Some pilalla

Teksti: Erik Räsänen Kuvat: Ella Kokkonen

Sosiaalisen median piti tuoda maailma yhteen, mutta se näyttääkin repivän kaiken pirstaleiksi. Internetin jätit eivät ole kyenneet lunastamaan lupauksiaan.

Erään valtakunnan suurimpiin kuuluvan sanomalehden Facebook-mainos kehottaa katsojaa tukemaan laadukasta journalismia tilaamalla lehden.

Jokainen kommentoija ei ole samaa mieltä lehden laadusta. Arto kertoo näkemyksensä journalismin nykytilasta: ”Työpaikkani on ollut usein esillä tämän lehden jutuissa. Joudumme jatkuvasti korjaamaan virheellisiä tietoja, joita meistä esitetään, kun laiskat toimittajat eivät vaivaudu selvittämään asioiden todellista tolaa.” Kommentti on saanut parikymmentä tykkäystä

Artoa ei oikeasti ole olemassa.

Arton Facebook-profiilia tarkastellessa voi huomata käyttäjätunnuksen olevan vasta muutamia viikkoja vanha. Hän ei ole lisännyt itsestään kuvaa. Hänellä on vain seitsemän Facebook-kaveria. Kaverit ovat Arton kaltaisia kuvattomia profiileja tai suomalaisia julkisuuden henkilöitä, jotka tuhansista Facebook-kontakteistaan päätellen hyväksyvät kaverikseen kenet tahansa.

Jäljet johtavat Pietariin

On todennäköistä, että Arton takana on pietarilaisen trollitehtaan työntekijä. Niin kutsutuista trollitehtaista syötetään maailmalle Venäjän hallinnolle myönteistä propagandaa, kuten valeuutisia ja keskustelupalstojen täyttämiä virallista linjaa mukailevia mielipiteitä.

Verkkoon vuotaneista asiakirjoista huolimatta Venäjän kansainvälisestä informaatiovaikuttamisesta tiedetään edelleen yllättävän vähän mitään varmaa. Suorien yhteyksien osoittaminen Kremliin onkin hankalaa. Työntekijöillä ei ole työsopimuksia ja palkka maksetaan pimeästi käteisellä. Taustalla olevat yritykset ovat yksityisiä eikä niitä voi suoraan yhdistää hallintoon.

Informaatiovaikuttamisen toinen vaikeus on erottaa propagandistin ja propagandan levittäjä toisistaan. Taitavasti räätälöidyt valeuutiset, provosoivat kommentit ja Internet-maailman tunkioilla liikkuvat huhut iskevät aina jonkun maailmankuvaan – jokainen potaskan levittäjä ei kuitenkaan ole trolli, vaan joukossa on oikeita ihmisiä, jotka aidosti uskovat sanomaansa. Valeprofiilin ja tavallisen kansalaisen erottaminen toisistaan ei läheskään aina ole yhtä helppoa kuin Arton tapauksessa.

Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan informaatiovaikuttamisen tehtävä on moninainen. Väärän tiedon ei oleteta syrjäyttävän oikeaa – näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Valheet ja provosoiva kirjoittelu ennemminkin hämärtävät totuutta. Vaikka propagandan kohde ei uskoisikaan valheellista sisältöä, propagandistin tavoite toteutuu kohteen tehdessä myönnytyksiä: ”ei valtavirtamediakaan aina kerro kaikkea”. Informaatiovaikuttaminen nakertaa asteittain luottamusta viranomaisiin ja mediaan.

Ongelma on sosiaalisessa mediassa itsessään, sekä sen toimintalogiikassa.

Sananvapauden voi kääntää itseään vastaan

Vuonna 2012 Facebookin perustaja Mark Zuckerberg kirjoitti innostavasti sosiaalisen median verkostoja luovasta ja ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta. Sosiaalinen media näyttäytyi Zuckerbergin visiossa sanomalehden tai television kaltaisena maailmaa mullistavana keksintönä, joka antaisi unohdetuille äänen, yhdenvertaistaisi maailmaa ja veisi yhteiskuntia eteenpäin: ”Maailmassa on valtava tarve, ja on valtava mahdollisuus saada kaikki maailman ihmiset liitettyä yhteen, antaa kaikille ääni ja auttaa yhteisöä kohti tulevaisuutta.”

Kaikkien äänten saaminen kuuluviin on kaunis ajatus. 2010-luvun alussa arabikevät loikin utopistisia toiveita sosiaalisen median vapauttavista vaikutuksista, jotka tekisivät maailmasta demokraattisemman ja paremman. Vuosikymmenen loppupuolella herättiin siihen, ettei lupauksia kyetty lunastamaan. Arabikevätkin lässähti nopeasti, kun entisten hirmuhallitsijoiden valtatyhjiöitä astuivat täyttämään uudet diktaattorit ja ääriliikkeet.

Sananvapautta yritetään rapauttaa kääntämällä se itseään vastaan. Valeuutissivustot ovat tästä keskeinen esimerkki.

Printtimedian kärsiessä lukijoiden ja mainostajien kadosta tulovirrat ehtyvät. Hektinen verkkotoimittaminen pakottaa toimittajat hutkivaan pikajournalismiin, klikkiotsikoihin ja kärjistyksiin huolellisen ja analyyttisen taustoittamisen sijasta. Perinteiseltä medialta vaaditaan enemmän kuin koskaan – ja samaan aikaan uutisista ei olla valmiita maksamaan.

Valeuutiset hyödyntävät median murroksen aiheuttamaa journalismin alennustilaa. Ne provosoivat, ne reagoivat nopeasti, ne väittävät ilman journalistista vastuuta jotain, mitä ammattitoimittaja ei artikkeliinsa kirjoittaisi. Perinteisillä mediataloilla on journalistiset vastuunsa, joita itseään vaihtoehtomedioiksi kutsuvat valeuutissivustot eivät suostu kantamaan.

Valeuutiset ja sosiaalinen media elävät toisistaan kuin kukat ja mehiläiset. Valeuutisten logiikka nojaa sosiaalisen median logiikkaan: jutut kirjoitetaan muka paljastaviksi (”tästä valtavirtamedia vaikenee”) ja tunteita kiihottaviksi, jolloin ne saavat tykkäyksiä ja jakoja. Facebookin kaltaiset sivustot taas haluavat, että palvelussa vietetään mahdollisimman paljon aikaa. Vaikka vaihtoehtomedioiden sisältö olisi selkeästi valheellista ja arveluttavaa kansankiihotusta, sisältöjen poiskitkeminen palveluista voisi johtaa käytön vähenemiseen. Lisäksi miljardien tunnusten valvominen on teknisesti mahdotonta. Sananvapauden verhon taakse piiloutuminen on helpompaa.

Facebookinkaan sanan- ja julkaisuvapauden käsitys ei ole koskaan ollut täysin rajoittamaton. Käyttöehdoissaan palvelu suhtautuu alastomuuteen ja seksuaaliseen sisältöön tiukemmin kuin lainsäädäntö useimmissa länsimaissa vaatisi. Facebook tai sen omistama Instagram eivät salli Free the Nipplen kaltaisten liikkeiden sisältöjä, sillä ne olisivat tiukan puritanistisia amerikkalaisia arvoja vastaan. Liian roisi sisältö voisi karkottaa käyttäjät – ja rahat, joita he palvelulle käytöllään takovat.

Jihadismipropagandaa sananvapauden nimissä

Twitter on tullut tunnetuksi keskimääräistä laveammasta sananvapauskäsityksestään. Palvelu on nähnyt yllättävän radikaalitkin mielipiteet, kuten oikeistoradikalismin, osana yhteiskunnallista keskustelua, jota se haluaa alustana olla mukana rakentamassa. Twitterin rajoittamaton julkaisuvapaus johti siihen, että palvelusta kasvoi vuosina 2013–2015 Isisin ja muiden jihadistijärjestöjen keskeinen viestintäkanava.

Sananvapauskäsitys ilman siihen liittyvää vastuuta ja palvelun helppokäyttöisyys johtivat jihadistisen terroritoiminnan aktiivisimpina vuosina jihadistitilien räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkijat ovat kyenneet jäljittämään Twitteristä kymmeniä tuhansia Isisille myönteisiä tilejä. Osa Irakiin ja Syyriaan lähteneistä Isisin vierastaistelijoista kohosi tuhansien seuraamiksi vaikuttajiksi twiittaamalla kuvia elämästään Isisin julistamassa kalifaatissa.

Facebook alkoi reagoida terroristiseen propagandaan palvelussaan vuonna 2014 sulkemalla Isisille myönteisiä tilejä. Twitter ei kuitenkaan suostunut muuttamaan politiikkaansa, vaan piti härkäpäisesti kiinni vapaan keskustelun ihanteestaan. Täyskäännös nähtiin alkuvuodesta 2016, kun palvelu yllättäen ilmoitti sulkeneensa 125 000 profiilia terroristisen sisällön vuoksi. Voi pohtia, olivatko Pariisin iskut täyskäännökseen johtanut viimeinen tikki. Twitterin käytön on arveltu edesauttaneen iskujen toteuttamista.

Kritiikin yltyessä Twitter alkoi poistaa myös äärioikeiston sisältöä loppuvuodesta 2017. Uusien tilien luominen on kuitenkin helppoa – niin terroristien kuin äärioikeistonkin kissa ja hiiri -leikki alustan kanssa jatkuu edelleen.

Kuherruskuukausi alkaa olla ohi

Vuosikymmenen vaihduttua puheet teknologian ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta ovat kaikonneet. Mark Zuckerberg joutui huhtikuussa 2018 Yhdysvaltain kongressin eteen vastaamaan syytöksiin, joiden mukaan Facebookista vuodetun datan avulla Cambridge Analytica -konsulttiyhtiö oli manipuloinut Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionissa pysymisestä. Kuulemisessaan Zuckerberg ei kannattanut lainsäädännöllä tehtäviä interventioita yhtiönsä toimintaan. Yhtiön oman sääntelyn pitäisi riittää.

Kaksi vuotta kuulemisen jälkeen voidaan nähdä, mitä oma sääntely on tarkoittanut: vastuu sisällöstä on sysätty käyttäjille. Ei-halutusta sisällöstä voi tehdä ilmoituksen, mutta takeita sen poistumisesta ei ole. Yhteisöpalvelut synnyttävät ja ylläpitävät algoritmeillaan sosiaalisia kuplia, jotka pirstovat ihmisten mediamaisemaa ja maailmankuvaa. Äärijärjestöjen propaganda leviää niissä edelleen. Sosiaalinen media ei tuonutkaan maailmaa yhteen, vaan on repimässä sitä pirstaleiksi. Vihapuhe ja valheet jatkavat leviämistä – koronapandemian kaltainen poikkeusaika näyttäisi jopa pahentaneen tilannetta.

Pandoran lippaan sulkeminen voi olla mahdotonta. Yhteiskunta ja yksilöt ovat jo kasvaneet sosiaalisiin medioihin kiinni. Yhtiöt eivät tule muuttamaan toimintaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitaan yhteisön ja lainsäädännön tukea. Siihen asti Arto kumppaneineen jatkaa demokratian nakertamista pala palalta luomalla epäluuloa yhteisöä, sanomalehtiä ja viranomaisia kohtaan.                

”Liiku nopeasti ja riko asioita” tuli tunnetuksi Zuckerbergin mottona 2010-luvun alussa. Kongressin kuulemisen jälkeen The Observer -lehti totesi osuvasti pääkirjoituksessaan, että Zuckerberg tuli tuskin ajatelleeksi liberaalin demokratian olevan yksi asia, jonka hän saattaa rikkoa.

Periikö rehellisyys maan?

