Näyttämöllä

Lähdin syksyllä näyttelemään Valtsikan Speksiin. Sain roolin, jota lähdin työstämään käsikirjoituksen pohjalta, ja lopulta esittämään lavalle.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Akseli Manner

NÄYTTELEMINEN ON ENSISIJAISESTI julkista toimintaa eikä siinä ole sijaa yksityisyydelle. Roolihahmoni ominaisuudet paljastuvat yleisölle lavalla nähdyn perusteella; hänen luonteensa, vaatteensa, ammattinsa ja ominaisuutensa selviävät esityksessä. Roolihahmo arvioidaan ja tuomitaan vain ja ainoastaan näyttämön julkisuudessa tapahtuneen perusteella. Millään mitä kulisseissa tapahtuu ei ole merkitystä eikä hahmoani ole oikeastaan siellä edes olemassa, vaan näyttelijä on oma itsensä ja voi jättää roolinsa heti poistuttuaan näyttämöltä.

Sosiaalipsykologian tieteenalaan 1900-luvulla vaikuttanut Erving Goffman vertasi ihmisten välistä vuorovaikutusta teatteriin. Lähestymistavassa ihmiset esitetään näyttelijöinä sosiaalisissa tilanteissa, joissa he esittävät omaa rooliaan harkitusti tai ei niin harkitusti. Toisin kuin näytelmässä tosielämässä näyttelijä on myös osa yleisöä ja päinvastoin.

Goffmanin mukaan ihmiset pystyvät tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan vaikutelmia, joita he elämämme teatterissa antavat samaan tapaan kuin oikeassa teatterissa. Vaikutelmien hallinnassa voidaan hyödyntää ilmeitä ja asuja roolin luomiseksi, mitä yleisö voi tulkita samoin menetelmin kuin näytelmää. Koska roolissa olo on kuluttavaa, on mahdollista mennä kulisseihin eli esimerkiksi kotiin lepäämään.

OLEN HUOMANNUT TOIMIVANI eri yhteyksissä eri rooleissa. Välillä olen tehnyt sitä harkitummin, toisinaan harkitsematta ja sattumanvaraisesti. Yhtenä syynä eri rooleihin on ehdottomasti ollut ympäristöni; valtsikan kuplassa nuorena aikuisena sosiaaliset vuorovaikutustilanteet ovat ehdottomasti erilaisia kuin lapsena elo maalaiskaupungissa. Toinen suvaitsee erilaisuuksia enemmän, mutta toisessa tiedetään taustasi sanomattakin. Toisaalta muutoksen rooliin voi tuoda pelkästään ympäröivien ihmisten vaihtuminen. Oma areenansa on vielä omien lähipiirien yksityisempi alue. Eikä pidä unohtaa myöskään yksinoloa, joka on ehkä sekin näyttelemistä – itselleen.

Goffmanin dramaturgista lähestymistapaa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen tuskin voidaan ottaa totuutena, mutta jossain määrin se on roolileikkiä ja haluttujen vaikutusten antamista. Esiintyminen voi olla aitoa ja vilpitöntä, mutta se saa silti pohtimaan: kuka sitä oikeastaan on? Olenko se mitä näytän suurelle yleisölle, ystävilleni, perheelleni vai oman pääni ajatukset? Ehkä totuus on sekoitus näitä kaikkia. Näyttelijä on roolihahmo ollessaan lavalla, mutta ei hän sieltä poistuessaan katoa mihinkään. Yleisö ei kuitenkaan tunne hahmon takana olevaa ihmistä.

 

Pitäisi vähän laihtua

Minulla ei ole aavistustakaan, minkälaisen reaktion seuraava, ehkä tällaiseen lehteen liian henkilökohtaiselta tuntuva paljastukseni herättää sinussa: Niin kauan kuin pystyn muistamaan, joka ikinen päivä, vähintään kerran päivässä olen ajatellut: olen lihava, pitäisi vähän laihtua.

TEKSTI Helmi Partanen KUVITUS Iisa Pappi

AJATUSTENI VIRRAN MUODOSTAMA virke on pysynyt samana läpi elämäni. Sävy on kyllä vaihdellut rajustikin. Lapsena ajatus muodostui katsellessani kateellisena hoikkaa parasta ystävääni. Se teki minusta surullisen, ikuisen kakkosen, vähemmän rakastetun lapsen. Teini-iässä ajatus oli tietenkin vihainen. Inhosin itseäni, mutta loppujen lopuksi en tiedä, oliko se inho omaani. Se tuntui suoritukselta siinä missä ensimmäiset kännit tai seurustelun aloittaminen: tässä iässähän näin kuuluukin tehdä.

