Teksti: Milla Pirttilahti
Kuninkaalliset ovat hallinneet Iso-Britanniaa vuosisatojen ajan. Nyt maan kuningashuone on kuitenkin lähestymässä käännekohtaa ja monarkian jatkuminen on spekulaatioiden kohteena.
Kun Iso-Britannian kuningatar Elisabet II vetäytyi vuoden 2021 loppupuolella hetkeksi aikaa edustustehtävistä terveyshuolien vuoksi, alkoi sosiaalisessa mediassa kohista. Jouluun mennessä villeimmät salaliittoteoreetikot spekuloivat jo, että 95-vuotias kuningatar olisi kuollut ja että hovi pyrkisi salaamaan asian helmikuun kuudenteen päivään saakka, jolloin Elisabetilla tulisi täyteen 70 vuotta vallan kahvassa tehden hänestä samalla Iso-Britannian historian pitkäaikaisimman hallitsijan. Salaliittoteoriat eivät tälläkään kertaa käyneet toteen, vaan kuningatar nähtiin edustustehtävissä taas pian sairauslomansa jälkeen ja hänet voitiin todistetusti tituleerata maan historian pisimpään vallassa olleeksi hallitsijaksi. Tästä huolimatta monarkian tulevaisuus vaikuttaa nyt epävarmemmalta kuin pitkään aikaan.
Länsimaisten demokratioiden heikentyminen on puheenaiheena ollut jo pitkään ajankohtainen ja erityisesti Ukrainan sota on viime aikoina nostanut pintaan puheita länsimaisen demokratian puolustamisen tärkeydestä. Huoli demokratian kehityssuunnasta asettaa keskiöön autoritaaristen valtioiden ja enemmän tai vähemmän vapaiden demokratioiden välisen suhteen. Tästä huolimatta huomattava osa maailman valtioista on kuitenkin edelleen samalla perustuslaillisia monarkioita. Pohjoismaiden joukosta Suomi ja Islanti erottuvat kuningashuonetta vailla olevina poikkeuksina Ruotsin, Norjan ja Tanskan rinnalla. Aikoinaan kuninkaan valta saatettiin yksinkertaisesti oikeuttaa toteamalla, että jumala on valinnut hallitsijan kansan johtajaksi. 2020-luvun maallistuneessa Euroopassa on kuitenkin vaikea löytää yhtäkään pätevää syytä sille, miksi yksilön syntyperän pitäisi oikeuttaa edes seremonialliseen valtionpäämiehen rooliin. Ajatus kuninkaallisuudesta kiehtoo ihmisiä yhä viihteen tasolla – vuonna 2021 julkaistu ruotsalaisen teiniprinssin elämää käsittelevä draamasarja Young Royals on osoitus tästä. Netflixissä julkaistu fiktiivistä kuningasperhettä seuraava sarja saavutti välittömästi kansainvälisen kulttimaineen. Fiktiivisten tv-sarjojen tarjoaman viihteen ja draaman ulkopuolella ajatus nykyaikaisesta monarkiasta tuntuu kuitenkin vähintäänkin absurdilta.
Ulkopuolisen silmin katsottuna Britannian hovissa vaikuttaisi odottavan nyt valmiina kaikki ainekset lähitulevaisuuden katastrofia varten. Spekulaatiot kuningattaren voinnista ovat vähitellen voimistuneet siitä asti, kun hänen puolisonsa prinssi Philip menehtyi vuoden 2021 huhtikuussa. Kuningattaren jälkeen seuraavana kruununperimysjonossa on heidän nyt 73-vuotias poikansa Charles, joka on ohittanut Britannian kansallisen eläköitymisiän jo seitsemällä vuodella. Lisäksi julkisuuden hahmona Charlesia voidaan pitää hyvin hajuttomana ja mauttomana suuren yleisön muistaessa hänet korkeintaan edesmenneen prinsessa Dianan pettämisestä. Dianan traagiseen kohtaloon kytkeytyvää prinssi Charlesin mainehaittaa voidaan kuitenkin pitää pienenä suhteessa hänen pikkuveljeensä, Jeffrey Epsteinin kanssa kaveeranneeseen prinssi Andrew’hun, jota vastaan nostettiin viime vuonna syyte vuosituhannen vaihteessa tapahtuneesta 17-vuotiaan tytön toistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Viimeisimpien tietojen mukaan Andrew olisi välttämässä oikeudenkäynnin suostuttuaan sopimukseen, jossa hän maksaa väitetysti hieman yli 14 miljoonan euron korvaukset rikoksistaan. Tästä huolimatta on ilmiselvää, että seksuaalirikollisena pidettyä prinssiä ei haluta enää osaksi kuningashuonetta. Andrew’n rikokset ovat valtava mainehaitta hoville ja se, miten kuningasperhe tulee lopulta käsittelemään tilanteen tulee vaikuttamaan suuresti niin ikään koko hovin suosioon kansan keskuudessa.
