Kategoriat
2021 Kolumni RAUHA Yleinen

Mediapalsta: Erottamattomat – media ja politiikka

TEKSTI JA KUVA Anna Kananen

Politiikan ja viestinnän opiskelijalle on itsestään selvää, että politiikka ja viestintä ovat erottamattomia. Mutta mitä tapahtuu, kun politiikka ja media ovat – niin, erottamattomia?

Georgiassa on valtavasti hyviä puolia: maan luonto on monipuolista ja georgialaisten vieraanvaraisuus häkellyttävää. Paikallinen ruoka on maan ylpeys, ja lukuisia georgialaisia ravintoloita on viime vuosina avattu Suomeenkin. Ville Haapasalo teki georgialaisesta juustopiirakasta hatšapurista niin kuuluisan, että sitä pystyy ostamaan Alepan paistopisteeltäkin. Alepan versio ei tosin ole hatšapuria nähnytkään.

Juustopiirakoiden ohella Georgiaa leimaavat kuitenkin myös ikävämmät asiat. Sekä media että politiikka ovat polarisoituneet, ja toimittajat kohtaavat maassa monenlaisia uhkia. Polarisaatio on maan kansalaisille selvää – Joseph Jgamadze kertoo mietteitään: 

”Georgiassa on kaksi pääpuoluetta, Georgian Dream ja United National Movement, ja myös media on jakautunut. Molemmat puolueet ovat myrkyllisiä. Kun United National Movement oli hallituksessa, raskaasti aseistetut joukot hyökkäsivät televisioasema Imedille, joka oli silloin opposition puolella.”

Viime heinäkuussa Tbilisi Pride jouduttiin perumaan väkivaltaisten vastamielenosoitusten takia. Toimittajia vastaan hyökättiin, ja TV Pirveli -kanavan journalisti ja kuvaaja Lekso Lashkarava loukkaantui vakavasti. Myöhemmin hänet löydettiin kuolleena asunnostaan.

”Hallitus, jonka pitäisi suojella kansalaisiaan ja toimittajiaan, on kääntänyt katseensa pois. Heinäkuussa toimittajiin kohdistunutta väkivaltaa ei ole tutkittu, ja tämä rankaisemattomuus rohkaisee sitä”, journalismin professori Mariam Gersamia arvioi.

Toimittajien kohtaamat uhkat, kuten fyysinen ja sanallinen väkivalta, kiristys, syrjintä, leimautuminen ja valvonta olivat olemassa ennen heinäkuun väkivaltaisuuksia, mutta tapahtumien myötä ne tulivat aiempaa näkyvämmiksi. Tapahtumat paljastivat, että kriittisiä kysymyksiä esittävät toimittajat ja mediat eivät ole turvassa, Gersamia sanoo.

”Hallituksen virkamiehet ja hallitukseen sidoksissa olevat ryhmät, ja sanoisin, että Venäjä-myönteiset radikaaliryhmät, yrittävät leimata toimittajat puolueellisiksi. Päätavoite on lisätä toimituksissa pelkoa ja itsesensuuria niin, että toimittajien kriittiset kysymykset korvataan vaikenemisella.”

”Kun itsesensuuria on olemassa, toimittajat eivät puhu siitä, miten heitä kiristetään ja millaista väkivaltaa he kohtaavat”, Gersamia sanoo.

”Hallitus tietää jokaisen keskustelun, jonka toimittajat käyvät lähteidensä ja perheenjäsentensä kanssa. Se vaikuttaa mediaympäristöön ja -sisältöön sekä lisää polarisaatiota myös medioiden välillä. Toimittajien on mahdotonta luoda tasapainoista tarinaa, kun pääsyä lähteisiin ei ole tai kun pääsyä niihin rajoitetaan. Myös medioiden luotettavuus vähenee, kun ihmiset näkevät vain yhdenlaista uutisointia”, Gersamia kertoo.

”Tässä on kyse siitä, että tosiasioita ei saisi vahingoittaa tai peittää. Ongelma on, kun muut – siis poliitikot – painostavat toimittajia ja kertovat heille, mitä heidän pitäisi kertoa tai olla kertomatta, kysyä tai olla kysymättä.”

Heinäkuun tapahtumat ovat vaikuttaneet myös ihmisten käsityksiin ammatista. Gersamia kertoo, että monet toimittajat jättivät ammatin, kun heidän kohtaamansa uhat tulivat viime heinäkuun jälkeen aiempaa näkyvämmiksi.