Teksti: Silja Laaksoharju Kuva: Anna Enbuske

Marraskuussa vuonna 2016 Oxfordin sanakirja valitsi vuoden sanakseen käsitteen post-truth, totuudenjälkeinen. Siitä lähtien politiikassa ja sitä käsittelevässä journalismissa ei olla paljoa muista teemoista puhuttukaan – Donald Trumpin räikeä epärehellisyys, Brexitiä siivittäneet valheet, informaatiosota ja valeuutiset… Koskaan ennen ei rehellisyydelle ole ollut samanlaista tilausta kuin nyt, valheiden ja epävarmuuden aikakautena. 

Rehellisyys on vuosikymmenestä toiseen ollut suomalaisille yksi tärkeimmistä kansallisista arvoista. Palautamme kadulle tippuneet lompakot tunnollisesti omistajilleen, jätämme arvotavarat vartioimatta kirjastoon ja sanomme asiat suoraan – paitsi yksityiselämässä, myös institutionaalisella tasolla. Suomalaiset saavat olla ylpeitä oikeuslaitoksesta, joka Maailman talousfoorumin mukaan on yksi maailman riippumattomimmista. Transparency Internationalin mukaan Suomessa on kolmanneksi vähiten korruptoitunut hallinto maailmassa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Klaus Helkama sanoo Helsingin olevan maailman rehellisin pääkaupunki. Eurostatin, Reuters Instituten ja Euroopan komission mukaan suomalaiset luottavat muita enemmän myös poliisiin, uutisiin ja muihin ihmisiin. Vaikka suomalaisille rehellisyys on ilmeisen tärkeä arvo, politiikka puolestaan on alue, jota on kautta aikojen pidetty epärehellisen juonittelun kenttänä, ”politiikan pelinä”. 

Vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen.

Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta nostaa esiin kysymyksen siitä, onko politiikka ikinä oikeastaan ollutkaan rehellistä. Cicero sanoi jo ennen ajanlaskumme alkua, ettei ”mielipiteensä takana seisomista ole koskaan luettu ansioksi poliittisille johtajille”, ja samalla linjalla ovat jatkaneet myöhemmätkin poliittiset ajattelijat. Syvä epäluottamus politiikkaa kohtaan ei ole kummunnut tyhjästä – vaikka ”valta korruptoi” on tunnettu klisee, sen totuusperä on todistettu useissa kokeellisissa tutkimuksissa. Tilburgin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen. Ehkä siis pidämme politiikkaa kierona, koska siihen todella liittyy kieroilua. Stubb ja Sipilä voivat poseerata ”koulutuksesta ei leikata” -kylttien kanssa ja seuraavassa hetkessä säästää opintotuesta 70 miljoonaa euroa, eikä kukaan oikeastaan ole yllättynyt. Kun poliitikkojen rikottujen lupausten laskemiseen eivät riitä yhden tai kahdenkaan käden sormet, epärehellisyys on helppoa julistaa poliittisen vallan sivutuotteeksi. 

Toisaalta populismin nousu politiikassa on muuttanut käsityksiä epärehellisyydestä. Vaikka poliitikkojen lupauksia ei ole pidetty muutenkaan kovin korkeassa arvossa, populistipoliitikoihin vaikuttaa kohdistuvan erilaiset odotukset kuin muihin. Donald Trumpilta eivät odota rehellisyyttä edes hänen omat kannattajansa, eikä perussuomalaisten arvion maahanmuuton kustannuksista ole välttämättä tarkoituskaan perustua kokonaisuuden huomioon ottavaan tieteeseen tai tutkimukseen. Rehellisyys loistaa poissaolollaan, mutta sen tilalle ovat nousseet muut arvot: ”me ja ne” -vastakkainasetteluun perustuva kahtiajako, nationalismi ja eliitin vastaisuus. Monelle äänestäjälle nämä asiat ovat osoittautuneet rehellisyyttä ja faktapohjaisuutta tärkeämmiksi, mutta voiko heitä syyttää siitä, jos politiikka ei ole alun perinkään vaikuttanut rehelliseltä? Äänestäjien on entistä helpompi hypätä oikeistopopulistien kelkkaan, jos rehellisyys politiikassa hylätään lopullisesti – eihän totuudenjälkeisenä aikana poliittisen puheen enää tarvitse olla totuudenmukaista.

Sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää.

Identiteettipolitiikka on käsite, jota totuudenjälkeisyyden ohella usein kuulee heiteltävän ilmoille. Jos politiikkaa ei siis enää tehdä ideologiselta pohjalta, vaan ominaisuuksien mukaan, olisiko mahdollista, että rehellisyys voisi vielä nousta kokoavaksi identiteetiksi? Politiikassa vaikuttaa olevan tilausta ryhmälle tai henkilölle, joka onnistuisi vaikuttamaan luotettavalta, lahjomattomalta ja vilpittömältä – ja todella olisikin sitä. Politiikan sisältä tällaisia hahmoja on vaikeaa nostaa esiin. Lähimmäksi pääsee tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka on pitkäjänteisellä tyylillään onnistunut vakuuttamaan suomalaiset luotettavuudestaan ja noussut siten presidenttinä valtaisaan kansansuosioon. Niinistön kaltaiset hahmot ovat kuitenkin vähissä. Osa perussuomalaisten menestystä on epäilemättä heidän kykynsä profiloida itsensä aidompana kuin muut puolueet, mutta liberaaleja ja vihreitä aatteita kannattaville äänestäjille rehellisyyttä korostavia vaihtoehtoja ei juuri ole. Tällainen rehellisyyttä korostava ryhmä voisi nousta myös politiikan ulkopuolelta, mutta toistaiseksi suuren mittakaavan aloitteita ei ole nähty. Ehkä rehtiyttä ei vain koeta riittäväksi pohjaksi politiikan teolle.

