Kategoriat
2022 Ihmiset Pitkät VALKOINEN

Suorittaminen luo syömishäiriömyönteistä kulttuuria

SISÄLTÖVAROITUS: SYÖMISHÄIRIÖ

Teksti: Amanda Laukkanen

Kuvitus: Netta Pasuri

En muista omista lukioajoistani paljoakaan. Päivät tuntuvat olevan yhtä suurta sumua. Sairastin tuolloin vakavaa syömishäiriötä, jonka myötä oma toimintani oli pakottavien rutiinien sekä erilaisten tavoitteiden sanelemaa. Moni ajatuksistani liittyi ruokaan, mutta pakkoajatukset koskivat myös suoriutumistani niin koulussa, liikunnassa kuin arjessakin.

On vaikea sanoa, mistä syömishäiriöni sai alkunsa – mitään tiettyä hetkeä tai tapahtumaa en muista. Sen sijaan muistan erinäisiä puheita sekä kommentteja, jotka vaikuttivat omakuvaani. Lisäksi olen pienestä asti ollut kiltti kympin tyttö, jolle koulussa pärjääminen oli tärkeää. Muistan jo yläasteelta kasaantuvia paineita, joita kanavoin kontrolloimalla ruokailutottumuksiani sekä liikuntatapojani. En muista alkaneeni tietoisesti pudottamaan painoa, joten en kokenut, että syömishäiriössäni olisi varsinaisesti ollut kyse pelkästään laihduttamisesta.

Erityisesti olen jäänyt pohtimaan sitä, miksi terveydenhuollossa keskityttiin lähinnä vain fyysiseen terveyteeni, kun kipeimmin olisin tarvinnut tukea henkisellä puolella. Miksi minulta toistuvasti kysyttiin sitä, ihailenko sairaanloista laihuutta, eikä sitä, millaisia paineita sekä muita tunteita päässäni liikkui.

Syömishäiriö vaikutti paljon omaan mielialaani sekä muutti käyttäytymistäni. Iloisesta tytöstä tuli sen myötä sulkeutunut ja helposti ärsyyntyvä nuori, jota väsytti jatkuvasti. Koulussa käynti tuntui uuvuttavalta, mutta selviydyin kursseista kiitettävin arvosanoin. Suorittamisen lisäksi halusin kontrolloida kaikkea – niin omaa kuin muidenkin toimintaa. 

Syömishäiriö söi värit omasta arjestani liian monen vuoden ajan. Kun elämä keskittyi vain pakonomaiseen suorittamiseen sekä omien pakkoajatusten noudattamiseen, jäi arjesta pois ystävät sekä muut normaaliin nuoruuteen liittyvät tapahtumat. Pakonomainen käyttäytyminen oli väylä kanavoida vaikeita tunteita, kuten ahdistuneisuutta ja masennusta.

Syömishäiriöt ovat moninainen kokonaisuus

Syömishäiriön määritelmää etsiessäni ajauduin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) verkkosivuille. THL:n syömishäiriön määritelmä oli silmiin pistävän suppea. Karkeasti sanottuna syömishäiriöt käsitetään sen mukaan tyttöjen ja nuorten naisten laihuushäiriöksi, jonka taustasyynä on länsimaiset kauneusihanteet hoikasta kehosta. 

Soitan asiasta Syömishäiriöliiton asiantuntijalle Katri Mikkilälle. Juttelemme hänen kanssaan laajasti syömishäiriöistä sekä niiden linkittyvyydestä suorituskulttuuriin. 

”Syömishäiriöiden liian kapea määrittely voi olla vahingollinen, sillä monenlainen oireilu jää siten helposti piiloon. Tällaisessa määrittelytavassa on nähtävissä historian havina, sillä ennen vanhaa syömishäiriöt nähtiin nimenomaan nuorten tyttöjen anoreksian kautta. Silti on käsittämätöntä ja vanhanaikaista, ettei syvempää ymmärrystä ole vielä saavutettu. Taustalla voi vaikuttaa myös se, että mielenterveyden sairaudet pyritään usein määrittelemään fyysisten oireiden kautta”, Mikkilä toteaa. 

Syömishäiriöt ovat mielenterveyden häiriöitä, joita tulisi hoitaa asiaan kuuluvalla tavalla. Usein syömishäiriöt myös linkittyvät muihin mielenterveyden sairauksiin, kuten masennukseen tai ahdistuneisuushäiriöön. 

”Haluan ohjeistaa ihmisiä hakemaan ammattiapua, vaikka tiedostankin että avun saaminen mielenterveyden ongelmissa ylipäätään ei ole itsestäänselvyys. Lisäksi tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa. Tärkeintä on kuitenki, ettei jää ongelmien kanssa yksin”, Mikkilä sanoo.

Tiedän, että terveydenhuollossa ei välttämättä ole riittävää ymmärrystä syömishäiriöistä, ja se on todella valitettavaa.

Katri Mikkilä

Pyydän THL:ltä kommenttia heidän syömishäiriön määritelmästä. Kysyn heiltä kaksi kysymystä. Ensimmäinen kysymykseni koskee sitä, miksi määritelmä on edelleen näin suppea. Toisena kysymyksenä kysyn THL:n näkemystä siitä, voiko liian kapealla määrittelyllä olla haittavaikutuksia syömishäiriöiden tunnistamisen kannalta. Saan pian sähköpostitse napakan vastauksen asiantuntijalta: ”Kiitos palautteesta. Mielenterveysaihesivun Syömishäiriöt-teksti on suhteellisen vanha, eikä sitä ole päivitetty viime vuosina. Tulemme huomioimaan tämän palautteen sivujen kehittämistyössä”. 

Syömishäiriöliiton verkkosivuilla sen sijaan tuodaan näkyviin se, että syömishäiriöt ovat muutakin kuin syömisen ongelmia. Syömishäiriöliiton määritelmässä korostuukin syömishäiriön olevan selviytymisekeino elämän kriisitilanteissa. Mielenterveyden keskusliitto toteaa verkkosivuillaan, että syömishäiriötä on erilaisia, eikä kyse ole vain painosta vaan siitä, mitä ajattelee ja miten suhtautuu syömiseen.

Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa

Vaikka syömishäiriötä sairastaessani koin usein olevani yksin, samaan aikaan kanssani syömishäiriötä sairasti tuhannet muut suomalaiset. Helsingin yliopiston tutkimuksessa 2020 selvisi syömishäiriöiden olevan ovat luultua yleisempiä. Jopa 17,9 prosenttia naisista ja 2,4 prosenttia miehistä on sairastanut syömishäiriön varhaisaikuisuuteen mennessä. 

Syömishäiriöiden esiintyvyys on yllättävän korkeaa ja erityisesti pandemia-aika on nostanut syömishäiriökäyttätymistä arkirutiinien rikkouduttua. Voidaankin kysyä, miksi niin moni sairastuu syömishäiriöön ja mikä yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme ajaa syömishäiriökäyttäytymiseen.

