Photoshoppaaminen on turhaa – ainakin useimmille

Yhä useampi viestinnän ammattilainen törmää työssään graafikoille, valokuvaajille ja muille visuaalisen alan ammattilaisille suunnattuun Adoben tuoteperheeseen. Samaan aikaan kun vaaditaan erikoistumista, vaaditaan myös monialaisuutta. Mutta kannattaako kenen tahansa ryhtyä opiskelemaan kuvankäsittelyä ja taittamista?

Adobe kuvankäsittelyyn tarkoitettu Photoshop juhli tänä vuonna 25-vuotista taivaltaan. Ohjelman mullistavuutta kuvaa, että sen nimestä väännetty ”photoshoppaaminen” tarkoittaa puhekielessä kuvamanipulointia. Toinen Adoben lähes käsitteeksi tullut ohjelma on graafiseen julkaisemiseen suunniteltu InDesign. Lisäksi löytyy muun muassa videoeditori Premiere ja vektorigrafiikkaohjelma Illustratror. Raakakuvamuunnin Lightroomilla on vain vähän kelvollisia kilpailijoita ja Photoshop Elements on tuttu monille harrastajakuvaajille.

Sekä InDesignin että Photoshopin perusteiden hallintaa vaaditaan monissa viestinnän alan työpaikoissa. Esimerkiksi tiedottaja voi joutua muokkaamaan tekstejä suoraan graafikon tekemiin esitteisiin tai mainoksiin.

Kaikkien näiden ohjelmistojen käytössä on helppo päästä alkuun. Adobe on julkaissut sivuillaan tolkuttoman määrän opetus- ja opastusmateriaalia. Keskeisten ohjelmistojen kohdalla suurin osa löytyy myös kotimaisilla kielillä, samoin kuin itse ohjelmistot. Englanninkielisen version käyttämisessä on kuitenkin etunsa. YouTube ja eri verkkosivut ovat pullollaan opastusmateriaalia englanniksi.

Alkuun auttavat verkkotutoriaalit ovat kuitenkin usein pitkäpiimäisiä ja keskittyvät peruskäytön kannalta aivan vääriin asioihin. Kirjaksi painettuja oppaita on onneksi saatavana myös suomenkielisinä. Tässäkin mennään monopolimallilla: markkinoita pitää Suomessa hallussaan Docendo-niminen kustantamo.

Docendon tuoreimmat oppaat ovat keväällä ja syksyllä ilmestyneet Petteri Paanasen teokset. Ne on nimetty ytimekkäästi InDesing CC – julkaisun tekeminen ja Photoshop CC – kuvankäsittely.

Paanasen kirjat esittävät ohjelmien haltuunoton ja käytön. Ilmaisu on selkeää ja asiallista. Tietotekniikan termit selitetään pääasiassa yleistajuisesti. Välillä asia menee vaikeaksi. Jouduin tankkaamaan hetken aikaa esitystä kuvien ja taittotiedostojen värinmäärittelystä.

Valmiita InDesign-tiedostoja muokkaavan ei tarvitse tuntea kaikkia värinmäärittelyn hienouksia tai muita julkaisun luomiseen liittyviä hienouksia. Kannattaa myös muistaa, että kirja ei opeta tekemään esitteitä, vaikka näin saattaisi kirjan takakannen lupauksista ajatella. Kirja kertoo, miten esite tehdään teknisesti. Visuaalinen puoli vaatii jo muuta osaamista.

Sama pätee myös Photoshop-oppaaseen. Mukana on paljon materiaalia, jota satunnainen käyttäjä ei koskaan tarvitse. Lukijan kannattaakin oman mielenkiinnon ja tarpeen mukaan hyppiä yli tarpeettomia kohtia.

Kyseessä on kaksi käsikirjaa, joihin on helppo palata ongelman tullessa eteen. Oppaat auttavat yleisemmällä tasolla kuin moni verkon tutoriaali, joten tiedon soveltaminen on helpompaa. Toisaalta verkon tarjoama materiaali toimii hyvänä lisänä sen jälkeen, kun perusteet ovat kunnossa.

Jos käytät työssäsi Photoshopia tai InDesignia ja päädyt silti hyppimään Paanasen kirjasta ison osan yli, kannattaa miettiä kyseessä olevien ohjelmistojen käytön järkevyyttä.

Jos työhön kuuluu tekstien muokkaamista valmiisiin InDesign tiedostoihin ja pienten korjailujen tekemistä, kysymys ei välttämättä ole yhtä akuutti.

Sen sijaan Photoshopissa ongelman huomaa jokainen, joka avaa sen ensimmäisen kerran. Loputtomista valikoista löytyy mitä erikoisimpia ominaisuuksia. Esimerkiksi nopea sävyjen säätö käy näppärästi: Avaa Kuva-valikosta kohta Säädöt. Valittavanasi on säätömahdollisuudet Kirkkaus/kontrasti…. Vai hoituisiko homma sittenkin paremmin napsauttamalla Tasot.., Käyrät… tai Valotus..? Vai muokkaamalla säätötasoja?

Paanasen teos on suunnattu ammattilaisille, joten se suosii viimeistä, vaikeinta vaihtoehtoa. Vaikeuden lisäksi se on myös tarkin ja monipuolisin. Mutta onko se aina paras eli tarkoituksenmukaisin, siihen on vaikeampi vastata. Vastaus riippuu siitä, mikä on kustannusten ja hyödyn suhde.

