Kuka luulet olevasi, Rosa Coste?

TEKSTI ja KUVAT Anna Enbuske

Kuka luulet olevasi, Rosa Coste?

Mie tiiän, että mie oon Rosa, ja että laulan ja olen lauluntekijä. Mutta luulen, että olen vain kasa atomeja linnunradalla.

Debyyttisinglesi musta nousi nopeasti ihmisten tietouteen ja omakustanteelle epätavallisesti radiosoittoon. 10 vuotta sitten vastaanotto kappaleelle olisi varmaan ollut erilainen. Mikä sinusta on ollut merkittävä tekijä siinä, että nyt oli biisille oikea aika?

Väitän, että tässä ajassa ainakin meidän sukupolvi uskaltaa olla hauraampi, myöntää omat virheensä sekä muuttaa käytöstään ja tapoja ajatella. Ehkä siksi se myös ottaa paremmin vastaan noita asioita. Kuunnella ja kuulla ne. Itselle tämä ei kuitenkaan ollut yhteydessä julkaisuhetkeen, sillä biisin teemat ovat olleet elämääni myös 10 vuotta sitten ja yhtä relevantteja myös silloin.

Mitä biisin nimi merkitsee itsellesi? Itse näen sen niin, että nimenä musta ei kerro vain mustan teeman käsittelemisestä, vaan se on myös biisi ”susta”.

Mie alun perin ajattelin vain, että biisin nimi tarttui tosi hyvin, kun sitä piti kutsua jollain nimellä. Siinä on kuitenkin useampi ulottuvuus: se on väri, se on mielentila. Sen kanssa on kiva kikkailla.

Miltä noin henkilökohtaisen biisin julkaiseminen tuntuu?

Hyvältä siinä mielessä, että olen saanut jotain henkilökohtaista niin hyvin tekstiksi, että ihmiset pystyvät samaistumaan siihen. Enemmän jännitti se, että tämä oli ensimmäinen julkaistu biisini. Teemat on olleet itselle niin arkipäivää, että tuntui vain tavalliselta julkaista jotain sellaista.

Biisin suosio tuli sinulle yllätyksenä. Mikä on saanut pidettyä pään kasassa?

Ystävät ja perhe, normaali arki. Vaikka biisi lähti noin räjähdysmäisesti nousuun ja suosioon, on kuitenkin voinut jatkaa samalla musiikin tekemistä ja arkea normaalisti. Samalla on saanut turvaa siitä, että voin jatkaa omaa juttua, kun se on kiinnostanut ihmisiä. Jos olisin myös kaiken sen keskellä, missä on isoimmat mediat ja tekijät, voisi olla vaikeampaa diilata tämän kanssa siinä pyörteessä. Nyt on voinut ehkä helpommin muistaa, miksi näitä asioita tekee.

Mustan lopussa kuullaan isääsi, josta biisi paljolti kertoo. Mitä mieltä hän oli mustasta kuullessaan sen ensimmäisen kerran?

Hän oli tosi ylpeä ja kertoi tajuavansa nyt, miksi teen musiikkia. Jännitti soittaa biisi hänelle, kun pohdin, että saanko puhua näistä asioista koko maailmalle. Yhtä vaikeaa oli soittaa se äidille, koska siinä on ne kaksi puolta: papa on kokenut sen kaiken, mutta äiti on ollut siinä sivussa ja kokenut asiat papan ja meidän lasten kautta. Kaikki kääntyi kuitenkin hyväksi, vaikka biisin teemat ovat raskaita. Kuten siihen papusoossiin, joka on perinteinen kongolainen ruoka, jota me papan kanssa monesti tehtiin. 

Millainen musiikkiskene Rovaniemellä on?

Hyvä, ja on paljon osaavia tekijöitä. Mist sä tuut? -sarjassa puhutaan Rovaniemen jaksossa siitä, että täällä on tosi yhteisöllinen meininki. On ollut aina olo, että vaikka et tunne jotain tyyppiä ja se tekee musiikkia, niin se on aina sinun puolella. Tapahtumia järjestetään paljon. Kun itse olin vielä bändeissä, enimmäkseen oli heviä, metallia ja rockia, mutta räppiä tulee nykyään enemmän ja enemmän, toisaalta myös taitavia pop- ja jazz-tyyppejä. Täällä on vahvat juuret, ja mie oon halunnut selvittää ja ymmärtää, keitä ovat paikkakunnan ensimmäiset musiikintekijät ja heidän historiansa. On hauska tietää, mistä kaikki on lähtenyt ja nähdä, miten se kehittyy.