”Elämme syömishäiriömyönteisessä kulttuurissa. Kauneusihanteet ja ulkonäkö on vain murunen kaiken muun joukossa, mikä aiheuttaa syömishäiriöitä.  Nykyään ihannoidaan tehokkuutta sekä suorittamista. Usein myös ihmisten kykyä kontrolloida itseään arvostetaan suuresti.” Mikkilä toteaa.

Kulttuurimme siis ruokkii niin syömishäiriöitä kuin loppuun palamista. Yhä nuoremmat ajautuvat uupumuksen partaalle ja suorittaminen aloitetaan entistä aikaisemmin. Jo yläasteella moni stressaa valintojaan jatko-opiskelua varten ja lukiossa paineet hyvistä tuloksista kasvavat entisestään, mikäli tähtäimessä on haluttu paikka korkeakoulussa. Eikä suorittaminen lopu siihenkään. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka helppoa on lähteä mukaan suorittamaan kaikkea järjestötoiminnasta työharjoitteluun opintojen lisäksi. Opiskelujen ohella olisi kerättävä merkintöjä CV:seen, jotta työn haussa erottuisi muista hakijoista. Pelkkä opinnoissa eteneminen ja keskiverto ei tunnu riittävän enää. Suorittamisesta on tullut uusi normaali. 

Sen lisäksi, että suoritamme opinnoissa ja töissä, suorittaminen on levinnyt myös muille elämän osa-alueille. Syömisestä on tullut kontrolloitua, urheilemisesta tarkkaan suunniteltua ja nukkumaan mennessä mitataan sitä, kuinka paljon hyvää unta oikeastaan saakaan. Osittain suorittaminen on tiedostamatonta – älykello ranteessa kertoo, milloin elämme hyvää elämää. 

Tiedostamattamme tämä kaikki luo paineita omasta suoriutumisesta. Suorittamisen kulttuuri on läsnä arjessamme lähes jokaisella osa-alueella. Suoritus- sekä kiirekeskeiseen puheeseen törmää mediassa ja kahvipöytäkeskusteluissa.

”Sosiaalinen media on kaksiteräinen miekka syömishäiriöiden kannalta. Toisaalta siellä on nykyisin valtavasti myös hyvää sisältöä sekä vertaistukea antavia tilejä, mutta sitten on myös paljon haitallista sisältöä, joka helposti ruokkii vertailua sekä syömishäiriökäyttäytymistä. Sosiaalisessa mediassa haitallista sisältöä voi kyllä vältellä estämällä sekä lopettamalla tietynlaisten tilien seuraamisen, mutta haasteelliseksi se menee silloin, jos haitallista somesisältöä levittää esimerkiksi joku tuttu”, Mikkilä kertoo. 

Tunnistan myös itse sosiaalisen median molemmat puolet omassa syömishäiriökokemuksessani. Lisääntynyt kehopositiivinen puhe sekä sallivampi asenne ruokaa kohtaan omassa somesyötteessäni helpottivat matkassa kohti paranemista. Kuitenkin seurasin usein myös sitä, mitä omat tuttuni tai seuraamani terveysinfluensserit tekivät. Lähes tiedostamattani vertailin itseäni näkemääni sisältöön. Kun näin sosiaalisessa mediassa jonkun juosseen pitkän lenkin tai mitä syön päivässä -videon, tulin ehkä tiedostamattakin vertailleeksi näitä omiin tekemisiin. Usein voi olla vaikea hahmottaa sitä, millainen sisältö aiheuttaa paineita muille. 

Sosiaalinen media ei kuitenkaan yksistään ole haitallisen puhetapojen ja normien levittäjä. Myös perinteinen media ruokkii dieettikulttuuria sekä ihannoi suorittamista. Joulun jälkeen kinkunsulattelu nousee otsikoihin ja pandemian keskellä media rummuttaa koronakilojen karistamisesta.

Normeja haastamalla kohti kestävämpää tulevaisuutta

Muutos kohti hyvinvoivempaa tulevaisuutta lähtee perusasioista.

”Työn tekemisen kulttuurin tulisi muuttua. Nyt liian moni palaa loppuun ja sairastuu. Lisäksi tulisi haastaa kiirepuhetta sekä suorittamisen kulttuuria, sillä nämä ovat omiaan lisäämään mielenterveyden haasteita sekä syömishäiriötä”, Mikkilä toteaa. 

Silloin kun itse sairastin, äitini ohjeisti meille tulleita vieraita etukäteen siitä, kuinka syömisestä on soveliasta puhua, jotta se ei ruokkisi ahdistustani. Ohje oli, että kaikkea voi syödä tai olla syömättä kahvipöydässä, mutta valinnoista ei tulisi tehdä suurta numeroa. Kommentteja siitä, kuinka jotain ei pitäisi syödä tai ottaa lisää, vaikka ei oikeastaan saisi, tulisi välttää. 

Tässä tapauksessa syy puhetavan tietoiseen ohjaamiseen oli selvä, mutta mietin, miksi ruokapuhe usein menee tällaiseksi. Ruoka nähdään kontrolloitavana ja esimerkiksi herkuttelu vältettävänä tai huonona asiana. Kuitenkaan koskaan ei voi tietää, mitä samassa pöydässä istuva käy päässään läpi, joten olisi kaikkien kannalta parempi, jos haitallista kommentointia vältettäisiin arjessa. 

”Paremman kulttuurin luominen sekä niin sanottu liittolaisuus syömishäiriötä sairastavien kanssa lähtee omien puhe- ja toimintatapojen haastamisesta. Puhuuko itse haitallisesti ja ruokkiiko kulttuuria, joka voi sairastuttaa. Lisäksi olisi tärkeää, että haitallisia puheita yhteiskunnassamme niin kahvipöydissä kuin mediassakin haastaisi muutkin, kuin syömishäiriötä sairastavat”, Mikkilä neuvoo. 
Vaikka oma syömishäiriöni on jo parantunut, en ole päässyt pois ylisuorittajan muotista. Vuosien ajan tein töitä omien ajatusteni kanssa, jotta pääsisin eroon toimintaani sanelemista pakkoajatuksesta sekä pakottavasta kontrolloinnin tarpeesta. Silti edelleen huomaan ajavani itseäni piippuun suorittamisella. Omien voimavarojen arvioiminen sekä kieltäytyminen mielenkiintoisilta tuntuvista tilaisuuksista on edelleen vaikeaa. Suorittamisen kulttuuri tuntuu olevan sisäänrakennettua: kiltin tytön syndroomasta on vaikea irrottautua edes pohjakosketuksen koettua. 

 

 

Kategoriat
Arkisto Ihmiset

Luonnonoikku

Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineen sisäänpääsyprosentti on pienempi kuin esimerkiksi oikeus- tai lääketieteellisen tiedekunnan. Vuonna 2013 Ari Piik oli yksi niistä onnekkaista, jotka selvisivät voittajina viestinnän pääsykokeista. Viestinnän opintojen aloittamisen sijaan hän kuitenkin suuntasi syksyllä Aalto-yliopiston kauppakorkeakouluun. Mitä tapahtui?

