Anonymiteetti bittiavaruuden syövereissä

Henkilöllisyydellä on perinteisesti tarkoitettu sitä, kuka kukin on. Käsite pitää sisällään henkilön määrittävät ominaisuudet – sen kautta ihmiset voidaan nähdä yksilöinä, uniikkeina olentoina. Henkilöllisyys myös määritellään laissa. Sosiaalinen media asettaa kuitenkin käsitteelle aivan uusia haasteita. Mistä tietää, kuka on todellisuudessa kuka? Vihapuhe, rasismi ja feikkitilit ovat vain jäävuoren huippu eri kanavien käyttäjien kohtaamista ongelmista.

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Katri Astala

JOKAISELLA MEISTÄ ON oma someidentiteetti, joka määrittää käyttäytymistämme eri palveluissa. Some tuntuu hämärtävän henkilöllisyyden käsitettä monella tavalla, ja muokkaavan sitä jatkuvasti. Henkilöllisyys onkin käsitteenä kiinnostava ja relevantti juuri sosiaalisen median näkökulmasta. Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

Somessa kaikki eivät myöskään pelaa samojen pelisääntöjen mukaan. Henkilöllisyyden esille tuomisen taso vaihtelee yksilöiden välillä, kuten myös siihen liittyvät vaatimukset eri palveluissa. Esimerkiksi Instagram kannustaa useiden tilien käyttöön, jotka voivat olla anonyymejä. Facebookilla taas on tiukka politiikka henkilöllisyyden suhteen: sen sääntöjen mukaan jopa lempinimen käyttäminen nimenä on kiellettyä ja antaa syyn lukita tai jopa poistaa kyseinen tili.

Anonymiteetti on jatkuva puheenaihe, joka jakaa käyttäjien mielipiteitä. Esimerkiksi europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari ilmoitti Twitterissä 5.1.2019 blokkaavansa jatkossa kaikki nimimerkillä “twiittuilevat” käyttäjät. Jaakonsaari ei selventänyt, tarkoittiko hän twiittuilulla yleistä anonyymien tilien twiittailua vai nimenomaan anonyymien tilien vittuilua. Joka tapauksessa tämä yli 2100 tykkäystä kerännyt julkaisu herätti laajaa keskustelua ja keräsi mielipiteitä laidasta laitaan.

Suomi-Twitterissä monilla tuntuu olevan konsensus siitä, että palvelussa kuuluisi edustaa omalla henkilöllisyydellään. Perusteluiden mukaan jokaisen pitäisi olla vastuussa twiiteistään ja mielipiteistään omalla nimellä ja naamallaan. Tämän uskotaan ehkäisevän myrkyllistä somekulttuuria, kuten vihapuhetta, rasismia ja tahallisen valetiedon jakamista.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen, anonymiteetille voi olla olemassa hyvät perustelut. Nimimerkki toimii monille tapana suojautua vihapuheelta ja henkilökohtaiselta maalittamiselta sekä keinona suojella itseään tai läheisiään konkreettisilta uhkilta. Somevihaa kohdistuu poikkeuksellisen paljon esimerkiksi sukupuoli- ja etnisten vähemmistöjen edustajiin, ja erityisesti mielipiteensä rohkeasti ilmaiseviin henkilöihin, usein itse argumenteista riippumatta.

Esimerkiksi aktivisti Suvi Auvinen kirjoitti Twitteriin Matti Nykäsen kuoleman yhteydessä: “Kuolema ei kyllä tee yhdestäkään naistenhakkaajasta mun sankaria, ei sitten millään.” Twiitti herätti huomattavasti keskustelua ja keräsi palautetta laidasta laitaan. Sen johdosta miesasiamies Henry Laasanen päätti jakaa kuvakaappauksen Auvisen twiitistä seuraajilleen, muun muassa oksennushymiön saattelemana. Seuraavana päivänä Auvinen kertoi saaneensa vuorokauden ajan raiskaus- ja tappouhkauksia yksityisviestein, hänen mukaansa osittain maalittamisen seurauksena. Tapaus kuvastaa erinomaisesti sitä, kuinka todellinen uhka Twitterissä voi tänä päivänä olla mielipiteidensä esiin tuomisessa.

Eri palveluissa ilmentämämme käyttäytyminen viestittää erilaisia peilikuvia henkilöllisyydestämme, ja ne yhdessä kokoavat yhteen digitaalisen tilkkutäkin bittiavaruuden syövereissä kappaleiksi revitystä persoonastamme.

 

VIHAPUHE JA SOMEHÄIRIKÖINTI kaventavat sananvapautta ja ovat vakavia demokratiaongelmia. Anonyymit tilit ovat osa ongelmaa tehden vihapuheen levittämisestä henkilökohtaisesti riskittömämpää. Samalla ne voivat kuitenkin olla ainoa keino monille tuoda mielipiteitään esille ja taistella vihaa vastaan ilman pelkoa itsensä tai läheistensä puolesta.

Nimimerkki KissaOsaaja kertoo twiiteissään käyttävänsä nimimerkkiä, koska on aiemmin joutunut henkilökohtaiseen pelkoon johtaneen häirinnän kohteeksi. “Se oli niin että joko mä oon hiljaa tai pidän mölyä anonyyminä. Jos et halua nimimerkkejä, suosittelen puuttumista misogyniaan, transfobiaan, rasismiin yms. niin nimimerkkejä ei toivottavasti enää tarvita.