Olet laulanut ja esiintynyt pienestä pitäen ja aloitit sooloesiintymiset cover-biiseillä 14-vuotiaana rovaniemeläisessä Cafe & Bar 21 -kahvilassa, jossa myöhemmin olit töissä. Sieltä sinut muistavat myös paikalliset. Milloin esitit ensimmäisen kerran omaa tuotantoasi ja mikä tämä biisi oli?

Meni monta vuotta ennen kuin uskalsin vetää omia biisejä, sillä pelotti, miten ensimmäiset itse tehdyt biisit määrittelevät minua. Itse asiassa Rovaniemellä oli open mic -tilaisuus, jossa päätin esittää oman biisin kertomatta kenellekään, vaikka yleensä siellä vedetään covereita. Biisin nimi on Aamuaurinko, ja monet tulivat esityksen jälkeen kysymään, että mikä biisi se oikein on, kun googlaamalla ei löytänyt sanoja netistä. Se jännitti tosi paljon, mutta tuntui niin hyvältä – tunnen sen fiiliksen nytkin! Siitä rohkaistuin ja aloin esittää 21:ssä keikkaillessa myös omia biisejä.

Kuinka määrätietoisesti olet treenannut laulamista ja soittamista?

Mie opettelin soittamaan kitaraa niin, että olin katsonut pikkuserkkuni sähkökitaraa pitkään ja hän kysyi, haluaisinko oppia soittamaan sitä, kun ”katsot sitä noin palavasti”. Eka tavoite oli säestää itseään, ja opettelin sitä varten muutamia sointuja. Olin laulanut paljon kiinnittämättä huomiota siihen, miltä kuulostan, mutta opetellakseni pysymään oikeissa nuoteissa – ilman laulutunteja siis. Jossakin vaiheessa huomasin, että valitsen biisejä, jotka kuulostavat hyvältä alkuperäisen esittäjän esittämänä, mutta oma ääneni ei sovi niihin. 

Sitten tajusin, että minulla on tämä minun ääneni, joka sopii tiettyihin biiseihin, mutta ei kaikkeen, ja sen kanssa on elettävä loppuelämä. Sen jälkeen tein biiseistä oman kuuloisia ja omalle äänelle sopivia. Se toi uuden jutun keikkailuun ja sitä kautta musiikkiin. Voit tehdä kaikkesi, että laulat omalla äänelläsi niin hyvin kuin voit sillä laulaa. Et voi olla kukaan muu.

Miten kuvailisit itseäsi musiikin tekijänä?

En ole tyyliltäni luontainen, mutta tykkään tehdä musiikkia luonnollisesti. Kunnioitan musiikkia taiteenmuotona paljon, ja haluan tehdä kaikkeni sen eteen, että musiikki on se ykkösjuttu. Olen myös kriittinen: jos on visio, homman on mentävä mahdollisimman lähelle sitä. En kuitenkaan tykkää tehdä mitään sääntöjen mukaan, enkä ole opiskellut musiikin teoriaa. Voin mennä helposti monien rajojen yli, koska en ole oppinut, että asioita tulisi tehdä näin eikä noin. 

Miten biisisi syntyvät?

Yleensä teksti tulee ensin. Voi olla, että olen kirjoittanut tekstin, runon tai ajatuksen jo kauan aiemmin. Jos rakennetaan ihan jostain kivasta biitistä, alan pohtimaan, mihin mielenmaisemaan mie päädyn ja mihin se vie minut. KähinäPaten kanssa ollaan tehty biisejä myös niin, että on laitettu sanageneraattori pyörimään tietokoneelle. Teksti edellä teen kuitenkin.

Millainen on hyvä biisi?

Pitää olla heti alusta asti joku viba, jota ei välttämättä osaa edes nimetä, mutta se kiinnittää huomion. Omanlainen soundi, jammailua ja joku pieni juttu – esimerkiksi bassolaini siellä taustalla – jota jäät odottamaan. Esimerkiksi Gettomasan ja Ruubenin Vellamo tyylillä -biisissä tulee aina siisti filli tiettyjen baarien välein, muttei liian usein ja odotan sitä joka kerta. Pienet jutut. Tykkään myös siitä, että on bassoa ja rytmiä. Jos biisissä on tekstiä, on sanottava jotain, ettei se ole turhake. Se on se pointti, miksi musiikkia tehdään: haluat välittää jotain. Ihmiset kuuntelee sen eri tavalla, jos se on puheen sijasta biisi.

Mieleenpainuvin musiikillinen kokemuksesi?