Ari Piik

Vuonna 2013 viestinnän oppiaineeseen haki 792 henkilöä. Heistä 363 henkilöä osallistui valintakokeeseen. Vain 25 henkilön suoritus riitti opiskelupaikkaan. Yksi tämän tiukan seulan läpi selvinneistä oli lahtelainen Ari Piik. Hän ei kuitenkaan koskaan aloittanut viestinnän opintoja, vaan saman vuoden syksyllä suuntasi Aalto-yliopiston kauppakorkeakouluun.

Viestinnän opiskelijana ja vieläpä saman vuosikurssin edustajana on vaikea ymmärtää, kuinka kukaan hakuprosessin läpi käyneistä voisi luopua opiskelupaikastaan. Tästä on otettava selvää.

Tapaan Ari Piikin Ruoholahden Faro-ravintolassa lähellä tunnettua kansainvälistä konsulttitoimistoa, jossa hän on töissä. Lounasaikaan ravintola on täynnä jakkupukuisia naisia ja kauluspaitaisia miehiä. Myös Piikillä on päällään kauluspaita ja hyvin istuva pikkutakki, jotka saavat hänet näyttämään stereotyyppiseltä kauppisopiskelijalta.

Piik kertoo haaveilleensa jo peruskoulussa bisnesmiehen urasta. Lukion jälkeen hänelle oli itsestään selvää hakea kauppakorkeakouluun, jonne hän pääsikin sisään ensimmäisellä yrittämällä. Kauppiksessa aloittaminen kuitenkin viivästyi armeijan takia, ja varusmiespalvelus antoi aikaa ajatella.

”Usein sanotaan, että on siistiä tehdä harrastuksesta ammatti. Se kuulemma tekee onnelliseksi. Kulutin tuohon aikaan paljon mediaa ja olin kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Yhtäkkiä tuntui selvältä lähteä viestintäalalle. Haaveilin jonkin ison lehden päätoimittajuudesta.”

Armeijan jälkeisen kevään Piik vietti työharjoittelussa Shanghaissa. Päivisin hän kävi töissä ja iltaisin luki viestinnän pääsykokeisiin.

”Se ei ollut ehkä paras tapa nauttia elämästä ulkomailla”, hän naurahtaa.

Piikin mukaan työn ja pääsykokeisiin lukemisen yhdistäminen ei ole mahdottomuus.

”Luin viestinnän pääsykoekirjan muutaman kerran läpi, mutta aika pian tuli raja vastaan. Kuinka hyvin yhden kirjan pystyy oppimaan ulkoa? Pänttäämisen jälkeen mitattiin enää sitä, kuka osaa soveltaa kirjan sisältöjä parhaiten. Minulla kävi hyvä tuuri, sillä osasin pistää lukemani käytäntöön.”

Piik oli otettu, kun hän kuuli hyväksymisestään valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Koska viestinnän opiskelijoita otetaan sisään hyvin vähän, oli hän ylpeämpi viestinnän kuin kauppakorkeakoulun opiskelupaikasta. Hetken hän jopa elätteli toiveita molempien alojen samanaikaisesta opiskelusta, mutta hautasi aikeen nopeasti.

”Päätin valita alan, josta olin haaveillut pidempään.”

Nyt Piik opiskelee pääaineenaan rahoitusta ja työskentelee strategisen konsultoinnin harjoittelijana. Hän kertoo olevansa tyytyväinen valitsemaansa polkuun. Miehen haaveena on perustaa tulevaisuudessa oma yritys, jossa viestinnälläkin olisi sijansa. Piik kun uskoo vahvasti Jari Sarasvuon toteamukseen: “Kaikki johtajat tekevät rahansa puhumalla.”

”Liike-elämässä on kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka kykenevät vaikuttamaan ympäröivään yhteiskuntaan ja niitä, jotka ovat viestinnällisesti ja verbaalisesti mustia aukkoja.”

Ei ole vaikea arvata, kumpaan joukkoon Ari Piik haluaa itse kuulua.


Viestinnän opiskelupaikan peruminen on harvinaista

Viestinnän oppiaine on yksi Helsingin yliopiston suosituimmista hakukohteista. Viime vuosina viestintää opiskelemaan on hyväksytty noin 25–30 uutta pääaineopiskelijaa joka syksy. Vain harva on jättänyt paikan vastaanottamatta. Tilastot eivät tosin kerro sitä, kuinka moni opiskelupaikan vastaanottaneista ei suorita opintoja.

Viestinnän oppiaineen tilastot eroavat merkittävästi muiden Helsingin yliopiston oppiaineiden vastaavista. Esimerkiksi matemaattisissa aineissa opiskelupaikkansa peruneita on ollut useita kymmeniä vuosittain. Toisaalta opiskelupaikkojen määrät näissä aineissa ovat paljon viestintää suurempia ja lunastettavissa suoraan ylioppilaskokeiden tuloksilla raskaan pääsykoerumban sijaan.


Kuva: Ari Piik

Kategoriat
Arkisto Ihmiset Röyhkeät

Kuka luulet olevasi, Anne Berner?

Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner, kuka luulet olevasi?

Olen kolmen pojan äiti – elämäni tarkoitus on aina määrittynyt perheen kautta. Sielultani olen yrittäjä. Yrittäjyys on opettanut päätöksentekoa ja vastuunkantoa. Missioni on olla toiselle ihmiselle käytettävissä, ja tätä kautta järjestö- ja vapaaehtoistyö on kuljettanut minut politiikkaan ja yhteiskunnalliseen tehtävään.

ab4

Olet Vallila Interiorin pääomistaja ja hallituksen puheenjohtaja. Mikä on tähän mennessä suurin oppisi politiikan kentältä, jota aiot yrittäjänä hyödyntää?

Demokratian perusolemukseen kuuluu kuunnella kaikkia niitä tahoja, joita asia koskee. Kunnioitan myös entistä enemmän julkisella sektorilla työskenteleviä. Ministeriys on osoittanut, että johtamisen taitoa on saada kaikki kulkemaan samaan suuntaan, vaikka toiseen suuntaan olisi vetoa.

ab6

Vääristääkö vahva valtiollinen Yleisradio kiristyvän mediakentän kilpailuasetelmaa?

Media on välttämätön osa demokratiaa ja hyvinvoiva media on keskeinen osa yhteiskunnan kehitystä kulttuurin, kielen ja demokratian toteutumisen kannalta. Kannustan koko mediatoimialaa uusien palvelujen ja liiketoimintojen kehittämiseen, tilausta on sekä kaupalliselle että julkista palvelua tarjoavalle medialle. On tärkeää pohtia, miten parannamme omia kilpailuedellytyksiämme isojen kansainvälisten mediatoimijoiden puristuksessa.