”He eivät kertoneet miksi – tämä on asian ydin. Emme tiedä, miten heitä kiristettiin tai millaisia uhkauksia he kohtasivat.”

Ylipäätään mediasta puhuminen Georgiassa vaikuttaa mahdottomalta ilman, että puheeksi tulee myös politiikka – ja erityisesti politiikan polarisaatio. Median ja toimittajien tilanne on auttamatta huolestuttava. Minkä sitten pitäisi maassa ensimmäisenä muuttua?

”Poliittiset puolueet tulisi erottaa mediasta. Se on ainoa asia, jota toivon – ei yksin, mutta tiedäthän. Poliitikkojen pitäisi tehdä omaa työtään ja median omaa työtään.”

Juttua varten on haastateltu Tbilisin valtionyliopiston journalismin tohtoria ja professoria sekä Media and Communication Educational and Research Centerin (MCERC) puheenjohtajaa Mariam Gersamiaa.

Kategoriat
2021 Kolumni RAUHA Yleinen

Maailma ilman hävittäjiä

TEKSTI Janne Lodewijks KUVITUS Heidi Puomisto

Väkivalta on monen sorretun ihmisen ainoa vaihtoehto taistella sortajaa vastaan. Walter Rodney tiesi jo vuonna 1969, ettei orjan väkivaltaa vapautuakseen kahleistaan voida millään standardeilla verrata siihen väkivaltaan, mitä orjan omistaja on häneen kohdistanut. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole sorrettu kansanryhmä, joten miten me voimme oikeuttaa sotakoneistomme? Helsingin Sanomien pääkirjoitus totesi 3. joulukuuta 2021: ”Venäjä yrittää rajoittaa Suomen suvereniteettia, vapautta tehdä omia turvallisuuspoliittisia päätöksiä. Sitä Suomen ei tule hyväksyä”. Hesarin päätoimitus on siis valinnut vihollisensa.

Kaikki me muut haluamme rauhaa. Emme välttämättä pikkuporvarillista rauhallisuutta, nukkuvaa, puolikuollutta elämää, vaan vapautta väkivallan pelosta. Jonkun isovanhemmat osaavat kertoa millaista on olla sodassa, joku ehkä tuntee sota-alueilta tulleita. Toiset arvostavat rauhaa enemmän kuin toiset. Kaikilla on kuitenkin jaettu näkemys siitä, että ei halua itse olla sodassa. Miksi haluamme sitten tukea sotimista ja järjestelmää, joka pitää yllä sodan mahdollisuutta?

Sotavoimamme saavat vapaasti tuottaa alaikäisille suunnattuja taistelukenttävideoita ja haastaa armeijan vallasta puhuvat toimittajat oikeuteen. Suomi oli 20 vuotta Naton kanssa harjoittelemassa tappamista Afganistanissa ja tätä kehdataan kutsua ”rauhanturvaamiseksi”. Suomi tekee historiansa suurimman asekaupan ja ostaa hyökkäämiseen tarkoitettuja hävittäjiä, sekä käy asekauppaa miehittäjävaltio Israelin kanssa. Suomen valtio on valinnut puolensa eikä esimerkiksi ilmatilaloukkauksiin vastata diplomatialla, vaan sotilaallisen toiminnan lisäämisellä.

Meidän poliittiseen mielenmaisemaamme vaikuttavat maailman tapahtumat. Kun ”jännitteet Itämerellä kasvavat”, keskustelemme puolustuskyvystä ja -budjetin lisäämisestä. Kuin keskustelusta olisi tarkoituksella jätetty pois se tosiasia, että meidän reaktiomme vaikuttaa myös siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Kun maalaamme uhkakuvia ja pidämme yhä enemmän sotimisharjoituksia, ei ole enää selvää, kuka oikeastaan aloitti.

Monet ”tolkun ihmiset” kysyisivät tässä kohtaa, mitä sitten tehdään kun vihollinen yllättää. Jos kysymystä pysähtyy hetkeksi miettimään, korvaan särähtää sana ”vihollinen”. Määritämme itse, kuka on vihollisemme. Ketä pelkäämme ja ketä kohti olemme valmiita ampumaan. Kriittiset militarismitutkijat, kuten Cynthia Enloe, ovatkin valottaneet meille sitä, kuinka paljon tietoista työtä, propagandaa, vaaditaan näiden viholliskuvien luomiseen ja ylläpitämiseen.