Auvisen kaltaiset rohkeasti omalla henkilöllisyydellä, vihapuheesta huolimatta toimivat esikuvat ovat harvassa, ymmärrettävistä syistä. Onkin tärkeää, että vihapuhe ja pelko eivät johda vaikenemiseen ja siihen, että osa mielipiteistä saadaan suodatettua pois. Nimimerkkien käyttöä ei tule ylenkatsoa tai demonisoida. Jos kaikki vihapuhetta ja maalittamista kokevat vaikenevat, ei ole ketään puolustamassa niitä arvoja, joille yhteiskuntamme on rakentunut: sananvapautta ja -vastuuta, demokratiaa, sekä oikeutta elää ilman pelkoa tai uhkaa. Tämän takia tarvitsemme esimerkkejä, jotka kieltäytyvät vaikenemasta.

Toisaalta, toinen tilanne on nähty tiukan henkilöllisyyspolitiikan Facebookissa, jossa säännötkään eivät ole onnistuneet kitkemään ongelmia. Esimerkiksi feikkitilit ja vihapuhe julkisesti omalla nimellä tuntuvat päinvastoin lisääntyneen. Facebook pyrkii nopeaan reagointiin, mutta yli kahden miljardin aktiivikäyttäjän palvelun mekanismit ovat usein hitaita ja kankeita.

Nimimerkillä kirjoittamisella on maamme poliittisessa keskustelussa muutenkin pitkät perinteet. Esimerkiksi presidentti Urho Kekkonen julkaisi kolumneja salanimellä jo 1960-luvulla. Nimimerkeillä onkin oma paikkansa nyt ja todennäköisesti myös pitkään jatkossa. Vaikka vihapuhe ongelmana katoaisi, palvelee anonymiteetti myös montaa hyvää tarkoitusta. Se mahdollistaa matalan kynnyksen vertaistuen, avun hakemisen, ja vapauttaa meidät hetkeksi kuoresta, jota kannamme mukanamme esittämällä muille julkisesti vain palasia henkilöllisyytemme tilkkutäkistä elämää kaunistelevissa somepalveluissa.

Jaakonsaari kieltämättä on oikeilla jäljillä: blokkaaminen on tehokkain keino hiljentää itseensä kohdistuvaa vihapuhetta. Mutta jos aikoo ja haluaa blokkailla, on parempi tehdä se tilin sisällön, ei nimen perusteella.

Tykittelyä ja politiikkaa

Perjantai-ilta. Istun karaokessa. Nyt ei kuitenkaan olla Swengissä tai Mustassa Härässä, vaan Speech Karaokessa.

Karaoke on jokaiselle suomalaiselle tuttu konsepti: enemmän tai vähemmän laulutaitoiset, luultavasti juopuneet ihmiset esittävät vuoron perään omia suosikkikappaleitaan. Perinteisen muodon rinnalle on kehitetty variaatio, josta harvempi lienee kuullut. Mennään puhekaraokeen!

TEKSTI & KUVAT Leo Taanila

OLLAAN LAVAKLUBILLA, Kansallisteatterin alakerrassa. Täällä ei lauleta ikivihreitä, vaan tulkitaan tunnettuja tai vähemmän tunnettuja puheita. Tänään, ensimmäisenä maaliskuuta, teemana on vaalit.

Tapahtumaa vetävät juontaja Julius Valve sekä Pilvari Pirtola alias DJ Nosfe. Juontamisen ohella Valve tulkitsee itse muutaman puheen ja kannustaa esiintyjiä. Pirtola soittaa italodiskoa ja kasaripoppia tauoilla, joita pidetään säännöllisen epäsäännöllisesti.

Speech Karaoken taustalla on ryhmä suomalaisia ja saksalaisia taiteilijoita. Projekti sai alkunsa reilut yhdeksän vuotta sitten, ja ensimmäisen kerran puheita versioitiin Hämeenlinnan taidemuseon ”I am a socialist-anarchist-individual-collectivist-individualist-communist-cooperative-aristocrat-democrat” -näyttelyssä vuonna 2010. Konsepti on uniikki. Valve ei ole kuullut, että maailmalla olisi vastaavia projekteja.

Kello kahdeksalta paikalla on parisenkymmentä henkeä. Valve avaa tilaisuuden esittämällä ensin Pentti Linkolan vihreitä kritisoivan tylytyksen ja sen jälkeen Elinkeinoelämän keskusliiton vaalitavoitteita avaavan Jyri Häkämiehen puheen. Yleisö on vielä hiukan varautunutta.

SPEECH KARAOKE PITÄÄ tukikohtaansa Lavaklubilla. Siellä iltamia järjestetään muutama vuodessa. Lisäksi pyydettäessä reissataan myös festivaaleille. Toukokuussa vuorossa on käynti Saksassa, Oberhausenin lyhytelokuvafestivaaleilla. Vuosien saatossa puhekaraokea on vedetty muun muassa kokoomuksen ja vasemmistoliiton vaaliristeilyillä. Ryhmä on kuitenkin poliittisesti sitoutumaton, ja maksuttomiin tapahtumiin ovat tervetulleita ihmiset kaikista poliittisista kodeista.

”Meillä on ollut puhujina Trumpin kannattajia, keskustalaisia, feministisen puolueen kannattajia, kaikkea”, valottaa Valve.