Yleisradion tehtäviä, rahoitusta ja uudistamista pohditaan hiljattain toimintansa aloittaneessa parlamentaarisessa työryhmässä.

ab1

Mikä on viestinnän ja liikenteen yhdessä pitämisen funktio tänä päivänä?

Liikenne ja viestintä lähestyvät toisiaan entisestään: virtuaalisilla palveluilla voidaan esimerkiksi osin poistaa fyysisen liikenteen tarvetta. Tämä näkyy muun muassa pankkipalvelujen siirtymisessä verkkoon. Digitalisaatio toimii tämän kehityksen vauhdittajana, mutta se vaatii toimiakseen tehokkaita ja turvallisia tiedon hyödyntämistapoja sekä edistyksellisiä viestintäverkkoja ja teknologiaratkaisuja.

Digitalisaatio ja automatisaatio tehostavat liikenteen toimintaa ja parantavat sen sujuvuutta ja turvallisuutta. Tulevaisuuden liikenne on palvelu, jossa ajantasaisen tiedon avulla on tarjolla erilaisia helppokäyttöisiä ja joustavia liikkumis- ja kuljetuspalveluja. Esimerkeiksi nostaisin kutsuohjatut kuljetuspalvelut, lennokeilla tehtävät tavaralähetykset ja automaattiajoneuvot.

ab5

Hallituksen kärkihankkeita ovat norminpurku ja digitalisaatio. Millaista norminpurkua aiot toteuttaa viestintäkentällä?

Ajan kuluessa tehottomiksi muuttuneet tai innovatiivista toimintaa estävät säännökset eivät palvele toimialan etua. Myös viestinnän toimialalla on sääntelyä, jota on tarkasteltava kriittisesti.

Turhien normien purkaminen avaa mahdollisuuksia. Digitaalinen kehitys on jo nyt lisännyt räjähdysmäisesti median sisältöpalvelujen tarjontaa ja haastanut nykyisiä toimijoita. Moderni kuluttaja haluaa käyttöönsä uusia ja parempia palveluita viestinnän eri muodoissa.

ab3

Printtimedia tekee kuolemaa. Miten aiot edistää journalismin edellytyksiä digimuodossa?

Oleellista on, että poistetaan median digitalisoitumista vääristäviä ja hidastavia tekijöitä. Printtimedian ja digitaalisen median välisen verotuksen tasaaminen on hyvä keino.Tämän lisäksi on hyvin tärkeää varmistaa teknologianeutraali ja tasapuolinen toimintaympäristö muillakin tavoin. Tällä hetkellä kotimaiset toimijat ovat usein vaikeammassa asemassa kuin kansainväliset. Muun muassa mainonnan rajoitukset eivät kohtele toimijoita tasapuolisesti, ja tähän tulee puuttua. Meitä vaaditaan vaikuttamaan myös Euroopan Unionissa, josta suuri osa media-alaa koskevasta normistosta on peräisin.

Kaupallisen median pärjääminen on monipuolisen tiedonvälityksen kannalta avainasemassa. Laatujournalismin edellytykset heikkenevät, jos toimintaa joudutaan vaikean taloustilanteen vuoksi supistamaan. Luotan kuitenkin mediatoimijoihimme ja siihen, että sopivat toimintamallit löytyvät. Esimerkiksi alue- ja paikallistuntemus on hyvä valttikortti. Tarve saada journalistista sisältöä lähiympäristöstä ei varmasti katoa. Lisäksi median innovaatiotuen kautta voi saada rahoitusta, vaikka se ei välineenä olekaan aivan toivotulla tavalla toiminut.

Kuinka pitkälle uskot printin sinnittelevän?

Mielestäni sisältö on viestin kanavaa tai välinettä oleellisempi. Olen varma, että printtiä tuottavat mediatalot kehittävät innovatiivisia ja asiakaslähtöisiä uusia palveluja, jotka korvaavat tai täydentävät niiden nykyistä tarjontaa. Muutos ei ole tappio vaan myös mahdollisuus, johon kotimainen mediatoimiala on mielestäni jo tarttunut.

ab1

Miten määrittelisit ilmiön median murros Suomen mediakentällä?

Median murros on osa yhteiskunnan digitalisaatiota. Markkinoille tulevat uudenlaiset palvelut haastavat aika- ja välineriippuvaisen perinteisen median. Muutos näkyy perinteisen median uudelleenorganisoitumisena ja toiminnan uudelleenkohdentamisena.

Median murros on myös osa Suomen kansainvälistymistä. Digitaalisuus ja kansalaisten median käyttötapojen muutos ovat helpottaneet kansainvälisten toimijoiden saapumista Suomen markkinoille.

Onko sosiaalinen media tulosvastuullisen ministerin paras työkalu?

Sosiaalinen media on yksi työkalu muiden joukossa. Jokaisella medialla on omat etunsa ja käyttötarpeensa.

Sosiaalinen media on suora yhteys kansalaisiin, nopea ja kansankielinen. Se ei kuitenkaan poista tarvetta joukkoviestimien käyttöön. Meneillä olevista asioista, linjauksista ja päätöksistä on kerrottava kaikille tasapuolisesti, avoimesti ja samanaikaisesti. Tässä piilee joukkoviestinten voima.

ab2

Sinua on tituleerattu Suomen elinkeinoelämän rautarouvaksi. Täällä naiset ovat löytäneet tiensä politiikan huipulle, mutta tasa-arvo ei näytä toteutuneen yritysmaailman johdossa. Mistä tämä johtuu?

Yritysten johdosta ja elinkeinoelämästä löytyy erinomaisia naisia jo nyt, ja lisäksi tulossa on mahtava nuori sukupolvi. Kyse on valinnoista. Naiset valitsevat usein tehtäviä arvolähtöisesti, jolloin yhteiskunnalliset asiat saattavat saada etusijan. Tarvitsemme kaikille sektoreille enemmän naisia, jotka toimivat esimerkkeinä ja tikkaiden rakentajina.

Olet julkisesti asettanut itsellesi neljä vuotta aikaa tehdä tuloksia ja jättäväsi sitten politiikan. Mikset halua antaa kansalle mahdollisuutta arvioida työsi tulosta demokratian keinoin seuraavissa vaaleissa?

Ilmoitin vaalikentillä etukäteen tavoittelevani yhtä kautta kansanedustajana, joten olen mitannut päätökseni kertaalleen äänestäjillä. Tarvitsemme enemmän liikkuvuutta julkisen ja yksityisen sektorin välille, jotta saisimme levitettyä tietoa ja osaamista laajemmin.

Mitä Vallilan kangasta nykyinen hallituksenne voisi edustaa ja miksi?

Toim. huom. Ministeri ei suostunut ottamaan kantaa kysymykseen.