Kapitalismin toimintalogiikka edellyttää kilpailua myös sotavoimien välillä. Tätä logiikkaa pitää vastustaa ja se edellyttää irtisanoutumista vallitsevista ajatusmalleista. Keskustelu pitää osata kääntää siitä, mitä pelkäämme siihen, mikä on oikein. Haluamme maailman ilman hävittäjiä, joten emme enää voi kuunnella setämiehiä, jotka kutsuvat itseään realisteiksi.

Kategoriat
2021 RAUHA Yleinen

Haaveilen, pelkään, kiipeän

TEKSTI Ripsa Niemi KUVITUS Inka Salminen

Samastun nuoreen kiliin kalliojyrkänteen alarinteellä, kun hapuilen ensimmäisiä epävarmoja askelia ylöspäin. Palo korkeuksiin vetää, mutta samalla tärisyttää. 

Kiipeilystä on tullut harrastus, joka ei ole pelkkä harrastus. Sisäkiipeilytreenin jälkeen mietin liikkeitä ja reittejä sängyssä. Luen, kuuntelen ja katson lajia.

Aloitan penkkiurheilun ja opettelen lajisanastoa. Kesällä katson lajin ensimmäisiä olympialaisia reissussa puhelimen ruudulta ja herkistyn urheilun synnyttämille tunteille.

Asun neljä kuukautta Innsbruckissa, kaupungissa, jossa eletään kiipeilyä. Siellä on kiipeilytavaratalo sekä valtava moderni halli, jossa tulevat olympiamitalistit harjoittelevat. Maailman vaikeimman ulkoreitin kiivennyt kiipeilijä kävelee minua vastaan kadulla. Mykistyn, enkä kehtaa sanoa mitään.

Kaupunki on vuorten keskellä. Kesän korvilla lähden ensimmäistä kertaa kokeilemaan korkealla jyrkänteellä kiipeilyä, reilun kilometrin pituisella metallivaijerivarmisteisella reitillä. 

Alussa on jyrkkä nousu, joka on luokiteltu reitin vaikeimmaksi kohdaksi. Lähden nousuun ensimmäisenä. Tajuan pian, että ylös pääsee helpommin kuin alas. Kaksi kolmesta tulee perässä – onneksi, sillä yksin tuntuisi sata kertaa pahemmalta. Yksi meistä luovuttaa.

Laakso pienenee allamme ja viereisellä vuorella näkyy laskettelukeskuksen hissi. Edessä on kiveä ja alla satoja metriä ilmaa. Tärisen ja nauran. Kliseistä, mutta tunnen olevani elossa ja samalla tekemässä jotain, mistä ei pidä kertoa äidille.

Kliseistä, mutta tunnen olevani elossa ja samalla tekemässä jotain, mistä ei pidä kertoa äidille.

Reitti ei ole varsinaista kalliokiipeilyä, koska kiipeilijän on mahdollista roikkua vaijerissa ja avuksi on porattu metallisia kahvoja. Silti tartun kiveen, puristan turhankin kovaa ja vedän. Tahdon tuntea kallion. 

Reitin lopussa vastaan tulee varsinaisten köysireittien ankkureita, eli viimeisiä varmistuspisteitä. Mietin, miltä tuntuu päästää lopussa irti ja kääntää katseensa takana avautuvaan maisemaan.

Hienoimpia kohtia ovat ne jyrkimmät. Suunta kohtisuoraan ylös, jalalle tukevan oloinen ulkoneva pala kiveä josta ponnistaa, kurkotus hyvään kahvaan. En pelkää korkeita paikkoja, mutta tiukimmissa hetkissä en tohdi katsoa alas. Kun kiinnitän varmistuskapulan vaijerin seuraavan varmistuspisteen yläpuolelle, tunnen joka kerta helpotusta. 

Ylhäällä olo on kaikkensa antanut, selvisimme tästä. Janoan sekä vettä että lisää tätä lajia.

Palaan vuoristokaupungista kotiin ja maisemat korkeuksissa jäävät kauas. Käyn vaeltamassa jylhien punertavien kallioiden luona ja pyöräilyreissulla eteläisellä saarella poikkean kiviparatiisissa. Ihailen ja koskettelen kiviä sekä reittien aloitusotteita, mutta en kiipeä. 

