Ikuiset kakkoset

Vaikka suomalaisten viinaralli on siirtynyt Virosta Latviaan, Viron elintaso on silti samalla tasolla kuin Suomen 1990-luvulla. Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

TEKSTI Emma Viitanen KUVAT Jennifer Ahlamaa

20. elokuuta 1991 oli merkittävä päivä.

Tallinnan keskustaan oli kokoontunut tuhansia ihmisiä, jotka vaativat maalle itsenäisyyttä. Haaveet itsenäistymisestä olivat käynnistyneet jo 1980-luvun lopussa Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatshovin uudistuspolitiikan myötä. Pyrkimykset kestivät yli neljä vuotta ja niitä alettiin kutsua “laulavaksi vallankumoukseksi”: nimi juontaa suurista laulujuhlista, jotka saivat neuvostovastaisen sisällön. Myöhään illalla Viron presidentti julisti maan itsenäiseksi. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991.

27 vuotta myöhemmin Viro on kuronut rakoa Suomeen ja Ruotsiin: maassa on länsimaisia mukavuuksia, toimiva terveydenhuolto, maksuton koulutus sekä valtavaa digiosaamista – kolmesta esimerkistä Viro on se, joka houkuttelee yrityksiä maahan e-kansalaisuudella. Perheet tekevät lomamatkoja kaukomaille ja Viro on myös itse suosittu matkakohde. Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

Viro itsenäistyi ensimmäisen kerran jo vuonna 1918, ja kuluvan vuoden aikana on juhlittu maan satavuotista historiaa. Läheisten itsenäistymisvuosien lisäksi Virolla ja Suomella on paljon muutakin yhteistä aina kielestä kulttuuriin ja historiaan. Maan juhlaviikoilla Helsingin Sanomissa nostettiin esiin Viron pankin analyytikko Kaspar Oja, jonka mukaan maan elintaso on tällä hetkellä lähes yhtä hyvä kuin Suomessa 1990-luvun puolivälissä. Ero tuntuu suurelta, ovathan maiden lähtökohdat samankaltaiset.

Miksi samankaltaisista maista toinen menestyy ja toinen ei?

Neuvostoliiton ajat tuntuvat kaukaisilta moderneissa kauppakeskuksissa ja trendikkäissä ravintoloissa.

HELSINGIN YLIOPISTON HISTORIAN tutkija Maiju Wuokko toteaa, etteivät Ruotsin, Suomen ja Viron erilaiset polut ole kovinkaan yllättävät.

“Historian tutkijan näkökulmasta sanoisin, että Suomi, Ruotsi ja Viro ovat hyvin erilaisia. Sinänsä ei ole kovin kummallista, että niiden kehityslinjat poikkeavat toisistaan.”

Ajatellaan vaikkapa Ruotsia. Maa oli satoja vuosia sitten eurooppalainen suurvalta, jolla oli vahva taloudellinen asema. Wuokko huomauttaa, että maan menneisyydestä suurvaltana ponnistaakin ehkä vaurautta, joka näkyy jossain määrin vielä nykypäivänä. Muuallakin kuin kuninkaanlinnassa tai vanhan kaupungin kaduilla.

Siinä missä Ruotsi on menestynyt maailmanpolitiikassa, Suomea ja Viroa yhdistää pitkä historia suurvaltojen alla. Molemmat maat ovat kuuluneet Ruotsin ja Venäjän alaisuuteen, minkä lisäksi Viro on ollut tanskalaisten ja saksalaisten valloittajien hallinnassa. Maat itsenäistyivät peräkkäisinä vuosina, Suomi vuonna 1917 ja Viro vuonna 1918. Viro päätyi kuitenkin osaksi Neuvostoliittoa toisen maailmansodan jälkeen. Itsenäisenä valtiona Suomella on siis Viroa huomattavasti pidempi historia. Ehtiihän siinä rakentaa talouskasvua ja elintasoa toisen ohi.

“Muut maat ovat hallinneet Viroa enemmän historian saatossa, ja erityisesti Saksan ja Venäjän välissä oleminen 1800- ja 1900-luvuilla on vaikuttanut Viron kehitykseen. Lisäksi Viro päätyi osaksi Neuvostoliittoa usean kymmenen vuoden ajaksi ja itsenäistyi vasta 1990-luvun alussa. Tällaiset asiat vaikuttavat eri tavoilla ja johtavat erilaisiin kehityspiirteisiin.”

Wuokko kuitenkin huomauttaa, että vaikka Suomi sai nauttia itsenäisyydestä, ei aika ollut Suomellekaan täysin tyyni. Suomen historiaan mahtuu useita eri kausia, muun muassa sisällissota, toinen maailmansota sekä kylmän sodan aika idän ja lännen välissä. Vasta EU-Suomen aikana on täysin rinnoin avauduttu kohti länttä. Ja ylipäätään koko maailmaa.

HISTORIAN VAIKUTUS NÄKYY siis pitkälle, muutoinkin kuin julkisessa keskustelussa ja asenneilmapiirissä. Esimerkiksi sisällissodan vaikutus kansakunnan mielialaan on nykyhetkessä helpompi havaita kuin sen vaikutus elintason kehitykseen. Vaikeat ajat kohtelevat ihmisiä eri tavoin ja luovat elintasoeroja, jotka voivat heijastua elämään vielä pitkään.

Wuokko toteaa, että vieraan vallan alaisuudessa oleminen liittyy mahdollisesti siihen, että maahan kohdistuu sijaintinsa puolesta kiinnostusta eri puolilta. Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastuvat puolestaan talouskasvuun. Nämä vaikutukset voivat olla hyvinkin pitkäkestoisia.

“Esimerkiksi sodat ja sisällissodat saattavat tehdä ison loven valtion kassaan ja ylipäätään koko talouskehitykseen; sen lisäksi, että ne hidastavat kehitystä, saattavat ne katkoa kauppasuhteita muualle maailmaan.”

Pieni maa päätyy helposti pelinappulaksi. Levottomat ja epävakaat ajat heijastavat puolestaan talouskasvuun.

KUN PUHUTAAN MAAN sijainnin vaikutuksesta sen menestykseen, mieleen nousevat usein ilmastolliset erot. Ilmastoa pohtiessa eritoten maan lämpötila on ollut vertailun kohteena: kehittyneet maat tuntuvat sijaitsevan pohjoisella pallonpuoliskolla. Väittipä Montesquieukin aikoinaan selityksen löytyvän siitä, että trooppisten maisten asukkaiden ovat laiskempia. Myös maiden luonnonvarojen on katsottu vaikuttavan maiden kehitykseen.

Ilmastolla ei voida kuitenkaan selittää eroja esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Korean, Itä- ja Länsi-Saksan tai Suomen, Ruotsin ja Viron välillä. Myöskin kulttuurit ovat samankaltaisia. Kysymys maiden eroavaisuuksista on vaikea, mutta vastauksia voi yrittää etsiä juurikin politiikan, talouden ja erilaisten konfliktien takaa. Liittyväthän nekin maantieteeseen.

“Jos sodassa menetetään valtava osa väestöstä, se voi vaikuttaa maan elintasoon. Levottomat ajat luovat ylisukupolvisia vaikutuksia terveydentilaan, sillä niihin liittyy paljon puutetta ja pulaa. Jo sillä tasolla, ettei ruokaa ole tarpeeksi.”

