Kuka luulet olevasi, Ursus Factory?

Kuka luulet olevasi, Ursus Factory?

Jussi: Helsinkiläinen garagerock ja intellectual metal -duo. Kohta kymmenvuotias yhtye ja yhtiö sekä taiteellinen prosessi, joka kasvaa jäsentensä määräämällä tahdilla yhä uusiin rock’n’rollin ja hevimetallin – ja myös kevyempien tyylien – syvyyksiin ja korkeuksiin.

Entä keitä luulette olevanne, Jussi Pelkonen ja Aleksi Ripatti?

Aleksi: Olen Aleksi eli Allu, 30-vuotias helsinkiläismies. Soitan rumpuja Ursus Factory -yhtyeessä ja laulan jonkin verran. Oon tuore valtiotieteiden maisteri.

Jussi: Sama. Paitsi mä en ole valtiotieteiden maisteri. Olen 30-vuotias helsinkiläinen – runoilija, kitaristi, pedagogi. Jos tässä on akateeminen puoli mukana, olen globaalin musiikin maisteri.

Omaatte tittelin Suomen paras livebändi (Yle 2021). Millaisia ajatuksia tämä teissä herättää?

Jussi: Vähän sama kuin mutsi sanoisi, että oot maailman ihanin poika. Joopa joo. Vittu, mikä vertaus.

Aleksi: Onhan siinä samanlaista itsepetosta. Mutta jos meistä näin sanotaan, tulee hyvällä tavalla painetta olla sitä, jottei kukaan pety.

Bändinne täyttää tänä vuonna pyöreitä. Mistä kaikki alkoi kymmenen vuotta sitten?

Aleksi: Tapasimme alkukesästä 2013 katusoittotapahtumassa, jota varten olin kasannut funk-bändin. Kitaristi ei kuitenkaan päässyt paikalle, joten Jussi tuli tuuraamaan. Tästä alkoi ystävyytemme. Olin juuri hakenut valtiotieteelliseen tiedekuntaan lukemaan sosiaali- ja kulttuuriantropologiaa. En päässyt sisään, perkele. Tykkäsin matkustaa, joten ajattelin välivuotena mennä matkalle. Jussilla oli vastaavanlainen elämäntilanne, joten syksyllä päätimme lähteä katusoittoreissulle Eurooppaan. Reissussa syntyi siemen bändin perustamiselle ja teimme ekan yhteisen biisin, Rakastuin lesboon.

Maaliskuun alussa teiltä ilmestyi uusi albumi, I. Albumilla julkaistiin kaksi singleä, Perintö ja Sadetakin pintaan. Perintö käsittelee historian taakkaa, mutta toisaalta myös kehityksen mukana tulleita hyötyjä. Sadetakin pintaan taas on monitulkintaisempi. Mihin biisi pureutuu?

Jussi: Tekstin pitää olla jossain määrin ymmärrettävää, joten mietin, jäikö Sadetakin pintaan liian epäselväksi. Mutsikin soitti ja kehui biisiä, mutta sanoi, että pitää kuunnella useamman kerran. Toisaalta on Pariisin kevät titityy-sanoituksineen. Mutta kyllä ajattelen, että kun me tehdään taideteos, niin on kiva jättää varaa tulkita. Monissa meidän vanhoissa biiseissä viestintä on melko suoraa, kuten Rakastuin lesboon. Taiteilija saattaisi ilmaista sen jotenkin: “Tahtoisin kiivetä puuhun, mutta minulla ei ole käsiä.” Suora viestintä on ollut meidän bändille jonkinnäköinen trademark, mutta uudessa matskussa sanoituksiin on erilainen ote. 

Sadetakin pintaan kohdalla ajattelin, että nyt on hittimelodia ja tällä me breikataan. Biisissä halusin haastaa itseni kirjoittamaan siitä, kuinka toistaa omaa käsikirjoitustaan pop-henkisessä parisuhteenloppumisen kontekstissa. Biisissä ehkä näkyy, että me ollaan jo 30-vuotiaita. Käsikirjoitus on jokin ideaali elämälle, jossa pitää tehdä tiettyjä asioita – on ura mielessä, suhde mielessä. Jos jokin menee pieleen, 20-vuotiaana ajattelee voivansa aloittaa alusta milloin vain. 30-vuotiaana hiffaa, että se on aina ollut valheellista. 

Käsittelette musiikissanne rakkautta ja ihmissuhteita. Mitä rakkaus teidän mielestänne on?

Jussi: Olen ajatellut, että tuota aihetta voisi vähentää. Kuuntelen vanhoja biisejä ja mietin, tarviiko noin henkilökohtaisia asioita kaikille saarnata. Monissa meidän biiseissä on kyseessä romanttinen, seksuaalinen kiihkosekoilurakkaus, joka yhdistyy epämääräisesti johonkin vitun kiintymyssuhdemallien pumppaamiseen. Hetkittäin siihen valuu hengellistä ajatusta rakkaudesta. Mulla on lapsuudesta kristillinen tausta. En lukisi itseäni kristityksi enää, mutta hengellisyys on itselleni luonnollista ja koen tarvetta siihen. Hengellinen rakkaus ei ole vain kivaa seksiä ja hauskoja keskusteluja, vaan sitä, että on kiinni elämän hyvässä energiassa, joka liittyy kanssaihmisiin ja kenties koko luomakuntaan.