Tietyissä tilanteissa rehellisyys yhä nousee entiseen arvoonsa. Mikael Jungner on jaotellut epärehellisyyden politiikassa kolmeen kategoriaan: tietämättömyyteen, sumuttamiseen sekä suoranaiseen valehteluun. Näistä viimeisin oli kyseessä, kun kaupunginvaltuutettu Abdirahim ”Husu” Hussein kertoi viime syksynä poistaneensa rasistisesti käyttäytyneen matkustajan taksinsa kyydistä, vaikka näin ei tosiasiassa ollut tapahtunut. Asiasta syntynyt kohu johti lopulta Husseinin määräaikaiseen erottamiseen SDP:n valtuustoryhmästä – syynä oli luottamuspula. Husseinin toiminta herätti hyvinkin vihaista somekeskustelua ja valehtelu tuomittiin laajalti. Suoranainen valehtelu varsinkin näin tunteita herättävässä asiassa siis todellakin nosti suomalaisten niskavillat pystyyn, mutta miksi? Voiko suomalaisia syyttää tekopyhyydestä, jos epärehellisyys tuomitaan vain tietyissä tilanteissa tai tiettyjen henkilöiden kohdalla? Valehtelusta kiinnijääminen ei näytä poliitikon ansioluettelossa hyvältä, mutta silti sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää. Suomalaisten suhtautuminen tähän tuntuu toisinaan ristiriitaiselta.

Rehellisyydellä on aina ollut politiikassa kaksijakoinen luonne. Poliitikot rakastavat näyttää olevansa suoraselkäisiä ja luotettavia. Vaalimainoksissa usea ehdokas kuvailee itseänsä rehdiksi tai aidoksi. Toisaalta Husu Husseinin kaltaisissa tapauksissa luottamustehtävää rikkonut kansanedustaja tuomitaan paholaisesta seuraavana. Kansalaiset pitävät poliitikkoja kieroilevina, epärehellisinä ja kaksinaamaisina – ja poliitikot paitsi tietävät tämän, myös käyttävät sitä hyväkseen mustamaalatessaan kilpailijoitaan. Rehellisyys näyttäytyy tässä valossa saavuttamattomana ideaalina ja tyhjänpäiväisinä korulauseina, joiden merkitys vähenee entisestään totuudenjälkeisenä aikana. Vaikka tietty juonittelu onkin aina kuulunut osaksi politiikkaa,  ei rehellisyys välttämättä ole menettänyt merkitystään suomalaisten sydämissä. Päinvastoin, tällaisena aikakautena on entistä tärkeämpää, että voimme jatkossakin luottaa oikeuslaitokseemme, poliittisiin instituutioihimme ja siihen, että kadulle pudonnut lompakko palautuu omistajalleen. Jos rehellisyys siis perii maan, on meidän tehtävämme pitää huolta siitä, millainen tuo perintö on. 

Kansallisen identiteetin häilyvä verho modernismin dystopiassa

Kun jenkkipolitiikan nouseva supertähti, demokraattien progressiivista siipeä edustava edustajainhuoneen nuorin jäsen Alexandria Ocasio-Cortez jakaa Twitterissä (7.2.2020) The New York Timesin Suomen tulevaa perhevapaauudistusta käsittelevän artikkelin, riemu repeää ja taivas halkeaa palasiksi. Ei saatana. Suomi mainittu! TORILLE!

Teksti: Akseli Rouvari Kuvat: Elina Tuominen

Suomalainen mielenlaatu on kummallinen. Kansa, jonka ”I don’t give a fuck” -asenne tiivistyy usein kimiräikkösmäiseen välinpitämättömyyteen, hakee suorastaan maanisesti muiden hyväksyntää ja mehustelee päivätolkulla, kun se noteerataan oman kuplansa ulkopuolella. Suomi mainittu. Mistä ihmeestä tämä jo kansallispiirteeksi – ja itseironiseksi meemiksi – muodostunut tapa kumpuaa? Ja mikä ihme, tai kuka, määrittelee mielenlaatuamme, ja millaisia suomalaisuuden aspekteja heijastelemme sisältämme?

Heti alussa tulisi tietysti määritellä, mitä tarkoitetaan Suomen kansalla, suomalaisuudella, tai suomalaisella asenteella ylipäätään. Eikä se määrittely ole missään nimessä helppoa puuhaa, ainakaan tässä kontekstissa. Tyydytään siis tyypilliseen valtsikalaiseen tapaan toteamaan: sosiaalisia konstruktioita kaikki. Lienee tässä tilanteessa siis mielekkäintä käsitellä aiheita stereotypioiden tasolla näennäisen kaikkivoipaisuuden kusettamisen sijasta. Tässä siis kaksi senttiäni asiasta: suomalaisuus on monimuotoista ja monipuolista. Lopulta se on kuitenkin kapitalistis-nationalistisen järjestelmän luomaa kollektiivista individualismia, kuten kaikkien muidenkin länsimaisten valtioiden identiteetit. Se ei tietenkään ole kategorisesti huono asia, mutta ehkä juuri tämän takia pyrimme tekohengittämään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia. Kylmä fakta on vain se, että ei, me emme ole. Emme yhtään sen erilaisempia kuin Joe Bidenin ainakin viisi kertaa mikrossa lämmitetyt poliittiset, ”freesit” uudistukset, suhteessa Hillary Clintonin vastaaviin ummehtuneisiin raikkauden tuulahduksiin neljä vuotta sitten.

–pyrimme tekohengittämään kuvitelmaa siitä, että olisimme suomalaisina jotenkin poikkeuksellisia tai erilaisia.