WUOKKO KOROSTAA, ETTÄ maiden nousu liittyy pitkälti juuri hyvinvointivaltion kehitykseen. Suomessa kehityksessä oli nähtävissä tiettyjä piirteitä jo sotien välisellä ajalla, mutta toden teolla se alkoi toisen maailmansodan jälkeen. Talouskasvu oli maassa kovaa, ja pohjoismaisten esimerkkien avulla hyvinvointipalveluja alettiin laajentaa aina 1990-luvun lamaan asti. Panostukset väen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat voimakkaasti maan tulevaisuuteen – näin on käynyt myös Suomen tapauksessa. Esimerkiksi lapsikuolleisuus on Virossa Suomeen verrattuna lähes kaksinkertainen.

“Panostaminen esimerkiksi terveydenhuoltoon ei ollut varmaan missään Neuvostoliiton alueella ykkösprioriteetti. Varat keskitettiin raskaaseen teollisuuteen ja sotilaalliseen sektoriin. Itsenäistymisen jälkeen ei taas haluttu kehittää hyvinvointimallia pohjoismaiseen tapaan.”

Kun Viro itsenäistyi uudestaan vuonna 1991, Suomeen osui lama. Suomessa havahduttiin hyvinvointivaltion raskauteen ja kalleuteen.

“Tietenkään uusissa, vasta itsenäistyneissä valtioissa ei ajateltu, että ‘Hei, rakennetaan meillekin tuollainen laaja järjestelmä.’ Tavoitteet asetettiin alusta alkaen alemmas.”

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli maa haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

ALUSTA ALKAEN ALEMMAS. Wuokko huomauttaa, että vertailtaessa maita keskenään on syytä muistaa niiden erilaiset lähtötasot. Suomen talous lähti johdonmukaisesti liikkeelle 1800-luvun puolivälistä, mutta Ruotsilla oli tässä vaiheessa jo useampi vuosikymmen etumatkaa. Näin Suomen talous on tullut aina asteen perässä. Virolla on tällä hetkellä sama tilanne. Maan talous oli Neuvostoaikojen jälkeen raunioina, ja uusi suunta asetettiin päinvastaiseksi: haluttiin yhteistyötä lännen kanssa ja vapaa markkinatalous. Muutokset vievät kuitenkin aikaa.

On syytä muistaa, ettei ohitus ole mahdoton ajatus. Mikäli valtio haluaa panostaa elintasoon, tärkeintä on koulutus.

“Koulutus mahdollistaa sen, että kertyy inhimillistä pääomaa, joka taas mahdollistaa innovoimisen. Kehittää uutta, omaksua muualta hyväksi havaittuja asioita ja ehkä jalostaa niitä edelleen. Toki muutkin instituutiot ovat tärkeitä, esimerkiksi vakaa poliittinen järjestelmä ja toimiva oikeusjärjestelmä.”

Pisa-vertailussa Suomi ja Viro ovat menneet jo Ruotsin ohi. Maat ovat edelläkävijöitä teknologiassa, eritoten Viro. Mahdollisuuksia elintasoa kohottaviin innovaatioihin siis löytyy. Onko mahdollista, että joku päivä Viro nousee kahden maan varjosta vähintään samalle tasolle? Wuokon mukaan ajatus ei ole ollenkaan mahdoton.

Ja matkustetaanhan halvan viinan perässä jo nyt Viron sijasta Latviaan. Ehkä sekin on jo jokin merkki talouskasvusta ja elintason noususta.

Henkilökohtaista infosotaa

Sosiaalisen median ja internetin piti pelastaa demokratia. Utopioissa jokaisella olisi mahdollisuus osallistua näille uusille julkisille alueille. Internet on kuitenkin muuttumassa dystopiaksi. Digitaalinen julkisuus polarisoituu, eivätkä ihmiset jaa yhteistä käsitystä todellisuudesta. Jakaantumista edistetään tarkoituksella esimerkiksi valtioiden toteuttamien operaatioiden avulla.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Iisa Pappi

Informaatiovaikuttaminen on valheellisen tiedon levittämistä ja faktojen irrottamista kontekstista, eli tahallista harhaanjohtamista. Sillä halutaan systemaattisesti vaikuttaa yhteiskunnan kykyyn toimia ja tehdä päätöksiä. Tavoitteena voi olla esimerkiksi muokata julkista mielipidettä tai muuttaa yksilön käyttäytymistä.

Vaikuttamisella pyritään murtamaan jaettua todellisuutta. Tämä voi näkyä kansan jakautumisena, jolloin ei enää uskota tai luoteta toisiin yhteenkuuluvuuden tunteen kadotessa. Valeuutisia voidaan alkaa tehtailemaan kuplien luomiseksi. Ne eivät usein synnykään sattumalta, vaan taustalla on tarkoituksellista toimintaa, ja sitten kuplat alkavatkin ruokkia itse itseään.

Kremliä lähellä oleva venäläisyhtiö Internet Research Agency (IRA) on toiminut Facebookia ja Twitteriä hyväksikäyttäen Yhdysvalloissa, Euroopassa ja venäjänkielisissä maissa tarkoituksenaan vaikuttaa julkiseen mielipiteeseen. Yhtiö on käyttänyt tekaistuja profiileja sekä sivuja, joiden avulla on levitetty valheellisia tarinoita ja propagandaa. IRA oli vuonna 2014 Yhdysvalloissa tehdyn Columbia Chemicals -uutishuijauksen takana. Sosiaalisessa mediassa trollit levittivät tietoa, että lousianalaisessa kemikaalitehtaassa olisi sattunut räjähdys. Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä. Youtubeen ilmestyi videoita, joissa ISIS otti teoista vastuun.

Myöhemmin Yhdysvalloissa levisi myös lisää disinformaatiota tekaistuista tapahtumista, kuten ebolan hallitsemattomasta leviämisestä ja poliisiväkivallasta. Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien aikaan IRA osti Facebookista mainoksia, joissa esimerkiksi Hillary Clintonia verrattiin saatanaan. IRA myös organisoi Facebookin kautta mielenosoituksia muun muassa Donald Trumpia vastaan. Kyseessä ei ollut siis vain pelkkä Trumpin tukeminen, vaan laajemman hajaannuksen ja vastakkainasettelun lietsominen.

Mainoksia kohdennetaan internetissä tehdyn seurannan perusteella. Digitaalinen jalanjälki kertoo ihmisistä enemmän kuin he ehkä itse tietävät itsestään. Yksilöllinen data onkin tehokas ase informaatiovaikuttamisessa, sillä se mahdollistaa personoidun kohdistamisen, mikä tekee siitä vaikuttavampaa. Sosiaaliseen mediaan ihmisten jättämää tietoa onkin käytetty hyväksi vaikutusvaltaa tavoiteltaessa.

Paikallisille asukkaille lähetettiin myös uhasta varoittavia tekstiviestejä.

MAALISKUUSSA THE GUARDIAN ja The New York Times paljastivat analytiikkayhtiö Cambridge Analytican keränneen miljoonien käyttäjien tietoja Facebookin avulla. Yhtiö teki yhteistyötä Trumpin vaalikampanjan ja Brexitin kannattajien kanssa. Edistääkseen näiden asiaa Cambridge Analytica loi kerättyjen tietojen pohjalta persoonallisuusmalleja, joiden avulla mainoksia kohdennettiin äänestäjille.