Molemmissa paikoissa on kiipeilijöitä, joita salakuuntelen iltanuotiolla ja joiden kapuamista tarkkailen sivusilmällä. En tälläkään kertaa sano tai kysy mitään. Katson vain ja kuulostelen. Nälkä kasvaa ja haave konkretisoituu. Joku päivä minäkin kiipeän täällä.

Ystäväni jalka katkeaa pudotessa huonosti ulkoboulderointireitiltä. Luen suomalaisnaisesta, joka unohtaa kiinnittää itsensä hallilla itsevarmistavaan laitteeseen ja putoaa yhdeksästä metristä. Nuori ranskalainen kilpakiipeilijä horjahtaa jyrkänteeltä ja menehtyy 150 metrin pudotuksessa.

Loukkaantumisriski kuuluu lajiin ja säikähdän omia pieniäkin vammojani. Joka kerta kun itsevarmistavilla kiivetessä päästän irti reitin viimeisestä otteesta ajattelen, että tämä oli nyt tässä. 

Pelko estää minua, kun kokeilen ulkoboulderointia kotikaupungissani. En luota kykyyni pudota mukana kannetulle patjalle oikein. En usko, että pieni kivennyppylä kantaa kehoni painon isovarpaani kautta.

Tiedän, että päästäkseni lähemmäksi unelmaani kalliokiipeilystä, minun on opeteltava alaköysivarmistus. Siinä pudotukset ovat pidempiä kuin yläköyden kautta. Pelkään hallitsematonta pudotusta, sitä että iskeydyn seinään ja pamautan leukani tai raajani otteisiin.

Menen pitkän vitkuttelun jälkeen kurssille. Käy ilmi, että olen pelännyt ennalta vääriä asioita. Putoaminen tuntuukin huumaavan jännittävältä, pelko muuttuu nauruksi. Kammoan silti lipsahdusta ja kontrollin menetystä. 

Kurssin jälkeisenä yönä herään levottomana pohtimaan varmistustilanteita ja putoamista. Stressi ja jännitys hakkaavat kehossani.

Hoen itselleni, että pelko on tervettä ja suotavaa kun turvallisuusriski on läsnä. Epäonnistumisen pelko sen sijaan murskaa.

Pelkään, ettei unelmani toteudu. Että jään sisäkiipeilijäksi, joka ihailee toisten kiipeilyreissuja kalliolla. Vaikka tavoittelen kehitystä taidoissa ja voimassa, on kutkuttavin haaveeni päästä vuoristoon, korkeuksiin.

Adrenaliini voi levitä kehossa, keuhkot puuskuttaa ja raajat täristä, mutta vain pään pysyessä mukana pääsee haastamaan omia rajojaan.

Adrenaliini voi levitä kehossa, keuhkot puuskuttaa ja raajat täristä, mutta vain pään pysyessä mukana pääsee haastamaan omia rajojaan. Kaikki on lopulta oman pääni sisäistä kamppailua, jossa keho tulee ja tekee perässä. Mentaaliset esteet ja haaveet taistelevat keskenään.

Jään toistaiseksi kauas aikuisen alppivuohen mielenrauhasta, jossa askeleet ylöspäin ovat vakaita ja varmoja. Sitä kohti kuitenkin kapuan.

Kategoriat
2021 RAUHA Yleinen

Etiopia ajautui koston kierteeseen – etninen väkivalta repii maata hajalle

TEKSTI Joakim Kullas KUVITUS Roosa Kontiokari

Etiopiaa uudistaneelle Abiy Ahmedille annettiin Nobelin rauhanpalkinto. Nyt hänen kansalaisiaan uhkaa silmitön väkivalta, nälänhätä sekä kansanmurha. 

Etiopian hallituksen ja Tigrayn kapinallisten välisessä konfliktissa on kuollut yli satatuhatta ihmistä, ja miljoonat ovat joutuneet pakenemaan kodeistaan. Taustalla vaikuttaa vanha vihanpito pohjoisen Tigrayn osavaltion sekä muiden alueen etnisten ryhmien välillä. Tigraylaiset hallitsivat Etiopiaa autoritäärisin ottein 1990-luvun alusta vuoteen 2018 asti, jolloin maan pääministeriksi vaihtui oromolainen AbiyAhmed.

