Perunalaatikosta ja perinteiden kuormittavuudesta

Teksti: Emma Viitanen Kuvitus: Anni Takanen

Viimeisin jouluni oli todella kummallinen. Ellun Kanat toteaisivat, että suorastaan ”saatanallinen ralli”. 

Vietimme joulua kolmistaan äitini ja isäni kanssa. Tavoitteena oli viettää rento päivä perinteisellä kaavalla: katsoa joulurauhan julistus, syödä hyvin, ulkoilla ja saunoa. Ihan rauhassa, ei mitään ylimääräistä häslinkiä. 

Eihän siitä mitään tullut. 

Ulkoilu jäi välistä, kun stressasimme sitä, että imeltyykö perunalaatikko kunnolla. Lohta piti valmistaa niin monella eri tavalla, että saunaan ehdittiin vasta myöhään yöllä. Väsytti, mutta pitihän joulusaunassa nyt käydä. Se on perinne! Joulu kului käytännössä keittiössä säheltäen ja kelloa katsoen; koko ajan piti pohtia, että riittääkö aika kaikkeen. Jossain vaiheessa huomasimme siirtyneemme minuuttiaikatauluun: jos ruoka on valmista tunnin päästä, ehdimme olla vartin ulkona. Ei muuten ehditty.

Sama kaava toistuu monen juhlan yhteydessä. Perinteistä tuntuu tulleen pitkälti suorituksia, ja mitä enemmän niitä ehtii toteuttaa, sen parempi. 

Vappuna pitää järjestää brunssi, tehdä munkkeja, mennä katsomaan Mantan lakitusta ja lähteä Ullanlinnanmäelle elämänsä krapulassa – vaikka sataisi kaatamalla. Opiskelijakavereiden hokema ”vappu on kovaa suorittamista” -mantra pitää todellakin paikkansa. Juhannuksena tulee epäonnistunut olo, jos ei lähde mökille. Perinteet kunniaan. Itsenäisyyspäivänä kuuluu katsoa Tuntematon sotilas sekä Linnan juhlat. Joulu huipentaa vuoden perinnerupeaman, heittäen kaikkensa antaneen juhlijan pariksi päiväksi sängyn pohjalle toteamaan, että kohta on uusi vuosi ja pitää varmaan alkaa etsimään varaston perimmäisestä nurkasta tinaa ja hankkia kaupasta Karjala Takaisin Heti -ilotulite. Silläkin uhalla, että molemmat perinteet ovat terveydelle haitallisia ja aikansa eläneitä. Huh.

Perinteiden tarkoitus on luoda jatkuvuuden ja kuuluvuuden tunnetta. Usein se toimii: pakko myöntää, että tuleehan sitä Mantan lakitusta seuratessa aika siisti fiilis. Mutta selviäisinkö ilman tätä elämystä? Vastaus on aika yksinkertainen: taatusti hyvin. Ehkä joskus tuntuisi hyvältä hengähtää vähän. 

Siksi onkin hassua, että kaikesta huolimatta kummastelen heitä, jotka poikkeavat perinteistä. Kun ystäväni kertoi minulle muutama vuosi sitten viettävänsä joulua yksin, koska ei jaksa kaikkea hössötystä sen ympärillä, hämmästyin suuresti. Onkohan hän nyt ihan varma? Selviääkö hän? Pitäisikö minun kutsua hänet meille? Mitä joulu muka on ilman perunalaatikkoa?

Varmaan aika jees, perunalaatikko ei ole edes kovin hyvää. Rentoutuminen taas on ihan tosi mukavaa.

Suorittamisen syöksykierteessä

Teksti: Anni Rossi Kuvitus: Akseli Manner

Minua on jo pidempään kiusannut ristiriitainen olo. Mieli muuttuu rauhattomaksi. Rinta kumisee onttona, toisaalta sitä kiristää. Epämääräistä oloa on helpointa kuvata vähintään yhtä epämääräisellä tunteella. Tuntuu tyhjältä. Tyhjyys valtaa mielen missä ja milloin tahansa: sitseillä, töissä kahvitauolla, sängyssä unen rajamailla. 

Uskoin kauan häätäväni tyhjyyden jatkuvalla toiminnalla – tehokas suorittaminen toisi sisältöä elämääni! Tutkinto äkkiä kasaan, jotta pääsee kiinni merkittäviin töihin, siihen vakavasti otettavaan aikuisuuteen. Kesälomalla kelpo opiskelija suorittaa työharjoittelun ohessa sivuaineopinnot eikä laiskottele edes vapaa-ajallaan, vaan verkostoituu. Ennen kaikkea hän nauttii opiskelijaelämästä, ihmisen parhaasta ajasta. 