Kannattaa pohtia, miten paljon Photoshopin ja InDesignin kaltaisten ohjelmien opetteluun kannattaa käyttää aikaa. Joka tapauksessa niiden käyttöä on hyvä ymmärtää. Silloin on helpompi pyytää ammattilaista tekemään työnsä. Esimerkiksi syväämisen eli taustasta irrottamisen kaltainen perussanasto kuuluu jokaisen toimittajan työkalupakkiin.

Tilasin tätä arviota varten myös Pekka Potkan Lightroom 6/CC valokuvaajille -oppaan. Käytännössä Potka on päivittänyt aina vanhaan teokseensa uusien ohjelmistoversioiden ominaisuudet. Perusrunko on siis kirjan aiemman version omistajille tuttu.

Vaikka kyseessä on erinomainen opas, siihen ei useimpien viestinnän ammattilaisten kannata turvautua. Lightroom on raakakuvamuunnin, jolla käsitellään kameran tuottamaan raakadataa näytöllä tai painotuotteessa esitettäväksi pikselikuvaksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun työhaastattelussa aletaan kysellä Lightroomin käyttötaitoa, pitäisi hälytyskellojen soida. Ne ovat tärkeitä välineitä valokuvaajille ja graafikoille. Jos sen sijaan hait viestintäharjoittelijan paikkaa, kannattaa miettiä työpaikan hyötyjä ja mahdollisuuksia.

Kyse on samasta kuin koodaamisintoilussa. Voi olla, että tulevaisuudessa jokainen pystyy koodaamaan muutaman viikon työllä kelvollisen painikkeen Photoshopin sivellinvalikkoon. Siitä huolimatta koodaamisen ammattilainen tekee saman työn edelleen paljon tehokkaammin.

Kuten on muitakin hyviä tapoja hyödyntää tietokonetta kuin koodaaminen, on muita hyviä tapoja käsitellä kuvia kuin Photoshop. Photoshopin käyttäjistä suurin osa on valokuvauksen harrastajia tai ammattilaisia tai graafisia suunnittelijoita. Ne ovat ammattimaisia työkaluja, joita satunnainen käyttäjä ei tarvitse. Harva ostaa keittiöönsä satunnaista sunnuntaikokkailua varten kaikkia ammattikokin tarvikkeita. Jos kuitenkin todella haluat oppia tekemään taittoja ja käsittelemään kuvia, Potkan ja Paanasen teokset ovat arvokkaita apuvälineitä.

Luonnollisesti myös Photoshop ja InDesign ovat hyviä apuvälineitä, vaikka niiden käyttöä ei itse hallitsisi. Samalla tavalla kuin ravintolaillallisesta kannattaa maksaa, olisi paljon järkevämpää palkata ammattilainen hoitamaan kuvankäsittelyt ja taitot. Silloin voisi itse keskittyä asioihin, jotka paremmin osaa. Silloin työllä on parempi kate ja jälkikin parempaa. Niin kauan kuin yrityksillä on varaa teettää työtä huonolla katteella, on turha rutista yritystalouden huonosta jamasta.

Petteri Paananen: Photoshop CC – kuvankäsittely. Docendo 2015. 144 s. 25 €.

Petteri Paananen: InDesign CC – julkaisun tekeminen. Docendo 2015. 155 s. 35 €.

Pekka Potka: Adobe Photoshop Lightroom 6/CC valokuvaajille. 400 s. 50 €

Extra: Kallista lystiä, halpoja työkaluja

Merkintä CC tarkoittaa Creative Cloudia, joka on Adoben pari vuotta vanha pilvipalveluun perustuva ohjelmistojakelumalli. Kuukausimaksulla saa käyttöönsä aina ohjelmistojen uusimmat ominaisuudet. Opiskelijan näkökulmasta ikävää on se, että opiskelijahinnoittelu näyttää perustuvan satunnaisiin tarjouskampanjoihin.

Riisuttuun valokuvaajan CC-lisenssiin kuuluu Photoshop ja raakakuvamuunnin Lightroom CC. Paketti maksaa noin 13 euroa kuukaudessa. Muiden yksittäisten ohjelmien hankkiminen on huomattavasti kalliimpaa. Todella laajan valikoiman ohjelmia käsittävä koko CC-lisenssi on ensimmäisen vuoden noin 50 euroa kuussa. Se on vähän, jos todella tarvitsee useita ohjelmia. Se on paljon, jos ei tarvitse kuin yksittäistä ohjelmaa ja sitäkin harvakseltaan opiskelukäyttöön.

Viimeistä kiinteää ohjelmistoversiota CS6 myydään vielä opiskelijahintaan. Halvin paketti maksaa vajaat 300 euroa. Lisenssi on voimassa käytännössä ikuisesti, mutta ohjelmat ovat vanhoja. Niilläkin pärjää vielä, mutta moni käyttöä helpottava ominaisuus puuttuu. Jos päädyt ostamaan CS6 version, suosittelen Paanasen parin vuoden takaisia CS6-oppaita. Ne ovat hinnoiltaan selvästi uusia edullisempia, eivätkä turhaan kuormita lukijaa ominaisuuksilla, joita ohjelmassa ei ole. Samalla tulee joka tapauksessa tutuksi ohjelmiston perustoiminnan logiikka.