TEKSTI Ripsa Niemi KUVITUS Inka Salminen

Samastun nuoreen kiliin kalliojyrkänteen alarinteellä, kun hapuilen ensimmäisiä epävarmoja askelia ylöspäin. Palo korkeuksiin vetää, mutta samalla tärisyttää. 

Kiipeilystä on tullut harrastus, joka ei ole pelkkä harrastus. Sisäkiipeilytreenin jälkeen mietin liikkeitä ja reittejä sängyssä. Luen, kuuntelen ja katson lajia.

Aloitan penkkiurheilun ja opettelen lajisanastoa. Kesällä katson lajin ensimmäisiä olympialaisia reissussa puhelimen ruudulta ja herkistyn urheilun synnyttämille tunteille.

Asun neljä kuukautta Innsbruckissa, kaupungissa, jossa eletään kiipeilyä. Siellä on kiipeilytavaratalo sekä valtava moderni halli, jossa tulevat olympiamitalistit harjoittelevat. Maailman vaikeimman ulkoreitin kiivennyt kiipeilijä kävelee minua vastaan kadulla. Mykistyn, enkä kehtaa sanoa mitään.

Kaupunki on vuorten keskellä. Kesän korvilla lähden ensimmäistä kertaa kokeilemaan korkealla jyrkänteellä kiipeilyä, reilun kilometrin pituisella metallivaijerivarmisteisella reitillä. 

Alussa on jyrkkä nousu, joka on luokiteltu reitin vaikeimmaksi kohdaksi. Lähden nousuun ensimmäisenä. Tajuan pian, että ylös pääsee helpommin kuin alas. Kaksi kolmesta tulee perässä – onneksi, sillä yksin tuntuisi sata kertaa pahemmalta. Yksi meistä luovuttaa.

Laakso pienenee allamme ja viereisellä vuorella näkyy laskettelukeskuksen hissi. Edessä on kiveä ja alla satoja metriä ilmaa. Tärisen ja nauran. Kliseistä, mutta tunnen olevani elossa ja samalla tekemässä jotain, mistä ei pidä kertoa äidille.

Kliseistä, mutta tunnen olevani elossa ja samalla tekemässä jotain, mistä ei pidä kertoa äidille.

Reitti ei ole varsinaista kalliokiipeilyä, koska kiipeilijän on mahdollista roikkua vaijerissa ja avuksi on porattu metallisia kahvoja. Silti tartun kiveen, puristan turhankin kovaa ja vedän. Tahdon tuntea kallion. 

Reitin lopussa vastaan tulee varsinaisten köysireittien ankkureita, eli viimeisiä varmistuspisteitä. Mietin, miltä tuntuu päästää lopussa irti ja kääntää katseensa takana avautuvaan maisemaan.

Hienoimpia kohtia ovat ne jyrkimmät. Suunta kohtisuoraan ylös, jalalle tukevan oloinen ulkoneva pala kiveä josta ponnistaa, kurkotus hyvään kahvaan. En pelkää korkeita paikkoja, mutta tiukimmissa hetkissä en tohdi katsoa alas. Kun kiinnitän varmistuskapulan vaijerin seuraavan varmistuspisteen yläpuolelle, tunnen joka kerta helpotusta. 

Ylhäällä olo on kaikkensa antanut, selvisimme tästä. Janoan sekä vettä että lisää tätä lajia.

Palaan vuoristokaupungista kotiin ja maisemat korkeuksissa jäävät kauas. Käyn vaeltamassa jylhien punertavien kallioiden luona ja pyöräilyreissulla eteläisellä saarella poikkean kiviparatiisissa. Ihailen ja koskettelen kiviä sekä reittien aloitusotteita, mutta en kiipeä. 

Molemmissa paikoissa on kiipeilijöitä, joita salakuuntelen iltanuotiolla ja joiden kapuamista tarkkailen sivusilmällä. En tälläkään kertaa sano tai kysy mitään. Katson vain ja kuulostelen. Nälkä kasvaa ja haave konkretisoituu. Joku päivä minäkin kiipeän täällä.

Ystäväni jalka katkeaa pudotessa huonosti ulkoboulderointireitiltä. Luen suomalaisnaisesta, joka unohtaa kiinnittää itsensä hallilla itsevarmistavaan laitteeseen ja putoaa yhdeksästä metristä. Nuori ranskalainen kilpakiipeilijä horjahtaa jyrkänteeltä ja menehtyy 150 metrin pudotuksessa.

Loukkaantumisriski kuuluu lajiin ja säikähdän omia pieniäkin vammojani. Joka kerta kun itsevarmistavilla kiivetessä päästän irti reitin viimeisestä otteesta ajattelen, että tämä oli nyt tässä. 

Pelko estää minua, kun kokeilen ulkoboulderointia kotikaupungissani. En luota kykyyni pudota mukana kannetulle patjalle oikein. En usko, että pieni kivennyppylä kantaa kehoni painon isovarpaani kautta.

Tiedän, että päästäkseni lähemmäksi unelmaani kalliokiipeilystä, minun on opeteltava alaköysivarmistus. Siinä pudotukset ovat pidempiä kuin yläköyden kautta. Pelkään hallitsematonta pudotusta, sitä että iskeydyn seinään ja pamautan leukani tai raajani otteisiin.

Menen pitkän vitkuttelun jälkeen kurssille. Käy ilmi, että olen pelännyt ennalta vääriä asioita. Putoaminen tuntuukin huumaavan jännittävältä, pelko muuttuu nauruksi. Kammoan silti lipsahdusta ja kontrollin menetystä. 

Kurssin jälkeisenä yönä herään levottomana pohtimaan varmistustilanteita ja putoamista. Stressi ja jännitys hakkaavat kehossani.

Hoen itselleni, että pelko on tervettä ja suotavaa kun turvallisuusriski on läsnä. Epäonnistumisen pelko sen sijaan murskaa.

Pelkään, ettei unelmani toteudu. Että jään sisäkiipeilijäksi, joka ihailee toisten kiipeilyreissuja kalliolla. Vaikka tavoittelen kehitystä taidoissa ja voimassa, on kutkuttavin haaveeni päästä vuoristoon, korkeuksiin.

Adrenaliini voi levitä kehossa, keuhkot puuskuttaa ja raajat täristä, mutta vain pään pysyessä mukana pääsee haastamaan omia rajojaan.

Adrenaliini voi levitä kehossa, keuhkot puuskuttaa ja raajat täristä, mutta vain pään pysyessä mukana pääsee haastamaan omia rajojaan. Kaikki on lopulta oman pääni sisäistä kamppailua, jossa keho tulee ja tekee perässä. Mentaaliset esteet ja haaveet taistelevat keskenään.

Jään toistaiseksi kauas aikuisen alppivuohen mielenrauhasta, jossa askeleet ylöspäin ovat vakaita ja varmoja. Sitä kohti kuitenkin kapuan.