Jätetään kuitenkin kulttuurillinen (ja poliittinen) nihilismi sikseen (vaikka kaikki onkin poliittista), ja keskitytään hetki suomalaisuuden kulttuuriin. Ainakin omasta egosentrisestä näkökulmastamme katsottuna on selvää, että suomalaiset ovat erikoinen kansa erikoisella kulttuurilla ja erikoisilla perinteillä varustettuna. Tai ainakin me itse haluamme ajatella niin, ja sitä kautta harrastamme tähän liittyvien stereotypioiden vahvistamista. Meillä on rakkaita perinteitä kuten saappaanheitto ja eukonkanto, mämmi ja sauna, terva ja sukset, Nokia ja northern lights. Suomi tunnetaan myös hevimusiikista, pitkistä ja kauniista talvista (natiivin naurua tähän väliin), huonosta nykymenestyksestä niin urheilussa kuin Euroviisuissa (ennen oli kaikki paremmin!!1!), ja tietenkin Kalevalasta. Kulttuurimme ominaispiirteet sekä perinteet ovat suomalaisille tärkeitä, ja niitä vaalitaan ihan syystä. Mikään ei voita lauantai-illan saunaa, juhannusmökkiä, tai iltapäivälehtien lukemista pääsiäisen aikaan, kun saa todistaa Juha Miedon syövän jo neljättäkymmenettä tuokkosellista mämmiä. Tai mikä parasta: kun pääsee katsomaan sitä oikein suorassa lähetyksessä telkkarista parhaaseen katseluaikaan! (Enbuske, Veitola & Salminen, 13.4.2017)

Toisaalta kun mietitään, mikä on relevantimpaa suomalaisuuden kannalta kuin yksittäiset hassutukset ja perinteet, nousee esille kiistämättä moderni kansallisvaltio kulmakivineen. Voimme varmasti olla ylpeitä huomatessamme, että postmodernia suomalaisuutta edustavat oikeastaan parhaiten arvot ja saavutukset, joiden varaan maamme valtio- ja yhteiskuntajärjestelmä on rakennettu. Hyvinvointivaltio, maksuton koulutus, sukupuolten välinen tasa-arvo, globaalilla sekä länsimaisellakin mittakaavalla pienet tulo- ja luokkaerot, oikeusvaltio, toimiva demokratia. Muun muassa. Monissa näistä Suomi on usein profiloitunut edelläkävijänä, ja maabrändimme nojaa vahvasti hyvinvoivaan suomalaiseen, maailman onnellisimpaan kansaan ja ”maailman parhaaseen maahan”.

Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla?

Suomalaisuuden brändäys onnellisuuteen ja hyvinvointiin on perisuomalaisen mielenmaiseman stereotypiaan peilaten kiinnostava. Tunnemme perinteisesti paremmin tarinat tuhansien murheiden maasta, jossa kaikki joululaulut kulkevat mollissa ja yhteisiin juhliin mennään murjottamaan, jossa tilastot perheväkivallasta ja miesten itsemurhatilastot ovat huolestuttavan korkeita, ja jossa kokonaisen sukupolven kokemia sotatraumoja on purettu seuraaviin jo 40-luvulta asti. Yritetäänkö tätä stereotyyppistä stigmaa kompensoida pois korostamalla ulospäin suomalaisten hyvinvointia ja sitä, miten meillä kuitenkin on kaikki tosi hyvin?

Toisaalta tilastot eivät valehtele, ja niissä Suomi kiistämättä pärjää aivan helvetin hyvin. YK:n onnellisuusraportti vuonna 2019 paljasti Suomen olevan maailman onnellisin maa jo toista vuotta putkeen ennen Tanskaa, Norjaa ja Islantia – maita, joita usein tunnumme katsovan ihaillen ylöspäin. Entä mitä kaikkea muuta erilaiset indeksit ja arviot osoittavat Suomesta? Suomi on maailman vakain valtio (Fragile States Index 2018), Suomi on maailman vapain maa (Freedom in the World 2018), Suomi on maailman turvallisin maa (The Travel and Tourism Competitiveness Report 2017), Suomessa on maailman paras hallinto (The Legatum Prosperity Index 2018: Finland), ja Suomi on maailman neljänneksi paras maa (The Good Country Index). Nämä siis aivan jäävuoren huippuna lukuisten tunnustusten joukosta.

Ovatko tarinat synkästä ja karusta suomalaisuuden perinteestä siis vain tarinoita, ja negatiiviset stereotypiat todella vain… stereotypioita? Miksi ihmeessä synkkyys ja pahoinvointi nähdään sisäänpäin suomalaisuuden ytimenä, vaikka paperilla meillä menee niin hyvin niin monilla mittareilla? Eivätkö tilastot näytä pahoinvointiamme, vai onko pessimismi sittenkin onnellisuuden avain? Vai onko pessimismi pelkästään luomamme kulttuurillinen kokemus, taas yksi konstruktio?

Ken tietää. Se, mikä on kuitenkin varmaa, on että aiemmin sivuttu suomalainen hyvinvointivaltio on aidosti maailmanlaajuisesti tunnettu ilmiö, johon viitataan esimerkiksi jenkkien poliittisella kentällä säännöllisesti, niin hyvässä kuin pahassa. Demokraattien presidenttiehdokkuutta tavoitteleva Bernie Sanders on esimerkiksi käyttänyt poliittisten uudistuksiensa, kuten kaikille ilmaisen julkisen terveydenhuollon (Medicare for all), ja maksuttoman koulutuksen referenssinä suomalaista hyvinvointivaltiota ja sen mekanismeja. Erityisesti suomalainen koulutus, terveydenhuolto ja hyvinvointivaltio nähdään maailmalla edistyneinä mekanismeina – utopioina – ja Pohjoismaat yleisesti monien ihanneyhteiskuntina. Toki aina löytyy myös niitä, joille yhteiskuntamme näyttäytyy pikemminkin painajaisena. Vaikka PISA-tulokset laskevat ja koulutuksesta on leikattu massiivisesti viimeisen kahden vaalikauden aikana, suomalainen koulutus ja sen laatu ovat maailmalla laajalti tunnettuja. Ne ovatkin todellisia suomalaisuuden perinteitä, joiden varaan yhteiskuntaamme on rakennettu pitkään, ja joiden arvo tunnustetaan globaalisti sekä lokaalisti, poliittisen kentän laidalta laidalle, toki pienin varauksin. Samaan kategoriaan kuuluvat myös hyvinvointivaltion muut turvaverkot, kuten sosiaaliturva ja lähes maksuton julkinen terveydenhuolto. Muun muassa näistä palikoista rakentuvat moderni suomalaisuus ja modernin suomalaisen yhteiskunnan kruununjalokivet.

