Aatteen yhteiskunnasta aatoksen aikaan

TEKSTI Eero Lipponen KUVITUS Maija Harju

Nykyään ei juurikaan puhuta aatteista, ja yhä harvempi sanoo olevansa aatteellinen. Aatteet kuuluvat aatehistoriaan, kansalliskirjaston lehtiarkistoon. 

Aatteet sellaisina kuin ne kerran tunsimme –  raittius-, valistus- ja kansallisaatteina – siis elämänmuotoina, joihin sitouduttiin elinikäisesti ja jotka osoittivat paikan yhteiskunnassa, ovat mennyttä maailmaa, mielikuvissamme jotain 1800-lukulaista. Aate haisee piipputupakalta jossain Alastalon salissa. Aate näyttää säätyläisnaisen huolitellulta puvulta rouvasyhdistyksen kokouksessa. Aate kuulostaa työläismiehen agitaatiolta työväentalolla. 

Aatteisiin sitoutumisen sijaan nykyään shoppaillaan aatoksia valintamyymälässä, jossa on joka päivä Black Friday. Siten on mahdollista yhtenä päivänä sonnustautua papin viittaan ja hoilata “Hallelujaa”, toisena ostaa itselleen uskottavuutta eläinoikeusaktivistina. Vuoroin inspiroitua intersektionaalisuudesta, vuoroin 1800-luvun konservatiivikirjailijoista à la Flaubert. Ja miksei kaikenkarvaisia ja monenkirjavia aatoksia sekä identiteettejä voisi edustaa myös yhtä aikaa, saman päivän sisällä? Esseisti Antti Nylén tuli aikoinaan tunnetuksi katolilaisena feministinä ja vegaanisena dandynä. 

Aatoksia on todellakin kaikkialla. Kaikilla on nykyään hyviä ideoita. Minullakin. Olen pikemminkin aatoksen kuin aatteen mies. Kirjoitan ennemmin kolumnia kuin aatehistoriallista tutkielmaa otsikolla: ”suomalaisen työväenaatteen nousu pohjanmaalaisten torppareiden keskuudessa 1880-luvulla”.

Haluaisin kuitenkin olla aatteellinen, sitoutunut intellektuelli pikemminkin kuin löysässä hirressä roikkuva cv-prekaari. Haluaisin olla aatteen mies, sellainen, jolla on määrätty eettinen ja teoreettinen kehikko, koordinaatit sille, miten ajatella ja toimia maailmassa. Haluaisin myös jykevän parran kuin Karl Marxilla, mutta sen sijaan minulla on hennot viikset ja näytän hieman Walter Benjaminilta. Olen myös aatteellisesti yhtä oikukas kuin jälkimmäinen. 

Olen toki yrittänyt kasvattaa partaani (ei onnistu) ja lukenut filosofiaa, poliittista teoriaa ja sen sellaista (onnistuu paremmin). Tahtonut tutustua italialaiseen autonomimarxismiin ja mustaan feminismiin. Tahtonut altistaa itseäni aatteelle. Tahdon edelleen.  

Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta? 

Enimmäkseen luen kuitenkin esseitä. Ja mitä esseet ovat? Sananmukaisesti yritelmiä (ranskan kielen “essayer” verbi viittaa koettamiseen ja yrittämiseen). Yleensä esseekirjat ovatkin taitavasti kirjoitettuja aatoskyhäelmiä, sumeilemattoman eklektistä estetiikkaa pikemminkin kuin vahvoille postulaateille pohjaavaa ideologiaa. Esseisti ei kaihda aatteellista ristiriitaisuutta. Itsen kanssa eriseuraisuus on hänelle tyylikäs lisä, joka ennestään kasvattaa keikarin sädekehää. 

Vajaa viisitoista vuotta sitten alkanut ”esseebuumi” on aatosyhteiskunnan ihastuttavin oire: esseen voitto tutkielmasta, aatoksen voitto aatteesta, muodon voitto sisällöstä. 

Nimittäin aatos on paljaan muodon määritelmä toisin kuin aate, joka kaikesta aistimellisuudestaan huolimatta edustaa sisältöä. Aatos on terävä Twitter-touché, pikantti Powerpoint-pitchaus, itsestään innostunut innovaatio – siis jotain ohikiitävää ja käsitteellistä, ideaalista ja eteeristä. 

Aate taas on painava kuin puheenjohtajan nyrkinisku tammipöydän pinnalla. Se edustaa jämäkkyyttä, pysyvyyttä. Kenellä siihen olisi varaa? Kenellä olisi aikaa ryhtyä liikkeen edustajaksi? Kenellä päättäväisyyttä valita, kenen joukoissa seisoo? Kenellä edes kokemusta jostain lipun kantamisesta? 

Ei minulla. Minulla on kiire kirjoittaa tämä kolumni. Kiire kirjata cv:seen suoritus. Kiire kaljalle, koska kontakteja on kerättävä. 

Tai kaljalle olisi kiire, jos korona ei rajoittaisi kontaktien keräämistä.

Hmm… tosiaan! Ehkä minulla on hieman aikaa. Aikaa aatteelle! Mikäs se oli… niin se… se yksi kirja hyllyni perukoilla…

Nainen vaietkoon seurakunnassa

TEKSTI Lyydia Laukkanen KUVITUS Anna Enbuske

Vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä naisen vaikuttamismahdollisuudet ovat surullisen heikot. Naisten poissulkemista päätöksenteosta ei nähdä kuitenkaan tasa-arvokysymyksenä, vaan Jumalan tahtona. 

Muutin Oulusta Helsinkiin viime syksynä ja koin melkoisen kulttuurishokin. Sen lisäksi, että Helsingissä pääsee liikkumaan julkisilla lähes mihin kellonaikaan tahansa ja kauppoja on auki ympäri vuorokauden joka suunnalla, on yksi asia, joka yllätti minut: Helsingissä ei tiedetä vanhoillislestadiolaisuudesta lähes mitään. Jokainen Oulussa syntynyt voinee nimetä ainakin yhden vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvan henkilön. Suurin osa tuntee monta, isolla osalla joku lähipiiristä kuuluu liikkeeseen.  

Viimeisen puolen vuoden aikana Kaleva on julkaissut useita artikkeleita vanhoillislestadiolaisuudesta. Artikkelit ovat käsitelleet monipuolisesti eri näkökulmia lestadiolaisuudesta. Naisten asemasta puhuttaessa on kritiikki kuitenkin kohdistunut lähinnä arvokysymyksiin. Esimerkiksi iso perhe tai meikkaamattomuus ovat suurimmalle osalle naisista valinta, jonka he itsenäisesti tekevät. Huomasin, että on yksi valtavan tärkeä näkökulma, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle: naisten vaikuttamismahdollisuudet liikkeen sisällä. Asiaa tutkiessani kävi selväksi, että naisten vaikuttamismahdollisuudet ovat selkeästi heikommat kuin miehillä.  

Vanhoillislestadiolaisuus edustaa konservatiivista, lähes fundamentalistista kristillisyyden suuntausta. Esimerkiksi naispappeutta tai ehkäisyä ei perinteisesti ole hyväksytty. Liikkeen korkein päätäntäelin on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) johtokunta, jossa on sen yli satavuotisen historian aikana istunut vain miehiä. Halusin selvittää, miksi näin on ja onko naisilla ylipäätään mahdollisuutta päästä johtokuntaan. 

Sukupuoli ei kuulemma kriteerinä johtokunnan jäsenyydelle – käytännössä näin kuitenkin on

Selvitystyön aloitin selvittämällä SRK:n johtokunnan jäsenten nimiä, sillä ne eivät ole julkista tietoa puheenjohtajaa ja sihteeriä lukuun ottamatta. Nimiä selvittäessäni törmäsin mielenkiintoiseen ilmiöön: 24:stä jäsenestä 14 on ollut johtokunnassa vähintään vuodesta 2012, osa vielä kauemmin. Esimerkiksi SRK:n johtokunnan entinen puheenjohtaja Olavi Voittonen, joka jäi johtokunnasta pois vuonna 2018, oli puheenjohtajana kahdeksan vuotta ja johtokunnan jäsenenä peräti 32 vuotta.  

Johtokuntaan valitaan jäsenet siten, että jokainen rauhanyhdistys voi ehdottaa 1–3 ehdokasta jäsenmäärästään riippuen. Naisia ei olla koskaan ehdotettu johtokuntaan, joten johtokunnan on helppo kiistää puheet sukupuolisyrjinnästä: kun ei ehdoteta naisia, ei voida valita naisia. On myös ilmeistä, että johtokunnan vaihtuvuuden ollessa hidasta, myös nuorten edustus on vähäistä. Johtokunnan nuorin jäsen on 36-vuotias, muuten johtokunnan keski-ikä on reilusti yli 60 vuotta. 

Johtokunnan on helppo kiistää puheet sukupuolisyrjinnästä: kun ei ehdoteta naisia, ei voida valita naisia.


Johtokunnan päätökset eivät ole julkisia ja niiden tiedottamisesta vastaa lähinnä SRK:n julkaisema kristillinen lehti Päivämies. Päivämiehen
päätoimittaja Harri Vähäjylkkä on myös johtokunnan viestintäpäällikkö. Koska muulle medialle annetaan harvoin kommentteja, pystyy johtokunta kontrolloimaan narratiiviaan kätevästi Päivämiehen kautta. Halusin kuitenkin saada SRK:n virallisen lausunnon naisten vaikuttamismahdollisuuksiin liittyen, joten lähetin Vähäjylkälle sähköpostin, jossa kysyin naisten vaikutusmahdollisuuksista SRK:n johtokunnassa. Vähäjylkkä vastasi sähköpostitse: 

”— SRK:n säännöissä ei myöskään ole mainintaa johtokunnan jäsenten sukupuolesta. Yleensä jäseneksi valitut ovat olleet herätysliikkeemme puhujia, maallikoita [puhuja ilman teologista koulutusta] tai pappeja. — Yksi syy puhujien valintaan lienee se, että johtokunnan työssä tulee eteen asioita, jotka liittyvät aika läheisesti puhujan tehtävään. — Itselläni ei ole tiedossa, että SRK:n johtokunnan jäseneksi olisi esitetty naista. [Paikallisten] Rauhanyhdistysten johtokunnissa heitä puolestaan on paljonkin. Useassa yhdistyksessä luulen vallitsevan tilanteen, että sukupuolijakauma on aika lailla puolet ja puolet. — Joten monenlaisissa kristillisyytemme tehtävissä työskentelee naisia sekä luottamus- että palkkatöissä. Raamattuun perustuen ymmärrämme, että saarnatehtävä on annettu kuitenkin miehelle. Tätä ei nähdä tasa-arvokysymyksenä, vaan Jumalan sanan ilmoitukseen liittyvänä kysymyksenä. Aika näyttää, onko tulevaisuudessa naisia SRK:n johtokunnassa. ” 

Eli siis: johtokunnan jäsenet ovat yleensä (nykyisestä johtokunnasta jopa kaikki) puhujia tai pappeja. Lestadiolaisuuteen liittyy uskomus, että saarnatehtävä on annettu miehelle. Koska naiset eivät voi toimia puhujina tai pappeina, on SRK:n virallisesta lausunnosta pääteltävissä, että naisten ei ole mahdollista toimia johtokunnassa. On ristiriitaista pitää naisten pääsyä johtokuntaan tällä hetkellä mahdollisena, sillä mikäli SRK:n linjauksiin ei ole tulossa perustavanlaatuista muutosta (eli joko naispuhujat ja -papit hyväksytään tai johtokuntaan pääsyssä ei priorisoida enää puhujan tai papin asemaa), on mahdotonta nähdä väylää, jonka kautta naiset voisivat päästä johtokuntaan.  

Lisäksi Vähäjylkkä kirjoittaa, että paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnissa on naisia jopa puolet. Esimerkiksi Oulun, eli Suomen suurimman rauhanyhdistyksen johtokunnan 12:sta jäsenestä kolme on naisia. Puolesta puolet siis. Toki on johtokuntia, joissa naisia on puolet (esimerkiksi Helsingin rauhanyhdistys), mutta se ei vielä nosta yleistä keskiarvoa puoleen. Esimerkiksi kolmen suurimman rauhanyhdistyksen keskimääräinen naisedustus on 4,7/12. Laajempi otanta olisi suotava, mutta lähes kaikkien paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien jäsenten henkilöllisyys on pitkälti salattua tietoa. 

On myös harhaanjohtavaa puhua paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien sukupuolijakaumasta jos kysymys koskee SRK:n johtokuntaa. Paikallisten rauhanyhdistysten johtokunnilla ei ole yhtä paljoa vaikutusvaltaa kuin SRK:n johtokunnalla.  Tätä voi esimerkiksi verrata siihen, että muutama nainen päästettäisiin kuntapolitiikkaan, mutta eduskuntaan pääsisi vain miehiä. Kyllähän myös kuntatasolla voi vaikuttaa, mutta aika lailla vain eduskunnan asettamien rajojen mukaisesti.  

Vähäjylkkä kirjoitti viestissään myös pitkästi siitä, miten SRK:lla on palkkatöissä ja erinäisissä luottamustehtävissä naisia. Kysymys vaan ei ole siitä, palkkaako SRK naisia, vaan siitä, pääsevätkö naiset vaikuttamaan liikkeen tärkeimmässä päätäntäelimessä. Naisten palkkaaminen on vähintään ehdoton minimi, ei meriitti, jolla kehuskella.  

Kritisoinnista voi seurata liikkeestä erottaminen 

Vanhoillislestadiolainen liike ei kuitenkaan ole pelkästään sen johtokunta. Rivijäsenistä löytyy ihmisiä, joiden näkemykset eroavat johtokunnan omista radikaalisti. Kritiikkiä voi kuitenkin olla hankalaa antaa, sillä siihen on vastattu usein hyökkäävästi, ja kritisoijan motiiveja tai jopa uskoa on epäilty. 

Yksi kenties eniten julkisuutta saaneista tapauksista on Turun nykyisen arkkihiippakunnan piispa Mari Leppäsen erottaminen vanhoillislestadiolaisesta liikkeestä. Leppänen oli tiettävästi ensimmäinen vanhoillislestadiolaisena vihitty naispappi, jota kiellettiin osallistumasta yhdistyksen tehtäviin pappisvihkimyksen vuoksi ja joka myöhemmin erotettiin liikkeestä, sillä hän ei suostunut perumaan pappeuttaan. Myös Leppäsen puoliso Risto Leppänen erotettiin rauhanyhdistyksen puhujan roolista hänen myönteisen naispappikantansa vuoksi. Tämä tapahtui vuonna 2012. Koska SRK:n johtokunnassa yli puolet jäsenistä on samoja nykyään, ei voi argumentoida, että asiasta on kauan ja tänä päivänä tilanne olisi eri. 

Kysymys vaan ei ole siitä, palkkaako SRK naisia, vaan siitä, pääsevätkö naiset vaikuttamaan liikkeen tärkeimmässä päätäntäelimessä.


On mahdollista, että Vähäjylkän kommentit siitä, että SRK:n johtokuntaan ei koskaan olla esitetty naisia, on totta. On kuitenkin tärkeää pohtia tälle syitä. Voisiko syy löytyä siitä, että pelko ottaa ensimmäinen askel muutosta kohti estää naisia hakeutumasta johtokuntaan? Mari Leppäsen tapaus ei ole ainoa laatuaan, jossa henkilö on erotettu liikkeestä liian liberaalien näkemysten vuoksi. Tätä pitäisi mielestäni kritisoida laajemmin, sillä jos liikkeen jäsenet pysyvät pelon avulla hiljennettyinä selkeistä epäkohdista, on liikkeen toimintatavoissa jotain vialla. 

Halusin haastatella henkilöä, joka on vielä liikkeessä mukana. Mielestäni on tärkeää kuunnella myös tavallisen rivijäsenen, etenkin nuoren naispuolisen sellaisen, mielipiteitä. Löysin haastateltavaksi Pohjois-Pohjanmaalla asuvan hieman yli 20-vuotiaan naisen, joka haluaa pysyä anonyyminä, jotta näistä asioista voitaisiin keskustella mahdollisimman avoimesti. Kysyin haastateltavalta, millaiset vaikutusmahdollisuudet hän kokee itsellään olevan ja uskooko hän, että esimerkiksi viiden tai kymmenen vuoden kuluttua johtokunnassa nähtäisiin nainen tai naisia? 

”En itse ole halunnut SRK:n johtokuntaan, mutta pidän kyllä tärkeänä sitä, että nainen, joka sinne haluaa, sinne myös pääsisi. Tähän tulisi tarjota mahdollisuus kaikille. Uskon, että tulevaisuudessa tulemme näkemään johtokunnassa myös naisia.”  

Haastateltava mainitsee myös, miten nuorempi sukupolvi on liberaalimpi kuin edeltävät sukupolvet: ”Esimerkiksi ehkäisy, mikä ennen on ollut täysin kiellettyä, on nykyään yhä enemmän pariskuntien oma, yksityinen asia. Aika harva nuorista kokee enää oikeudekseen puuttua muiden asioihin.” 

Juttelimme paljon johtokunnasta ja sen merkityksestä. ”Mielestäni on tärkeää, että maallisella organisaatiolla on johtokunta, joka hoitaa hallinnollisia asioita. Johtokunnan pitäisi kuitenkin olla olemassa nimenomaan niitä maallisia asioita varten. En tykkää siitä, että johtokunta ottaa hengellisen tuomarin aseman. Siihen ei ole kenelläkään oikeutta.” 

Haastateltavan mielestä on tärkeää voida olla myös eri mieltä johtokunnan kanssa ilman, että eri mieltä oleva tuomitaan tai erotetaan liikkeestä. ”Toivon avoimempaa keskusteluympäristöä ja haluaisin enemmän myös ihan tavallisten rivijäsenten, etenkin naisten, ääntä kuuluviin. Usein uutisissa näkyy vain johtokunnan ääni, joka on konservatiivisempi eikä vastaa niin hyvin rivijäsenten mielipiteitä.” 

Voi olla, että tulevaisuudessa naisia tullaan näkemään johtokunnassa. Muutoksen edellytyksenä on kuitenkin aiemmin mainittu tarve SRK:n sisäisiin, suuriin linjanmuutoksiin. Mahdollisuus muutokseen on olemassa: se, onko halua muutoksen toteutukselle, on erillinen asia. