Teksti: Aarni Tiitinen

Kuvitus: Rosa Kaimio

13. toukokuuta 2022 sain ensimmäisen kohtauksen. Harvenevaviiksinen mies Ankarasta jyrähti, että Suomen ja Ruotsin Nato-hakemuksiin on mahdotonta suhtautua myönteisesti. Vielä kymmenen kuukauden piinan jälkeenkin jännitys virtaa läpi ruumiini, kun näen uutisotsikossa vavahduttavan nimen: Recep Tayyip Erdoğan. Armahtaako hän meidät vihdoinkin? Vai vetääkö hän jälleen turkkilaisen maton jalkojemme alta juuri, kun luulemme pääsevämme Pohjois-Atlantin liiton porstuasta peremmälle, viidennen artiklan suojiin?

Türkiyen mahtava presidentti kurittaa rakasta länsinaapuriamme Ruotsia kuin koulukiusaaja. Kauhukseni huomaan tuntevani aavistuksen mielihyvää, kun tiedotustilaisuutta pitävän Ruotsin pääministerin Ulf Kristerssonin tuskaisille kasvoille kihoaa hikikarpaloita. Mitä minulle on tapahtunut? Olenko kääntynyt autokraatin puolelle? Tältäkö suomettuminen aikoinaan tuntui – omituisilta kiintymyksen tunteilta kiusaajaamme kohtaan? Diagnoosista ei ole epäilystä. Poden Ankara-syndroomaa.

Olen hukassa. Täytyy turvautua ammattiapuun. Onneksi omasta tiedekunnastani löytyy juuri tarvitsemaani asiantuntemusta. Haastattelen maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaista helmikuun lopulla, jolloin Turkki ei ole vielä ilmoittanut mitään Suomen ratifioinnin aikatauluista. Hän on tapaamistamme edeltävänä päivänä palannut Turkista työmatkalta, jossa hän kävi “haistelemassa ilmapiiriä Nato-kysymyksen ympärillä”.

Muutkin suomalaiset ulkopolitiikan tutkijat ovat olleet alkuvuodesta ahkeria Turkin-kävijöitä. Teivainen istuu Ulkopoliittisen instituutin neuvottelukunnassa, jossa on hieman ennen keskusteluamme käsitelty instituutin johtajan Mika Aaltolan Ankaran reissua sekä siihen liittyvää twiittailua. Eräät kansanedustajat kokivat, että Suomen ja Ruotsin Nato-prosessien eriyttämistä spekuloinut Aaltola astui twiiteillään tutkijan tontilta poliitikkojen varpaille. Polemiikki tutkijakollegan toiminnan ympärillä ihmetyttää Teivaista.  

”Ikään kuin mentäisiin takaisin Kekkosen aikaan, jolloin ulkopolitiikasta saivat puhua vain ne, jotka on perustuslaissa mainittu ulkopolitiikan johtajina. Muut sitten olkoot hiljaa. En kannata itse sellaista näkemystä.”

Teivaiselle matka oli antoisa. Keskustelut paikallisten tutkijoiden kanssa tarjosivat uusia näkökulmia Turkin nuivaan asenteeseen Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyttä kohtaan. Suomessa on oletettu, että keskeisin syy tälle on Erdoğanin vaalitaktikointi. Matkalla kuitenkin erityisesti geopoliittiset kysymykset nousivat esiin.

”Eräs professori sanoi, että Turkissa on rakenteellisempia syitä tälle nihkeydelle. Hän selitti, että Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden seurauksena Itämeri muuttuu Naton sisämeren kaltaiseksi paikaksi.”

On myös spekuloitu, pelaako Erdoğan Venäjän pussiin. Ehkä taustalla onkin Venäjän pelko?

”Venäjällä on lännessä kaksi relevanttia kauppareittiä ulospäin:  toinen menee Itämeren kautta, toinen Turkin salmien läpi Välimerelle. Jos Itämeri muuttuu hankalammaksi, Turkin salmet muuttuvat Venäjälle strategisesti tärkeämmiksi. Turkkilaisen kollegani argumentti oli, että tämä aiheuttaa Venäjän suunnalta potentiaalista painetta Turkin salmille, mitä hän pitää Turkin näkövinkkelistä epämukavana.”

Turkittumista vai järkevää joustoa?