Cambridge Analytican toimestaan pidätetty toimitusjohtaja Alexander Nix on väittänyt Donald Trumpin voittaneen presidentinvaalit heidän ansiostaan, mikä selviää uutiskanava Channel4:n julkaisemista salaa kuvatuista videoista. Kuitenkin tarkoituksena on ollut luoda eräänlainen koneisto vaikuttamaan ihmisten käyttäytymiseen kerätyn datan pohjalta, kuten tiedettyjä pelkoja hyödyntämällä. Ei siis mikään ihme, että esimerkiksi äärioikeistolaisesta Breitbart-uutissivustosta tunnettu Steve Bannon oli kiinnostunut Cambridge Analyticasta. Bannon toimi yhtiön hallituksessa, minkä seurauksena yhtiö oli osa Trumpin taustatiimiä.

Toinen poliittisen kulttuurin muuttamisesta kiinnostunut henkilö on Robert Mercer, Breitbartia ja Cambridge Analyticaakin rahoittanut miljardööri. Tämä osoittaa, että Venäjän kaltaisten valtioiden lisäksi informaatiovaikuttamista voivat tehdä yksityiset henkilöt. Varsinkin poliitikoille valeuutisten levittäminen voi olla oiva keino hankkia vaikutusvaltaa ja kansansuosioita.

Tietoja on kerätty ja niitä on hyödynnetty aiemminkin. Cambridge Analytican emoyhtiö SCL Group on tarjonnut palveluitaan esimerkiksi valtioille ja niiden asevoimille jo yli 20 vuoden ajan. SCL Group on erikoistunut datan keräämiseen ja sen analysoimiseen, minkä pohjalta yhtiö suosittelee toimintastrategioita. Käytetyt keinot ovat olleet samankaltaisia kuin Cambridge Analytican: disinformaatiokampanjoiden luontia ja äänestäjiin vaikuttamista. Toiminta on kuitenkin keskittynyt lähinnä kehittyviin maihin.

SCL osallistui esimerkiksi Indonesian hallituksen kanssa väestön harhauttamiseen valtiota vakauttaakseen 1990-luvun lopulla. Suoritettujen kyselytutkimusten avulla yhtiö selvitti väkivaltaisten mielenosoitusten syitä. Tutkimustulosten perusteella SCL organisoi hallituksen kanssa rauhanomaisempia kokoontumisia pitääkseen vihaisten kansalaisten huomion muualla. Harhaanjohtaminen ja toimintakyvyn lamaannuttaminen oli myös Venäjän tarkoituksena, kun se hämmensi vihreillä miehillään Krimin niemimaalla.

INFORMAATIOVAIKUTTAMINEN KUITENKIN kiistetään, ja faktojen puuttuessa epävarmuus leviää. Venäjä kiistää toistuvasti siihen kohdistuvat syytökset. Viimeisimpänä Venäjän hallinto on väittänyt, ettei tiedä mitään entisen agentin Sergei Skripalin ja tämän tyttären Yulia Skripalin myrkytyksestä. Seuraavaksi kiistämiseen on liitetty epäilyt syyttäjän motiiveista.

Cambridge Analytica on toiminut samoin, kun yhtiön harjoittaman datanhankinnan on väitetty perustuvan väärinkäytöksiin. Tiedotteissaan yhtiö kertoo tehneensä kaiken lakien mukaan. Se myös jakaa materiaalia, joka kyseenalaistaa paljastusten takana olevan Christopher Wylien motiiveja: myös Wylien yritys oli yhteydessä Trumpin kampanjapäällikköön ja kiinnostunut vastaavien palveluiden tarjoamisesta.

Molemmissa tapauksissa kiistäminen on toiminut, sillä täyttä varmuutta tapahtumien todellisesta kulusta ei toistaiseksi ole saatu. Osa ihmisistä on epäilevämpiä ja nykyinen personoitu kohdentaminen mahdollistaa disinformaation tehokkaamman vaikutuksen.

Disinformaation levittämiseen ei kuitenkaan aina tarvita tarkkaa tietoa kohdeyleisöstä. Jaettuun todellisuuteen kuuluvat käsitykset epämiellyttävistä asioista, jotka saavat aikaan inhoa. Koko väestön jakamaa moraalikäsitystä voidaan käyttää tunteiden herättämisessä. Tätä hyödynsi esimerkiksi viestintäyritys Hill & Knowlton, joka ennen Persianlahden sotaa osallistui keskoskaappitarinan luomiseen. Valheessa irakilaisten sotilaiden kerrottiin kiduttaneen ja tappaneen ihmisiä raa’asti. Tapaus vaikutti olennaisesti Persianlahden sodan oikeutukseen amerikkalaisten silmissä.

Trollit ja botit ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa.

TROLLIT JA BOTIT ovat keskeisiä taistelijoita nykyajan informaatiosodissa. Ne osallistuvat kuplien luomiseen ja ylläpitämiseen. Esimerkiksi venäläismieliset trollit ja botit ovat vaikuttaneet Facebookin ja Googlen algoritmien toimintaan, ja valeuutiset nousevat googlausten kärkeen. Datajätit eivät kerro algoritmeistaan ulkopuolisille. Niiden vaikutukset demokratialle ovat toissijaisia voittoa tavoiteltaessa.

Avoimuus on valttia informaatiovaikuttamiselta puolustautuessa, joten käyttäjien tulisi tietää algoritmien toiminnasta ymmärtääkseen, millä perustein heille näytetään sisältöä. Myös tieto siitä, mitä kaikkea netissä ihmisistä kerätään ja miten sitä hyödynnetään, on poliittisesti merkittävää. Dataa kun hyödynnetään vaalikampanjoissa ja äänestäjien mielipiteitä kartoittaessa.

Venäjä ja muut valtaa tavoittelevat tulevat jatkamaan informaatiovaikuttamista tulevaisuudessa. Sosiaalisen median merkitys kamppailussa on suuri ja kokonaisuus vasta hahmottumassa. Facebookin tai Twitterin alttius polarisoida keskustelua on kuitenkin hyvin nähtävissä. Pitäisikö siis luoda tätä estäviä algoritmeja? Tulisiko sosiaalisen median yhtiöt velvoittaa tarjoamaan monipuolista ja jaettua todellisuutta tukevaa sisältöä? Näin toimivat valtioiden yleisradioyhtiöt tuottaessaan vastapropagandaa disinformaatiota vastaan ja tarjoamalla pluralistista sisältöä.

Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä.

KÄYTTÄJISTÄ KERÄTYN DATAN keräämiseen ja säilyttämiseen tulisi suhtautua varauksella. Cambridge Analytica -tapauksessa Facebook on osoittanut huolimattomuutta ja piittaamattomuutta. Henkilökohtainen tieto on kuitenkin arvokasta ja monipuolisesti hyödynnettävissä. Mitä esimerkiksi Venäjä kykenisi päättelemään Suomesta ja suomalaisista laajan datan pohjalta? Voisiko se kohdentaa disinformaatiota heikkoihin kohtiin?

Sosiaalisen median ollessa pääasiallinen uutislähde yhä useammalle, pätevät samat keinot niin informaatiovaikuttamisen vastustamiseen kuin propagandalta suojautumiseenkin. Medialukutaidon, kriittisyyden ja yleissivistyksen merkitys on kaiken keskiössä, ja niitä on sovellettava nykyajan digitaalisessa ympäristössä. Henkilökohtaista tietoa jaetaan tulevaisuudessakin, mutta tiedostaminen tiedon käyttötavoista suojelee vaikuttamisyrityksiltä.

Polarisoitumista voi estää myös itse yrittämällä ymmärtää vastakkaisia mielipiteitä ja tiedostaa laajempia motiiveja kehityksen taustalla. Osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja yhteisen ymmärryksen löytämiseen tulee jatkaa. Totuutta on pyrittävä etsimään epävarmuudessa, sillä informaatiovaikuttamisessa on kyse myös vastakkainasettelujen ulkopuolelle jäävien lamaannuttamisesta. Vladimir Putinia parodisoivan Twitter-tilin @DarthPutinKGB sanoin: ”We don’t do propaganda so you believe something. We do it so you believe nothing. And then do nothing.”

Sivistynyttä häirintää

Suomalaisen tiedeyhteisön paholaiset ovat saaneet olla rauhassa. Helsingin tutkijanaisten kyselyyn vastasi reilu 400 henkilöä, joista suurin osa opiskeli tai työskenteli pääkaupunkiseudun yliopistoissa. Naisvastaajista seksuaalista häirintää kertoi kokeneensa puolet, miesvastaajista kolmasosa. Vastaavia tuloksia on saatu myös muualta: huhtikuussa Al Jazeera uutisoi neljän kymmenestä kokeneen seksuaalista häirintää isobritannialaisissa yliopistoissa toteutetussa tutkimuksessa.

TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Heta Heikkala

Muun muassa kulttuurialalla, juristien keskuudessa ja kirkon sisällä on käynnistetty omia liikkeitä seksuaalisen häirinnän esiintuomiseksi. Helsingin tutkijanaiset ry:n kysely seksuaalisesta häirinnästä yliopistolla on toistaiseksi ainoa suomalaisessa yliopistoyhteisössä järjestetty selvitys ilmiön laajuudesta. Intersektionaalista tutkimusta, jossa olisi huomioitu myös binäärisen sukupuolijakauman ulkopuolisten tai ei-valkoisten erityisasema,  on vieläkin harvemmassa.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

Helsingin tutkijanaisten hallituksessa istuva laskennallisen aerosolifysiikan professori Hanna Vehkamäki kertoo löytäneensä kyselyyn vastanneiden kokemuksista paljon samaistumispintaa. Vastaajat kertovat reisille hiipivistä käsistä, seksistisistä vitseistä ja esimiesasemassa olevan ahdistelusta. ”Löysin paljon sellaisia juttuja, joita on tapahtunut minulle, ja niitä fiiliksiä, joita kokemukset ovat herättäneet. Se on vapauttava kokemus: tapahtunut ei ollut syytäni, koska muillekin on käynyt niin.”

Vehkamäen kokemus on, että iän ja aseman noustessa ahdistelu on harvempaa, mutta edelleen säännöllistä. Sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen kertoo: “Jos ajattelen koko aikaa, jonka olen ollut yliopistossa, niin ihan valtava määrä seksuaalista häirintää on mahtunut siihen. Törkeitä tapauksia ja seksuaalista vallankäyttöä, jota ei saisi olla koulutusinstituutioissa. Ilmiö ei ole poistunut, mutta toivon sen vähentyneen. Toisaalta se voi johtua omasta iästä, että häirintä ei ole minulle enää näkyvää.”

Nuoret naiset yliseksualisoidaan, ja ahdistelukulttuuri kuuluu kiinteästi myös opiskelijakulttuuriin seksuaalisesta väkivallasta vitsailevina sitsilauluina ja huumaustapauksina. Opiskelijoiden ja uransa alussa olevien akateemikkojen riskiä kohdata häirintää kasvattaa yliopistojen hierarkinen valtarakenne. He pelkäävät uransa puolesta, eivätkä uskalla kertoa tapahtuneista väärinkäytöksistä. Suomen pienessä tiedeyhteisössä samalla alalla saattaa työskennellä vain kourallinen tutkijoita.

Paljastui se, mikä ei liennyt kenellekään suuri yllätys: myös yliopistomaailmassa valtaa käytetään väärin ja sukupuolella on siinä roolinsa.

YLIOPISTOMAAILMA ON OLLUT naisten toimintaympäristö vasta muutaman vuosikymmenen. Lähtökohtaisesti akateeminen tutkimus ja koulutus ovat olleet eksklusiivisesti miesten aluetta. Koko yliopistojen taustalla oleva maailma; uskonnot, kirkot, tekstitutkimus ja antiikin ihannointi, on ollut sukupuolittunutta. Naisilla ei ole ollut pääsyä näihin instituutioihin, joista yliopistot ovat syntyneet. Naiset olivat vähemmistö suomalaisessa tiedemaailmassa vielä 60-luvulle asti. “On selvää, että tradition ollessa näin sukupuolisesti jakautunut, se kantaa mukanaan tapoja ja käytäntöjä, joissa miehet asetetaan normiksi. Vasta nyt olemme päässeet niihin sukupolviin, joissa opettajakunnassa on selkeästi myös paljon naisia”, kertoo Pulkkinen.

Seksuaalinen häirintä liittyy kuitenkin laajempaan kulttuuriin, jota ei muuta pelkkä naisten yleistyminen yliopistomaailmassa. Naisten alistaminen on sisäänkirjoitettua myös perinteisesti naisvaltaisilla aloilla. Kyseessä on noidankehä: naisvihamieliset tai naisia alempaan asemaan asettavat traditiot pitävät yllä naisten pienempää määrää ja taas pienempi määrä pitää yllä traditioita, toteaa Pulkkinen. #MeToo -keskustelussa seksuaalisen häirinnän kitkeminen on kärjistynyt useaan kertaan niin, että yksittäiset mätämunat tuodaan julkisuuteen ja laitetaan vastuuseen teoistaan. Tällöin varjoon jää se, että todellisuudessa ongelma on instituutiossa itsessään.

Kulttuurialalla, josta #MeToo-kampanja sai alkunsa, on puhuttu taiteilijaneromyytin suojelevan tekijöitä. Taide mystifioidaan kentäksi, jolla mikä tahansa on hyväksyttyä. Mestarin aseman saavuttaneiden taiteilijoiden metodeja ei sovi kyseenalaistaa, koska pelätään, että tällöin uhattaisiin myös heidän työnsä arvoa. Harvey Weinstein, Woody Allen, Aku Louhimies… Hanna Vehkamäki kertoo, että sama neromyytti suojelee tekijöitä myös tieteen alalla:

”Jos olet niin älyttömän hyvä fyysikko, että pystyt tekemään maailmaa mullistavia juttuja, niin se on ihan sama, miten käyttäydyt. Neromyyttiin liitetään vähän omituinen käytös. En usko neroihin, mutta tiedän, että huipputieteentekijöissä on erikoisia persoonallisuuksia. Se on kuitenkin kulttuurin tuote, mitä katsoo voivansa tehdä. Toistaiseksi nerona pidetyn vallalle ei ole mitään rajaa.”

Yliopistomaailmassa tekijät tunnetaan, mutta heitä suojellaan. Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita. “Kun kerran on alettu olemaan hiljaa, niin siinä suojellaan sitten niitäkin tekijöitä, joista ei ole tällaista tulopuolen hyötyä”,  Vehkamäki huomauttaa. Tilanteeseen koitetaan puuttua lähinnä tekijöistä varoittamalla. “Sanomalla ‘älä lähde sen mukaan’ syyllistetään uhreja. Sitten jos jotain käy, niin se implikoi, että uhri ei ollut tarpeeksi varovainen.”

MAAILMASSA, JOSSA PARAS argumentti voittaa, luulisi naisvihan kuolevan. Kun misogyniaa ei pysty perustelemaan, se täytyy piilottaa. Akateemisen maailman naisvihan salonkikelpoisuus kätkeytyy Vehkamäen mukaan elitistisiin ihanteisiin: menestyminen vaatii vaatii paitsi lahjakkuutta, myös sitkeyttä ja heikkojen palkkojen ja huonojen työsuhteiden sietämistä. Ihanteeksi pääsy ei ole kaikille avointa osin konkreettisten esteiden vuoksi, mutta osin myös siksi että mielikuvissa, tiedostetusti tai tiedostamatta, ihannetta edustaa yhä mies.