Koko ajan tiedostin, että minullahan on vielä liian helppoa. En koskaan satuttanut itseäni, oksentanut tahallani tai paastonnut vuorokausia. Ääneen kauhistelin yhteiskunnan nuorille (tytöille) aiheuttamia ulkonäköpaineita ja ilmaisin empatiaa niiden sairastuttamia kohtaan. Mutta oikeasti koin epäonnistuneeni itseinhossa. Ajattelin, että minulla ei ole tarpeeksi tahdonvoimaa sairastua anoreksiaan. Vartalonormit olivat rakentaneet sisälleni ruman huoneen, jonka sisälle menin rauhassa arvostelemaan omaani ja muita naiskehoja armottomasti. Sen kokemuksen valossa minun on nykyään helppo ymmärtää, mitä on sisäistetty naisviha.

MILTÄ ELÄMÄ LAIHDUTUSAJATTELUN kanssa tuntuu nyt nuorena aikuisena? Ei kauhean ihmeelliseltä. Kun ajatus kerran päivässä pälkähtää päähäni kuin päivän postit luukusta, en ylläty tai säikähdä. Se on osa minua, eikä enää tee minua surulliseksi tai vihaiseksi. En edes osaa sanoa, onko se normaali vai epänormaali. Ajatteletko sinä samalla tavalla itsestäsi, vai oletko juuri nyt soittamassa minulle apua?

ULKONÄKÖPAINEISTA PUHUTTAESSA keskitytään fyysisyyteen, vaikka paineita voi tuntea kuka tahansa. Silti legitimiteetti puhua yhteiskunnan asettamista ulkonäköpaineista tai itsetunto-ongelmista päätetään ulkonäön perusteella. Upea kroppa! Varmasti rakastat itseäsi. Ja jos on ylipainoinen, silloin ruumiin terveys arvotetaan mielenterveyden yläpuolelle. Kiukkuinen veronmaksaja ja Pippa Laukka ovat pöyristyneitä ilmeisesti vain sydän- ja verisuonitautien kuluista. Jos poikkeat normista, on ihan suotavaa kokea itsetunto-ongelmia, sairastua syömishäiriöön tai masennukseen. Ne toki maksamme mukisematta, kuuluu asiaan.

Kehopositiivisuusajattelu on nostanut nostanut keskusteluun mielenterveydellisen näkökulman, mutta voimaantuminen ja itsensä rakastamaan oppiminen kuvataan yhä kehojen kautta. Kuvissa on enemmän diversiteettiä, ne ovat ehkä aidompia kuin ennen, mutta silti aina esteettisiä ja ulkoiseen kauneuteen keskittyviä. Myrkylliselle äänelle päässäni ne yhä tarjoavat itseäni kauniimpaa, seksikkäämpää ja parempaa vertailukohdetta.

Mielen muutosta on vaikeampi visualisoida. Silti kaipaisin kipeästi puhetta yhä enemmän juuri kehon kokemisesta. Jee, vatsamakkaroita somefeedissä, mutta yhä olen epätietoinen siitä, millaiset kokemukset omasta kehosta ovat ”normaaleja” ja millaiset ei. Ja miksi ylipäätään tietty määrä ulkonäköpaineita (naisen) kuuluukin kokea?

EN HALUA ILMOITTAA Ekille strategisia mittojani (Mikä ihmeen “strateginen?!”) ja kysyä onks ok. En, vaikka Eki sattuisi olemaan kehopositiivinen ja sanoisi, että tottakai on ok. Haluan kertoa julmasta äänestä päässäni, joka on asunut siellä jo melkein 20 vuotta kuiskien samaa mantraa. Haluan kysyä onks se ääni ok, onko se tavallista, onko se oikein? Ja sitten haluaisin kuulla, miten ääni vaimennetaan.

