Naapuri-identiteettiä etsimässä

Muutin keväällä uuteen asuntoon. Ajattelin, etten tutustu yhteenkään uuteen ihmiseen tai opi tuntemaan naapureitani. Näin oli ollut ainakin edellisessä asunnossani. En ollut se naapuri, joka tuo piirakoita oven taakse, vaan pikemminkin se, joka luikkii rappukäytävässä naapureita piiloon. 

Myös tilastot liputtavat vähäpuheisten naapurisuhteiden puolesta. Talovalmistajan teettämän kyselyn mukaan lähes puolet alle 30-vuotiaista nuorista ei tiedä naapureistaan mitään. Kerrostalojen asukeista vain joka kymmenes sanoo ystävystyneensä naapurinsa kanssa. 

Kevään karanteeniviikkoina kaipasin uutta puuhaa, joten laajensin viherkasveihin rajoittuvaa repertuaariani ja istutin kukkia ensimmäisen kerroksen parvekettamme koristamaan.

Eräs rouva taloyhtiöstämme huomasi minussa orastavan viherpeukalon. Hän yllätti minut pihalla ja tiedusteli, josko haluaisin pihalta pienen maatilkun omia viljelyksiä varten. 

Ilahduin kovin: minustakin tulee kaupunkiviljelijä! Innokkaana kylvin tilkkuni täyteen siemeniä ja peitin ne harsolla, jotta loppukevään kylmät yöt eivät pääsisi niihin käsiksi. Jäin odottelemaan tuloksia malttamattomana. 

Kevään ja kesän mittaan havaitsin, että taloyhtiössämme sosiaalista liimaa levitteli tätien ydinryhmä, joka myös vastasi pihan organisoinnista ja istutuksista. Törmäsin heihin usein kesällä palstalla ja pihalla pyöriessäni. Puutarhahommiin sisältyi aina vaara juttusille joutumisesta, mutta iloitsin, etten taipunut tilastojen uhriksi, vaan astuin rohkeasti epämukavuusalueelleni. 

Puuhastelu pihalla ja satunnaiset kohtaamiset tätien kanssa saivat minut ajattelemaan uudelleen identiteettiäni naapurina. Pohdin, josko minusta olisi sittenkin kuoriutumassa innokas ja aktiivinen naapuri. 

Hiljattain törmäsin pihalla taas kasvimaa-mummooni. Hän kehui parvekkeellemme valuvan villiviinin punaista syksyistä väriä ja muistutti parin viikon päässä häämöttävistä syystalkoista. Piilotin paniikkini, mumisin jotain innokkaasti ja totesin, että päivä pitäisi tarkistaa vielä kalenterista.

Sisällä mainitsin talkoista poikaystävälleni. Päätimme yksissä tuumin, että päivämäärä on merkattava muistiin: näin osaisimme vetää verhot alas ja pitää mahdollisimman matalaa profiilia. Ei tässä pidä nyt kuitenkaan lähteä keulimaan, ehkä ensi vuonna sitten. 

Viimeistellessäni tätä kolumnia kurkin sälekaihtimien raosta pihalle, jossa ahkerat naapurit puuhastelevat aivan ikkunamme alla. Haravoinnin äänet kantautuvat kiusallisesti myöhäisen aamiaisemme taustaääniksi. Mietin, pitäisikö julkaistu kolumni jakaa talomme Facebook-ryhmään. ”Kommentoikaa mitä tykkäätte tai pelkkä reagointikin riittää.”

Teksti: Ainomaija Mikola

Kuva: Anni Takanen

Kolumni: Saako pelätä rauhassa?

Muistan vieläkin ensimmäisen painajaiseni. Painajaisessa olen isossa autiossa talossa ja Disneyn Herkules-elokuvan Hades-pahis jahtaa minua takaa miljoonien pienten hämähäkkien kanssa. Painajainen aiheutti minussa niin suurta pelkoa ja ahdistusta, että muistan sen vielä 20 vuoden jälkeen.

Nyt Hades tuntuu aika naurettavalta syyltä pelätä tai ahdistua. En tosin ymmärrä, mikä siinä on niin huvittavaa. Jostain syystä haluan vähätellä pelon lähdettä. Alan vitsailla ja naureskella sille, mutta miksi?

Jos minulta kysytään nyt, mitä pelkään, reagoin kysymykseen nolostuen, vähätellen ja häpeillen. Minua hävettää kertoa ääneen, että pelkään kävellä yksin kotiin yöllä. Minua nolottaa myöntää ahdistuvani, jos pahanhajuinen juoppo istuu viereeni metrossa. Suojautumiskeinona lähden vitsailemaan asiasta.