”Ajatellaan, että tieteessä pärjäävät vain tosikovat, tosiälyköt ja tosi superomistautuneet.  Se osin pitää paikkansa, mutta näiden ominaisuuksien tunnusmerkit vääristyvät. Esimerkiksi toisen ihmisen ajatusten lyttääminen vaatii kyllä älyä, mutta ei se ole hienointa mahdollista älykkyyttä.”

Naisviha ei aina ole aktiivista syrjintää, vaan näkyy tiedostamattomana ulosrajaamisena. Matteusvaikutus kuvaa etujen kasautumista tiedemaailmassa. Tunnetut, paljon julkaisseet tutkijat kerryttävät paljon viittauksia teksteihinsä, ja se yhä lisää tunnettavuutta ja menestystä. Voittajia ovat pitkän uran luoneet englanniksi julkaisevat tutkijat ja häviäjiä naiset. Pulkkinen kertoo, että kuppikunnat, joissa viitataan toinen toisiinsa, miehistyvät helposti.

”Sukupuolinen ryhmittymismekanismi on mielenkiintoinen. Sillä on suoria vaikutuksia sen suhteen, miten henkilöt rakentavat ansioluetteloaan ja tulevat valituksi erilaisiin paikkoihin. Rakenteellinen sergregaatio on tällä hetkellä merkitsevämpää kuin aktiivinen vihamielisyys tai syrjintä.”

Pulkkinen kertoo pettyneensä 90-luvulla ja kaksituhattaluvun alussa yliopistoon tulleeseen miessukupolveen, josta hän tunnisti oletukset omista etuoikeuksista ja pelot niiden menetyksestä. Aiemmassa sukupolvessa oltiin jo valmiita kulkemaan tasa-arvoisemman sukupuolijaon suuntaan. “Vastoin sitä että naiset olivat edelleenkin vähemmistö korkeissa asemissa, alkoi näkyä, että on nuoria miehiä, jotka kokevat menetyksenä sen, että naisille on enemmän mahdollisuuksia.” Vastareaktiona syntyi miesten keskenään muodostamia ryhmittymiä.

“Nykyäänkin kuulee kauheita kertomuksia suorasta syrjinnästä, mutta sen jälkeen on vielä paljon tasoja, joissa tapahtuu: ei kutsuta kahville, pidetään miesten saunailta tai kutsutaan aina tietyt tyypit konferenssiin. Pienten asioiden yhteisvaikutus on massiivinen”, toteaa Pulkkinen.

Puuttumattomuuden kulttuuri syntyy, kun tekijöistä katsotaan olevan enemmän hyötyä, kuin heidän teoistaan haittaa. He tuovat yliopistolle rahoitusta, huippujulkaisuja tai houkuttelevat lahjakkaita ulkomaisia opiskelijoita.

SEKÄ VEHKAMÄKI, ETTÄ Pulkkinen viittaavat useasti myös selkeisiin häirintätapauksiin. Julkisuudessa tiedemaailmassa tapahtuneista seksuaalisista väärinkäytöksistä ei ole vielä kuultu. Teatterikorkeakoulu on ainoa suomalainen yliopisto, joka on joutunut #MeToo -keskustelun myötä vastaamaan henkilökuntansa edesottamuksista. Turun yliopisto palkkasi yhdysvaltalaisen tutkijaprofessorin, jonka menneisyydestä paljastui todettu ahdistelutapaus. Asiasta uutisoitiin, mutta ilman alaisia työskentelevä professori sai pitää paikkansa.

Hanna Vehkamäki pohtii, onko tiedemaailmassa tarvetta julkiselle likapyykin pesulle. ”Ehkä sellaista on vielä tulossa, ja räikeissä tapauksissa se on hyvä.” Rikosten rinnalla tapahtuu paljon sellaista häirintää, josta laki ei rankaise. Näiden pienempien tekojen psykologinen vaikutus uhrilleen kasvaa kuitenkin kumulatiivisesti ja seuraukset voivat lopulta olla vakavia. Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa. Häirintäkeskustelu on lisännyt myös häirinnästä raportointia, kertoo tiedekuntansa tasa-arvoyhdyshenkilönä toimiva Vehkamäki.

Mutta onko seksuaalisesta häirinnästä lupa puhua muuten kuin asettumalla uhrin asemaan? #MeToo -keskustelu on ravisuttanut maailmaa vihdoin kuulemaan seksuaalisen häirinnän uhrien kokemuksia, mutta miten suhtaudutaan naiseen, joka toimii itse aktiivisesti asemansa parantajana? Vehkamäki on toiminut useita vuosia Helsingin tutkijanaisissa, sekä osallistunut julkiseen keskusteluun tiedeyhteisön sukupuolittuneisuudesta.

”Olen klassinen esimerkki, ryhdyin ajamaan tasa-arvoasioita äänekkäästi vasta kun minulla oli vakituinen virka. Naisten täytyy edetä alallaan, päästä tietyn kynnyksen yli ja heitä täytyy olla useampia, ennen kuin kukaan uskaltaa puhua mitään, koska on olemassa pelko, että veneen keikuttajia ei katsota hyvällä. Olen ihan varma että alallani on ihmisiä, jotka pitävät minua äärimmäisen hankalana ja peräti vaarallisena, mutta se ei ole vallalla oleva mielipide. Enemmän on ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että maailma menee tasa-arvoisempaan suuntaan, ja meidän tiedekunta voi näyttää siinä esimerkkiä. Tämä on poikkeuksellinen tapaus, jossa positiivisesti ajattelevat avaavat suunsa ja negatiivisesti ajattelevat eivät hirveästi käy mouhoamassa.”

Kohujulkisuutta tärkeämpänä Vehkamäki näkee keskustelukulttuurin muutoksen yliopistojen työyhteisöissä. Keskustelulla voidaan määrittää uudelleen rajat sille, mikä on sopivaa.

TIEDEYHTEISÖ EI KAIVANNE enää enempää julkista riepottelua. Yhdysvaltain presidentinvaalituloksen laukaisema keskustelu totuuden jälkeisestä ajasta ja tutkitun tiedon arvon jatkuva aleneminen päätöksenteossa on saanut yliopistot kriisitilaan, jossa joudutaan jo valmiiksi jatkuvasti puolustamaan omaa asemaa. Voiko siis käydä niin, että keskustelu seksuaalisesta häirinnästä lakaistaan tiedeyhteisössä nyt maton alle, odottamaan parempaa aikaa, jota ei ehkä koskaan tule? Hanna Vehkamäellä ei ole tällaista pelkoa.

“Arvostuksen puutteen aiheuttama ahdinko voi kääntyä tasa-arvon eduksi: minua lähellä oleva tiedeyhteisö yrittää nimenomaan puhdistaa julkisuuskuvaansa sillä, että epäkohdista pystytään puhumaan ja toimimaan yhteiskunnan tulenkantajina. Meidän pitää osoittaa ansaitsevamme kaipaamamme arvostuksen.”

Matkalla muutokseen

“Ajatusleikki: sulla on varmaan aika iso vessa. Mitä jos eläisit siinä sun vessassa neljä vuotta niin, että pääset kerran päivässä tunniksi ulos? Tuona aikana maailmankatsomus pienenee älyttömän paljon. Jos vapautuu niin suljetusta tilasta keskelle Helsingin ihmismassaa, siitä vaan ahdistuu. Ei siihen pysty millään tavalla varautumaan, siinä on vaan ihan hukassa.”