Etten vain pysähtyisi hetkeksikään

Herätys puoli yhdeksän, kymmeneksi luennolle. Äkkiä aamupala naamaan, tiedän olevani jo nyt vähän myöhässä. Aamukahvi mukaan termarissa, ei ole aikaa juoda kahvia kotona. Ratikassa ehtii käydä sähköposteja läpi. Hirveät kantamukset taas mukana, Onnibus lähtee neljältä kohti Turkua. Sinne pitää juosta suoraan luennolta. Taas on ollut ihan liikaa näitä päiviä, kun pitää vain juosta paikasta toiseen. Ihan saatanallinen ralli!

TEKSTI Julia Rautiainen KUVITUS Iisa Pappi

KAIKILLA ON KOKO ajan kauhea kiire. Tai siltä se tuntuu. Koko ajan pitäisi olla menossa, koko ajan pitäisi tehdä jotain. Länsimaisessa yhteiskunnassa kaikki tapahtuu yhä nopeammin, ja jatkuvasti nopeutuvassa tahdissa on pysyttävä mukana.

Meillä on oltava kiire, jotta voisimme tuntea olevamme tärkeä osa yhteiskuntaa, jotta jättäisimme tänne jonkinlaisen jäljen itsestämme. Hyvällä ihmisellä on kalenteri täynnä ja kännykkä soi. Aika pitää käyttää tehokkaasti, jotta voi tuntea itsensä merkitykselliseksi. Aikaa kuitenkin valuu hukkaan jatkuvasti. Hukkaamme aikaa joutavuuksiin, nukumme liikaa, tuijotamme puhelimen näyttöä.

EI KUKAAN PYSTY olemaan jatkuvasti tuottava, tehokas, tai tekemään parastaan. Silti tähän pyritään koulussa, töissä, yksityiselämässä, yhteiskunnassa.

Luennolla ehtii hyvin hoitaa rästihommia. Päädyn kuitenkin lukemaan ensin Hesaria, sitten Jodelia. Samalla kuuntelen luennoitsijan englanninkielistä puhetta ja yritän saada kiinni edes jostain ajatuksesta, jonka voisin laittaa muistiinpanoihin. Tämä on sitä multitaskingia parhaimmillaan. Kauhea nälkä. Luentojen välissä ei ehdi syömään, ellei lähde ajoissa tältä luennolta. Kauhon pikavauhtia hernekeittoa suuhun ja ryntään seuraavalle luennolle. Silti olen vähän myöhässä.

KIIRE ON JÄNNITTEINEN tila, jolla on aina suhde aikaan. Se on ajan niukkuutta ja puutetta, aika loppuu aina kesken. Kiire on myös illuusioita, vain tunnetta siitä, että meillä on liian vähän aikaa käsissämme. Kiire on siis vain kuvitelmaa oman päämme sisällä. Siksi kiirehtiminen on oikeastaan aika turhaa. Hukkaamme lopulta omaa aikaamme, hukkaamme potentiaalista tuottavuutta. Kaikki tehtävät huitaistaan vasemmalla kädellä, jotta ne saadaan nopeasti alta pois, emmekä pyri tekemään parastamme. Tämä johtaa plus miinus nolla -tilanteeseen, kun hutaistuun työhön ei ole enää tyytyväinen ja siihen palaa uudelleen.

Lähden taloustieteen laskarista vähän ajoissa, jotta ehdin bussiin. Pitää ostaa eväitäkin vielä. Kun vihdoin saavun bussilaiturille, on lähtöön aikaa viisi minuuttia. Laiturilla on kuitenkin vielä väärä Onnibus, tämä olisi matkalla Ouluun. Ahdistaa, haluan vain istumaan bussiin omalle paikalleni. Bussiterminaali on täynnä ihmisiä, minunkin bussini on kuljettajan mukaan täyteen buukattu. Kaikki matkalla jonnekin.

OIKEASTAAN KIIREESSÄ ON kyse vain kahdesta asiasta: osaako ihminen organisoida tekemisensä ja erottaako hän epäolennaiset tehtävät olennaisista. Kiireen tunne ei yleensä hellitä istumalla paikallaan. Toiset haluavat tuntea jatkuvan kiireen, kasaavat tehtävää tehtävän päälle eivätkä edes yritä pysähtyä hetkeksi. Kiire ei katoa mihinkään, ainakaan jos sitä ei tietoisesti yritä kadottaa. Siksi meillä on kiire, koko ajan. Kiire saada kaikki ajoissa valmiiksi. Kiire eteenpäin elämässä. Mutta vaikka kuinka kiirehtii, nopeammin ei pääse.