Suomalaisten stereotyyppiset toimintatavat ilmenevät varsin usein myös valtion itsensä toiminnassa. Jos suomalaiset nähdään ulkopuolelta katsottaessa usein ujona kansana, joka ei tee itsestään numeroa tai muutenkaan ota vahvasti kantaa suuntaan tai toiseen, voi Suomen valtiosta poliittisessa mielessä sanoa aivan samaa. Juupas-eipäs-kansa, joka kuuluu Euroopan unioniin, mutta ei silti ole valmis ottamaan siellä aktiivista roolia, höpisee ristiriitaisia NATO-optioista, veljeilee milloin Yhdysvaltojen, milloin Venäjän ja milloin Kiinan kanssa. Selkeästi siis tyyppi, joka haluaa miellyttää kaikkia ja olla suututtamatta ketään. Suomi juhlii rooliaan maailman läpinäkyvimpänä valtiona ja demokratian luvattuna maana, mutta rahtaa opportunistisesti pandoja Kiinasta Ähtäriin ja kiillottaa Xi Jinpingin kenkiä kielellään. Sellaista suomettumisen perinnettä, joka elää ja kukoistaa edelleen. On tietenkin totta, että Suomi kokonsa ja maantieteellisen sijaintinsa vuoksi joutuu tekemään kompromisseja. Sopii kuitenkin miettiä, mitkä ovat ne länsimaiset jakamattomat arvot, joiden edistämiseen Suomi haluaa sitoutua globaalisti.

–tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa.

Tämän demokratian ja oikeusvaltion ihmemaan historiasta löytyy kyllä muutenkin lievästi sanottuna kyseenalaisia asioita. Lintukotomme muun muassa taisteli Natsi-Saksan lipun alla toisessa maailmansodassa, maatamme hallitsi käytännössä yksinvaltias yli 25 vuoden ajan vuoteen 1982 asti ja homoseksuaalisuus määriteltiin rikokseksi vielä vuonna 1971. Suomi on tietysti hyvin eri maa tänä päivänä kuin noina aikoina, mutta nämä seikat osoittavat arvokkaiden ja kauniiden perinteidemme sekä periaatteidemme haurauden. Sitä sopii muistella tänään, kun monet jakamattoman tärkeistä arvoistamme tulevat avoimesti kyseenalaistetuiksi tiettyjen poliittisten tahojen toimesta, ja ovat pahasti vaakalaudalla useissa Euroopan valtioissa.

Nihilismi, pessimismi ja kriittisyys sikseen, tämän matkan jälkeen on helppo todeta, että kyllä suomalaisuus jotain tarkoittaa. Kaikki nämä sosiaaliset konstruktiot, kaikki nämä kuvitellut yhteisöt – ehkä niissä sittenkin on jotain. Koska mitä me olisimmekaan ilman yhteisöjä. Ilman eksistentialismiamme kuvittavia ja historiallista jatkumoamme rakentavia perinteitä, ja ilman sen kaiken mahdollistavaa kattoa, kulttuuria. Ja tämän kaiken merkitys konkretisoituu meille ennen kaikkea, koska, Kjell Westön hienon, modernin suomalaisen klassikkoromaanin päätössanoja siteeraten: ”Voi kuinka työlästä onkaan pyristellä maailmassa vuodesta toiseen, ja samalla se on ainoa onni”.

Kihelmöintiä kuiskinnasta

Istut koulunpenkillä, ja opettaja kumartuu viereesi. Hän kuiskuttaa korvasi juuressa, ja lämmin kihelmöivä tunne lähtee kulkemaan päätä ja niskaa pitkin. Kuulostaako tutulta?

Teksti: Pilvi Nikarmaa Kuvitus: N. Loukimo

Edellä kuvailtu tilanne on monelle varhaisin muisto ASMR-kokemuksesta. ASMR (Autonomous Sensory Meridian Response) kuvaa ilmiötä, jossa tietty audiovisuaalinen ärsyke aiheuttaa kihelmöiviä tuntemuksia lähinnä pään ja niskan alueella. Kihelmöintiin liittyy hyvän olon ja rentoutumisen tunteita. Epävirallisesti aivo-orgasmiksi kutsutun reaktion voi aiheuttaa esimerkiksi kuiskaus, hiusten harjaaminen tai naputtelu. Mutta mihin ASMR perustuu, ja millaisia vaikutuksia ilmiöllä voi olla?

Ilmiötä on tutkittu suhteellisen vähän, eikä kihelmöinnille ole löydetty fysiologista selitystä. Reaktion on spekuloitu johtuvan esimerkiksi tietyn ärsykkeen aiheuttamasta pienen pienestä kohtauksesta aivoissa. Niissä harvoissa tutkimuksissa, joita aiheesta on tehty, on kuitenkin löydetty empiiristä tukea väitteille ASMR-videoiden miellyttävistä vaikutuksista. 

Sheffieldin ja Manchester Metropolitan -yliopistojen vuonna 2018 julkaistussa tutkimuksessa ASMR-videoita katselleet raportoivat kontrolliryhmää useammin kokemuksia kihelmöinnistä, lisääntyneestä rauhallisuudesta ja toisaalta innostumisesta, vähentyneestä stressistä ja surullisuuden tunteesta. Useimmin reaktion laukaisivat pehmeä puhe, hiuksilla leikkiminen tai niiden harjaaminen, kuiskailu ja läheinen henkilökohtainen huomio. 

Tutkimuksen toisessa osassa havaittiin itseraportoitujen tuntemusten lisäksi myös fysiologisia reaktioita. ASMR-videoita katselleiden syke laski ja ihon sähkönjohtavuus lisääntyi verrokkiryhmään verrattuna. Laskenut syke erottaa ASMR-kokemuksen esimerkiksi musiikin aiheuttamista kylmistä väreistä, joihin liittyy sykkeen kohoaminen.