 

TEKSTI Julia Rautiainen KUVAT Paavo Jantunen

 

Ajatus parannuksesta ja yhteiskuntaan palaamisen mahdollisuudesta sisältyy ihmisoikeusperiaatteisiin. Jokainen ansaitsee tämän periaatteen mukaan toisen mahdollisuuden, jopa paloittelumurhaaja ja seksuaalirikollinen. Suomessa tämä periaate elää vahvana, sillä käytännössä elinkautista vankeusrangaistusta ei ole, ainakaan samassa mittakaavassa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa.

Suomessa elinkautinen kestää keskimäärin neljätoista vuotta ja seitsemän kuukautta, kun taas yhdysvaltalainen Charles Scott Robinson istuu 30 000 vuoden tuomiota. Presidentti voi myöntää elinkautisvangeille armahduksen, ja presidentti Mauno Koivisto armahti elinkautisvankeja keskimäärin kymmenen vuoden vankeuden jälkeen. Armahdusta voi hakea myös hovioikeudelta, ja armahduksella tarkoitetaan molemmissa tapauksissa pääsyä ehdonalaiseen vapauteen. Suomen “elinkautinen” herättääkin usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta. Peruskoulukin kestää jo yhdeksän vuotta.

Vankeusrangaistusten ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta vastaa Suomessa Rikosseuraamuslaitos eli Rise, joka toimii oikeusministeriön alaisuudessa. Sen tavoitteena on ehkäistä uusintarikollisuutta ja lisätä yhteiskunnan turvallisuutta. Risen työtä ohjaa myös käsitys yksilön mahdollisuudesta muuttua ja kasvaa. Muutosta toteutetaan vankeuden aikana kuntouttavien ohjelmien kautta, joissa voidaan keskittyä esimerkiksi suuttumuksen hallintaan tai päihdekuntoutukseen.

Kuntoutustyö vankila-aikana palvelee kaikkia osapuolia; vankia, vankiloita sekä kansalaisia. Vanki pyritään palauttamaan takaisin tuottavaksi yhteiskunnan jäseneksi, veronmaksajaksi. Jotta näin kävisi, vaaditaan vähintäänkin sitä, ettei vanki enää uusi rikoksiaan ja palaa takaisin lähtöpisteeseen, kaltereiden taakse. Kuitenkin muutoksen toteutuminen vaatii aitoa uskoa muutoksen mahdollisuuteen, niin vangin kuin vankilan työntekijöiden puolelta. Vanki myös harvoin pystyy muutokseen yksin, joten vankilan tehtävänä on tarjota välineet muutosta varten.

SARI KAASALAINEN ON OLLUT Suomenlinnassa vankilapsykologina ja tehnyt töitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Suuri osa vangeista haluaa Kaasalaisen mukaan muutosta. Usein muutos ei kuitenkaan tapahdu ensimmäisen vankilajakson aikana, eikä välttämättä toisellakaan kerralla. Kaasalainen muistaa tapauksen, jossa eräälle vangille neljästoista kerta vankilassa oli se, jolloin päihteet lopulta jäivät ja muutos todella alkoi. “Jos ongelmaa ei näe, ei sitä voi korjata”, sanoo Kaasalainen, ja tottahan se on.

Kaasalaisen mukaan motivaatio muutokseen voi olla häilyvä ja hauras, mutta vähäisestäkin motivaatiosta muutoksen on mahdollista nousta. Ilman motivaatiota tähän ei ole mahdollisuutta. Ja juuri muutos vangeissa halutaan nähdä. Kaasalainen koki tärkeimmäksi tehtäväkseen herättää vangissa ajatuksen siitä, että hänellä voi olla muitakin identiteettejä, kuin vangin. Monet ovat isiä, äitejä, veljiä, tyttäriä, setiä, ja joku odottaa heitä kotiin. Vangilla voi olla erilaisia taitoja tai halu pyrkiä jotain ammattia kohti, oppia uutta. Kaasalainen pyrkii virittelemään vangin mieleen muitakin maisemia kuin vain “kuvan Alepan kassin kanssa vapautumisesta”. Vapautumisen ei tarvitse olla vain vanhaan paluuta, vaan tulevaisuudelta voi odottaa jotain muutakin.  

 

Suomen “elinkautinen” herättääkin usein huvittunutta tuhahtelua, sillä kymmenen vuotta ei kuulosta elämän mittaiselta ajalta.

 

SUOMESSA VANKILAJÄRJESTELMÄN TARKOITUKSENA on antaa tuomitulle toinen mahdollisuus. On kuitenkin täysin tuomitun päätettävissä, ottaako hän tilaisuuden vastaan. Yhdysvalloissa tilanne on melko erilainen, sillä koko järjestelmä lähtee rangaistuksen ajatuksesta. Samanlaista mahdollisuutta muutokseen ei oikeastaan anneta.

Ensinnäkin tuomiot ovat Yhdysvalloissa täysin eri luokkaa kuin Suomessa, mutta vankeja myös kohdellaan hyvin eri tavalla. Vankilat ovat Yhdysvalloissa raakoja paikkoja, ja vangit kokevat jatkuvasti sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Vankilatappelut ovat arkipäivää. Uhkana eivät ole vain muut vangit, vaan myös vanginvartijat. Yhdysvalloissa vankilakulttuuriin kuuluu rankaiseminen vartijoiden toimesta. Tehtävä ei oikeasti kuulu heille, vaan rangaistuksen päättää tuomari. Pahoinpitelyä, niin henkistä kuin fyysistä, tapahtuu kuitenkin paljon.

Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan vuonna 2005 vapautetuista vangeista 29 prosenttia oli uusinut rikoksensa puolen vuoden sisällä. Vuoteen 2010 mennessä rikoksen oli uusinut 77 prosenttia. Koko vankilajärjestelmä on Yhdysvalloissa kostonhimoinen, ja sen voi myös nähdä uusimisprosenteissa. Henkisen väkivallan ja alistamisen seurauksena vankilasta vapaudutaan vihaisena, mikä johtaa helposti rikoksen uusimiseen. Tästä syntyy loppumaton kierre.

Valta-asetelma on järkyttävällä tavalla läsnä, ja tilanne vankiloissa on viime vuosina parantunut ainoastaan sen takia, että vankiloihin on saatu tallentavat kamerat ja mikrofonit. Vartijat eivät siis voi tehdä enää ihan mitä haluavat. Suomessa kulttuuri on hyvin erilainen, eikä tällaista valta-aseman väärinkäyttöä ainakaan myönnetä tapahtuvan. Vartijat eivät ole “kusipäitä”, vaikka moni vanki näin sanoo. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, ja vanki vaikuttaa paljon vartijoiden kohteluun omalla käytöksellään. Suomessa vuonna 2014 rikoksen uusineita oli viiden vuoden seuranta-ajan jälkeen 49 prosenttia. Elinoloilla ja vankien eteen tehdyllä työllä on selkeä yhteys siihen, kuinka hyvin vanki pystyy jatkamaan tavallista elämää päästyään pois vankilasta.  