Abiy lopetti sodan rajanaapuri Eritrean kanssa ja pyrki uudistamaan maata vapauttamalla poliittisia vankeja sekä parantamalla opposition toimintamahdollisuuksia. Toimiensa ansiosta Abiy voitti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2019. Uuden pääministerin kuherruskuukausi loppui kuitenkin lyhyeen.

Kiista vaalien lykkäämisestä koronan takia laukaisi veriseen konfliktiin Abiyn keskushallinnon ja Tigrayn osavaltion välillä. Hallinnon kanssa liittoutui myös naapurin sotilasdiktatuuri Eritrea. Vanhempi tutkija Liisa Laakso Pohjoismaisesta Afrikka-instituutista kuvailee Eritreaa Afrikan Pohjois-Koreaksi, jossa käytetään orjatyövoimaa ja ihmiset pakotetaan pitkään asepalvelukseen.

”Alun perin, kun Eritrea sotkeutui konfliktiin, niin kyse oli Tigrayn ja Eritrean välisistä vihollisuuksista. Voi myös spekuloida sillä, että Eritrean hyvin militaristisen ja sulkeutuneen hallinnon edun mukaista on sotatilan synnyttäminen ja sen jatkuminen”, Laakso taustoittaa.

Sodasta kärsii eniten maan siviiliväestö. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin mukaan Etiopian hallinto ja sen liittolaiset käyttävät seksuaalista väkivaltaa aseena valtaamillaan alueilla. Lukuisia siviilejä on myös surmattu.

Yksi pahimmista verilöylyistä sattui marraskuussa 2020 Eritrean ja Etiopian joukkojen vallatessa Axumin kaupunkia. Amnestyn mukaan eritrealaiset joukot tappoivat systemaattisesti satoja siviilejä sekä ryöstelivät ihmisten taloja riehuessaan kaupungissa.

”Kaduilla näkyi pelkästään kuolleita ruumiita ja itkeviä ihmisiä”, hengissä selvinnyt mies kuvaili Amnestylle.

Tutkijatohtori Katariina Mustasilta Ulkopoliittisesta instituutista muistuttaa, että sotarikoksiin ovat syyllisteet eritrealaisten lisäksi myös Etiopian hallitus sekä Tigrayn kapinallisjoukot.

”Sitä, että taistelut tapahtuisivat siististi ei syystä tai toisesta ole priorisoitu, eikä siitä ole pidetty huolta”, Mustasilta sanoo.

Myös etninen väkivalta ja siihen liittyvä retoriikka ovat koventuneet konfliktin myötä. Sanomalehti The Timesin mukaan pääministeri Abiy on kuvaillut Tigrayn kapinallisia rikkaruohoksi, syöväksi ja taudiksi, josta on päästävä eroon.  Laakso näkee tilanteen huolestuttavana.

”Kansanmurhan riski on olemassa. On jo nyt etnistä puhdistusta, joka näkyy Addis Abebassakin, jossa ruvettiin pidättämään ja ilmiantamaan tigraylaistaustaisia ihmisiä”, Laakso kuvailee.

Etiopian hallitus väittää pidätettyjen tukevan Tigrayn kapinallisia. Osa pidätetyistä on ollut YK:n työntekijöitä.

”Koston kierre näkyy etnisenä puhdistuksena. Raakuudet, kuten raiskaukset, tappamiset ja joukkohautojen olemassaolo kertovat karua kieltä siitä, että jotain tällaista on tapahtumassa”, Laakso summaa.

Siviileihin kohdistuvat uhat eivät pääty osapuolten tekemiin sotarikoksiin tai kansanmurhan riskiin. Mustasilta muistuttaa, että YK:n mukaan yhdeksän miljoonaa etiopialaista tarvitsee tällä hetkellä ruoka-apua.

”Koska sitä ei sujuvasti liiku, nälänhädän vaara on todellinen. Ei tiedetä välttämättä kokonaan, kuinka paha tilanne siellä oikeasti on”, Mustasilta kertoo. 

Mustasillan mukaan konfliktissa on piirteitä siitä, että Etiopian hallitus käyttää nälkää aseena kurittaakseen kapinallisia. Pahin tilanne nälänhädän suhteen on konfliktin aikana ollut juuri Tigrayn osavaltiossa.