Toisia ASMR-videot auttavat nukahtamaan, toisille niistä voi olla hetkellistä apua myös masennukseen tai kroonisiin kipuihin. Swansean yliopiston vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa masennusta sairastavat osallistujat raportoivat väliaikaisesta mielialan kohentumisesta ASMR-videoita katseltuaan. Kroonisesta kivusta kärsivät puolestaan kertoivat olotilansa helpottuneen jopa tunneiksi videosession jälkeen.

Kaikkia ei kuitenkaan ole siunattu mahdollisuudella kokea aivo-orgasmi. Toisissa kihelmöiviä hyvänolon tunteita herättävät äänet ovat toisille yhdentekeviä tai jopa vastenmielisiä. Erityisen ikävä kokemus on misofoniasta kärsiville. He ovat neurofysiologisesti herkistyneitä arkipäiväisille äänille ja voivat ajautua raivon partaalle esimerkiksi maiskuttelusta tai rapistelusta. 

Misofonian ja ASMR:n on myös spekuloitu olevan yhteydessä toisiinsa. Swansean yliopiston tutkimuksessa ilmiöillä todetaan olevan selviä yhteneväisyyksiä: molemmissa ihmisen toiminnasta syntyvät äänet synnyttävät automaattisia reaktioita. Tutkimus vihjaa myös, että molemmat ilmiöt voivat olla yhteydessä synestesiaan eli aistien sekoittumiseen. On mahdollista, että ASMR ja misofonia ovat saman spektrin kaksi ääripäätä. Tolkun ihmiseltä molemmat voivat jäädä kokematta.

Yksilönä yksin ilmastonmuutoksessa

Ilmastokeskustelu hallitsee mediatilaa, ja yksilön valinnat ovat syynissä. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n sekä muiden organisaatioiden julkaistessa ajankohtaista dataa ilmaston ja ympäristön kriisiytyvästä tilanteesta paineet muuttaa kokonaisia yhteiskuntajärjestelmiä kasvavat. Tämä tarkoittaa väistämättä ihmisten elintapojen ja kulutustottumusten mukauttamista uuteen pakottavaan tilanteeseen. 

Teksti: Aku Houttu Kuvitus: Martta Kiikeri

Muutoskeskustelu käy kiivaana jopa suurimmissa uutismedioissa. Yksilölle kerrotaan tarinoita vähäpäästöisesti elävistä erakoista sekä ohjeita, kuinka ostaa kestäviä vaatteita ja näin vähentää roskamuodin kulutusta. Tiedostavimmissa kaveriporukoissa ilmapiiri on paheksuva punaisen lihan syöntiä ja erityisesti lentämistä kohtaan. Samalla pitäisi osallistua ilmastomarsseille ja lakkoilla, jotta politiikka muuttuisi.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi. Ei ole ihme, että samaan tapaan kuin työllistyminen ja menestys ovat ihmisestä itsestään kiinni, niin ovat myös ilmastoteot. Ihmiset kuitenkin ahdistuvat epäonnistumisessaan ja kokevat huonoa omatuntoa, kun sortuvat jälleen halvan vaatteen ostoon tai ajan säästämiseen lentomatkalla. Kaikkihan tässä on kiinni yksilöstä, jonka pitäisi olla vahvempi kuin kulutuskulttuuria ylläpitävät rakenteet.

Uusliberaaliin aikakauteen yksilön roolin ja vastuun korostus sopii kuin härkä teuraaksi.

Ilmastokriisin ratkaisussa keskeisessä osassa on päästöjen vähentäminen. Merkittävin osin se täytyy tehdä muuttamalla ruokatottumuksia kasvispohjaiseksi, pääsemällä eroon fossiilisista polttoaineista liikenteessä ja energiantuotannossa sekä vähentämällä edellä mainittujen tarvetta. Lisäksi tarvitaan ehdottomasti myös merkittäviä muutoksia turhan materiaalin kuluttamiseen, mikä on myös merkittävä päästöjen aiheuttaja. Miksi siis kulutamme, vaikka sen tuhoisuus on tiedossa? Miksi yksilö ei pääse eroon kulutuksesta?

Kulutuksesta

Norjalaissyntyinen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblein tutki ihmisen kulutusta ja sen syitä jo sata vuotta sitten. Hän lähti tekemään vertailua primitiivisten yhteisöjen tavoista koristella kehojaan esimerkiksi erilaisilla ihomaaleilla. Tällä ei ollut mitään käytännöllistä tarkoitusta, vaan sitä tehtiin ainoastaan paremman statuksen saavuttamisen ja siitä viestimisen takia. Samoin tavoin nyky-yhteiskunnassa omaa asemaa pyritään osoittamaan kulutuksella. Joko ostetaan merkkivaatteita tai ajetaan luksusautoilla.

Vebleinin eläessä tällaisen luksuksen ostaminen, jota hän kuvaili “kerskakulutukseksi” oli vain varakkaimman eliitin etuoikeus, mutta nykyisin se on laajentunut kattamaan suurta osaa taloudellisesti vauraiden maiden väestöstä. Siksi voidaan puhua halvan pikamuodin “demokratisoivasta” vaikutuksesta, jonka on mahdollistanut vaatetuotanto halvemman työvoiman maissa, joissa päästökriteerit ja ympäristönsuojelunormit ovat huonosti valvottuja tai puuttuvat kokonaan.

Tavallisen kansan matkima eliitti keksii koko ajan uusia tapoja ja pukeutumistyylejä, joiden takia pukeutumistrendit osaltaan muuttuvat ja pikamuotiketjut vaihtavat mallistojaan. Veblenin tutkimuksista johdetut ajatukset eivät kuitenkaan kokonaan selitä kulutuskäyttäytymistä. “Primitiivisten” tapojen lisäksi kulutusta ja kulutustarpeita voidaan lisätä sekä luoda riippumatta toisista ihmisistä. Varsinkin suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä. Tällaisen ajatuksen esitti yhdysvaltalainen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Tämän jälkeen mainonnan merkitys on kasvanut huomattavasti koko maailmassa ja siihen käytettävät rahasummat ovat nousseet tähtitieteellisiksi.

