle.

Poltin viimeksi tupakkaa, kun täytin 18 vuotta. Kävin silloin paljon baareissa, ja polttaminen kuului kuvioihin. Tuskin yksi tupakka sen pahempaa keuhkoilleni tekee kuin nämä kaksi kierrosta tartuntaa, joista keuhkoni ovat toipumassa. 

”Hei, oisko teillä heittää yhtä?”

Teinit tuijottavat minua kuin olisin menettänyt järkeni. Yleensä asetelma on toisinpäin: he ovat tottuneet keräämään rohkeutensa kysyäkseen tuntemattomalta aikuiselta kadunkulmassa saisivatko yhden röökin. Löydettyään muutaman tupakan he piilottavat ne tarkasti vanhemmiltaan.

En ole ainoa, joka huomaa epätavallisen valta-asetelman. Myös tytöt ovat hämillään. Tällä kertaa minä olen anelija, kerjääjä. Minun nautintoni on näiden nuorten tyttöjen vallassa. Ei ole tuttua kuviota, jota seurata. Mitä vain voisi tapahtua, mutta kaikki on silti ennalta arvattavissa. Me ihmiset emme oikeastaan ole niin monimutkaisia kuin luulemme. Aralla äänellä toinen tytöistä vastaa:

”Sori, meil on vaan tää yks puokkiin.”

Ehkä ihan hyvä näin. En koskaan oikeastaan edes pitänyt tupakasta. Nautin ainoastaan sen luomasta yhteisöstä. Tupakansavun varjolla oli helppo aloittaa keskustelu tai lopettaa edellinen. 

Viimeisten kuukausien aikana entinen yhteisö ympäriltäni on kadonnut. Kaikki ovat omissa koloissaan piilossa yhteiskunnalta, läheistensä keskellä. Minulla ei ole ketään, jota jaksaisin päivästä toiseen. On kavereita ja vanhemmat, mutta kaikki tuntuu niin etäiseltä, että ennemmin olen omissa oloissani.

Etäisyys suututtaa minua. Haluaisin olla keskellä. Haluan olla elossa. Minun tekee mieli huutaa, mutta en halua varmistaa teinien uskoa hulluudestani. He ovat tässä hetkessä läheisin ihmiskontaktini. Suljen kivun sisälleni ja pidätän hengitystäni. Tiedän, etten voi kuolla hengityksen pidättämiseen, mutta silti paniikki iskee muutaman kymmenen sekunnin jälkeen. En pysty pidempään, tarvitsen ilmaa. 

Haukon happea paniikissa ja avaan silmäni. Ensimmäinen näkyni on valkoinen kirkko, joka hohkaa kylmyyttä. Lähden kävelemään kohti Tuomiokirkkoa. Askeleeni nopeutuvat itsestään ja pian huomaan juoksevani portaita täyttä vauhtia. En tiedä, kuka minua ohjaa. Kylmä ilma pistää kurkussani, mutta se ei ole epämiellyttävää. Tuntuu hyvältä tuntea.

Istahdan Tuomiokirkon etuoven eteen. Ovi on suljettu, vaikka ennen sunnuntaisin tähän aikaan kirkko oli täynnä ihmisiä. Nyt tämä pyhäksi ymmärretty rakennus ammottaa tyhjyyttään. Ehkä Jumalalla on omat bileet alttarin takana, kun kukaan ei ole katsomassa. Olen varma, että kymmeniä tai satoja vuosia sitten hädän keskellä Jumala ja muut jumalat ovat olleet kiireisempiä. Tämän päivän ihminen antaa Jumalalle oman karanteenin, oman rauhan olla yksin.

Aivan kuin kuulisin urkujen soittavan hiljaa surullista melodiaa.

Ohitseni vipeltää jokin. Se on orava, joka on eksynyt kaupungin keskelle. Nyt meitä on neljä: minä, orava ja punkkariteinit. Orava pysähtyy muutamaksi sekunniksi katsomaan minua. Haluaako se ruokaa vai ihmetteleekö vain?

Orava jatkaa juoksuaan ja katoaa tien toiselle puolelle. Pysähtyminen johtaa uuteen liikkeeseen. Orava tasapainoilee pysähdyksen ja liikkeen jatkumossa. Ainoastaan kuolema saisi oravan pysähtymään lopullisesti paikalleen. Luonto ei koskaan ole täysin paikallaan, kuolema ja syntymä ovat osa elämän liikehdintää. 

Me ihmiset yritämme järjestää kaiken pysyväksi, vaikka mikään muu ei elämässä ole yhtä varmaa kuin liike. Rakennukset pysyvät vuosia paikallaan. Senaatintorilla on edelleen Venäjän entisen keisarin patsas.

Jäämme jumiin omiin keksintöihimme, kun kuvittelemme luovamme jotain luontoa korkeampaa. Rahan illuusio on ottanut vallan hyvinvoinnistamme. Nettikaupat ja kulutushysteria taistelevat pysyäkseen hengissä kovempaa kuin ikäihmisen sydän. Unohdamme olevamme osa luontoa, jossa mikään ei ole pysyvää.

Hymy nousee huulilleni. Minulla ei ole mitään syytä olla iloinen, mutta en jaksa enää olla ahdistunut. Olen ollut niin kauan paikallani, ettei se ole enää paikallaan oloa vaan taistelua. Olen kahlinnut ahdistukseni syvälle mieleeni, mutta ahdistus ei antaudu. Se ei halua pysyä paikallaan, vaan rimpuilee päästäkseen vapaaksi. Olemme ahdistukseni kanssa jatkuvassa kamppailussa. Kamppailumme on väkivaltaista liikettä, joka ei johda mihinkään suuntaan. On aika irrottaa kahleet.

Oravaa ei kiinnosta ihmisten ongelmat, se jatkaa matkaansa. Punkkarit ovat edelleen matkalla kohti muutosta ja kapinaa. Kaikki jatkaa liikettään. Nousen seisomaan ja lähden kävelemään kotiin päin. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen haluan tietää, mitä huominen tuo tullessaan.

Teksti: Viivi Aliklaavu Kuvat: Anni Rossi