Konsepti mukailee perinteistä karaokea: valitaan listalta ”biisi”, laitetaan numero lapulle ja kiikutetaan se juontajalle. Jono on kuitenkin lyhyempi, eikä omaa vuoroaan puhujanpöntössä tarvitse odottaa pitkään. Vaihtoehtoja on runsaasti: yli 500 puhetta neljällätoista kielellä. Kaikki settilistan puheet ovat jokaisessa tapahtumassa valittavissa performoitavaksi.

Kullekin kerralle katalogiin lisätään parisenkymmentä teemaan sopivaa puhetta. Ehdotusten lisäksi runsautta valikoimaan syntyy myös työpajoissa, joissa ihmiset pääsevät kirjoittamaan vaikkapa omia manifestejaan.

KUN PUHEITA VALITAAN katalogiin, sensuuria ei ole. Puhumisen monipuolinen maailma ja historia tuodaan julki. Listalta löytyy esimerkiksi rasismia ja misogyniaa sisältäviä puheita. Sisällöltään järkyttävistä puheista annetaan ennakkoon varoitus. Vaalilupauskaraokessa sisältövaroituksia jaetaan pariin otteeseen. Valve kertoo, että Speech Karaoke pyrkii turvaamaan osallistujien mukavuuden. Lavaklubi on myös esteetön.

”Yritän juontajana pitää rennon tunnelman yllä ja tehdä selväksi, että tämä ei ole kiusaamisen tila. Turvalliseen tilaan me ei voida päästä, mutta turvallisempaan kyllä. Sen vakuutan.”

Speech Karaoke -iltojen teemana ovat usein humanitaariset aiheet. Esimerkiksi reilu vuosi sitten järjestettiin Sápmi Speech, jonka puhelistan muodostamiseen pyydettiin apua pohjois-, inarin- ja kolttasaamelaisilta aktivisteilta. ”Jos meillä on poliittisempia teemoja, niin silloin kuratoijina toimivat nimenomaan sen kohteen ihmiset”, kertoo Valve. ”Saadaan kuuluviin oikeasti se saamelaisten ääni, eikä meidän imperialisti-suomalaisten.”

Saatan olla lähempänä herätysjuhlaa kuin koskaan aiemmin elämässäni.

YHDEKSÄÄN MENNESSÄ väkimäärä on tuplaantunut. Seuraa Veltto Virtasen puhe sensuurista, jota Valve kuvailee Speech Karaoken Albatrossiksi – se kuullaan jokaisessa tapahtumassa. Puheen sekavasta sisällöstä on vaikea saada kiinni. Lavalle noussut esiintyjä tavoittaa hyvin Virtasen tajunnanvirtaisen puheen epäloogisuuden. Toistaiseksi illan kovimmat aplodit.

Asetelma Lavaklubilla muistuttaa ehkä hieman enemmän poetry slam -tapahtumaa kuin perinteistä baarikaraokea. Tiskiltä saa toki juotavaa ja naposteltavaa. Yleisö kuuntelee, on keskittynyttä, elää puhujan mukana. Muuta hälinää ei ole. Jopa performanssien sisältö lähentelee paikoin runoutta.

Vaikka osa puheista on alkujaan esitetty vakavasti ja tilanteeseen sopivasti, kontekstista irrotettuina ne kuulostavat järjettömiltä. Populismi näyttäytyy irvokkaana, kun sitä verhoavat vaatteet on riisuttu. ”Jos me litteroimme jonkin hallituskriisiin liittyvän puheen, niin se näyttää tekstinä tuolla ruudulla ihan erilaiselta. Se sanallistuu todellisesti”, toteaa Valve.

Oman viehätyksensä puheisiin lisäävät tekstiruudussa taustalla pyörivät videot. Kuten karaokessa yleensä, videot ovat hämmentäviä, mutta jokseenkin rauhoittavia. Yksi hämmentävimmistä pätkistä nähdään Anne Bernerin Vaalilupaukset 2015 -puheen aikana. Tekstin rullatessa eteenpäin taustalla näkyy kuva eduskunnan istuntosalista, mutta välillä kuvassa välähtää Alienin alien. Kuumottavaa. Brrr.

Atte Jääskeläisen Yle Gate -haastattelun taustalla näkyy Studio Julmahuvista ripattu Jukka Rasilan vääristynyt naama. ”Meidän työryhmään kuuluu useita videotaiteilijoita, joten taustavideot ovat itsetehtyjä. Inspiraatiota niihin on kyllä haettu perinteisten karaokevideoiden estetiikasta”, avaa Pirtola.

ILLAN TEEMAA KUNNIOITTAEN valtaosa esitettävistä puheista on poliittisia. Kuullaan Bill Clintonia, Hansi Harjunharjaa, Minna Canthia, Juhana Vartiaista, Pekka Siitointa. Lavalla käy esiintymässä parisenkymmentä eri ihmistä. Makustelen listalta Alex Jonesia ja Slavoj Žižekiä, mutta jännitys vie voiton. Ehkä ensi kerralla.

Perusvireeltään tämänkertainen vaalilupauskaraoke on humoristinen. Jotkut puheet sisältävät yleisön huudatusta. Nauru raikaa. Joukossa on kuitenkin pari poikkeusta, jotka saavat tunnelman hetkellisesti muuttumaan. Ensimmäisen kerran väkijoukko hiljentyy täysin vakavaksi, kun lavalla tulkitaan Pauliina Feodoroffin puhetta Assimilaatio ylipolvisena kokemuksena. Teksti on rankka – se käsittelee saamelaisnuorten kokemaa väkivaltaa ja rasismia.