Teivainen esitteli Twitterissä 25. tammikuuta uuden termin ”turvallisuuspoliittinen demokratiajousto”. Twiitissään Teivainen luonnehti termiä käyttökelpoiseksi niin suomettumisen, Ähtärin pandojen kuin Suomen Turkki-suhteen analysoinnissa. Termi tuntuu  kuvaavan akateemisella tarkkuudella epämääräistä oireyhtymääni. Toivon kipinä syttyy sisälläni: Ehkä en olekaan luulosairas. Haluan tietää lisää turvallisuuspoliittisesta demokratiajoustosta. 

Teivaisen mielestä Suomen, Ruotsin ja Turkin Madridin Nato-huippukokouksessa kesäkuussa 2022 laatima yhteistyöasiakirja on syytä ottaa lähempään tarkasteluun. Erdoğan on pyrkinyt ottamaan sopimuksesta poliittiset irtopisteet väittämällä, että Nato-ehdokkaat myöntyivät monissa asioissa Turkin tahtoon. Suomessa ja Ruotsissa asiakirjan merkitystä on vähätelty, vaikka sopimuksen kirjaimellinen tulkinta mahdollistaisi Teivaisen mukaan liberaalin demokratian kannalta erikoisia tilanteita. 

”Entä jos Suomi allekirjoittaisi esimerkiksi Venäjän tai Kiinan kanssa asiakirjan, jossa antaisimme täyden tuen näiden maiden turvallisuuspoliittisille intresseille ja lupaisimme, ettei Suomen sananvapautta käytetä tämän valtion vastaiseen toimintaan?”

Spekulaatiot sikseen. Missä on konkreettisesti jouduttu joustamaan?  

Teivainen nostaa esiin Suomen hallituksen tammikuisen päätöksen myöntää asevientilupa Turkkiin vuosien tauon jälkeen. Lokakuussa 2019 Turkki aloitti mittavan sotilaallisen operaation kurdijoukkoja vastaan Pohjois-Syyriassa. Silloinen Rinteen hallitus tuomitsi hyökkäyksen humanitaarista tilannetta vaarantavana ja ilmoitti, että asevienti sotaa käyvään Turkkiin keskeytetään toistaiseksi. Nyt Suomi perustelee joustoa tulevan Nato-liittolaisuuden varjolla.

”Onko se hyvää vai huonoa joustoa – tai onko se järkevää valtiotaituruutta – on sitten ihan toinen kysymys”.

Suomi-Ruotsi-ihmisoikeusmaaottelu

Käännetään katse länsinaapuriin. Julkisuudessa Erdoğan on retuuttanut Ruotsia ja syyttänyt sitä terroristeina pitämiensä henkilöiden, kuten Kurdistanin työväenpuolue PKK:n kannattajien suojelusta. Syynä saattaa olla myös se, että vuosien aikana Ruotsi on kritisoinut voimakkaasti Turkin heikkenevää ihmisoikeustilannetta. Suomen ulkopoliittinen profiili on Teivaisen mielestä ollut erilainen Ruotsiin verrattuna. 

”Suomi on ihmisoikeuslinjauksissaan ollut hampaattomampi kuin Ruotsi. Ruotsissa on viime vuosina ollut feministinen ulkopolitiikka: on kritisoitu esimerkiksi Saudi-Arabiaa, Israelia, Kiinaa ja Venäjää kärkevämmin kuin Suomessa. Lisäksi Ruotsissa on Suomeen verrattuna merkittävä kurdiväestö, mikä näkyy myös parlamentissa.”

Erdoğanin syyttely ei silti ole aivan vailla pohjaa. Ruotsiin muutti jo 1980-luvulla paljon Turkin kurdeja, joten joukossa oli jonkin verran myös PKK:n aktiiveja ja kannattajia. Terrorismin pelossa vasemmistolaisten moraalipoliisien oppi-isän, Ruotsin pääministeri Olof Palmen hallitus määritteli vuonna 1984 PKK:n terroristijärjestöksi ensimmäisenä Turkin itsensä jälkeen. Tästä huolimatta järjestön kannattajat ovat olleet ajoittain Ruotsissa näkyvästi esillä esimerkiksi Turkkia ja presidentti Erdoğania uhmaavissa mielenosoituksissa.