VANKEUSPROSESSI ALKAA tutkintavankeudesta, ja sieltä siirrytään suljettuun laitokseen, “kivitaloon”. Kun tuomion suorittaminen aloitetaan, vangille tehdään rangaistusajan suunnitelma, tuttavallisemmin ransu. Suljetusta vankilasta voi päästä avovankilaan, mutta ei ilman suunnitelmaa. Avotaloon pääsemisen edellytyksinä ovat muun muassa työn tekeminen avotalossa, päihteetömyyteen sitoutuminen ja erilaisiin kuntoutusohjelmiin osallistuminen. Avotalosta voi hakeutua koevapauteen ja koevapauden jälkeen voi päästä ehdolliseen vankeuteen.

Yksi Suomen yhdestätoista avovankilasta sijaitsee Suomenlinnassa. Suomenlinna on “erittäin haluttu lusimispaikka”, mutta helppoa sinne ei ole päästä. Vankilassa onkin vain noin sata miestä kerrallaan suorittamassa tuomiota. Avovankiloiden vangit eivät ole pelkkiä talousrikollisia, vaan tuomittuja on laidasta laitaan: huumausainerikollisia, väkivaltarikollisia, seksuaalirikollisia, elinkautisvankeja.

Avovankilaan sijoitetaan yleensä tuomion loppupuolella olevia vankeja, mutta myös vankeja, joiden katsotaan hyötyvän avoimemmista oloista. Esimerkiksi totaalikieltäytyjiä on ollut sijoitettuna Suomenlinnaan. Vangit saavat liikkua Suomenlinnan vankilan alueella vapaasti, ja päivisin vankeja voi nähdä tekemässä ulkotöitä Suomenlinnassa. Karatakin voi: kukaan ei juokse perään, jos vanki lähtee lautalla Kauppatorille. Harva vanki tähän kuitenkaan ryhtyy, sillä karkaamisen seurauksena joutuu suoraan takaisin suljettuun vankilaan. Tietyt rajat on asetettu myös Suomenlinnan vangeille, mutta joillekin olot ovat silti liian avoimet. Avovankila ei ole paras vaihtoehto kaikille, ja jotkut eivät kestä sen houkutuksia. Se antaa kuitenkin kuntoutumiseen sellaisia mahdollisuuksia, joita suljettu vankila ei voi ikinä tarjota.

SUOMEN VANKILAJÄRJESTELMÄN PERUSAJATUS on se, että vanki on jossain vaiheessa vapautettava. Oikeudessa määrätään rangaistuksen kesto, ja kun sen suorittaa, on rikos sovitettu. Vapaudenriisto on arvioitu riittäväksi rangaistukseksi, joten kuolemanrangaistusta ei käytetä eikä rikollisia enää laiteta keskelle toria häpeäpaaluun. Rikoksen saa kuitenkin uusia, ei sitä kukaan estä. Kenenkään ei tarvitse “parantua”, kunhan kärsii tietyn ajan ja sovittaa rikoksensa.

Suomessa vangeille halutaan kuitenkin tarjota eväitä siihen, ettei vankilaan tarvitsisi tulla takaisin. Myös Suomenlinnassa tehty työ fokusoituu eritysohjaaja Elisa Bergmanin mukaan vangin vapautumisen valmisteluun. Isossa osassa tässä on rangaistusajan suunnitelma ja sen mukainen toiminta. Suomenlinnassa kartoitetaan suunnitelman tavoitteet, ja haetaan yhdessä mahdollisuuksia siihen, että rikoksen uusimisriski saadaan pienennettyä. Kuntoutuksen eteen tehtävät asiat vaihtelevat paljon rangaistuksen pituudesta riippuen. Vankien eteen tehty työ onnistuu kuitenkin Bergmanin mielestä parhaiten silloin, kun uskalletaan heittäytyä vangin maailmaan. Ihmiseen pitää tutustua niin, että pystyy näkemään hänen kuntoutumisensa kannalta parhaimmat vaihtoehdot ja auttamaan tavoitteiden toteutumisessa.’

Kenenkään ei tarvitse “parantua”, kunhan kärsii tietyn ajan ja sovittaa rikoksensa.

 

 

SEPPO ON VANKILASSA SEITSEMÄTTÄ kertaa, ja tällä hetkellä hän suorittaa tuomiotaan avovankilan puolella. Ensimmäinen tuomio on tullut yli kymmenen vuotta sitten, ja päihteiden kanssa on ollut ongelmia jo alaikäisenä. Vankilassa olonsa aikana hän on käynyt läpi koko prosessin suljetusta vankilasta aina koevapauteen asti.

Vaikka Suomessa vankilan ensisijaisena tehtävänä ei ole olla rangaistuslaitos, on Seppo kuitenkin sitä mieltä, että varsinkin kivitalossa ajatus rangaistuksesta on hyvin läsnä. “Pahimmillaan sä oot siellä sellissä yksin omien ajatusten kanssa. Olin Sörkän vankilassa tulo-osastolla neljä kuukautta tekemättä mitään, ja se turhautti. Mutta sellaista se on.”

Seppo sai kuitenkin tekemistä kivitalo-aikanaan, ja pääsi putsarin hommiin. Kaikki eivät pääse. “Lattioiden siivoaminen antaa virikettä päivään, mutta ei se mihinkään vie.” Avotaloissa rangaistuksen ajatusta ei samalla tavalla huomaa, sillä toimintavelvoitepakote antaa elämälle aivan toisenlaista merkitystä. On pakko tehdä töitä tai opiskella, ja on myös pakko miettiä asioita vähän eteenpäin.

Sepolla on siitä erikoinen tilanne, että tällä hetkellä hänellä on siviilityölupa. Hän opettaa graffitien tekemistä nuorille, vie heitä kuntosalille ja yrittää ohjata heitä niin, etteivät he tekisi samoja virheitä kuin hän. Kun vankila-aika loppuu, hän aikoo jatkaa tätä työtä ja opiskella itselleen sosiaalialan ammattin. Vaikka kaikille Suomenlinnan vangeille annetaan mahdollisuus muutokseen, eivät kaikki sitä hyödynnä. Ei Seppokaan hyödyntänyt annettuja mahdollisuuksia kuin vasta seitsemännellä kerrallaan vankilassa. Toiset eivät edes hae muutosta. Jotkut vangit ovat juurtuneita omaan ajattelutapaansa eivätkä edes yritä nähdä sen ulkopuolelle. Kaikki eivät välttämättä edes kadu tekojaan.

Vankeudessa voi nähdä myös hyviä puolia. Seppo uskoo, että ilman vankilaa hän ei olisi kouluttautunut näin pitkälle tai saanut edes lukiota suoritettua. Suomenlinnassa opiskeluun kannustetaan aina, ja monet vangit suorittavat jopa peruskoulutustaan loppuun vankeuden aikana. Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei voi oppia kerrasta. Muutos ei kuitenkaan tapahdu hetkessä. Muutoksen takana voi olla vuosien kipuilua, yhteyksien katkaisemista lapsuudenystäviin, päihteiden kanssa taistelua.

Seppo on aloittanut päihteidenkäytön kymmenvuotiaana, joten päihdekuntoutusprosessi on ollut pitkä. Hän haluaisi tavata sen ihmisen, joka on “laittanut kerralla korkin kiinni”, mutta ei usko sellaista ihmistä todella olevan. Kymmenen vuoden vankilakierteen jälkeen vasta nyt hänestä tuntuu, että hän on viimein saanut yhteiskunnan reunasta kiinni. Hän tuntee vihdoin olevansa tarpeellinen ja kuuluvansa johonkin. Tunteet ovat isoja, sillä vanki ei välttämättä ole koskaan aikaisemmin kokenut niitä. Kerrankin elämässä on jotain, jonka voi myös menettää.