John Mayerin keikka Lontoossa oli jotain käsittämätöntä. Toinen mielenkiintoinen hetki oli vuoden 2016 Grammy-gaalan katsominen kotona, kun Kendrick Lamar esiintyi. Katsoin esitystä suu auki yksin kotona ja mietin, että miten se voi kiteyttää noin paljon noin painavaa asiaa biisiin noin lyhyessä ajassa. Samalla ne kaikki visuaaliset elementit: kahleet, vangin asu… Pääsin tosi hyvin sen mielenmaisemaan ja samalla mietin, että kuinka moni voi tähän samaistua, kun suurin osa yleisöstä on valkoisia. Se tärisytti. Taitava artisti, joka käyttää lahjojaan hyvin ja hyvään tarkoitukseen.

Kenen kanssa tekisit dueton, jos voisit valita kenet tahansa?

Vaikea kysymys. Legendaarisen J. Karjalaisen kanssa oppisin tosi paljon ja uskon, että voisin antaa myös itse jotain. Olisi siistiä kuulla, miten meidän äänet sopisi yhteen ja millainen soundimaailma siinä biisissä olisi. Katson sitä miestä niin paljon ylöspäin, huh!

Mitkä kolme asiaa korjaisit yhteiskunnassa, jos voisit?

Maailmanlaajuisesti korjaisin sen, että kaikilla olisi koulutus – mieluiten saman tasoinen kuin Suomessa. Moni asia saataisiin korjattua, jos ihmisillä olisi puolueetonta tietoa. Suomessa ja muuallakin korjaisin sitä, ettei kukaan ajattelisi, että ihmiset ovat eriarvoisia esimerkiksi ulkonäkönsä takana. Teot määrittelevät sen, onko hyvä vai huono ihminen. Kolmantena korjaisin sen seikan, että mielenterveyttä huollettaisiin samalla tavalla kuin kehon terveyttä.

Mitä pitäisi aina pitää mielessä?

Se, että minun näkökulmani on vain yksi osa jostakin asiasta, ja siihen on niin monta muutakin näkökulmaa. Pitäisi uskaltaa kyseenalaistaa omaa näkökulmaa. Olen itsekin opetellut miettimään, että mitkä ovat ne syyt, miksi toinen näkee asiat eri tavalla ja mikä lähtökohta taustalla on. Ja se, että sulla on se yksi ja oma ääni, jota voit kehittää niin pitkälle kuin sitä voi kehittää. Älä yritä laulaa kuin kukaan muu tai matkia jonkun muun ääntä ja tehdä siitä omaa. Mieti, mihin kapasiteetti riittää ja tee siitä oman kuuloinen. Pätee myös muuhun kuin musiikkiin. Voit ottaa asiat vain omalla aspektillasi.

Millainen on kesän ensimmäinen päiväsi?

Herään ja syön aamupalan parvekkeella. Lähden skeittaamaan, käyn studiolla. Ja juon kylmän kaljan.

Mitä seuraavaksi?

Musiikkia tulee pian. Se on kaikki, mitä voin sanoa.

”Murretaan stigma puhumalla” – mutta kuka puhuu ja mistä?

TEKSTI Saara Lehtonen KUVITUS Krista Karhu

Mielenterveyden ongelmista puhutaan nykyään yhä enemmän ja yhä avoimemmin. Psykoosisairauksiin lukeutuvan skitsofrenian tarkastelu kuitenkin osoittaa, etteivät kaikki mielenterveyshäiriöt mahdu nykyisen avoimuuspuheen piiriin.

Viimeisten vuosien aikana mielenterveyshäiriöt ovat saaneet kasvavissa määrin huomiota julkisuudessa. Keskustelu mielenterveyden ongelmista on muuttunut avoimemmaksi ja ilmapiiri sallivammaksi. Mielenterveyden häiriöihin liitettyjä yksioikoisia mielikuvia on pystytty purkamaan ja terapiassa käyntiä normalisoimaan.

Sosiaalinen media on osaltaan lisännyt mielenterveyshäiriöstä käytävää keskustelua. Sen myötä mielenterveyden ongelmista kärsivät ihmiset ovat voineet avautua helpommin omakohtaisista kokemuksistaan. Some on myös toiminut alustana erilaisille keskustelukulttuurin avoimuuteen ja tietoisuuden lisäämiseen tähtääville kampanjoille, kuten vuosittaiselle Maailman mielenterveyspäivälle.

Kehitys ei kuitenkaan ole ollut lineaarista.