Kuva: Anne Berner

Kategoriat
Arkisto Ihmiset

Paskakuski ei haise paskalle

Groteskin toimittaja Laura Takki tutustui loka-auton kuljettajan työhön ajelemalla yhden aamupäivän tämän mukana pitkin Espoon haja-asutusalueita.

paskakuski (4)

Kääntelen paksua letkua kädessäni ja yritän saada siitä mahdollisimman likaisen kohdan osumaan kännykkäkamerani linssin alle. Ruskeaa on sekä letkussa että kumihanskoissani. En tiedä mitä on se, johon äidiltäni lainaamat Sievin turvakengät ovat uponneet. Tällä kelillä kura ja se muu ei erotu toisistaan.

Kuvayritystäni vieressä huvittuneena seurannut mies ottaa letkun ja siirtää sen takaisin loka-autoon. Hänen pipoonsa on brodeerattu isoilla ruskeilla kirjaimilla ”KAKKAMIES”.

”Kyllä sieltä suuttimesta saattaa joskus jotain tippua, mutta en mäkään sitä tavaraa tykkää itteeni hieroskella. Sen takia mulla on nää kumihanskat.”

Hajua ei juuri ole, tavara kulkee normaalioloissa letkun sisällä. Ei tämä nyt niin likaiselta tunnu.

Kakkamies kiipeää tottuneesti 15 kuution lokatankkia kannattelevan kuorma-auton ohjaamoon jyrkkiä tikasmaisia portaita pitkin. Kammetessani itseäni oven sisäpuolelle Jussi Mielonen istuu jo ratin takana kahvikuppi kädessä.

”Mä oon tottunu kiipeemään noita portaita niin nopeesti, että ne ei ainakaan meikää hidasta”, 35-vuotias lohjalainen virnuilee.

Eerola-yhtiöiden lokakuskille kahvi toimii lounaana. Suurin osa kuskeista käy syömässä tauoillaan, mutta häntä ruokailu päivän aikana hidastaa.

Ennen tapaamistamme Mielonen on jo ehtinyt hoitaa kaksi keikkaa, sillä päivä alkaa tavallisesti kuudelta tai seitsemältä. Tuulilasiin nojaa rekisterikilpi, johon on painetu isoin kirjaimin ”JUSSI”. Kyseessä on hänen nimikkoautonsa, jota hän on ajanut vuodesta 2007. Takana on puoli miljoonaa kilometriä. Kone on käynyt yhteensä laskettuna kaksi vuotta putkeen. Loka-autot ovat ”aikamoisia työjuhtia”. Työ on yksinäistä, mutta Mielosella on mukana lähes aina 9-vuotias Parson Russelin terrieri. Koira ilahduttaa asiakkaita reitillä, jonka kuski saa suunnitella työnsä mukaan.

paskakuski (2)

Mielonen ajelee moottoritieltä kohti pienempiä asutusalueita. Lopulta kiemurtelemme kapeita hiekkateitä. Pelkääjän paikalla tuntuu kuin olisimme jatkuvasti ojan puolella.

”Onpa hyvä, että tääkin tie on nykyisin asfaltoitu. Ennen tää oli vaan hiekkatie. Vaikka pohjahan ei oo kunnossa, siks tää tie on niin epätasainen.”

Ei olisi ensimmäinen kerta, kun maa sortuu loka-auton alta. Kuorma-auto saattaa upota omakotitalojen hiekkapihoihin niin, että se on hinattava irti. Muutenkin ajamiseen liittyy riskejä.

”Talvi on näissä hommissa vähän semmonen mikä harmittaa, kun on liukasta. Talvet on vaikeita.”

Kesät sitä vastoin ovat leppoisia. Mutta kesäduunikseen tätä ei enää kuka tahansa pysty tekemään. Raskaan liikenteen ajokorttiluvan saamiseksi saa maksaa useita tuhansia, mutta silloinkaan ei voi vielä ajaa työkseen. Sitä varten on hankittava erillinen ammattilupa.

Ammattipätevyyden säilyttämiseksi tulee kokeneidenkin kuljettajien kuitenkin käydä täydentäviä kursseja. Kuljettajille on annettu mm. ensiapukoulutus. Onnettomuuden sattuessa he saattavat olla ensimmäiset paikalle osuvat ihmiset. Uutiset liikenneonnettomuuksista, joissa henkilöauto on ajautunut vastaantulevien kaistalle, huolestuttavat.

”Sitä monesti miettii et koska se voi sattuu omalle kohdalle, milloin joku ajaa omaan nokkaan.”

Jatkokoulutuksessa istuttiin työnantajan toimistolla oppitunneilla ja opiskeltiin. Se tuntui Mielosesta hieman omituiselta. Koulunkäynti ei ole koskaan ollut hänen juttunsa. Hän on aina ollut menevä ja tiennyt tykkäävänsä ajella.

Vuonna 2000 Mielonen aloitti helsinkiläisessä jakelufirmassa jakeluauton kuljettajana ja on jatkanut uraansa erilaisissa ajotehtävissä. Hän ei ole ollut työttömänä päivääkään sen jälkeen, kun päätti jättäytyä lukiosta käytyään sitä ensin yhden vuoden, sitten jäätyään välivuodelle ja palattuaan vielä puoleksi vuodeksi ajatuksella ”josko sittenkin”. Rehtori oli kutsunut silloin kansliaansa juttelemaan joulujuhlan jälkeen. Mielosen pää ei ollut kääntynyt, vaikka keskiarvo oli ollut kahdeksan tietämillä. Nyt rehtori on yksi hänen asiakkaistaan.

paskakuski (3)

Olemme saapuneet ensimmäiselle pihalle. Pihapiiri vaikuttaa autiolta.

”Nyt ei taida olla ketään kotona ni sä et nää kuinka ne tulee juttelemaan.”

Mielosen mukaan työssä vapauden lisäksi parasta on sosiaalisuus. Asiakkaat tulevat usein jututtamaan hyväntuulista ja sanavalmista kuljettajaa. Lapsia kuorma-auto ja koira kiehtovat eniten.

Asiakkaisiin hänen mukaansa tutustuu helposti. Osasta heistä voisi sanoa tulleen vuosien varrella ”ei nyt ihan ystäviä mutta melkeen”. He saattavat soittaa Jussille ja kysyä, milloin tämä on tulossa. Perillä odottaa kahvipannu kuumana. Jos isännän pihassa on koiria, Jussi käy tervehtimässä ne kaikki. Kaupassa tullaan nykimään hihasta. Mitä lähemmäs Kehä III:sta tai sen sisäpuolelle mennään, sitä vähemmän ihmiset juttelevat.

”Täällä sataa”, Jussi toteaa ja katsahtaa vieressään istuvaa yliopistolaista. ”Sä et välttämättä haluu tulla ulos.” Onneksi uteliaisuus voittaa mukavuudenhalun.

Olemme peruuttaneet pieneen ylämäkeen. Mielonen astelee takapihan nurmikon keskellä olevan ruusupensaan luo. Sen keskeltä löytyy sammaloitunut kaivonkansi. Mielonen on oppinut ulkoa kaivojen sijainnit. Kun kansi aukeaa, vedän henkeä ja odotan viemärin ummehtuneen katkun lehahtavan sieraimiini. Sitä ei kuitenkaan tule.