Toistamiseen yleisö tuntuu liikuttuvan puolenyön aikaan, kun lavalla tulkitaan yhtä illan harvoista englanninkielisistä puheista, näyttelijä Ashley Juddin alkujaan lausumaa 19-vuotiaan Nina Donovanin kirjoittamaa runoa I Am a Nasty Woman.

Tämä on katarttista.

YKSI ILLAN MIELEENPAINUVIMMISTA esiintyjistä on Petri, joka käy lavalla tulkitsemassa muun muassa perussuomalaisten vaalimainoksen ja sosialistista vallankumousta vaativan puheen. Häntä puhekaraokeen vetää mahdollisuus improvisointiin. ”Helpoin taso on mennä vain lukemaan se puhe. Vähän vaikeampi taso on se, että eläytyy siihen vähän överisti.”

Tyylin ei tarvitse mukailla alkuperäistä esitystä, vaan kontrastin luominen on sallittua. ”Esimerkiksi Halla-ahohan esiintyy ylikorostetusti. Jos sen puheen esittää kuin natsijohtaja, niin siihen saa ehkä erilaisen twistin.”

Petrin esittämä Paavo Järvisen näky -puhe on suorastaan hurmoksellinen. Järvinen on evankelista, jonka uskonnollisella TV7-kanavalla pitämä puhe tarjoaa mahdollisuuden revittelyyn. Saatan olla lähempänä herätysjuhlaa kuin koskaan aiemmin elämässäni. Nyt kuusikymmenpäinen yleisö kuulee Järvisen unesta, jossa Jumala lyö taltallaan Maahan reiän katkaisten samalla planeettamme akselin. Hengästyttää.

Hieman hillitymmällä tyylillä esiintyy Sini, joka käy lavalla viitisen kertaa. Hän kertoo käyneensä Speech Karaoken tapahtumissa jo kahdeksan vuotta sitten, pitäneensä taukoa ja löytäneensä nyt tapahtumat uudelleen.

Myös Siniä viehättää mahdollisuus improvisointiin ja yllätyksiin. Petrin tavoin hän valitsee kussakin tapahtumassa tulkittavaksi puheita, joita ei ole ennen esittänyt. Hauskan ohella Sini kuvailee kokemusta vapauttavaksi: ”Tämä on katarttista. Politiikka on ihmiselle affektiivinen asia, joka ärsyttää ja turhauttaa. Täällä voi vetää raivostuttavan puheen tunteella.”

PUHEITA EI OLE ENÄÄ JONOSSA, ilta lähestyy loppuaan. Valve kysyy, löytyykö vielä innokkaita. ”310!”, huikkaa Petri, ja kapuaa itse lavalle. Kyseessä on jälleen yksi klassikko: sosialidemokraatti Ilkka Taipaleen puheenvuoro koulujen kasvisruokapäivää vastaan Helsingin kaupunginvaltuustossa. Kuten asiaan kuuluu, sisältö on niin sanotusti puhdasta tykittelyä.

Puoli yhden maissa puheet on puhuttu, ja loppuillaksi Lavaklubin täyttää Pirtolan mahtava selektio. Kapuan klubilta Rautatientorille. Vaikka en itse uskaltautunut lavalle asti, huomaan Sinin olleen oikeassa. Puheella on puhdistava vaikutus.

 

Speech Karaoke Lavaklubilla seuraavan kerran 9.5. Vuorossa ilmastonmuutos-ilta Climate Madness.

http://speechkaraoke.org/

https://www.facebook.com/speechkaraoke/

Ettet vain vihaisi – vastine Tutkaimen Punakynä-blogikirjoitukselle

 

Groteski kävi Tutkaimen kesäblogin, Punakynän, viimeisimmän kirjoituksen läpi punakynä kädessä. Anonyymisti julkaistussa kirjoituksessa kritisoidaan yleistä suhtautumista Pride-tapahtumaan ja seksuaalivähemmistöihin liittyvän keskustelun Pride-keskeisyyttä.

TEKSTI Groteskin päätoimitus KUVA Fem-R

KAIKEN KAIKKIAAN punaisen kynän punainen lanka jäi hämäräksi, paitsi entäs minä ja olkaa homot hiljempaa. Tekstissä on useita ongelmallisia väitteitä, joihin Groteskin päätoimitus haluaa tarttua. Väännetäänpä rautalangasta.

PRIDE-TAPAHTUMA ON AINOA SEKSUAALISEN TASA-ARVON KANNATTAMISEN INDIKAATTORI.

Kirjoittaja on huolissaan  siitä, että Pride on ”muuttunut ainoaksi indikaattoriksi seksuaalisen tasa-arvon hyväksynnästä”. Tekstissä ei kerrota, missä tämä ilmiö näkyy, mutta kokemusasiantuntijuutta ei saa tietenkään vähätellä. Tahtoisimmekin tietää, miten tämä ikävältä kuulostava seikka on kirjoittajan elämässä ilmennyt.

Kritiikki Pride-keskeisyydestä on kuitenkin aiheellista, mistä annamme tunnustusta kirjoittajalle  – sateenkaaripesu (tai pinkkipesu) on yhtä lailla ongelmallista kuin H&M:n feministisillä iskulauseilla varustetut t-paidat.