Pelot ovat vahvasti sidoksissa aikaan, sosiaalisiin suhteisiin, kasvatukseen ja yhteiskuntaan. Muiden kokemuksia ei pitäisi vähätellä, vaan ne tulisi ottaa vakavasti. Siitä huolimatta tunnustan itsekin heittäneeni monesti läppää kavereideni peloista, koska ne tuntuvat minusta niin järjettömiltä.

Toisten pelkoihin on helpompi samaistua kuin toisten. Kun jonkun pelko tuntuu itselle oudolta, käsittämättömältä tai vieraalta, sortuu usein tuomitsemaan: miten sä voit pelätä jotain noin arkipäivästä ja normaalia?

Valtiotieteellisessä opiskeluun sisältyy paljon yhteiskunnan rakenteiden ja ilmiöiden kyseenalaistamista. Olen huomannut kyseenalaistamisen kulttuurin lunastaneen paikkansa myös arkisissa keskusteluissa opintojen ulkopuolella. Toisten pelkojen kyseenalaistaminen ja kritisoiminen tuntuvat olevan nykyään ihan ok. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla.

En sano, että peloista ei saisi keskustella. Todellakin saa. Joskus pelosta saattaa päästä yli keskustelun avulla. Joskus taas ei. Kun näihin keskusteluihin ajautuu, on tärkeää muistaa olla vähättelemättä ja tuomitsematta toisten pelkoja. Kyseenalaistamisellekin on opittava löytämään oikea aika ja paikka.

Joskus toivon, että saisin vain pelätä rauhassa. Pelkäämistä ei pitäisi joutua häpeämään. Ehkä suurin pelkoni onkin se, että muut ihmiset kyseenalaistavat ja tuomitsevat minut pelkojeni takia. Tästä huolimatta koen peloista keskustelemisen tärkeäksi. En voi valehdella itselleni siitä, mitä pelkään ja mitä en. En voi myöskään salata pelkojani muilta, sillä ne ovat osa minua ja persoonaani.

Teksti: Mona Zabihian

Kuva: Anni Takanen

Perunalaatikosta ja perinteiden kuormittavuudesta

Teksti: Emma Viitanen Kuvitus: Anni Takanen

Viimeisin jouluni oli todella kummallinen. Ellun Kanat toteaisivat, että suorastaan ”saatanallinen ralli”. 

Vietimme joulua kolmistaan äitini ja isäni kanssa. Tavoitteena oli viettää rento päivä perinteisellä kaavalla: katsoa joulurauhan julistus, syödä hyvin, ulkoilla ja saunoa. Ihan rauhassa, ei mitään ylimääräistä häslinkiä. 

Eihän siitä mitään tullut. 

Ulkoilu jäi välistä, kun stressasimme sitä, että imeltyykö perunalaatikko kunnolla. Lohta piti valmistaa niin monella eri tavalla, että saunaan ehdittiin vasta myöhään yöllä. Väsytti, mutta pitihän joulusaunassa nyt käydä. Se on perinne! Joulu kului käytännössä keittiössä säheltäen ja kelloa katsoen; koko ajan piti pohtia, että riittääkö aika kaikkeen. Jossain vaiheessa huomasimme siirtyneemme minuuttiaikatauluun: jos ruoka on valmista tunnin päästä, ehdimme olla vartin ulkona. Ei muuten ehditty.

Sama kaava toistuu monen juhlan yhteydessä. Perinteistä tuntuu tulleen pitkälti suorituksia, ja mitä enemmän niitä ehtii toteuttaa, sen parempi. 

Vappuna pitää järjestää brunssi, tehdä munkkeja, mennä katsomaan Mantan lakitusta ja lähteä Ullanlinnanmäelle elämänsä krapulassa – vaikka sataisi kaatamalla. Opiskelijakavereiden hokema ”vappu on kovaa suorittamista” -mantra pitää todellakin paikkansa. Juhannuksena tulee epäonnistunut olo, jos ei lähde mökille. Perinteet kunniaan. Itsenäisyyspäivänä kuuluu katsoa Tuntematon sotilas sekä Linnan juhlat. Joulu huipentaa vuoden perinnerupeaman, heittäen kaikkensa antaneen juhlijan pariksi päiväksi sängyn pohjalle toteamaan, että kohta on uusi vuosi ja pitää varmaan alkaa etsimään varaston perimmäisestä nurkasta tinaa ja hankkia kaupasta Karjala Takaisin Heti -ilotulite. Silläkin uhalla, että molemmat perinteet ovat terveydelle haitallisia ja aikansa eläneitä. Huh.