Monet ovat takertuneet tähän tarinaan. Ainakin kuulumisia vaihtaessa kerrotaan ensin, kuinka töiden jälkeen salitreenin lomassa kirjoitellaan kandia ja treenistä piristyneenä lähdetään järjestämään Kuppala-bileitä ja päivittämään ainejärjestön nettisivuja siinä sivussa. Usein kuulumisia ei ehditä tämän enempää vaihtaa, sillä on kiire Tiedekulmalle tekemään Moodle-tenttiä.

Täytin päivät kursseilla, työvuoroilla, järjestötoiminnalla, juhlilla. Useina päivinä ehti hengittää vain töistä luennolle rynniessä, puuskuttaen. Ontto olo ei kuitenkaan lähtenyt suorittamalla samalla 20 opintopistettä, järjestöpestejä ja kahta eri työtä. Mitä enemmän suoritin, sitä vahvemmin epäilin: onko tämä sittenkään tarpeeksi? Kaikki mitä tein, tuntui riittämättömältä räpellykseltä.

Tyhjä olo lienee kumpuavan usein riittämättömyydestä: pelosta, että oma toiminta on lopulta turhaa. Oravanpyörä syntyy tarpeesta löytää olemiselle tarkoitus. Pakonomaisen suorittamisen pauloissa luo itselleen nurinkuriseen tilanteen. Etsimällä merkitystä täydestä kalenterista tekee arjestaan ontomman kalenterimerkintä kerrallaan. Rehkimisellä on ankeat seuraukset, jos erehtyy suorittamaan asioita, joista on intohimoinen. Miten voi löytää tarkoituksen, jos suorittamalla kadottaa tärkeiden asioiden merkityksen?

Suorituskulttuurista on vaikea irtaantua, vaikka tunnistaisi sen tuhoisuuden. Olemme jumissa riuduttavassa kierteessä, jossa suorittaminen on sekä olemisen tarkoitus että keino saavuttaa tämä tarkoitus – siinä välillä usein tosin kadottaa itsensä merkityksettömyyteen. Kun oivalsin jauhavani kiireestä alati turtana, mutta samalla sanomatta oikeasti mitään, pysähdyin. Pysähtyminen ja olotilojen kohtaaminen ei yksin tuo merkitystä, mutta se on tietoista ponnistelua suorittamisen lopettamiseksi. Se, että uskaltaa pysähtyä hengittämään, on alku suorittamiskierteen katkaisemiselle: merkki siitä, että oravanpyöräkin voi pyöriä päätökseensä.

Uuden edessä

TEKSTI Aino Hokkanen KUVITUS Akseli Manner

Muistan vieläkin, miten jännittävää uuden kouluvuoden aloittaminen oli ala-asteikäisenä. Elokuun alussa kävin äitini kanssa ostamassa uusia kouluvaatteita: uudet farkut ja lämpimän neuleen lähestyvää syksyä varten. Kotona kaivoin laatikoistani esiin viivoittimen ja teroitin lyijykynät valmiiksi. Viimeisenä kesälomailtana uudet koulutarvikkeet pakattiin reppuun ensimmäistä kouluaamua varten. 

Uuden aloittaminen on aina elämässä jännittävää aikaa. Alut ovat meille symboleja jostakin, mitä emme vielä tunne. Kaikille ne eivät ole samanlaisia, sillä esimerkiksi opiskelijan elämänrytmi on varsin erilainen kuin ala-asteikäisen – koulu alkaa vasta syyskuussa ja kyniä ei enää juurikaan tarvitse teroittaa. Jokaisen elämään kuitenkin liittyy uusia ja tuntemattomia asioita. Aloittamiseen liittyvän jännityksen takia ensimmäinen kerta on aina vaikein ja toisella kerralla asiat ovat jo tuttuja. 

Ensimmäisen kerran vaikeudesta huolimatta kulttuurissamme ensivaikutelmalle asetetaan paljon painoarvoa. Alussa haluamme olla parhaita versioita itsestämme, ja netistäkin löytyy kymmenittäin ohjeita siitä, miten itsestään voi antaa parhaan mahdollisen ensivaikutelman. Ensivaikutelmaan panostaminen on kuitenkin siinä mielessä ongelmallista, että usein osaamme rentoutua ja olla omia itsejämme vasta toisella kerralla, tai vasta paljon myöhemmin.