Some on myös tehnyt näkyväksi suvaitsemattomat asenteet ja ennakkoluulot ja lisännyt pelkoa yksityisen tiedon säilymisestä. Lokakuussa 2020 julkiseksi tullut Psykoterapiakeskus Vastaamon tietomurto toimii jälkimmäisestä surullisena esimerkkinä.

Tietomurto nosti esiin potilaan yksityisyyteen ja oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä, mutta myös kysymyksen siitä, onko mielenterveyden ongelmissa ja terapiassa käymisessä mitään salattavaa tai hävettävää?

Teknologiayritys Vincit ja Viestintätoimisto Ellun Kanat vastasivat yhdessä ”ei” ja julistivat kampanjan Vastaamon ja sen asiakkaiden kiristäjiä vastaan. Sen tarkoituksena oli poistaa terapiassa käyntiin liittyvää häpeää ja normalisoida mielenterveyden ongelmia. Kampanjan ympärille syntyi #terapiassatavataan-hashtag, jota niin tavalliset ihmiset kuin julkisuuden henkilöt jakoivat – joskus henkilökohtaisten kertomusten kera, joskus ilman. Kertomuksissa erilaiset masennustilat ja ahdistuneisuushäiriöt nousivat useasti esille. Myös kampanjan keulakasvot Kirsi Piha ja Mikko Kuitunen avautuivat masennus- ja uupumuskierteistään.

Long Playn päätoimittaja Anu Silfverberg  nosti  ensimmäisten joukossa hyvää tarkoittaneen kampanjan ongelmia esille.

Silfverbergin mukaan mielenterveyden häiriöitä ei voida niputtaa yhtenäiseksi joukoksi ongelmia, joissa ei ole mitään hävettävää, sillä kaikki häpeän aiheet eivät kuulu samalla tapaa yhteisesti hyväksyttyjen piiriin. Silfverberg huomauttaa, ettei terapiassa käyminen esimerkiksi pedofiilifantasioiden tai puolison pahoinpitelyn vuoksi sovi ”murretaan stigma puhumalla” -narratiiviin. Hän kiteyttää huolensa toteamalla, että ”julkisessa avoimuuspuheessa muotoutuu vaivihkaa siisti yhteisymmärrys siitä, millaisia nämä kaikkien hyväksymät ongelmat ovat. Siitä voi tulla yksinäinen olo monelle, joka ei sovi kuvaan”. 

Julkisen avoimuuspuheen ulkopuolelle eivät kuitenkaan jää vain ne mielenterveyden häiriöt, joihin liitetään välittömästi jotain moraalisesti tuomittavaa toimintaa. Keskustelu yltää harvoin vakaviksi mielenterveyden häiriöiksi luokiteltuihin psykoosisairauksiin. Näin on käynyt myös yleisimmän psykoosisairauden, eli skitsofrenian osalta.

Skitsofrenia on sairaus, jonka moni luulee tuntevansa, mutta jonka hyvin harva oikeasti tuntee

Yksi selitys keskustelun vähäisyyteen löytyy skitsofrenian huomattavasti harvinaisemmasta esiintymisestä, esimerkiksi masennukseen verrattuna. Käypä hoidon vuoden 2020 arvion mukaan 0,5–1,5 prosenttia, eli noin 55 000–65 000 henkilöä Suomen väestöstä sairastaa skitsofreniaa. Puolestaan kliinisesti merkittävästä masennuksesta kärsii vuoden aikana jopa noin 5–7 prosenttia väestöstä.

Sairauden esiintyvyys ei kuitenkaan automaattisesti korreloi ongelmista puhumisen kanssa. 

Suomen Mielenterveys ry on esittänyt, että jopa 70 prosenttia masennuspotilaista salaa tilansa, usein erilliskohtelun tai syrjinnän pelossa. Skitsofreniaa sairastavien kohdalla luku lienee tätäkin suurempi, sillä psykoosisairautena siihen liittyy tutkitusti muita mielenterveyden sairauksia enemmän stigmaa, eli ennakkoluuloja ja leimautumista. 

Voimakkaamman stigman allekirjoittaa myös Mielenterveyden Keskusliitossa työskentelevä valtiotieteiden tohtori ja skitsofrenian kokemusasiantuntija Päivi Rissanen.

Rissasen mukaan skitsofreniaa sairastaviin ihmisiin liitetään usein mielikuvia vaarallisuudesta, arvaamattomuudesta ja väkivaltaisuudesta. Esimerkiksi hän mainitsee psykoosisairauksiin liittyvän uutisoinnin ja toteaa, kuinka skitsofrenia nousee esille usein silloin, kun ihminen tekee psykoosissa jotain arveluttavaa, kuten rikoksen. Tutkimusten mukaan skitsofreniaa sairastavat ovat kuitenkin useammin väkivaltarikosten uhreja kuin tekijöitä.