Minkälaisia teemoja uudella albumilla nähdään?

Jussi: Yksi syvä teema on elämän heiluriilike ja hengitys. On Zeitgeistia: miten olla olemassa juuri tässä ajassa. Mutta myös toisaalta, miten olla olemassa suhteessa tulevaisuuteen ja menneisyyteen. Pointti on, että on hyviä rockbiisejä, joita voi kuunnella kännissä, tai vaikka kun on menossa viestinnän luennolle.

Aleksi: Tai viestinnän luennolla.

Jussi: Meidän musiikki on antidoottia tylsyyteen, mikä on tärkeintä. Sen jälkeen on tasoja, joita ei ole pakko miettiä. Ei tarvitse ymmärtää sanoituksia, mikä on mulle arvo. 

”Jos jokin menee pieleen, 20-vuotiaana ajattelee voivansa aloittaa alusta milloin vain. 30-vuotiaana hiffaa, että se on aina ollut valheellista.” -Jussi Pelkonen

Lehden teemana on kreikkalaisen mytologian jumala Khaos. Millainen on luova prosessinne, kuvailisitteko sitä kaaokseksi?

Aleksi: Jos kaaos on organisoidun vastakohta, niin kyllä prosessi sitten on kaoottinen. Mennään aamulla treenikselle ja ollaan siellä tunteja. Puolet ajasta jauhetaan asiaa ja soitetaan, puolet ajasta jauhetaan paskaa. Pitää olla ja hengailla, jotta ideoita alkaa pulputa.

Jussi: Luomisprosessi on kaoottinen: heitetään katiska luovuuden mereen ja katsotaan, mitä tulee. Meidän uusi albumi on tavallaan kaaostutkimus, ja kaaokseen liitetyt todennäköisyys, sattuma ja kohtalo on tärkeitä teemoja albumilla. Onnellinen sukupolvi -levy oli klassikkotyylien parissa seikkailua, melkein Queen-pastissia. Nyt tulikin heviä. 

Meidän biisit ei olisi tämän kuuloisia, jos me tultaisiin Universalille keskustelemaan, mitkä on tällä hetkellä trendaavia aiheita, joista saisi hyvät Tiktok-tanssit. Sitä tehdään tässä talossa paljon. Se on perseestä luovuuden kannalta, mutta se on toimivaa bisnestä ja sillä pystyy tekemään massia. 

Koetteko olevanne rocktähtiä? Kuinka hyvin Hollywood-elokuvissa esitetty rocktähden elämä vastaa todellisuutta?

Jussi: Ei mätsää mun mielestä. Rock biopic on genre, jolla on sama suhde kuin sotaelokuvalla oikeaan sotaan. Hollywood-rocktähden elämää on ehkä 2-5% elämästä. On ne omat hetkensä. Ei ole normaalia, että vetää festareilla keikan ja jengi huutaa sun tekemää biisiä. Onhan se hienoa, tosi kiihottavaa ja älytöntä. Ei sitä pidä antiglorifioida. Mutta ei mulla ole joka päivä fiilis, että olen rocktähti.

Aleksi: Päihteiden käytöstä voisin sanoa, että aloittelevalle bändille keikka on aina juhla. Kun keikkaa alkaa olla enemmän, toisilla juhlat jatkuu. Kaikki alkoholia käyttäneet tietää, että jos perjantaina on mennyt keikalla pitkään, lauantaina keikalla murjottaa ja harmittaa. Itsellä tuli jossain vaiheessa fiilis, että pitää ottaa iisimmin.

Koronan jälkeen taas oli paljon keikkaa, jolloin juoksi paikasta toiseen eikä pysähtynyt tai nauttinut. Mutta ei tätä pysty perustyönä suorittamaan, onhan tämä sen verran siistiä. Pitää muistaa leikkiä sitä rocktähteä, koska se on aika kivaa.

Miltä tuntuu olla ihailtu ja fanitettu?

Jussi: Se on maailman paras tunne, mutta haihtuu yhtä nopeasti kuin alkoholi verestä. Jos tulee saavutuksia ja titteleitä, niin ekalla kuulemiskerralla on, että: “Vau!” Mutta kaikkeen tottuu, ja on kiva saada lisää ja lisää. Aiemmin koin ihailusta kiusaantuneisuutta. Tajusin kuitenkin, että on kunnioittavaa ihailijaa kohtaan, joka on kiinnostunut kertomaan oman mielipiteensä, ettei totea vaan “toihan on tommosta”. Se ei stemmaa siihen.

Aleksi: Siviilielämässä tuntuu jännältä törmätä fanitukseen. Keikalla se kuuluu kontekstiin, jolloin se tuntuu luonnolliselta. Välillä kun tapaa uusia ihmisiä, huomaa niiden olevan tosi kiinnostuneita. Jossain vaiheessa iltaa ne sanoo, että tykkää meidän bändistä. Se on hyvä fiilis, mutta aika twisted ja psykologisesti mielenkiintoinen.