Kun bussi pääsee viimein matkaan, kiireeni hellittää. Kaksi tuntia aikaa tehdä mitä vain, tässä sitä nyt istutaan. Enpä taida kuitenkaan tehdä yhtään mitään.

Stalkkereiden on aika lopettaa nolostelu!

Somestalkkaan. Niin varmaan sinäkin.

Aamu alkaa parhaiten Instagramia selaillessa, ja kun oma etusivu on selätetty, löytää itsensä kaverinkaverinkaverin profiilista tutkimasta kyseisen henkilön Rooman matkaa vuodelta 2015. Rutiininomaisen stalkkauksen väistämätön seuraus on se, että tuntemattomista ihmisistä karttuu valtava määrä tietoa.

TEKSTI Anni Takanen KUVITUS Iisa Pappi

Enkä ole yksin. Somestalkkaus on ilmiönä niin yleinen, että sille on kehittynyt jo oma kulttuurinen normistonsa; stalkkausta harrastetaan yksin, salaa varjoissa, eikä siitä saa missään nimessä mainita stalkkauksen kohteelle. Vaikka kaikkihan me stalkkaamme. Esimerkiksi tuttavan viimeaikaisesta Kööpenhaminan reissusta kysyminen tuntuu oudolta, jos tuttu ei itse ole tästä henkilökohtaisesti maininnut. Eikä tulisi mieleenkään mainita ensitapaamisella stalkkauksen kohteelle, että “Hei, sähän opiskelit siellä tutalla. Ootko tykännyt?”

JOS KERRAN ME kaikki stalkkaamme, mistä kumpuaa se kulttuurinen ja sosiaalinen yhteisymmärrys stalkkauksen piilottelusta? Kenties syy löytyy suomalaisesta ynseyden kulttuurista. Tuntuu epäluonnolliselta myöntää olevansa niin kiinnostunut muiden elämästä, että omalla vapaa-ajallaan tutkii heidän sosiaalisen median profiilejaan pelkästä uteliaisuudesta. Suomalainen jurottaa yksin kotonaan ja katsoo televisiosta hiihtoa, eikä missään nimessä tutki puolitutun siskon Facebook-tiliä.

Suomalaiseen jurouteen liittyy myös tietynlainen naapurikateus. Naapurilla on aina kaikki paremmin, mutta sitä ei myönnetä itselle eikä varsinkaan naapurille. Naapurikateuden ilmiö tuntuu sosiaalisessa mediassa vahvasti, sillä someen luonnollisesti heijastetaan hieman siloteltu, todellisuutta positiivisempi kuva omasta elämästä. Vaikka tämä tiedostetaan, on silti vaikeaa olla kadehtimatta muiden siistimpiä asuntoja, hulppeampia lomamatkoja, paremmin voivia viherkasveja sekä ravitsevampia vihersmoothieita. Ehkä siksi tuntuukin niin vaikealta myöntää muille syyllistyvänsä heidän profiiliensa ihasteluun.

SOMESTALKKAUS VIE MYÖS aitoutta normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä. Se, ettei uskalla myöntää nähneensä esimerkiksi viimeaikaista lomamatkaa somessa, johtaa teeskentelyyn: “No, mitä kuuluu? Ai, olit matkoilla!” Ehkä olisikin jopa kohteliasta myöntää nähneensä ulkomaanmatkan somea selaillessa sen sijaan, että näyttelee tietämätöntä.

Stalkkauksen status on kieltämättä ristiriitainen: myönnämme kaikki stalkkaavamme, mutta samalla pimitämme sen, ketä stalkkaamme. Tuntuu hassulta, että niinkin yleisestä ilmiöstä tulisi vaieta tosielämässä. Vaikka stalkkauksen kulttuurinen normisto kieltääkin stalkkauksen myöntämisen kohteelle, kenties voimme pienillä askelilla pyrkiä kohti vapaampaa stalkkaussäännöstöä. Tosin tuntemattoman ihmisen kolmen vuoden takaisen lomamatkan mainitsemiseen ensitapaamisella saattaa silti olla vielä matkaa.

Arvoisa Jodel-anonyymi: transponoi huuteluenergiasi luentosaleihin!