Suuret yritykset hyödyntävät markkinointia ja mainontaa, keskeistä yhteiskunnallista viestintämuotoa, muuntaakseen eri kulttuureja samalla hyödyntäen niiden ominaispiirteitä.

Konsumeristisen kulttuurin ylläpito on yksi keskeisistä syistä ilmastonmuutokseen vaadittavien tekojen viivästymisestä. Ympäröivässä yhteiskunnassa liikkuessa ihminen kohtaa koko ajan kulutukseen kannustavaa mainontaa: metron liukuportaissa, bussin kyljessä ja kadun valotauluilla. Suurista urheilutapahtumista, kuten amerikkalaisen jalkapallon Super Bowlista, pienempiin viihteenkulutuksen muotoihin, kuten elokuvissa käymiseen: mainonnalle altistuu tunneittain.

Ei siis mikään ihme, jos tiedostava kuluttaja kokee suurta ahdistusta ja ristiriitaa arjessaan, kun vähän väliä vilkaistava kännykän näyttö näyttää yhä personoitumpia mainoksia, mutta samalla kulutusta tulisi vähentää. Tämä voi kokonaan estää yksilöä huomaamasta omien tekojensa ilmastovaikutuksia.

Lobbauksesta 

Käyttäytymiseen ja tottumuksiin liittyvän kulttuurin muuttaminen on mahdollista, mutta kuinka todennäköistä se on lähivuosina? Sinänsä itsestään selvistä ja selkeistä politiikkaratkaisuista joudutaan taistelemaan, vaikka esimerkiksi Suomessa lähestulkoon kaikki poliittiset puolueet ovat sitoutuneet IPCC:n ja laajan tiedeyhteisön suositukseen vähentää päästöjä, jotta ilmaston lämpeneminen saadaan pysäytettyä 1,5 asteeseen. Kuten lentoverokansalaisaloitteen huima loppukiri 50 000 allekirjoitukseen osoitti, löytyy rajuillekin ratkaisuille tukea. Hyvin usein jotain tapahtuu päätöksentekoprosesissa, joka ei aina vastaa kansan tai tieteellisten tulosten vaatimaa politiikkaa. Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle. Päättäjiin kohdistuva vaikuttaminen ei olisi miljardibisnes, ellei sillä todella kyettäisi vaikuttamaan päätöksentekoon.

Päättäjät altistuvat mainosten ja markkinoinnin sijaan toiselle viestinnän muodolle eli lobbaukselle.

Lobbaus ei itsessään ole kielteinen ilmiö, vaan monessa tapauksessa parantaa päätöksenteon laatua. Lobbausta tekee myös laajasti eri yhteiskunnan osat liike-elämästä kansalaisjärjestöihin, jolloin eri intressit pääsevät vaikuttamaan. Kuitenkin resursseilla on suuri merkitys siinä, kuinka paljon ja tehokkaasti on mahdollista vaikuttaa. Lobbauksessa korostuvat eri sektorien erot ja se, missä rahaa liikkuu. Monikansalliset suuryritykset hallitsevat usein lobbaustilastoja rahamääräisesti niiltä osin, kun käytetyt summat on listattu ja toiminta on julkista. 

Avoimuuden vuoksi EU ylläpitää avoimuusrekisteriä, missä on lueteltuna eri toimijoita, jotka vaikuttavat sen päätöksentekoon. Sinne on listattu edunvalvontaan käytettävän rahamääriä arvioina. Eroja näkyy, kun tarkastellaan esimerkiksi maailmanlaajuisesti näkyvästi ilmastonmuutosta vastaan taistelevan Greenpeacen käytettyä rahamäärää ja verrataan sitä kahteen suureen kansainväliseen energiayhtiöön, Shelliin ja ExxonMobiliin. Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseen lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen, Shellillä yli 4,5 miljoonaa ja ExxonMobililla lähes 3,5 miljoonaa euroa. Lisäksi on vielä lukuisia muita fossiilisen energia-alan etuja ajavia toimijoita, jolloin yhteenlasketut vertailuluvut ovat huomattavasti suuremmat verrattuna ympäristöjärjestöihin.

Suuri ympäristöjärjestö käyttää vaikuttamiseensa lähes 1,8 miljoonaa euroa, mutta fossiilisia polttoaineita tuottavilla yhtiöillä summa on yhteenlaskettuna moninkertainen.

Kuinka laajasti lobbaus sitten voi torpata tarvittavia muutoksia? Globaalia ratkaisua päästöjen vähentämiseen neuvoteltiin kansainvälisessä politiikassa jo 1990-luvulla. EU:ssa tällä hetkellä voimassa oleva päästökauppa on seurausta tästä, vaikka vaihtoehtona olisi ollut myös päästövero, jolloin päästäminen olisi ollut yhtä kallista kaikkina hetkinä eikä päästökaupan tapaan vaihtelevaa. Kuitenkin valtioiden välisessä politiikassa Yhdysvaltain puolustamat liike-elämän intressit voittivat, ja syntyi markkinaehtoinen ratkaisu. Saastuttavan teollisuuden intressien voittaminen olivat seurausta lobbauksen onnistumisesta.

Huolimatta konsumeristisen kulttuurin ylläpitämästä mainonnasta tai ilmastomyönteistä poliittista päätöksentekoa sabotoivasta lobbauksesta, on ilmastotekoja tehtävä yksilötasolla nyt. Rakenteet on tiedostettava ja niitä on aktiivisesti muokattava. Koska ilmastonmuutos ei odota, on toimittava joka hetkessä. On kyseessä sitten äänestyspäätös, kulutuksesta karsiminen tai vaikka oman pankkinsa painostaminen ilmastoystävälliseen sijoitustoimintaan.