Ruotsin kiipeli on antanut suomalaisille tilaisuuden taputella omaa selkää. Itsediagnosoidun Ankara-syndroomani oireisiin kuuluu ajatella, että me suomalaiset olemme kansakuntana toimineet viisaammin kuin moralisoiva ja omahyväinen Ruotsi. Toisaalta Erdoğanin myötämielisempää suhtautumista Suomeen voi pitää  kiusallisena todisteena siitä, että YYA-ajan kuoliaaksi vaikenemisen perinne elää yhä ulkopolitiikassamme.

”Suomella ja Ruotsilla on historiallinen ero tämän suhteen. Jos me olisimme toimineet tuomarin tavoin maailmalla ja kritisoineet ihmisoikeustilannetta siellä, täällä ja tuolla Olof Palmen tapaan, niin johdonmukaisuuden nimissä meidän olisi pitänyt kritisoida neuvostotyranniaa Virossa. Ja koska tätä jälkimmäistä emme halunneet tehdä, oli parempi pitää suu kiinni kaikkialla.”

Teivaisen mielestä erityisesti presidentti Tarja Halosen kaudella Suomi painotti ulkopolitiikassaan ihmisoikeuksia enemmän kuin perinteisesti. Viimeisen vuoden aikana kiristynyt turvallisuustilanne on hänen mukaansa saanut aikaan ulkopolitiikassamme siirtymän idealistisesta suuntauksesta realistisempaan. 

Ihmisoikeuksien levittäminen on jäänyt syrjään, minkä sijaan painotetaan kovaa sotilaallista turvallisuutta. Ruotsissa on tapahtunut samanlainen käänne: viime vuonna kautensa aloittanut Kristerssonin porvarihallitus linjasi Ruotsin luopuneen feministisestä ulkopolitiikasta. Teivainen on havainnut, että jos tutkijana julkisesti analysoi muutosta ulkopolitiikan prioriteeteissa, se tulkitaan usein väärin esimerkiksi Natoon hakemisen kritisoinniksi.

”On häkellyttävää, että tämän ääneen sanomisen jälkeen sanotaan, että pelkästään vasemmistointellektuellihipit ajattelevat näin, että ’ole sinä kommari hiljaa’.”

Sananvapauden rajankäyntiä

Nato-prosessin aikana sanan- ja uskonnonvapaus ovat limittyneet toisiinsa kiintoisalla tavalla Pohjanlahden molemmilla puolilla. Jo ennestään kireä asetelma Ruotsin ja Turkin välillä eskaloitui, kun äärioikeistolainen poliitikko Rasmus Paludan poltti provokaationa Koraanin Turkin suurlähetystön edessä tammikuun lopulla. 

Erdoğan raivostui tapahtumasta itsestään ja siitä, etteivät Ruotsin viranomaiset estäneet provokaatiota. Ruotsin viranomaisten tulkinnan mukaan Koraanin polttaminen oli laillista sananvapauden käyttöä. Suomen poliisilta saatiin pian lausunto, että täällä vastaavaa ei sallittaisi uskonrauhan rikkomista koskevan lakipykälän nojalla.

Tästäkö se oli kiinni? Auttoiko rikoslain 17. luvun 10 § Suomea Nato-prosessin kriittisessä vaiheessa joutumasta syvemmälle pinteeseen Ruotsin lailla?

”Ruotsin Turkki-suhteeseen liittyy muitakin tekijöitä, mutta ilman muuta Suomen erilainen lainsäädäntö auttoi meitä.”

Turkin hallituksen ohjauksessa oleva media korosti eroa Suomen ja Ruotsin välillä ja uutisoi ylistävään sävyyn ”Sanna Marinin kieltäneen Koraanin polttamisen Suomessa”. Tämä oikeusvaltion valtasuhteet sivuuttanut kehystys asetti Suomen pääministerin kiusalliseen tilanteeseen. Marin yritti keventää tilannetta toteamalla, että Suomessa ei saa julkisella paikalla polttaa mitään muutakaan. Miten Suomi vertautuu tässä muihin liberaaleihin demokratioihin?

”On länsieurooppalaisittain poikkeuksellista, että uskonrauhapykälässä on näin eksplisiittisesti kielletty jumalanpilkka”, Teivainen muistuttaa.