Perinteiden tarkoitus on luoda jatkuvuuden ja kuuluvuuden tunnetta. Usein se toimii: pakko myöntää, että tuleehan sitä Mantan lakitusta seuratessa aika siisti fiilis. Mutta selviäisinkö ilman tätä elämystä? Vastaus on aika yksinkertainen: taatusti hyvin. Ehkä joskus tuntuisi hyvältä hengähtää vähän. 

Siksi onkin hassua, että kaikesta huolimatta kummastelen heitä, jotka poikkeavat perinteistä. Kun ystäväni kertoi minulle muutama vuosi sitten viettävänsä joulua yksin, koska ei jaksa kaikkea hössötystä sen ympärillä, hämmästyin suuresti. Onkohan hän nyt ihan varma? Selviääkö hän? Pitäisikö minun kutsua hänet meille? Mitä joulu muka on ilman perunalaatikkoa?

Varmaan aika jees, perunalaatikko ei ole edes kovin hyvää. Rentoutuminen taas on ihan tosi mukavaa.

Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

Uuden edessä

TEKSTI Aino Hokkanen KUVITUS Akseli Manner

Muistan vieläkin, miten jännittävää uuden kouluvuoden aloittaminen oli ala-asteikäisenä. Elokuun alussa kävin äitini kanssa ostamassa uusia kouluvaatteita: uudet farkut ja lämpimän neuleen lähestyvää syksyä varten. Kotona kaivoin laatikoistani esiin viivoittimen ja teroitin lyijykynät valmiiksi. Viimeisenä kesälomailtana uudet koulutarvikkeet pakattiin reppuun ensimmäistä kouluaamua varten. 

Uuden aloittaminen on aina elämässä jännittävää aikaa. Alut ovat meille symboleja jostakin, mitä emme vielä tunne. Kaikille ne eivät ole samanlaisia, sillä esimerkiksi opiskelijan elämänrytmi on varsin erilainen kuin ala-asteikäisen – koulu alkaa vasta syyskuussa ja kyniä ei enää juurikaan tarvitse teroittaa. Jokaisen elämään kuitenkin liittyy uusia ja tuntemattomia asioita. Aloittamiseen liittyvän jännityksen takia ensimmäinen kerta on aina vaikein ja toisella kerralla asiat ovat jo tuttuja. 

Ensimmäisen kerran vaikeudesta huolimatta kulttuurissamme ensivaikutelmalle asetetaan paljon painoarvoa. Alussa haluamme olla parhaita versioita itsestämme, ja netistäkin löytyy kymmenittäin ohjeita siitä, miten itsestään voi antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman. Ensivaikutelmaan panostaminen on kuitenkin siinä mielessä ongelmallista, että usein osaamme rentoutua ja olla omia itsejämme vasta toisella kerralla, tai vasta paljon myöhemmin.

Myös kalenterivuoteen liittyy symbolisia käsityksiä uusista aluista. Vuoden vaihtuessa ja tammikuun alkaessa ihmisillä on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, jotka voivat esimerkiksi toimia ponnahduslautana parempiin elämäntapoihin. Usein jotain luvatessa tulee kuitenkin päästettyä itsensä liian helpolla tai tehtyä lupauksia, jotka kestävät juuri ja juuri helmikuun alkuun asti.

Välillä aloittaminen on suoraan sanottuna ihan perseestä. Meistä jokainen on varmasti joskus kärsinyt kirjoituslukosta tai tyhjän paperin syndroomasta. Toimittajien kohdalla näistä puhutaan jopa ammattitauteina. Arjesta tuttua saattaa olla prokrastinaatio eli jonkin asian tarkoituksellinen lykkääminen. Allekirjoittanutkin tunnustaa, että vaikean koulutehtävän odottaessa on helppoa löytää itsensä yhtäkkiä kiillottamasta keittiön lavuaaria.

Aloittamisen vaikeudesta huolimatta uusiin alkuihin liittyy aina toivoa. Vaikka alku on aina hyppy tuntemattomaan, tekee siihen liittyvä kutkuttava jännitys uudesta odottamisen arvoista. Uusi alku työntää meidät johonkin tuntemattomaan, mutta kulman takana saattaa odottaa jotain mahtavaa, jos vain uskallamme heittäytyä ja tutustua uuteen.