Istuin hiljattain lyhyen yliopistotaipaleeni aikana luultavasti eniten ajatuksia herättäneellä luennolla. Talven tuskaisimman lumimyräkän takia olin vähällä skipata koko luennon ja aloittaa viikonlopun mukavasti jo torstaina – ei sillä, ettenkö olisi muutenkin ollut vapaalla kaksi edellistä päivää. Onneksi kuitenkin menin.

TEKSTI Unni Javanainen KUVITUS Iisa Pappi

Kahden tunnin pituinen,  liberalistista ajattelua ja ihmisoikeuksien kehitystä käsitellyt luento lähestyi kuivaksi mieltämääni aihetta naisten ja vähemmistöjen kiinnostavasta näkökulmasta.  Jo valmiiksi mielipiteitä jakavaa lähestymistapaa enemmän keskustelua herätti naisluennoitsijan (ilmeisesti jokseenkin provokatiivinen) heitto luennon lopuksi. Sivuten luennon käsittelemää aihetta, historian miesvaltaisuutta, kehotti luennoitsija myös naisia osallistumaan siihen asti lähinnä miesopiskelijoita aktivoineeseen keskusteluun.

Luennoitsijan rohkaisuista ja aiheen henkilökohtaisesta tarttumapinnasta huolimatta yksikään naispuolinen ei lähtenyt mukaan keskusteluun. Sen sijaan tuttuja mieskäsiä oli tyypilliseen tapaan pystyssä useita. Myös kurssivastaava komppasi luennoitsijaa: yliopiston luennoitsijakunta oli kuulemma jo pitkään yrittänyt selvittää, miksi naiset osallistuvat yleiseen keskusteluun luennoilla selkeästi miehiä heikommin.

Myönnän itsekin kuuluvani luentosalien geneerisimpään ihmisryhmään: passiivisiin tiedon vastaanottajiin (ja toki hävettävän usein myös niihin, jotka kuuntelemisen sijaan hoitavat ”muita tärkeitä asioita”, kuten metsästävät päivän parasta Unicafe-menua tai selaavat Facebook-meemejä). Tapahtunut sai minut kuitenkin pohtimaan opiskelijoiden luentokäyttäyttymistä, etenkin asennoitumista siihen, miten luennolla ”kuuluu olla”.

Valtaosa luennoitsijoista tuntuu arvostavan opiskelijoiden aktiivista osallistumista – myös kritiikin esittämistä. Opiskelijoiden yleinen mielipide (lähde: Jodel) ei kuitenkaan näytä osuvan yksiin opettajien kanssa. Mielipiteitään rohkeasti esittävistä opiskelijoista supistaan luentosaleissa, unohtamatta tietenkään ajan henkeen kuuluvaa, anonyymiä ja astetta brutaalimpaa ruotimista somessa (#mulkku #huutista). Kynnys lähteä mukaan keskusteluun on sosiaalisen paineen myötä kieltämättä korkea (#pliisäläteesitä).

Itse en tällä kertaa ota kantaa sukupuolikysymykseen. Keskusteluun osallistuvien sukupuolijakauma on ongelma, jonka puiminen ylittäisi tämän jutun palstatilan heittämällä. Sen sijaan ihmettelen ilmiötä yleisemmällä tasolla.  Harmillisen monen kanssaopiskelijani suhtautuminen turhauttaa minua – itse koen vastavuoroisen luentokeskustelun useimmiten avartavana. Kriittisten näkökulmien esittäminen ei suoraan tarkoita vastaan väittämistä tai ylimielisyyttä, ja tällaisessakin tapauksessa on dialogi vähintään viihdyttävää.

Rajansa toki kaikella. Ketään tuskin kiinnostaa kuunnella liian pitkäksi venyvää tai aiheen ohittavaa vääntöä. Haluaisin silti kehottaa kaikkia – oli kyseessä sitten naiseksi, mieheksi tai muuksi identifioituva, introvertti, tai muuten vain ajatuksistaan epävarma, avaamaan suunsa luennolla. Dialogi on aina monologia opettavampaa. Vaikka toisen osapuolen (lue: yleensä opiskelijan) väitteet olisivatkin vääriä, tulevat nekin oikaistuiksi viimeistään toisen osapuolen (lue: yleensä opettajan) vastatessa niihin.