Mielonen kävelee takaisin auton luo ja nappaa auton kyljessä olevasta telineestä paksun letkun, joka on halkaisijaltaan noin 20 senttimetriä. Liitinkohta kiinnitetään tankissa olevaan venttiiliin. Letkun toinen, imevä pää tungetaan kaivon reiästä sisään. Tankista pannaan alipaine päälle ja odotetaan että tulee valmista. Ilmaa halkoo voimakas puhallusääni, kun kaivon pohjalla lainehtiva harmaanruskea, märkä neste siirtyy letkuun ja sieltä tankkiin.

Ruskeaa ei roisku. Olen aavistuksen pettynyt, sillä odotin pääseväni kuvailemaan juttuun hyvinkin aistillisia havaintoja lokakuskin raadollisesta arjesta. Ilmaisen pettymykseni ääneen.

”Mä voin tuolta autosta hakee ton kahvikupin ja kuopasta tuolta alhaalta tota tavaraa. Sä voit viedä sen sinne toimitukseen ja vaik sivellä sitä siihen lehteen. Sen lähemmäks aistillisuutta ei kyllä mun mielestä pääse.”

paskakuski (6)

Letkut pakataan takaisin autoon ja kipuamme jälleen ohjaamoon. Tai no, Mielonen heittää itsensä sisään.

Matkan aikana jutellessamme Mielosen puhe katkeaa vain hetkittäin, kun hänen on keskityttävä kääntymään oikeasta risteyksestä. Mitään karttaa tai navigaattoria ei ole. Ne ovat päässä ulkoa opeteltuina.

”Se on tietysti mun mielipide, mutta musta niitä reittejä ei ikinä opi karttaa tai navigaattoria kattomalla. Ja mä oon ajanu näitä teitä ihan pienestä asti. Toi seuraava paikka johon mennään on ihan lähellä mun vanhempien kotia.”

Seuraava talo on kirjaimellisesti keskellä peltoa. (Heille, joiden mielestä Espoo on urbaania aluetta, suosittelen tutustumaan kaupunkiin myös Tapiolan ja Leppävaaran ulkopuolelta). Vastaan tulee talon isäntä pilkkihaalariin pukeutuneena. Pakkasta ei ole, se on vain täkäläinen kotiasu. Miehet keskustelevat jätevesiuudistuksesta ja kaivon renkaan vaihtamisesta. Mielonen osaa vastata kaikkiin kysymyksiin.

paskakuski (7)

Pääsen kokeilemaan imuletkua käsissäni. Se on painava. Kysyn Mieloselta kuntoileeko hän paljon vapaa-ajallaan.

”Tässähän se menee, tässähän se menee. Välillä lenkkeilen, ja ku mulla on 4-vuotias poika, sen kanssa me peuhataan ja tehdään todella paljon asioita yhdessä.”

Poika on Jussilla hoidossa vuoroviikoin. Silloin hän lopettaa työt aiemmin, jotta ehtisi hakea tämän päivähoidosta. Muina viikkoina saattaa töissä mennä myöhempäänkin. Viimeksi edellisenä päivänä oli eräästä espoolaisesta pumppaamosta menneet sähköt. Jussi oli kollegansa kanssa ajellut jätevesiä loka-autolla pois eli ollut kuivanapidossa reilut seitsemän tuntia. Kahdeksan viikon välein on päivystysviikko, kukin Eerolassa työskentelevästä kahdeksasta lokakuskista vuorollaan. Silloin on oltava saatavilla vuorokauden jokaisena tuntina. Etenkin juhlapyhät ovat työläitä. Silloin ihmiset kokoontuvat jonkun luo ja käyttävät saniteettitiloja moninkertaisella intensiteetillä. Likakaivot täyttyvät nopeammin ja lokayhtiöissä puhelin soi.

”Etenki sellasten perheiden ja seurueiden, joissa on pieniä lapsia, kaivo täyttyy paljon nopeammin. Kun lapset oppii kävelemään, ne käy kauheesti vessassa kun niistä on niin kivaa painaa sitä nappia.”

”Meiltä lähtee auto soitosta aina, jos vaikka kaivo on täyttyny tai hajoo joku painelinja HSY:llä tai jollain muulla. Olen ollut jouluna päivystyksessä ja se on kiva lähtee ku muut menee joulupöytään ja sit tulee se soitto et pitäs lähtee töihin. Et joo kiitti, ei mul ollukaan nälkä.”

Loka-auton kuljettajiin tai ”paskakuskeihin” kohdistuu usein negatiivisesti sävyttyneitä stereotypioita. Paras vastaus niihin on yleensä viedä ne itse vielä pidemmälle.

”Teetin ittelleni pipon missä lukee kakkamies. Sillee mä siihen suhtautaudun. Tottakai mä kerron miten asiat oikeesti on, et kyl mä niinku kerron niille et en mä oo uimassa missään lokasäiliössä. Pyrin olemaan semmonen perus positiivinen ja ilonen, saada niinkun asiakkaatkin ymmärtämään et ei tää oo semmosta mitä vois luulla.”

Uudet kuskit ovat alussa usein varauksellisia. Mielonen pyrkii kannustamaan heitä humoristiseen suhtautumiseen, sillä huumorilla pääsee näissä hommissa todella pitkälle. Vaikka tärkeintä on osata tehdä työt oikein, on oma vireystaso pidettävä yllä. Murjottamiseen ei pidä ryhtyä. Se ei usein pääty hyvin.

”Meinaan, täs on ihan liikaa aikaa miettiäki sit jos niinku sille päälle sattuu. Tää on aika julma paikka siinä mielessä, et jos sulla on asiat huonosti tai siis sä ressaat jostain, ni sit sul on kyl liikaa aikaa ajatella näis kuorma-auton rateissa et.”

paskakuski-(1)

Kojelaudalla lepäävä matkapuhelin pärähtää soimaan. ”Jahas, se on Sami! Mitähän Samilla mahtaa olla asiaa… No moro. Pikkasen huono hetki joo. Juu soitellaan!”

Puhelin on yksinäisille kuorma-auton kuljettajille tärkeä. Sillä pidetään yhteyttä muihin kollegoihin tien päällä, vaikkei mitään varsinaista asiaa olisikaan. Ajatukset kertyvät päivän aikana omassa päässä, ja niitä on silloin tällöin päästävä purkamaan. Mielonen kuuluu Eerola-yhtiössä useimpien kuskien puhelinten pikavalintaan. Kuljettajilla on tapana piikitellä toisiaan, mutta häntä ei kukaan ole vielä onnistunut saamaan hiljaiseksi. Mielonen on aina se, joka saa viimeisen sanan sanottua.

”Se harmittaa tosi monia, et ne ei saa ikinä sitä viimestä sanaa sanottua.”

Hän uskoo monilapsisessa perheessä kasvamisen opettaneen sanavalmiiksi ja äänekkääksi.