”Tässä on aika voimakas vääristymä julkisessa keskustelussa. Tai ainakin siinä, miten skitsofrenia nousee esille julkisessa keskustelussa”, Rissanen sanoo.

Väkivaltaisuuden leima elää vahvana myös viihdeteollisuudessa ja erityisesti rikosgenreissä, joissa skitsofrenia yhdistetään milloin sarjamurhaajan, sotahullun tai gangsterin henkilökuvaan. Tällaisia skitsofrenian fiktiivisiä representaatioita on tutkittu tuloksin, joissa negatiivisten kuvausten on havaittu lisäävän ennakkoluuloista ja kielteistä suhtautumista skitsofreniaa sairastavia ihmisiä kohtaan.  

Tietoisuus skitsofreniasta on muutenkin heikolla tasolla. Kuten Skitsofreniainfo-verkkosivustolla esitetään, ”skitsofrenia on sairaus, jonka moni luulee tuntevansa, mutta jonka hyvin harva oikeasti tuntee”. 

Psykiatrian erikoislääkäri Elina Haapaniemi pohtii, kuinka ihmiset yleensä pelkäävät kaikkea sellaista, mikä on heille vierasta tai koetaan muuten oudoksi ja kummalliseksi. Haapaniemen mukaan skitsofrenian imago-ongelmat saattavat heijastua jopa julkisen terveydenhuollon rahoitukseen. ”Jos tarvitaan lisärahoitusta syöpää sairastaville lapsille, kaikki haluavat auttaa. Mutta jos tarvitaan apua keski-ikäisille skitsofreniaa sairastaville syrjäytyneille miehille, jotka vielä esimerkiksi käyttävät päihteitä, niin sitä ei kyllä helposti löydy”.

Stigma ja sen pelko vaikeuttavat myös kokemusperäistä keskustelua.

Moni skitsofreniaa sairastava ihminen vaikenee tai jopa kieltää sairautensa erityiskohtelun pelossa. Ajatus pahankaikuiseen mielisairaalaan tai psykiatriseen sairaanhoitoon joutumisesta voi nostattaa potilaassa pelkoja esimerkiksi siitä, ettei tilanteesta ole poispääsyä. Vaikenemista esiintyy myös niiden ihmisten joukossa, jotka pärjäävät skitsofrenian kanssa arjessa.

 On vaikea puhua sellaisesta, mitä ei itsekään käsitä

Avointa keskustelua skitsofreniasta hankaloittavat stigman lisäksi taudinkuvaan liittyvät seikat.

Haapaniemen mukaan skitsofreniasta puhutaan vähemmän kuin muista mielenterveyden sairauksista, sillä skitsofrenia taannuttaa ihmistä muita enemmän. Taantumiseen liittyy usein vetäytyminen ihmis- ja muista sosiaalisista suhteista sekä abstraktin ajattelun heikkeneminen. 

”Nämä ovat sellaisia kykyjä, joita tarvitaan, että voidaan tulla esille näissä asioissa”, Haapaniemi sanoo.

Taantumisen piirre näkyy myös tilastoissa. 

Sairauden monimuotoisuudesta huolimatta skitsofreniaa sairastavat ihmiset ovat profiililtaan kauempana muusta väestöstä kuin esimerkiksi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivät ihmiset. Esimerkiksi skitsofreniaa sairastavien hedelmällisyys ja naimisiin ja parisuhteeseen pääsy ovat selvästi muuta väestöä alhaisemmalla tasolla.

Tärkeää on myös huomioida skitsofrenian luonteeseen kuuluva sairaudentunnottomuus, joka tarkoittaa skitsofreniapotilaiden vaikeutta ymmärtää omaa tilaansa sairaudeksi. Siihen liittyy neurologinen pohja, jonka vuoksi itseään ja realiteetteja on hankalaa hahmottaa muun kuin oman kokemuksen kautta.

”Sitä on vaan vaikea ymmärtää, että minun kokemukseni voivat olla jotain muutakin kuin se, mitä minun kokemukseni kertoo. Jos olet hirvittävän masentunut, niin on helppo sanoa, että on hirvittävän masentunut. Jos sinulla taas on harhoja ja epärealistisia ajatuksia, niin onkin vaikea sanoa, että ne ovat epärealistisia”, Haapaniemi kuvailee.