Lakia on kritisoitu äänekkäimmin yllättäen poliittisen kartan vastakkaisilta laidoilta. Nykyinen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho tuomittiin vuonna 2012 blogikirjoituksestaan, jossa hän nimitti islamia pedofiiliuskonnoksi. Paludanin provokaation jälkimainingeissa vihreiden varapuheenjohtaja Iiris Suomela toisti vaaliväittelyssä puolueensa kannan, että esimerkiksi Koraanin polttamisen tulisi olla Suomessa laillista.

Olisiko sitten parempi, että Koraanin polttaminen Turkin lähetystön edessä olisi täälläkin laillista, vaikka se hidastaisi jäsenyysprosessiamme?

”Silloin kun Jussi Halla-aho sai tuomion kyseisen lain perusteella, sanoin julkisesti, että jos Suomi olisi länsimainen sivistysvaltio, niin Halla-aho ei olisi saanut tuomiota. Kallistun sille kannalle, että se pykälä rajoittaa tarpeettoman paljon sananvapautta”, Teivainen toteaa. 

”Pitäisikö sananvapauskysymyksiin suhtautua niin, että jos jokin ei palvele valtionjohdon strategisia intressejä, sellaiset asiat pitäisi kieltää? Siihen on mielestäni aika helppoa vastata.”

Historian virheitä ei tarvitse toistaa

Teivainen korostaa, että turvallisuuspoliittisen demokratiajouston käsite auttaa asettamaan mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa mittasuhteisiin. Menneisyydessämme riittää moraalisesti kyseenalaisia tapahtumia, joiden rinnalla pohdinta Koraanin polttamisesta vaikuttaa vähäpätöiseltä semantiikalta. 

Teivainen nostaa historiastamme esiin “kuolemanlaivaksi” kutsutun episodin jatkosodan ajalta, jossa Suomen valtio karkotti juutalaispakolaisia Saksaan. Presidentti Urho Kekkonen puolestaan julisti, ettei “pidä antaa armoa Suomen selkänahasta”, kun Suomi käännytti itärajan yli tulleita turvapaikanhakijoita takaisin Neuvostoliittoon.

“Voi olla ylipäätään hyödyllinen harjoitus pohtia näitä asioita ja oppia puhumaan kansakuntana.”

Turvallisuuspoliittisen demokratiajouston rajoilla liikutaan harva se päivä. Ruotsin poliisi ilmoitti lopulta, että ei tule ”turvallisuussyistä” sallimaan enää Koraanin polttoa. Helsingissä poliisi takavarikoi maaliskuun lopulla kurdeja tukeneilta mielenosoittajilta Erdogania esittävän nuken. Poliisi epäili, että nukke oli tarkoitus “häpäistä verellä” ja kertoi takavarikon syyksi kunnianloukkausrikoksen estämisen.

Keskiviikkona 15. maaliskuuta 2023 Erdoğan yllätti jälleen, mutta tämä kerta oli erilainen kuin aikaisemmat. Suuri presidentti julisti, että hän aikoo täyttää Suomelle antamansa lupauksen. Hän kutsui Sauli Niinistön Ankaraan lunastamaan Nato-jäsenyyden, mies miehelle kuin Kekkosen aikana. Ulf Kristerssonia nöyryytettiin jälleen, sillä Erdoğan ei vieläkään kelpuuttanut Ruotsia Natoon. 

Yllättäen en tuntenutkaan tästä voitonriemua. Olisi luullut, että Ankara-syndrooman kourissa täyttyisin kiitollisuudesta armollista Türkiyen johtajaa kohtaan, mutta sen sijaan mieleeni virtasi kummallisia ajatuksia.

Oivalsin, että Erdoğan ei ole kova jätkä vaan kauhuissaan. Hän pelkää Venäjää ja ennen kaikkea omaa kansaansa, joita hän on yrittänyt epätoivoisesti mielistellä kiusaamalla Suomea ja Ruotsia. On edelleen mahdollista, että toukokuussa koittavien vaalien jälkeen Ankaran vahva mies joutuu poistumaan itse itselleen rakennuttamastaan naurettavan kokoisesta palatsista häviäjänä.

Harvaviiksinen uhoava ukko vaikuttaa yhtäkkiä aivan säälittävältä. Taidan olla parantunut.