Mutta jos ei-heterouden normalisaatio vaatii Clas Ohlsonin sateenkaaren värisen julkisivun, voisi Groteskin mielestä sanoa, että olkoot.

Kritiikki lähtee kuitenkin outoon suuntaan, kun tekstissä väitetään, että Pride-keskeisyys “luo erilaisista seksuaalisuuksista kuvan Priden ympärillä pyörivänä kulttina.” Sinne tekstin sekin ansio sitten meni.

SEKSUAALIVÄHEMMISTÖIHIN TAI PRIDEEN EI SAA SUHTAUTUA NEUTRAALISTI, JA NEUTRAALI SUHTAUTUMINEN TULKITAAN HOMOFOBIAKSI.

Kirjoittaja palaa uudelleen ajatukseen siitä, että seksuaalivähemmistöihin ja Prideen tulisi voida suhtautua neutraalisti.

Case Ratina on tekstin mukaan osoitus tämän neutraalin suhtautumisen tulkitsemisesta homofobiaksi. Toisin kuin jutussa väitetään, kulkueen aloituspaikaksi kaavailtiin ostoskeksuksen pihaa, ei sisätiloja.

Näemme Ratinan alkuperäisen kannan negatiivisen puolelle kallistuvana: lupa evättiin, eli lupapyyntöön vastattiin negatiivisesti.

On totta, että poliittisen kannanoton vaatiminen perinteisesti politiikan ulkopuolelle jääviksi mielletyiltä tahoilta voidaan nähdä aiheettomana. Toki myös se, kuinka erillään politiikka on muusta elämästä, on kysymys, jonka pohtimiseen voi käyttää vaikka koko opiskeluaikansa. Tai loppuelämänsä.

SEKSUAALIVÄHEMMISTÖT KOROSTAVAT ITSEÄÄN JA SEKSUAALISUUTTAAN LIIKAA, EIKÄ SE AJA TASA-ARVOA.

Punakynä piirtää kuvaa hiljaisesta cis-heterosta, jolla ei ole mitään homoja (eikä toivottavasti muutakaan Pride-väkeä) vastaan. Tämä cis-hetero ei pidä seksuaalista suuntautumistaan maailmaa järisyttävänä asiana.

Neutraalius tuskin kuitenkaan johtuu mistään tietoisuuden ylemmästä tasosta, vaan yhteiskunnan rakenteista.

Tässä pari mielestämme mahdollista selitystä tälle suhtautumistavalle:

  1. Maailma on tehty cis-heteroa varten. Kaikki mainoksista Kelan lomakkeisiin on luotu cis-heteron tarpeita ajatellen. Elämä sujuu mukavasti, kun joka paperissa on ruutu juuri Sinua varten.
  2. Cis-hetero, toisin kuin esimerkiksi transsukupuolinen, on luultavasti saanut määritellä identiteettinsä kuten itse haluaa. Kun kukaan ei kyseenalaista henkilön seksuaalista suuntautumista tai sukupuolta, jää energiaa muuhunkin kuin jatkuvaan kamppailuun olemassaolosta.

On oikeastaan hienoa, että kirjoittaja elää jo maailmassa, jossa heteroudesta poikkeavasta seksuaalisuudesta ei tarvitse pitää kovaa ääntä, ja jossa seksuaalisuuden kirjavuus on luonnollista ja ilman rummutustakin selvää. Vähän niinkuin yksi Groteskin päätoimittajista, joka luuli vain naisen voivan olla presidentti Tarja Halosen pitkän kauden takia. Söpö ajatus, mutta niin viattoman tietämätön sellainen.

Tapauksissa on toki se ero, että Groteskin päätoimittaja oli harhaluulonsa aikaan alakouluikäinen. Me muut päätoimittajat vakuutamme, että hän on sittemmin kohdannut raa’an todellisuuden.

Valitettavasti ääntä on yhä pidettävä – Pride on edelleen paitsi moninaisuuden juhla ja karnevaali, myös muistutus yhä jatkuvasta taistelusta ihmisoikeuksien puolesta. Ja ihmisoikeuksien suhteen on kyseenalaista ”olla neutraali”.

HETEROPRIDE JA PRIDE TULISI ASETTAA SAMALLE VIIVALLE, SILLÄ KYSE ON POHJIMMILTAAN SAMASTA ASIASTA.

Tehdään vielä selväksi, että niin sanottua heteropridea ja Pridea ei voi verrata toisiinsa, ei edes yksittäisen tiedekunnan järjestölehden särmikkyyttä havittelevassa blogikirjoituksessa.

Koska historia sanelee niin. Koska heteroseksuaalisuus ei ollut lain edessä 70-luvulle asti rikos, 80-luvulle asti sairaus, tai ollut WHO:n mielenterveyden tautiluokituksessa vielä peräti muutama viikko sitten. On vasta kahdeksan vuotta siitä, kun Aleksanterinkadun ja Kluuvikadun kulmassa tehtiin kaasuisku Pride-kulkueen aikana.

Kirjoittaja luultavasti on myös tietoinen siitä, että avioliitto samaa sukupuolta olevien välillä tuli lailliseksi vasta viime vuonna, ja että tämänhetkinen translaki edellyttää sukupuoltaan korjaavalta steriiliyttä. Tehtävää on.