Mielosta on joskus baarissa kartettu sen jälkeen, kun hän on kertonut mitä tekee. Hän ei tosin kaunistele sitä, vaan kuorma-auton kuljettajan sijaan esittelee itsensä ”paskakuskina”. Ja mitäpä sitä kaunistelemaan. Mielonen on todennut, että jos joku ei halua ystävystyä hänen kanssaan siitä syystä, että hän sattuu olemaan paskakuski, ei tämän kuulukaan olla hänen ystävänsä. Tällaisella ihmisellä on ”aika moni muukin asia vialla”.

Tankki on lähes täynnä. ”Takakontissa” on 12 kuutiota ”sitä itseään”. Ajamme Nummelan jätevesipuhdistamolle. Siellä on myös suihku, jossa Mielonen saa käydä, jos työpäivän aikana sattuu vahinko. Vaikka työssä ei pääsääntöisesti uida ulosteessa, siihenkin on varauduttava. Pelkääjän penkin takaa ohjaamosta löytyvät varavaatteet ja -kengät. Toisinaan letku saattaa hajota, jolloin löytää itsensä ruskeat sylissä.

Joskus kaivoon saattaa olla kertynyt niin paksu kerros, että sitä on hajotettava lapiolla letkun saattamiseksi pohjaan. Pahimmillaan pintakerroksen paksuus on lähes metrin mittainen. Silloin ”siinä vois pitää vaikka tanssit”. Riskinä on tietenkin pulahtaminen. Joskus kaivoon on joutunut sukeltamaan esimerkiksi asiakkaan puhelimen perässä. Suhtautuminen jätöksiin on oltava maanläheinen ja arkinen.

Mielonen asentaa letkun kiinni jätevesipuhdistamon seinään ja napsauttaa ylipaineen päälle. Tavara alkaa valua seinän läpi putkistoon. Siellä jätevedestä erotetaan kiinteä jäte, kuten vieraat materiaalit, hiekka ja sora.

Astumme sisään halliin. Nyt haju valtaa kaikki aistini. Se ei ole voimakas, mutta saa ilmeen nyrpistymään ja synnyttää halun lisätä siedätyskykyä ajattelemalla mukavia asioita.

”Tänne kerätään koko Vihdin kaikki paska. Aika lievä haju siihen nähden.”

Vesi jatkaa matkaansa halliin, jossa se virtaa silmänkantamattomiin jatkuvassa allaslinjassa kymmenien siivilöiden läpi. Jätevesi puhdistetaan sekä mekaanisesti että biologisesti vedessä luontaisesti olevien bakteerien avulla. Hallin toisessa päässä näkyvyys pohjaan on jo kolme metriä.

”Eikö ookki aika jännä, miten puhtaaksi tän jäteveden oikeesti saa?”

Mielonen on suhteellisen tyytyväinen palkkaukseen. Rahaa saa sen verran, että pärjää ja tulee toimeen. Vaikka työ on keikkaperusteista, hän pyrkii pitämään päivänsä säännöllisinä kahdeksan tunnin rupeamina. Mielonen ei kuitenkaan kiellä, etteikö alan vaihto välillä houkuttelisi.

”Jos täältä puhdistamolta vapautuisi joskus vakituinen paikka, niin mä harkitsisin tosi vakavasti. Ja kyl mä joskus aikuislukiooki mietin. Toisaalta siitä pitäis taas jatkaa seuraavaan kouluun ja en mä oikeen tiedä, mitä niillä papereilla lopulta tekis.”

Jään kyydistä Nummelan linja-autoasemalla.

Mielosen puhelin soi jälleen. Se on esimies, jolla on taas yksi keikka tiedossa. Onneksi saman tien varrella kuin seuraava asiakas. Muuten Jussi ei ehtisi hakea poikaansa ajoissa.

Jään vilkuttamaan laiturille nurkan taakse kääntyvää punaista työjuhtaa. Tunnen itseni inspiroituneeksi asenteesta, joilla ihminen voi kääntää niin monen asian mielekkääksi. Paskallakin voi olla puhdistava vaikutus.

Kategoriat
Arkisto Ihmiset

Aikamme Benjamin Peltonen

Suomi on vihdoin saanut ensimmäiset Snäpy-julkkiksensa. Konsta Kettunen eli mieskettu kertoo, miten Snäppi-feimiksi tullaan ja millaista on elämä, kun yksityisestä tekee julkista.

kettunen1

”Follow for follow, eiks jee?”

Tätä lausetta Snapchat-persoona Konsta Kettunen, 26, viljelee puheessaan harva se päivä. Hän saattaa myös napata kaverin puhelimen ja ladata sinne Snapchatin, jos tämä ei vielä käytä sovellusta. Tällaista pientä häpeilemättömyyttä tarvitaan, jotta nousee Snapchat-feimiksi. Juuri sellainen Kettusesta eli @mieskettu’sta on tullut tänä vuonna. Hänen My Story -metkujaan seuraa päivittäin peräti noin 400 snäppääjää huolimatta siitä, että Kettunen on periaatteessa ihan tavallinen – joskin poikkeuksellisen näköinen – jantteri, ei esimerkiksi muotibloggaaja tai teini-idoli. Siviiliammatiltaan hän on apulaistuottaja mainosyhtiössä.

”Seuraajia saa sillä, että snäppärit ristiinsuosittelevat toisiaan My Storyissään ja että verkostoituu muiden snäppifeimien kanssa. Omaa snäppifeimiyttäni ovat edistäneet myös iso kaveriporukka, hyvä itsetunto ja rohkeus puhua yksin puhelimelle keskellä Helsinkiä”, Kettunen sanoo.

Suosiota joudutti myös sometoimisto Kurion elokuinen Snapchatin suurimmat suomalaiset -listaus, jossa mieskettu tietenkin komeili mukana.

Snäppääjiä on kahdenlaisia

Kettusen julkkisstatus on tuore juttu. Ennen hän oli kiinnostunut ennemminkin vloggaamisesta, kunnes viime kesänä kaveri opetti hänet snäppäämään. Punapää innostui heti. Yksinpuhelut puhelimelle eivät hävettäneet vaan ennemminkin se, ettei hän ollut kuullut Snäpystä aiemmin.

Kettunen jaottelee snäppifeimit kahteen porukkaan: On niitä, jotka tietoisesti hakevat jotain hyötyä ja niitä, jotka snäppäävät omaksi ilokseen ilman sen suurempia taka-ajatuksia. Hänen oma tarkoitusperänsä on piristää muita.

”On kiva, jos ihmiset nauravat mun snäpeille. Silloin tiedän onnistuneeni.”

Nuoret seuraajat luovat käytöspaineita

Suositut snäppääjät järjestävät tapaamisia, joissa he jakavat snäppäysideoita ja puhuvat esimerkiksi siitä, mitä Snapchatin aiheuttama suosio on tuonut tullessaan. Kasvava seuraajamäärä luo uudenlaisia paineita keksiä hyviä ideoita ja käyttäytyä korrektisti. Kettunen on muun muassa pohtinut kielenkäyttönsä siistimistä sekä päihteiden pois jättämistä snäpeistä, koska osa hänen seuraajistaan on teini-ikäisiä.