Kuningasperheen nuorempaan ja aikuisikäisille samastuttavampaan sukupolveen kuuluvat puolestaan prinssit William ja Harry. William on tällä hetkellä toisena kruununperimysjärjestyksessä, mutta 39-vuotiaan Williamin valtaannousun on vaikea kuvitella tapahtuvan lähitulevaisuudessa hänen 73-vuotiaan isänsä odottaessaan yhä omaa valtakauttaan. Myöskään Williamin viimeaikainen kuninkaallinen kiertue Britannian Kansainyhteisön maissa ei sujunut hovin toiveiden mukaisesti, sillä se herätti laajaa negatiivista mediahuomiota paikallisten asukkaiden kuninkaallisia vastustavien mielenosoitusten myötä ja Williamin epäonnistuessa Iso-Britannian orjuuden historian tunnustamisessa kiertueella pitämässään puheessa. Kynttilänä kakun päälle Kansainyhteisöön kuuluva Jamaika ilmoitti kiertueen aikan aikovansa hankkiutua eroon kuningatar Elisabetin asemasta Jamaikan valtionpäämiehenä.
Jos muussa ei ole tarpeeksi horjuttamaan monarkian asemaa, on tänä vuonna myös määrä ilmestyä Yhdysvaltoihin muuttaneen ja kuninkaallisista velvollisuuksista luopuneen prinssi Harryn elämäkerta, jossa hän aikoo kertoa elämästään kuningasperheessä. Viime vuonna Harry ja hänen puolisonsa Meghan Markle paljastivat julkisuudessa kärsineensä kuningasperheessä heidän omaan perheeseensä kohdistuneesta rasismista ja mielenterveysongelmien vähättelystä. Kaiken kaikkiaan tilanne ei siis näytä hyvältä kuningasperheen seuraavankaan sukupolven kannalta – ainakaan hovin näkökulmasta katsottuna.
Ilmiselvältä vaikuttava ratkaisu nykytilanteessa olisi perustuslaillisesta monarkiasta luopuminen. Poliittisesti tämä ei toisi varsinaista muutosta Iso-Britannian politiikkaan, sillä monarkin rooli on tälläkin hetkellä epäpoliittinen ja politiikkaan osallistumista ei pidetä soveliaana kuningasperheen jäsenille. Kuninkaista ja kuningattarista pääministeriin siirtyminen ei olisi myöskään kulttuurisesti mahdottoman iso harppaus, sillä Britannian pääministerit kasvavat jo nyt samoissa sosiaalisissa ympyröissä kuninkaallisten kanssa. Prinssit William ja Harry kävivät 13–18-vuotiaina koulunsa maineikkaassa poikien sisäoppilaitoksessa Eton Collegessa. Iso-Britannian historian 55 pääministeristä 20 ovat Etonin kasvatteja. Sekä maan nykyinen pääministeri Boris Johnson että vuosina 2010–2016 pääministerin virkaa pitänyt David Cameron ovat Etonin entisiä oppilaita. Cameronin ja Johnsonin välissä maan pääministerinä toimi Theresa May, joka ei naisena olisi voinut käydä koulua pelkästään poikia oppilaikseen hyväksyvässä Etonissa. Tästä huolimatta maan kuninkaalliset ja poliittiset johtajat saavat jo nyt alun uralleen samoista eliittiin kuuluville suunnatuista oppilaitoksista, jolloin seuraavaksi askeleeksi jäisi vain pääministerin tehtävien täydentäminen nykyään kuningasperheen jäsenille kuuluvilla edustustehtävillä.
Toisaalta monarkian juuret juontuvat syvemmälle ja ovat tukevammin maassa kiinni, kuin mitä Suomesta katsottuna saattaa käsittää. Hovin hallintakoneistolla on yhä tiukka ote valtiostaan ja kansastaan ja myös itse hovin jäsenet ovat pysyvää laatua – nykyisen kuningattaren äiti eli yli satavuotiaaksi vielä viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun hänen oma puolisonsa oli menehtynyt. Tästä huolimatta Iso-Britannian monarkia on nyt kenties modernin historiansa merkittävimmässä käännekohdassa kuningasperheen kannalta epäedullisten muutosten tuulien puhaltaessa hovissa. Muutos itsessään on vääjäämätöntä – kysymykseksi jää vain se, onko aikataulussa kyse muutamista vuosista vai parista vuosikymmenestä.