”Jos Etiopian hallitus haluaisi päästää avun tälle alueelle, heillä olisi kyky se taata”, Mustasilta summaa.

On ymmärrettävää hämmästellä, miten Nobel-rauhanpalkittu Abiy on päätynyt tilanteeseen, jossa hän käyttää kansanmurharetoriikkaa, satatuhatta etiopialaista on kuollut ja maata uhkaa nälänhätä. Laakso sanoo, että Abiyn uudistukset saattoivat olla liian rajuja eikä niille ollut riittävästi aikaa. Nobel-palkinnon ajatus oli Laakson mukaan rohkaista uuden sukupolven johtajaa maan demokratisoinnissa. Pelko, epäluuloisuus ja vanhat katkeruudet kuitenkin voittivat.

”Poliittisen tilan avaaminen toi konfliktit pintaan ja keskushallinnon valta, sekä Abiyn oma karisma olivat liian heikkoja hallitsemaan tilannetta”, hän sanoo.

Laakso muistuttaa, että Abiy on myös sotilas ja taisteli aikoinaan Etiopian ja Eritrean välisessä rajasodassa. Uutislähteiden mukaan pääministeri on jopa matkustanut eturintamaan johtamaan joukkojaan Tigrayn kapinallisia vastaan. Nobel-tilaisuuden kauniit puheet rauhan arvostamisesta ovat vaihtuneet sodan johtamiseen.

”Nyt voi tietysti kyynisesti sanoa, että kokemus sodasta on ehkä madaltunut kynnystä etsiä aseellista ratkaisua silloin, kun erimielisyyksiä syntyy”, Laakso pohtii.

Alun perin Abiy Ahmed uhosi, että kapinalliset murskataan nopeasti. Konflikti on kuitenkin kestänyt yli vuoden, eikä kumpikaan tutkijoista näe rauhaa horisontissa.

”Tilanne näyttää vaikealta ja todella huolestuttavalta. Molemmat osapuolet, eli Etiopian hallitus ja Tigrayn kapinalliset ovat omassa retoriikassaan olleet aika kovia. Mahdollisuutta kompromissiratkaisuihin ei ole nähty”, Mustasilta sanoo.

Sota ei ole kypsä rauhalle.”

– Vanhempi tutkija Liisa Laakso

Laakso näkee koko Etiopian hajoamisen ja sitä seuraavat etniset puhdistukset mahdollisena tulevaisuuden skenaariona. Tällä hetkellä hän kokee humanitaarisen avun perille saamisen kaikkein tärkeimpänä. Lisäksi osapuolten pitäisi päästä yhteiseen pöytään sekä ihmisoikeusloukkaukset tulisi pysäyttää ja selvittää.

Mustasilta muistuttaa, että sosiaalisessa mediassa etenkin Etiopian hallituksen levittämä disinformaatio tekisi mahdolliset neuvottelut vaikeiksi. Sosiaalisessa mediassa käytetään kovaa retoriikkaa ja rakennetaan hyvin polarisoitunutta kuvaa todellisuudesta. Valonpilkahduksia tunnelin päässä ei siis vielä ole.

”Rauhaa ei valitettavasti ole vielä odotettavissa. Voi sanoa, että sota ei ole kypsä rauhalle”, Laakso summaa.

Kategoriat
2021 RAUHA Relevantit Yleinen

Rauhallisimmat opiskelupaikat kampuksella

TEKSTI ja KUVAT Vera Lampila

Hei rauhaa rakastavat Groteskin lukijat! Olen ahkera pyörimään kampuksella ja etsinnässäni on ollut opiskelupaikka, jossa flow-tila virtaa, sielu lepää ja ajatukset pysyvät kasassa. Haluankin jakaa teille vinkkini, siispä buckle up!

U35

Vielä vuonna 2019 U35 oli täynnä hälinää. Nyt sen aula ammottaa tyhjyyttään ja antaa tilaa omille ajatuksille. Opiskelupaikkana kyseinen mesta on hieman hävytön, sillä varsinaista asiaa ei meillä opiskelijoilla tänne enää ole ollut koronan alkamisen ja luentojen lakkaamisen jälkeen, ja tilassa pyörii lähinnä henkilökuntaa. 