Myös kalenterivuoteen liittyy symbolisia käsityksiä uusista aluista. Vuoden vaihtuessa ja tammikuun alkaessa ihmisillä on tapana tehdä uudenvuodenlupauksia, jotka voivat esimerkiksi toimia ponnahduslautana parempiin elämäntapoihin. Usein jotain luvatessa tulee kuitenkin päästettyä itsensä liian helpolla tai tehtyä lupauksia, jotka kestävät juuri ja juuri helmikuun alkuun asti.

Välillä aloittaminen on suoraan sanottuna ihan perseestä. Meistä jokainen on varmasti joskus kärsinyt kirjoituslukosta tai tyhjän paperin syndroomasta. Toimittajien kohdalla näistä puhutaan jopa ammattitauteina. Arjesta tuttua saattaa olla prokrastinaatio eli jonkin asian tarkoituksellinen lykkääminen. Allekirjoittanutkin tunnustaa, että vaikean koulutehtävän odottaessa on helppoa löytää itsensä yhtäkkiä kiillottamasta keittiön lavuaaria.

Aloittamisen vaikeudesta huolimatta uusiin alkuihin liittyy aina toivoa. Vaikka alku on aina hyppy tuntemattomaan, tekee siihen liittyvä kutkuttava jännitys uudesta odottamisen arvoista. Uusi alku työntää meidät johonkin tuntemattomaan, mutta kulman takana saattaa odottaa jotain mahtavaa, jos vain uskallamme heittäytyä ja tutustua uuteen. 

Pitäiskö alkaa narkkaa?

Narkkari on huumeiden käyttäjä, joka ölisee kadulla kadonneista kengistään. Vai oliko se sittenkin vain juoppo? Alkoholismi ja narkomania mielletään lähes aina päihteiden ongelmakäytöksi, mutta käyttö voi olla haitallista jo ennen tätä pistettä.

TEKSTI: Viivi Aliklaavu KUVITUS: Akseli Manner

Rajaksi päihteidenkäytön muuttumisesta viihteestä ongelmaksi voidaan vetää esimerkiksi laillisuus, terveyshaitat tai riippuvuus. Vaihtoehtoja rajanvedoille on lukuisia, mikä osoittaa, ettei päihdeongelmaisen määritelmä ole kaikille yhteinen. Rikoslailla on omat näkemyksensä hyväksytyistä päihteistä, mutta tuntuu, että säädetyt rajat perustuvat enemmän sattumaan ja historiallisiin tekijöihin kuin aineiden vaarallisuuteen.

Päihteidenkäytön normit eroavat ryhmien ja yhteisöjen välillä rajusti. Jokin porukka käyttää mietoja laittomia päihteitä aina tavatessaan, toinen kokoontuu kaljan äärelle tupakansavuiselle terasille. Konemusiikkia kuuntelevalle yhteisölle on tavanomaista käyttää bilehuumeita, joita ovat erilaiset stimulantit ja hallusinogeenit kuten ekstaasi, amfetamiini, LSD ja kokaiini. Teknoreivien merkittävin ero alkoholipainotteisiin baareihin tuntuu tosin olevan se, että juhlijat jaksavat tampata lattiaa aamukymmeneen. Näitäkö ovat narkomaanit?

Monet reiveissä käyvät mieltävät jopa vahvat huumeet ongelmakäytön ulkopuolelle, kunhan ulospäin elämä näyttää normaalilta. Huumeiden bilekäytön sekä töissä ja opinnoissa menestymisen oletetaan kertovan terveestä suhteesta päihteisiin, vaikka piriä, eli amfetamiinia, kuluisi joka viikonloppu. Vain biletykseen piriä ryystäviä pidetään täysin eri kastina kuin niitä, jotka käyttävät samaista ainetta yksin kotona päihtyäkseen. Tyypillistä bilehuumeiden käyttäjille on määritellä opiaattien ja suonensisäisten huumeiden käyttäjät narkomaaneiksi.

Viihdekäytöksi hyväksyttyjen päihteiden määritelmä saattaa venyä, mitä enemmän päihteitä kokeilee. Porttiteorian mukaan jo kannabiksen ensimmäinen kokeilu avaa portit vahvempien huumeiden käyttöön ja lopulta kaikki rajoitteet hälvenevät. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että suurempi merkitys on ihmisillä, joita elämänsä aikana tapaa. Rajat liikkuvat jatkuvasti elämäntilanteiden ja ympäröivien ihmisten mukana.