Sairaudentunnottomuudesta Rissanen tuo esille, kuinka skitsofreniaa sairastavat ihmiset antavat erilaisia selityksiä esimerkiksi äänien kuulemiselle, sillä ne ovat myös ihan normaaleja ilmiöitä. ”Jos menetät jonkun läheisen ja kuulet hänen äänensä, niin siinä ei ole mitään sairautta taustalla. Moni skitsofreniaa sairastava selittää näitä ääniä eri tavoin eikä määrittele niitä sairaudeksi. Erittäin tärkeää on huomioida, että skitsofreniaan liittyvissä kuuloharhoissa aktivoituvat samat aivoalueet, kuin silloin kun ihminen kuulee puhetta normaalisti – eli nämä ovat ihmiselle ihan todellisia kokemuksia”.

Lisäksi Rissanen pohtii, että vaikka moni skitsofreniaa sairastava ihminen saattaisi mielellään avautua kokemuksistaan, vaikeuttaa sairaudentunnottomuus asiasta puhumista. Ongelmana on se, että omia kokemuksia voi olla vaikeaa sanoittaa uskottavasti ja ymmärrettävästi muille ihmisille. Kuten Haapaniemi asian tiivistää, ”on vaikea puhua sellaisesta, mitä ei itsekään käsitä”. 

Tarvitaan myös se tunnekokemus ja tuttuus

Nykyisessä avoimuuskulttuurissa tulisikin huomioida se, ettei tietoisuuden lisääminen, stigmojen poistaminen ja mielenterveyden häiriöiden normalisoiminen voi nojata vain yksilöiden kokemusasiantuntijuuteen.

Toisaalta pelkän faktatiedon lisääminen jää myös usein irralliseksi ja jättää kuvan skitsofreniapotilaiden tarpeista puutteelliseksi. 

Rissasen mukaan informaatio pitäisi pystyä tarinallistamaan oikeanlaisiin tunnekokemuksiin. ”Kaikki stigmaa vähentävät kampanjat eivät ole onnistuneet. Siihen, ettei tieto aina poistaa stigmaa on esimerkiksi esitetty selitys, että tarvitaan myös se tunnekokemus ja tuttuus”.

Mielenterveyden Keskusliitossa samaistumispintaa ja tutuksi tekemistä toteutetaan monin keinoin. On koulutuksia, yleisötilaisuuksia, hyvän mielen lähettiläitä ja podcasteja. Kaikelle on paljon kysyntää.

Myös Haapaniemi on sitä mieltä, ettei pelkkä faktatieto riitä, kun pyritään lisäämään ymmärrystä skitsofreniasta ja sen hoidosta. ”Tiedon lisäämisestä ei ole kysymys. Tietoa on runsaasti. Lääkitystä on runsaasti, hoitometodeja on runsaasti”. 

Keskustelussa tulisikin muistaa inhimillisen kohtaamisen merkitys osana potilaan paranemisprosessia. Potilaille ja heidän läheisilleen laaditussa Särkyneet sielut-kyselyssä potilaat kertoivat paranemisprosessin alun edellyttävän uskoa omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin sekä rohkeutta osallistua sosiaaliseen kanssakäymiseen.  ”Hoitosysteemien pitäisi tunnustaa se vanhastaan tiedetty tosiasia, että hoito rakentuu ihmissuhteille, siis inhimillisille hoitosuhteille”, Haapaniemi painottaa. 

Selvää on siis ainakin se, että kokemusasiantuntijuuden ja asiatuntijatiedon lisäksi uteliaisuutta, ennakkoluulottomuutta ja kuuntelemista tarvitaan aina. 

”Se on taitolaji, kuinka psykoottisen ihmisen kanssa puhutaan. Siinä pitäisi olla inhimillinen kohtaaminen taustalla, kiinnostus sitä ihmistä kohtaan. Eikä tietenkään auta sanoa, että ei se totta ole, eihän nuo puut sinulle mitään juttele. Vaan kysyä, no mitä ne sinulle juttelee, minkälaisia asioita? Siellä takana on äärettömän mielenkiintoinen maailma.”