U35:ssa on kuitenkin jatkuva kurin ilmapiiri. Tila on suunniteltu panoptikon tapaan: vahtimestari on kaiken keskellä ja isot ikkunat varmistavat, että hän näkee jatkuvasti kaiken, mitä tilassa tapahtuu. Se kuitenkin tarkoittaa, että mahdolliset häiriköt ajautuvat yleensä muualle. Myös sisustukseltaan tämä tila on oiva: löytyy isot ikkunat, taidetta, kasveja ja pitkä suora käytävä, jota pitkin voi tepastella edes takaisin. Pistäkää kokeiluun, jos siltä tuntuu.

Kaisa-kirjaston 7. kerros

Ylin kerros symboloi menestystä. Toimistorakennuksen ylimmässä kerroksessa työskentely tarkoittaa, että olet luultavasti muita vaikutusvaltaisempi ja tärkeämpi tyyppi. Ylin kerros viittaa myös penthouseen, joka on esimerkiksi rap-kulttuurissa ihannoitu asumismuoto. ”Penthouses Shrtyn kaa, nää tytöt haluu tänne joinaa”, heittää Cledos biisissään ja totta se on, kyllä minäkin haluan penthouseen. Näin ollen Kaisan 7. kerros sopii siis hyvin tärkeiden asioiden toimittamiseen ja opiskeluun tositarkoituksella. 

Hengellisille opiskelijoille rauhaa tuo ikkunoista näkyvä kaunis tuomiokirkko, joka konkretisoi jumalan läsnäoloa. Pyhä henki voikin rauhoittaa mieltä kouluahdingon keskellä. Maisemien lisäksi “seiskan” sisustusarkkitehtuuri on onnistunutta, sillä matoilla päällystetyllä lattialla voi hiipiä hipihiljaa ja erilaisilla penkeillä omaa istuma-asentoa voi muokata fiiliksen mukaan. Ei ole ollenkaan uusi näky, että seiskan sohvilla nukutaan iltapäivän powernappeja.

Bonusvinkki: Jos tunnet olosi oman elämäsi tutkimusmatkailijaksi, seiskasta löytyy myös vain Helsingin yliopiston tutkijoille tarkoitettu, usein hyvin tyhjä tila. Siellä on usein vain yksi heppu, jota vastapäätä suosittelen istumaan ja lukemaan uusimman G:n erittäin tärkeän näköisenä. 

Tiedekulma

Tämä talo onkin sitten rauhan irvikuva, eli ottakaa seuraava kappale lähinnä varoituksena. Usein luullaan, että Tiedekulmaan tullaan keskittymään kouluhommiin. Todellisuudessa se ei kuitenkaan mene näin. 

Tiedekulmassa törmää väistämättä epämääräisiin tuttuihin joko bileistä tai internetin treffialustoilta. Tämä ahdistaa sen verran, että opiskelijat pälyilevät jatkuvasti ympärilleen. Joko siinä toivossa tai pelossa, että joku tuttava (tai ihastus) ilmestyy paikalle. Toisaalta vaihtuvat ihmisvirrat ja jatkuvat kohtaamiset antavat mahdollisuuksia paskanjauhamissessioille, joissa edellä mainittua ahdistusta voi purkaa. 

Ihmisten lisäksi rauhattomuutta lisää tilan tuplafunktio erinäköisten ohjelmanumeroiden järjestelypaikkana (ja kuntosalin sisäänkäyntinä?). Ohjelmanumerot harvoin vetävät puoleensa kovinkaan montaa kuuntelijaa, mikä taas johtaa siihen, että jos ja kun satut istumaan lavan vierelle, et myöskään kehtaa lähteä pois. Näin ollen joudut peppu puuduksissa kuuntelemaan kahden tunnin luennointia vasten tahtoasi, vaikka kouluhommiakin olisi. 

Luonnon helma🙏😍✨😎

Luonto on täynnä rauhoittavaa energiaa, ja ihminen on siellä elementissään. Kasvistossa kyykkiessä ei myöskään tule suorituspaineita muilta opiskelijoilta. Esimerkiksi valtsikan kilpaileva Foucault-asiantuntija viihtyy Metsätalon puskissa mainiosti! Häiriötekijöitä voivat olla ainoastaan muut luonnon eläimet, esimerkiksi pissalla käyvät koirat, joiden kanssa on kuitenkin mahdollista muodostaa yhteisymmärrys ja jakaa tila.