Haluan olla jatkuvasti valmiudessa muuttamaan tottumuksiani mahdollisimman hyvin omaa ja läheisteni hyvinvointia tukevaksi turvautumatta liikaa ympäröivän seuran normeihin. Tiedostan, että tilastojen valossa ongelmakäytön todennäköisyys on korkea, etenkin alkoholin suhteen, jonka haitat moni kohtaa jossain vaiheessa elämäänsä. Täysin päihteetön elämä on itselleni yksi vaihtoehto muiden joukossa, mutta juuri nyt se ei tunnu tarpeelliselta, koska päihteet ovat muutakin kuin haittoja ja ongelmakäyttöä.

Näyttämöllä

Lähdin syksyllä näyttelemään Valtsikan Speksiin. Sain roolin, jota lähdin työstämään käsikirjoituksen pohjalta, ja lopulta esittämään lavalle.

TEKSTI Aku Houttu KUVITUS Akseli Manner

NÄYTTELEMINEN ON ENSISIJAISESTI julkista toimintaa eikä siinä ole sijaa yksityisyydelle. Roolihahmoni ominaisuudet paljastuvat yleisölle lavalla nähdyn perusteella; hänen luonteensa, vaatteensa, ammattinsa ja ominaisuutensa selviävät esityksessä. Roolihahmo arvioidaan ja tuomitaan vain ja ainoastaan näyttämön julkisuudessa tapahtuneen perusteella. Millään mitä kulisseissa tapahtuu ei ole merkitystä eikä hahmoani ole oikeastaan siellä edes olemassa, vaan näyttelijä on oma itsensä ja voi jättää roolinsa heti poistuttuaan näyttämöltä.

Sosiaalipsykologian tieteenalaan 1900-luvulla vaikuttanut Erving Goffman vertasi ihmisten välistä vuorovaikutusta teatteriin. Lähestymistavassa ihmiset esitetään näyttelijöinä sosiaalisissa tilanteissa, joissa he esittävät omaa rooliaan harkitusti tai ei niin harkitusti. Toisin kuin näytelmässä tosielämässä näyttelijä on myös osa yleisöä ja päinvastoin.

Goffmanin mukaan ihmiset pystyvät tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan vaikutelmia, joita he elämämme teatterissa antavat samaan tapaan kuin oikeassa teatterissa. Vaikutelmien hallinnassa voidaan hyödyntää ilmeitä ja asuja roolin luomiseksi, mitä yleisö voi tulkita samoin menetelmin kuin näytelmää. Koska roolissa olo on kuluttavaa, on mahdollista mennä kulisseihin eli esimerkiksi kotiin lepäämään.

OLEN HUOMANNUT TOIMIVANI eri yhteyksissä eri rooleissa. Välillä olen tehnyt sitä harkitummin, toisinaan harkitsematta ja sattumanvaraisesti. Yhtenä syynä eri rooleihin on ehdottomasti ollut ympäristöni; valtsikan kuplassa nuorena aikuisena sosiaaliset vuorovaikutustilanteet ovat ehdottomasti erilaisia kuin lapsena elo maalaiskaupungissa. Toinen suvaitsee erilaisuuksia enemmän, mutta toisessa tiedetään taustasi sanomattakin. Toisaalta muutoksen rooliin voi tuoda pelkästään ympäröivien ihmisten vaihtuminen. Oma areenansa on vielä omien lähipiirien yksityisempi alue. Eikä pidä unohtaa myöskään yksinoloa, joka on ehkä sekin näyttelemistä – itselleen.

Goffmanin dramaturgista lähestymistapaa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen tuskin voidaan ottaa totuutena, mutta jossain määrin se on roolileikkiä ja haluttujen vaikutusten antamista. Esiintyminen voi olla aitoa ja vilpitöntä, mutta se saa silti pohtimaan: kuka sitä oikeastaan on? Olenko se mitä näytän suurelle yleisölle, ystävilleni, perheelleni vai oman pääni ajatukset? Ehkä totuus on sekoitus näitä kaikkia. Näyttelijä on roolihahmo ollessaan lavalla, mutta ei hän sieltä poistuessaan katoa mihinkään. Yleisö ei kuitenkaan tunne hahmon takana olevaa ihmistä.