Sepon mielestä ihmiset tuomitsevat vangit liian helposti. Ihmetellään sitä, miten mahdollisuuksia pitää aina vain antaa uudelleen ja uudelleen, miksi ei voi oppia kerrasta.

 

IHMISEN MUUTTUMINEN ON Elisa Bergmanin mukaan järisyttävän hankala prosessi. Pelkkä raitistuminen ei aina auta niihin tekijöihin, joiden takia vankilaan on jouduttu. Pelkkä mielen sisäinen työ ei riitä, vaan pitää olla konkreettisia asioita ja tekemistä, joihin tarttua. Kuntoutusprosessi eri vaiheineen täytyy käydä kokonaan läpi.

Vaikka suljetussa vankilassa tuntuu siltä, että elämä heitetään hukkaan istumalla sellissä, myös siellä tehdään tärkeää työtä kuntoutumisen kannalta. Prosessin mutkia ei voi vetää suoriksi, koska tällöin palataan usein lähtöpisteeseen. Bergmanin mukaan tämä ei kuitenkaan ole automaattisesti huono asia. Hänkin on nähnyt ihmisten vapautuvan ja palaavan uudestaan Suomenlinnan vankilaan. “Vaikka ihminen tulee takaisin, se ei välttämättä ole epäonnistuminen, vaan sen voi nähdä myös mahdollisuutena. Tällä kertaa kyseessä voi olla pienempi rikos, lyhyempi tuomio. Sitten jatketaan siitä, mihin aikaisemmin jäätiin.”

Sepon nimi on muutettu.

Vaihtoehtoinen matkaopas

Politiikan ja viestinnän pikkujouluissa käytiin keskustelua Teivo Teivaisen kanssa hänen tuoreesta kirjastaan. Kävi ilmi, että professorilla oli muutama kappale mukana repussaan. Kirjoittaja päätti ehdottaa, että kirjoittaisi arvostelun Groteskiin, jos vain saisi yhden kopion, ja tätä Teivainen piti sen verran hyvänä argumenttina, että antoi yhden. Hetki siinä kesti, mutta nyt on arvostelu kirjoitettu ja lupaus täytetty.

TEKSTI JA KUVA Aku Houttu

Oletko ollut koskaan kävelyllä maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaisen kanssa? Maailmanpoliittinen kansalliskävely (Into 2017) tarjoaa tähän mahdollisuuden tekstin muodossa.

Tietokirja sai ideansa vuonna 2012 tehdyistä kaupunkikävelyistä, joita Teivainen järjesti yhdessä Kiasman kanssa. Niissä pohdittiin Helsingin keskustan maailmanpoliittisia ulottuvuuksia. Teos rakentuukin eräänlaiseksi kävelyksi, jonka aikana nähtävyyksien luona pysähdytään pohtimaan eri muistomerkkien, rakennusten, laulujen ja symbolien monisyisiä merkityksiä. Teivaisen teoksen luettuaan lukija kyseenalaistaa Suomen historian.

Suomen itsenäisyyden juhlavuonna ilmestynyt kirja on selkeästi ajankohtainen, virkistävä ja tuo uutta näkökulmaa suomalaisuuteen kaiken maailman Suomi100 -juhlakampanjoiden ja -tuotteiden seassa. Kansalliskävely etenee hyvin nopeasti esihistoriasta, Ruotsin ja Venäjän vallan alta itsenäisen Suomen aikaan maailmanpoliittisten kytkösten lisääntyessä nykypäivää lähestyttäessä.

Teivainen tuokin esiin, että Suomi ei ole ollut vain se totuttu pieni ja viaton valtio, vaan on toiminut usein yhteistyössä toisten kanssa tai jopa toisia alistaen. Oli sitten kyseessä esimerkiksi sisällis- tai jatkosota erillishakaristeineen, sortotoimet saamelaisia kohtaan tai paperikolonialismi Etelä-Amerikassa.

Maailmanpoliittisen kansalliskävelyn vahvuuksia ovatkin perinteisestä historian kerronnasta poikkeavat vaihtoehtoiset tulkinnat, jotka osoittavat miten kuvaa oikeasta sekä väärästä suomalaisuudesta on haluttu hallita ja hallitaan yhä nykyaikanakin. Saksan historiaan liittyvä menneisyyden hallinnan käsite sopii kuvailemaan kirjaa. Teivainen nostaa esiin Suomen kyseenalaista toimintaa, kuten jatkosodan aikaiset keskitysleirit Itä-Karjalan miehityshallinnossa ja paikallisväestön luokittelut eri ryhmiin, joihin  ainakaan allekirjoittanut ei törmännyt minkään koulun historian oppitunneilla.

Teivainen kääntää asioita päälaelleen taitavasti. Hän pohtii perinteistä kiinni pitämistä vaikka mahdolliset haitat ovat usein suuremmat kuin hyödyt. Tämä onkin osa koko kirjan kattavaa pohdintaa itsenäisyydestä ja vapaudesta. Onko vapaaehtoinen itsemääräämisoikeuden luovutus esimerkiksi rahapolitiikassa Euroopan keskuspankille vapauden kaventumista? Toimiiko vauras Suomi kansainvälisissä järjestöissä omaa valtaansa pönkittäen, riistäen näin köyhempiään? Missä määrin talous on poliittista ja kuinka siihen liittyvä globalisaatio rajoittaa demokratian mahdollisuuksia? Näin voi mahdollisesti tapahtua esimerkiksi suomalaisten metsäalan jättiyritysten solmiessa pitkiä valtioita velvoittavia sopimuksia Etelä-Amerikassa.

Kattava tietokirja etenee nopeasti ja sujuvasti samalla kun mielenkiintoisia yksityiskohtia nousee esiin tuon tuosta. Välillä lukujen väliset yhteydet tuntuvat kuitenkin löyhiltä, ja kokonaisuutta pohtiessa mieleen voi tulla maailmanpoliittinen sillisalaatti ilman punaista lankaa. Aiheiden käsittely jää ajoittain vain pintaraapaisuksi, eikä niihin syvennytä perusteellisesti vaan siirrytään jo seuraavaan.

Lyhyt käsittely mahdollistaa monipuolisuuden, mutta saa kysymään, onko Maailmanpoliittiselle kansalliskävelylle keskeisempää itsenäisyyden ja vapauden pohdinta, vai tästä hieman irrallisena näyttäytyvä pohdinta siitä, mikä tai kenet tulee sisällyttää tai sulkea pois suomalaisuudesta.

Teivainen selittää kävelykohteet yleistajuisesti ja taustoittaa ne hyvin. Minä-muodossa kerrottu kirja kutsuu lukijan ikään kuin mukaan kävelylle: teksti etenee sujuvasti ja teoksen haastattelut ovat kuin keskusteluja kävelyn aikana. Teksti on asiallista, mutta sisältää myös hauskoja sitaatteja haastatelluilta.

Maailmanpoliittinen kansalliskävely sopii lukijalle, joka on kiinnostunut suomalaiseen kansallisajatteluun liittyvistä kysymyksistä sekä ristiriitaisuuksista ja haluaa uutta näkökulmaa niiden käsittelyyn, unohtamatta pohdintaa tulevasta. Kirja voi toimia myös eräänlaisena matkaoppaana Helsingin keskustaan ja Suomeen, tarjoten reitin hieman erilaisella kertomuksella nähtävyyksistä kuin on totuttu.

Maailmanpoliittinen kansalliskävely paljastaa kaikkeen kätkeytyvää poliittisuutta – olisiko siis aika toimia?