Muun muassa siksi Pride-kulkueen vertaaminen protestiluontoiseen pelleilyyn ei käy.

KIRJOITUKSESSA KYSYTTIIN, MITEN NYKYISENKALTAINEN SUHTAUTUMINEN PRIDEEN JA SEKSUAALIVÄHEMMISTÖIHIN VOI OLLA KENENKÄÄN MIELESTÄ TASA-ARVOA.

Vastaus: ei se olekaan. Koska heteroseksuaaliset ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät ole yhdenvertaisessa asemassa keskenään.

Eikä muutos tasa-arvoiseen suuntaan tapahdu olemalla hiljaa, esittämällä, että seksuaalisuus ei ole maailmaa järisyttävä juttu. Muutos ei tapahdu myöskään sorrettuja tai heidän oikeustaisteluaan pilkkaamalla. Ei, vaikka sen tekisi mielestään kuinka nokkelasti.

Korostamme: mielestään. Pseudointellektuellien syytösten ja väitteiden heittely ilman perusteluita ei saa kirjoittajaa vaikuttamaan tarkkanäköiseltä.

Punakynä toivoo, että Pride-tapahtumaan suhtauduttaisiin kuin Hetero Prideen. Me toivomme, että Punakynä-blogin kirjoitukseen suhtauduttaisiin kuin Timo Soinin plokiin: luonnollista ja ihmisyyteen kuuluvaa asiaa pilkkaavana, sortavia rakenteita tukevana ja ajatukseen omasta älykkyydestään rakastuneena.

Niin kornia kuin se onkin, valtsikalaisen tasa-arvon viimeinen virstanpylväs on se, että koko valtsikan on hyväksyttyä nauraa sorretuille. Ainakin Punakynän mielestä.

Tutkain ei ole järjestölehtenä sitoutunut tiettyyn arvomaailmaan tai journalistin ohjeisiin (eikä ole Groteskikaan), mutta toivomme, että se tarkistaa jatkossa hieman tarkemmin bloggaajiensa väitteet. Jotkut arvioivat kirjoitusta satiiriksi. Groteski ymmärtää, että satiiri on vaikea laji. Groteski myös muistuttaa, että jos on pakko tehdä satiiri, se kannattaa tehdä hyvin ja selkeästi.

Groteski on enemmän kuin blogi, joka keskittyy etsimään virheitä maailmasta. Koska yhdenkin ihmisen panos on tärkeä maailman muuttamisessa ja ongelmien ratkaisemisessa, merkkaamme virheet röyhkeästi punakynällä, jotta muutkin ne huomaavat.

Vilma Ikola

Heidi Puomisto

Marissa Rämänen

Pilvi Nikarmaa

Pinja Ylioja

Saatanan saappaat

Kuvittele mielessäsi ylisuuret, mökin kalareissuilla käytettävät, vanhat haisevat nahkasaappaat. Sen jälkeen kuvittele mielessäsi ajatus näiden seksikkyyden perikuvien yhdistymisestä valtaan. Absurdia. Mutta silti täyttä realismia. Miksi?

TEKSTI Akseli Rouvari KUVITUS Helmi Partanen

“Power is a trick, a shadow on the wall, and even a very small man can cast a very large shadow”, todetaan fantasiamaailman valtapeleihin keskittyvässä tv-sarjassa Game of Thronesissa. Mielenkiintoinen kielikuva resonoi tarkemmin pohdittaessa erittäin osuvasti reaalimaailman ja sen poliittisen kentän kanssa.

Tietyt poliittiset voimahahmot onnistuvat luomaan itselleen suuria varjoja. Ei tarvitse miettiä Urho Kekkosta tai Sauli Niinistöä kauemmas. “Poliittiset saappaat”, joita nämä konservatiivisen äijäkulttuurin ilmentymät kantavat mukanaan, ovat kansan ja median silmissä valtavat. Ja näiden aurinkokuninkaina itseään pitävien hahmojen päissä varmasti vielä sitäkin suuremmat. Populismin, arvokonservatismin ja öyhötyksen kukoistaessa Suomen poliittisella kentällä etsivät kansalaiset jälleen messiasta joukostaan johtamaan sen syviä, ”jalomielisiä” rivejä nykypäivän saatanoita, kuten homoja, feminismiä ja ihmisoikeuksia vastaan.

Mikä meitä näissä voimahahmoissa niin kiihottaa? Miksi ylipäätään tarvitsemme vahvoja, konservatiivisissa arvoissa kylpeviä perinteisiä äijäjohtajia täyttämään edellisten jättämiä ”poliittisia saappaita”?

JOS LÄHTEE POHTIMAAN asiaa saappaiden poliittisen metaforan kautta, joutuu toteamaan sen tuottavan lähes yhtä vastenmielisiä mielleyhtymiä kuin Antti Rinteen pekonipasta, taidonnäyte mäntsäläläisen gourmet-kulttuurin huipulta. Nimenomaan saappaat ovat olleet Suomen poliittisessa kulttuurissa hallinneen äijäkulttuurin ilmentymä. Ne ovat historiallisesti olleet maskuliinisen voiman symboli: iso mies yhdistyy isoihin kenkiin, ja fyysinen voimahan on tietenkin valtaa ja johtajuutta parhaimmillaan! Voi hyvä luoja… Jotain kertoo se, miten usein Matti Vanhaseen liittyvässä uutisoinnissa huomioidaan nimenomaan hänen fyysinen kokonsa merkittävänä vahvuutena, vaikka kaverin karisma on muuten verrattavissa kolmanteen kertaan lämmitettyyn paahtoleipään.