Gallup

TEKSTI : Iina Vaaranen KUVAT : Sofia Kekäle, Kati Makkonen, Heidi Puomisto, Aaro Taina, Viivi Voutilainen

Omia aatteitaan ja muita ajatuksiaan voi helposti viestittää vaatteillaan. Groteski jalkautui digitaaliseen mediaympäristöön ja slaidasi muutaman upean statementpaidan omistajan viestiboksiin kysyen seuraavat kysymykset:

  1. Mitä haluat viestittää paidallasi?
  2. Onko paita aloittanut keskustelua?

Heidi Puomisto

1. Ehkä sitä, että vanhemman naisenkin naama voi olla paidassa. Oon liian nuori muistamaan minkälaista Tarja Halosen politiikka sinänsä oli, mutta kyllä oli hienoa kasvaa kolmevuotiaasta viisitoistavuotiaaksi niin, että meillä oli naispresidentti. Sain paidan arvonnassa Studia-messuilta, joten en oo varsinaisesti hankkinut sitä itse. Mutta nykyään se on mulle suuri aarre.

2. On! Pidän sitä yleensä jouluisin päällä, koska Tarjan syntymäpäivä on jouluaattona. Tulee aina kerrattua tämä fakta kaikille kanssajoulunviettäjille. Ei siinä sitten kummempaa keskustelua oo syntynyt, kaikki tuntuu hyväksyvän sen, että mulla nyt vaan on Tarja-paita päällä. 

Kati Makkonen

1. Vaikka toisin voisi päätellä, en kannata Paavo Väyrystä, joka tosin tässä kuvassa esiintyy Urho Kekkosena. Väyrynen on päätynyt paitaan, sillä hänet voidaan nähdä eräänlaisena sinnikkyyden symbolina. Paidan tekstillä pyritään myös muistuttamaan (maltillisen) itsevarmuuden tärkeydestä.

2. Paita on aloittanut useita niin politiikkaan kuin yleiseen ihmettelyyn liittyviä keskusteluja. Selkeä erottumistekijä! (Plussaa: sopii oivasti myös haalareiden kanssa.)

Viivi Voutilainen

1. Paitaan tiivistyy kaksi mulle tärkeää teemaa: naisten seksuaalinen vapautuminen ja ilmastoaktivismi. Se on myös sopivan raflaava ajamaan asiaansa tai ainakin herättämään kanssaeläjissä hilpeyttä (tai ärtymystä).

2. Jonkinlaista keskustelua se lähes aina herättää. Henkilökohtainen lempparini on varmaan se, kun kerran baarissa iskemään tullut miesoletettu paidan nähtyään perääntyi ja totesi, että tää ei varmaan kannata kun sä ootkin lesbo! Paljastin hänelle, että paidassa mainitut aktiviteetit ovat kohtalaisen yleisiä myös heteroseksuaalisessa kanssakäymisessä.

Sofia Kekäle

1. Tää paita on vastalause kaikelle (erityisesti naisten) sheimaamiselle ja turhalle kyseenalaistamiselle. Jos voin käyttää paitaa, jossa on pylly ja näytetään keskaria, voin tehdä mitä vaan.  

2. Paita ei ole koronan takia saanut vielä ansaitsemaansa näkyvyyttä, eli toistaiseksi ei oo aiheuttanut keskusteluakaan.

Aaro Taina

1. Kyseinen vaatekappalehan on kuin paitojen Las Vegas. Ensisilmäyksellä korni ja mauton, mutta on se muutakin. Paita kaataa verkkokalvoillesi avoimesti ne merkitykset, joita moni muu vaate viestii epäsuorasti. 

2. Paita on saanut aikaan paheksuvia katseita, ironisia kommentteja ja pannut alulle polveilevia keskusteluja Jean Baudrillardin Amerikasta. Parempia keskusteluja syntyy kuitenkin vasta kun ottaa paidan pois.

Trumpismi ilman Trumpia on kaikkea ja ei mitään

TEKSTI Saara Lehtonen KUVITUS Heidi Puomisto

“Trumpismi” on esiintynyt tulkinnallisena kehyksenä lähimenneisyydelle, eli Donald Trumpin presidenttikauden aikaiselle politiikalle. Samalla käsite on kuormittunut siihen liitetyistä merkityksistä sen toimiessa yhteisenä nimittäjänä kaikelle sille, mitä vastaan liberaalin demokratian ideaali taistelee. 

Trumpismi on kenties viime vuosien trendaavin Yhdysvaltojen politiikkaa kuvaava käsite. Siihen on liitetty monisyisiä poliittisia muodostelmia ja ilmiöitä, kuten valkoinen ylivalta, markkinafundamentalismi, autoritarismi, disinformaatiokoneistot ja antidemokraattinen eetos.