Oon miettinyt, tuntuisiko oudolta, jos bändi hajoaisi, ja vuosien kuluessa jengi ei enää muistaisi tai olisi kiinnostunut. Kyllä ihailu tekee hyvää itsetunnolle, ja nyt siihen suhtautuu näennäisen nöyrästi. Tästä on tosi tarkkana, mitä sanoo, ettei kuulosta leuhkalta. Mutta onhan se täysi fakta, että tässäkin meitä haastatellaan, koska me ollaan kiinnostavia. Ja se on usein tosi hauskaa, tämä on ainakin helvetin hauskaa!

”Ei tätä pysty perustyönä suorittamaan, onhan tämä sen verran siistiä. Pitää muistaa leikkiä sitä rocktähteä, koska se on aika kivaa.” -Aleksi Ripatti

Politiikan ja viestinnän opiskelijana on kiinnostavaa, kuinka otatte sanoituksissanne kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin. Esimerkiksi biisissä ANO (mitä kummaa) on selkeä viittaus Ano Turtiaiseen. Onko teillä jokin poliittinen sanoma?

Jussi: Mun mielestä ei ole poliittista sanomaa. Tai sanoma on nimenomaan se, että en tahdo olla poliittisesti sitoutunut mihinkään – Jopen tyyliin, että “aatteleppa ite”. Mä en biisiä tehdessä edes tiennyt, kuka on Ano Turtiainen, tai että Ano voi olla jonkun nimi. Ano on espanjaksi perseenreikä, niin se oli täysin sattumaa. Tykkään ruotia aiheita mielenkiinnolla ja uteliaisuudella, mikä voi jossain skeemassa ilmentää poliittisia arvoja. Lähtökohtaisesti politiikasta tulee mieleen juuri puoluepolitiikka, eikä mulla ole siihen liittyvää missiota. 

Feministisen teorian mukaan henkilökohtainen on poliittista. Esiinnytte keikoillanne toisinaan mekoissa. Onko tämä kannanotto johonkin?

Aleksi: Valtiotieteiden maisterina yhdyn siihen, että kaikki on politiikkaa, mutta me ollaan väistelty suoria kannanottoja. Jokainen voi toki vetää omat johtopäätöksensä sanoista, mekoista ja ei-mekoista, samoin kuin biisit jättää tulkinnanvaraa. Mutta jos jokin yksityiskohta meidän estetiikassa on vaikuttanut suoralta kannanotolta ja media on keskittynyt siihen, se on saattanut jäädä vähemmälle myöhemmin.

Jussi: Mekot ei ole koskaan ollut mulle minkäänlainen kannanotto poliittisesti. Se on vaan hauskaa ja kiinnostavaa – ja siinä on hyvä ilmanvaihto. Kun teen jotain taiteilijana, joku voi halutessaan tehdä siitä politiikkaa, kunhan ei laita mun nimeä siihen alle. Kaikki ei ole poliittista ja mulle on tärkeä oikeus, ettei pakoteta poliittiseen muottiin.

Millainen politiikan ja musiikin suhde sitten on?

Aleksi: Se on tilanne- ja tekijäkohtaista eli riippuu biisistä ja tyypistä. Jos julkisesti homoseksuaali miesartisti laulaa “syön banaanin”, onko se poliittista? Feministisen teorian mukaan ainakin on.

Jussi: Tässä banaaninsyöntiesimerkin kohdalla on epäreilua, jos se on automaattisesti poliittista. Kunnioitan sitä, että jotkut artistit, kuten Paleface, ovat olleet koko uransa ajan selkeästi poliittisia muusikoita ja tuoneet sitä esiin. Kuitenkin taiteen kohdalla useimmiten pätee, että mitä poliittisempaa, sitä paskempaa. Jos agenda tulee liian vahvasti teoksesta läpi, mun kiinnostus laskee kuin lehmän häntä. Ajattelen, että taiteessa on vaikuttamaan pyrkimisen sijaan jokin muu perimmäinen syy, miksi sitä tehdään. Näen, että taiteilijan tehtävänä on luoda mahdollisimman hyvä teos, joka taistelee tylsyyttä vastaan.

Tässä lehdessä kysymme lukijoilta, mikä vituttaa. Kysyn teiltä saman: mikä vituttaa?

Aleksi: Tänään aamulla mun kännykän laturin johto oli kadonnut. Huonosti toimiva elektroniikka ylipäätään, vittu se on perseestä. Ja kyllä tuo pimeys vituttaa, mutta se on maailman tylsin vastaus.

Jussi: Vituttaa asioiden liiallinen politisointi, varsinkin taiteessa ja luovuudessa.

Mitä seuraavaksi, Ursus Factory?

Aleksi: I-albumia seuraa tiivis kiertue maalis-huhtikuussa

Jussi: Tämä on myös meidän 10-vuotisjuhlavuosi.

Miten aiotte juhlistaa 10-vuotista taipaletta?

Jussi: No jos vaikka yhdet kaljat ottaa.