Poliitikot ja mediakenttä ylläpitävät retoriikallaan tämän trendin jatkuvuutta. Esimerkiksi puolueen puheenjohtajan vaihtuessa korostetaan usein sitä, miten suuret saappaat uudella on täytettävänään edellisen jäljiltä. Tämä uutisointi oli keskiössä esimerkiksi viime kesäisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen Ville Niinistön vaihtuessa Touko Aaltoon.

Tämä ”pieni lingvistinen detalji”, joka liittyy saappaiden täyttämiseen retoriikkana, saattaa tuntua merkityksettömältä. Todellisuudessa tämänkaltaiset hallitsevat, fyysiseen kokoon ja voimaan liittyvät metaforat kuitenkin ylläpitävät vallitsevaa tilannetta ja edustavat jatkuvuutta. Eli niin kauan kuin on täytettävä saappaita, johdettava äksyllä maskuliinisella auktoriteetilla ja syötävä sydänkohtauksia aiheuttavaa pekonipastaa ollakseen statuksensa arvoinen johtaja, ovat muutoksen mahdollisuudet heikot. Saapasmetafora on vain yksi esimerkki näitä vallitsevia valtarakenteita ylläpitävistä voimista.

Esimerkiksi keskusta on jo vuosikymmeniä etsinyt uutta messiasta Kekkosen valtaistuimelle. Yllättyykö kukaan siitä, että kaikki spekuloidut kandidaatit Paavo Väyrysestä Esko Ahoon ja Juha Sipilään ovat olleet nimenomaan näitä perinteisen, arvokonservatiivisen äijäkulttuurin edustajia?

Poliittisia saappaita pyritään täyttämään mahdollisimman paljon edellisiä hallitsijoita muistuttavilla hahmoilla. Tämä johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa poliittisen historian miesvaltaisuudesta johtuen lähinnä miehet nähdään tulevaisuudessakin ainoina sopivina vaihtoehtoina. Äijät on hallinnu ennenkin, ja siksi äijien on hallittava myös jatkossa, räh räh. Yhtä loogista kuin ajatus krapulan estämisestä tequilaa kittaamalla tai aivovaurion ehkäisemisestä kuuntelemalla Petri Nygårdin tuotantoa. Kaikesta huumoriarvosta huolimatta emme tarvitse politiikkaan enää yhtään lisää näitä itseään jumalan valitsemina kekkosina pitäviä Väyrysiä.

ONNEKSEMME TULEVAISUUS NÄYTTÄÄ tuovan muutosta tähän vallinneeseen kulttuuriin. Vaikka Donald Trumpin valinta ja monet muut kansainvälisen ja kansallisen politiikan trendit taistelevatkin näiden perinteisten, konservatiivisten äijäarvojen puolesta, tuntuvat ne pikemminkin joutsenlaululta ennen uutta aikaa. Saappaiden täyttämisen kaltaiset maskuliiniset metaforat menettävätkin merkitystään oleellisesti, kun johtajuus politiikassa ja taloudessa yhdistyy kategorisesti vähemmän miehiin. Metafora himmenee, kun naiset aletaan nähdä luonnollisena asiana näissä rooleissa yksittäisten poikkeuksien sijaan.

Saappaat retoriikkana näyttävät olevan kuoleva luonnonvarana, ja hyvä niin. Poliittisten johtajien etsiminen täyttämään edellisten saappaita estää muutoksen mahdollisuudet. Kun uusiksi johtajiksi haetaan vain edellisten kaltaisia hahmoja, haikaillaan menneeseen aikaan ja ollaan jo valmiiksi askeleen perässä muutos kun on välttämätöntä, mikäli mielii säilyä relevanttina. Surullisena esimerkkinä tästä menneen haikailusta mainittakoon SDP:n politiikka, joka on Mäntsälän pekonipastakeisarin Antti Rinteen aikana taantunut monilta osin kivikaudelle AY-kähmintöineen ja synnytystalkoineen.

VAIKKA HISTORIAN SANOTAANKIN toistavan itseään, ihmiskunta voi oppia vain virheistään. Saappaiden täyttämisen metaforan maskuliininen historiallinen merkitys on kiistaton. Juuri siksi onkin niin tärkeää kiinnittää huomiota näihin ilmiöihin ja oppia niistä saappaat kun toimivat saatanallisena metaforana myös kaikelle sille taantumuksellisuudelle, jota meidän on syytä halveksua ja inhota politiikassa.

Eräät viisaat miehet ovat sanoneet, ettei tunteen vastakohta ole järki, vaan tunteettomuus. Ja juuri siksi meidän onkin niin tärkeää tuntea.

Juttua varten on haastateltu poliittisen historian professori Pauli Kettusta.

Kuka saa stalkata ja ketä?

Sosiaalisen median ja rajattoman informaation aikakautena stalkkaaminen on entistä helpompaa ja normaalimpaa. Ihmiset jakavat itsestään niin paljon, että monesta voisi tehdä pelkästään Facebook- ja Instagram-tilien perusteella kattavan profiilin harrastuksista olinpaikkaan kolme vuotta sitten kello 23.54.  