“Mä en esimerkiksi koskaan snäppää kännissä”, Kettunen sanoo.

”Mulle on ihan sama, tietääkö jengi, missä olen töissä, missä päin Helsinkiä mä asun ja mikä on mun puhelinnumero.”

Somepuuhailu voi muuttaa identiteettiä

Elämän jakaminen kiinnostaa myös tutkijoita. Esimerkiksi filosofian maisteri Sari Östman Turun yliopistosta tarkasteli väitöstutkimuksessaan digitaalista kulttuuria. Hänen syksyllä julkaistu väitöskirjansa ”Millasen päivityksen tästä sais?” Elämäjulkaisijuuden kulttuurinen omaksuminen käsittelee minuuden muokkaantumista sosiaalisessa mediassa elämäjulkaisemisen myötä.

Väitöskirjassaan Östman toteaa, että verkossa kerrottavat asiat voivat jopa muuttaa ihmisen todellista identiteettiä. Hän ei kuitenkaan näe someminää erillisenä todellisesta, vaan pikemminkin yhtenä osana ihmisen kokonaisidentiteettiä.

”Samalla kun aktiivinen somekäyttäjä omaksuu elämäjulkaisemisen tekniikat, käytännöt ja toimintakulttuurin, hänen identiteettiinsä kehittyy uusi osa, elämäjulkaisijaidentiteetti, joka toimii muita identiteettejä ilmentävien roolien rinnalla”, Östman sanoo.

Kettunenkaan ei koe, että hänellä olisi erikseen somealteregoa tai erillistä hahmoa Snapchattia varten. Hänen mukaansa Snäpyssä on tärkeintä nimenomaan olla aito, oma itsensä.

”Mitä vähemmän yksityisyyttä, sen parempi”

Kettunen päästää katsojan My Story -videoillaan kotiinsa, työpaikalleen ja ystäviensä pariin. Yksityisyyden kaventuminen ei ahdista Kettusta.

”Mulle on ihan sama, tietääkö jengi, missä olen töissä, missä päin Helsinkiä mä asun ja mikä on mun puhelinnumero”, Kettunen toteaa.

kettunen2

Hänen mielestään on itse asiassa sitä parempi, mitä vähemmän yksityisyyttä on, koska ”näin oma asenne tarttuu muihin ja leviää laajemmaksi ilmiöksi”.

”On turha motkottaa somessa yksityisyyden katoamisesta. Älä sitten ole siellä! Jos et halua nähdä mitään tai tehdä mitään, voit olla keskenäsi ja lukea vaikka analogisia paperilehtiä”, Kettunen sanoo.

Äkkiseltään näyttää siis siltä, että Snapchatissa jaetaan aivan kaikki. Östman kuitenkin muistuttaa, että on tärkeää ymmärtää, ettei somessa koskaan jaeta “kaikkea” vaan vain se, minkä olemme määrittäneet elämäjulkaisuyhteisön normien ja henkilökohtaisten rajojemme avulla julkaisukelpoiseksi.

Verottaako Snapchat läsnäoloa?

Moni ahkera snäppääjä saa osakseen paheksuntaa siitä, ettei ole oikeasti läsnä arjessa vaan aina puoliksi somesfääreissä. Myös Kettusen lähipiiri reagoi snäppäilyyn aluksi nihkeästi.

”Kun aloin kesällä snäpätä ja snäppäsin mun frendejä, ne sanoivat, että älä laita mua sun Snäppiin. Nyt kaikilla niillä brutuksilla on Snapchat, ja ne snäppäävät koko ajan”, Kettunen kertoo.

Östmanin mukaan elämän eri hetkissä voi olla läsnä 100-prosenttisesti, vaikka somen päivittäminen olisikin osa niitä hetkiä. Jos julkaiseminen vie vain muutaman minuutin, se ei pilaa koko kanssakäymistä.

”Kun aloin kesällä snäpätä ja snäppäsin mun frendejä, ne sanoivat, että älä laita mua sun Snäppiin. Nyt kaikilla niillä brutuksilla on Snapchat, ja ne snäppäävät koko ajan.”

Snäppääjälläkin on luovuusblokkeja

Kettunen kertoo, ettei snäppäily aina suju helposti. Välillä kaikki sisältö tuntuu väkinäiseltä, eikä hauskaa tai hyvää juttua vain synny.

”Sitä kelaa illalla, miksi mä laitoin tuon snäpin, mutten halua poistakaan niitä, koska sekin on jotenkin tosi turhaa.”

Snapchat-suvantojen pelastukseksi Kettunen kirjoittaa hyviä juttuideoita ylös. Hän luottaa myös konsepteihin: Tiettyjen aiheiden tai muotojen toistaminen on hyvä tehokeino, josta miesketun katsojatkin pitävät.

Tuote-esittelyitä Stockmannilta?

Mainostajat miettivät nyt kuumeisesti, miten Snapchatin voisi valjastaa myös Suomessa markkinointikäyttöön. Kettunen uskoo, että sovelluksen voi hyvinkin valjastaa palvelemaan kaupallisia tarkoitusperiä. Hän spekuloi, että olisi mahdollista, että hän tekisi sopimuksen vaikka Stockmannin kanssa ja näyttäisi sen tuotteita Snapchatin My Storyssaan parin viikon ajan rahaa vastaan.

”Sanotaan, että ne antaisivat mulle kaksi tonnia viikossa siitä, että mä hengailisin niiden ostoskeskuksessa, katsoisin niiden tuotteitta ja ehkä pelleilisin. Se olisi niille passiivista hyvää markkinointia”, Kettunen sanoo.


@mieskettu’n snäppivinkit 5+1:

  1. Älä pohdi liikaa sitä, onko joku snäppi hyvä, vaan luota intuitioon. Innovatiivinen ja poikkeuksellinen sisältö toimii. Itseironia, hauskuus ja iloisuus ovat tärkeitä!
  2. Jos olet hauska tyyppi, ole oma itsesi. Jos keksit itseäsi paremman persoonallisuuden, ole se. Larppaa, jos osaat!
  3. Vuorovaikuta, niin saat lisää seuraajia. Suositelkaa kaverisnäppääjienne kanssa toisianne ristiin.
  4. Tiivistä.Kun sisältö on tarpeeksi napakka, seuraajat jaksavat katsoa koko My Storyn.
  5. Suunnittele ja säästä. Jos keksit hyviä juttuja, älä anna seuraajille kaikkea herkkua kerralla – laita osa säästöön pahan päivän varalle.
  6. Tsekkaa tili @verohallinto, joka on Konstan sanoin kuivin tili koskaan. Jos haluat luoda hyvän My Storyn, älä tee sitä, mitä verohallinto tekee. Kun teet päinvastoin, snäppäämisen pitäisi teoriassa onnistua todella hyvin.

Kuvat: Dora Dalila