Käsitteen suosio näyttää kytkeytyvän sen mahdollistamaan tapaan antaa laajoille, epätoivotuille ja vaikeasti selitettäville ilmiöille maalitettavat oranssit kasvot. Läpi Trumpin presidenttikauden The New York Timesin mielipidepalstat täyttyivät kirjoituksista, joissa trumpismiin liitettyjä politiikkailmiöitä tarkasteltiin Trumpin henkilökohtaisten persoonallisuuspiirteiden seurauksina, leimaamalla hänet milloin psykopaatiksi, narsistiksi tai paranoidiseksi diktaattoriksi. Samoin Trumpista pesäeron tehneissä republikaaniryhmittymissä kohdennettiin trumpismin ongelmallisuudet henkilöityneesti Trumpiin, mikä ilmeni esimerkiksi tavoissa viljellä fraasia ”Trump ei edes ole yksi meistä”. 

Esitykset, joissa trumpismi ymmärretään ensisijaisesti Trumpin persoonallisuuspiirteiden seurauksena, kompastuvat usein historiattomuuteen. Tommi Uschanov esittikin hyvin Helsingin Sanomissa julkaistussa esseessään (22.1.2021), kuinka Trumpin nelivuotisten seikkailujen mediaseksikkyys on saanut aikaan kollektiivista unohdusta jo republikaanipresidentti Ronald Reaganin harjoittamasta ”totuudenjälkeisestä” politiikasta, johon kuuluivat niin säännöllinen valehteleminen, salaliittoteoriaintoilu kuin radio- ja tv-kanavien tasapuolisuusoppien sivuuttaminen.

Toisaalta trumpismia on mahdotonta erottaa täysin Trumpista henkilönä, ainakaan mielikuvien tasolla. Tämän takia myös ne analyysit, jotka pyrkivät käsittelemään trumpismiin liitettyjä kehityskulkuja ilman Trumpia, johtavat usein epäselviin ja harhaanjohtaviin tulkintoihin.

Esimerkiksi Ilta-Sanomat esitti pääkirjoituksessaan (15.12.2020) ulkoministeri Pekka Haaviston al-Hol-tapauksen käsittelyn olevan osoitus trumpismin rantautumisesta Suomeen. Rinnastus tehtiin määrittelemällä trumpismi yksinkertaisesti vallassa pysymiseksi ”hinnalla millä hyvänsä”. 

Näin monimerkityksellisesti käytettynä trumpismi tyhjentyy helposti merkityksistään ja muuttuu vain kauhunsekaisia tunteita herättäväksi klikkiotsikoksi tai poliittiseksi lyömäaseeksi. Toivottavaa olisikin, etteivät keskustelut trumpismin rakennuspalikoista, kuten liberaalin demokratian kriisistä ja median riippumattomuudesta typistyisi mielikuviin “yhdestä pahasta omenasta” tai siirtäisi huomiota pois poliittisten järjestelmien erityispiirteistä. 

Maailmanpelastaja

TEKSTI Jessica Pyöriä KUVITUS Anni Takanen

En tiedä pystynkö siihen. Pelastamaan maailmaa, siis.
Vaikka tiedän, että varmaan pitäisi.
Jopa tämä pohdinta
on etuoikeus.

On niin paljon korjattavaa,
monta rikkinäistä osaa,
etten tiedä,
mistä aloittaa.

Monta anteeksipyyntöä,
joihin en voi pakottaa.
Ja pelko siitä,
etten osaa tarpeeksi.

Mutta tiedän,
että on heitä,
jotka ovat kuin
hän.

Hän,
joka on kaiken muutoksen alku
ja juuri.

Hän piileksii
lukuisissa olomuodoissaan,
hyvissä ja pahoissa.
Jokaisen silmissä erilaisena.

Hänen perillisensä
taistelevat sen puolesta,
minkä kokevat oikeaksi,
viimeiseen asti.

Heillä on jostain syvältä
kumpuavaa rohkeutta.

Heitä
hän kutsuu luokseen,
suloisesti viettelee,
kuiskii korvaan kauniita sanoja.
Lupauksia.

Ja heissä on voimaa,
joka antaa minulle
toivoa.

Toivoa,
että joskus voisimme
päästää irti vihasta,
tuskasta, itsekkyydestä,
ja rakastaa maata jalkojemme alla.

Ja kyllä minäkin
haluan olla hänen.
Muuttaa maailmaa intohimolla,
raa’alla tahdonvoimalla.

Voittaa pelot,
luottaa johonkin suurempaan.

Mutta varoen,
sillä hänestä on moneen:
ilosta tuskaan ja tuhoon.

Toivonkin siis
kaikista eniten,
sydämeni syvimmästä pohjasta,
hyvän voittavan.

Oli kuinka vain,
hänestä lopulta kumpuaa tulevaisuus.

Ja hänen nimensä
on Aate.