TEKSTI Anni Kekäläinen KUVITUS Lumi Hartikainen

Mua kuumottaa kyl aina kun stalkkaan sen Instagramii, et mitä jos vahingossa tykkään jostain kaks vuotta vanhasta kuvasta.

Mietipä hetki, kuinka monen ihmisen someprofiilin olet käynyt läpi viimeisen kuukauden aikana ottamatta heihin koskaan minkäänlaista suoraa kontaktia. Kuinka monia meistä stalkataan meidän itsemme sitä tiedostamatta?

Kysyin ystävältäni hänen mielipidettään stalkkauksen normalisointiin ja romantisointiin. Hänen mukaansa online-stalkkaus on jo niin normaalia, ettei koe sen olevan stalkkausta ollenkaan. Kasuaali stalkkaus on nykypäivää, ja siitä keskustellaan hyvinkin avoimesti kavereiden kesken. Ennen Tinder-treffejä suoritettu muun sosiaalisen median läpi nuuskiminen ja “vahingossa” toiseen törmääminen kirjastossa saattaa olla monen mielestä aivan hyväksyttävää, jopa söpöä. Ehkä se joissain tapauksissa onkin sitä.

Menin tänäänkin Kaisan kutoskerrokseen lukemaan, koska tiedän, että mun ihastuskin opiskelee aina siellä!

Stalkkaus eli vaaniminen on kuitenkin ollut rangaistava teko Suomessa jo vuodesta 2014 lähtien. Vaanimisen tunnusmerkkien täyttyminen edellyttää sen kohteelle ahdistusta ja pelkoa aiheuttavaa toistuvaa uhkailua, seuraaminen, tarkkailu tai yhteydenotto. Syyttäjä voi nostaa syytteen, vaikka asianomainen ei vaatisi siitä rangaistusta. Kaikki stalkkaus ei kuitenkaan aiheuta ahdistusta ja pelkoa, vaan se on syystä tai toisesta aina tapauskohtaista.

Kenen stalkatuksi tuleminen kiinnostaa ja kenen ahdistaa? Jos se söpö henkilö punaisessa villapaidassa, johon törmäsit Kaisan käytävällä, laittaa myöhemmin Instagramissa yksityisviestillä kutsun kahville olosi saattaa olla otettu, mutta jos tunnistat uuden Facebook-kaveripyynnön tulleen siltä viinanhajuiselta ja huonoa iskurepliikkiä heittäneeltä asiakkaalta, on tilanne aivan toinen.

Me oltiin kavereitten kanssa lentokentällä Justinia vastassa, ootettiin ainakin kuus tuntia!

Myös henkilön status vaikuttaa siihen, nähdäänkö stalkkaus normaalina vai pelottavana. Esimerkiksi julkisuuden henkilöiden saapumista lentokentälle on normaalia odottaa sankoin fanilaumoin, mutta jos sosiaaliseen mediaan lennostaan päivittävä yksityishenkilö kohtaisi määränpäässään häntä kentällä odottavan “fanin”, tämän toiminta tuomittaisiin jyrkemmin.

Missä menee raja? Miksi stalkattavan ja stalkkaajan ulkonäkö, sosiaalinen status ja Instagram-seuraajien määrä vaikuttavat asiaan?

Toi ois vähän pelottava  jos se ois joku vanha pappa, mut se on niin söpö et ei ees haittaa.

Ihmiset ovat monessa asiassa kaksinaismoralistisia: tietynlainen käyttäytyminen sallitaan tietynlaisille ihmisille, vaikka toiminta objektiivisesti katsottuna olisikin yleisesti tuomittavaa.

Ensisilmäyksellä kiinnostava ja silmää miellyttävä henkilö saa toimintansa todennäköisemmin anteeksi kuin muut. Monet eivät edes koe julkkisten kasuaalin stalkkauksen olevan vakavaa, sillä he tietoisesti asettavat itsensä julkisuuteen, jolloin heidän täytyy hyväksyä fanien leppymätön into tavata idolinsa ja tietää heidän olinpaikkansa.

Ei vitsi, ois pitäny kierrellä tänään turistikohteita kaupungilla, näin just Snapistä et se oli käyny Tuomiokirkolla ja satamassa!

Myös eri tilanteissa stalkkaukseen suhtaudutaan hyvin eri tavoin. Tinder-deitin taustatutkimus koetaan hyväksyttävänä, sillä pyrkimyksenä on yleensä paitsi varmistaa, että kyseessä oleva henkilö on se, joka hän väittää olevansa, myös esimerkiksi yhteisten mielenkiinnon kohteiden löytäminen. Kaupan myyjän etsiminen sosiaalisen median kautta taas nähdään pelottavana, sillä hänen profiilinsa on voitu etsiä hyvin pienen informaation perusteella.

Mun kaveri vois liittyy FBI:hin sen stalkkaustaidoilla.

Tätä kasuaalia, nykypäivänä normaalia ja jopa romantisoitua stalkkausta on vaikea enää verrata rikolliseen vaanimiseen. Ilmiöiden erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole helppoa. Se, mikä stalkkauksen kohteesta tuntuu imartelevalta, voi näyttäytyä esimerkiksi tämän ystävälle vaarallisena ja pelottavana, sillä kokemukset ovat niin subjektiivisia. Rajanvetoa ei voi tehdä toisen puolesta ja absoluuttista rajaa tuskin on olemassa.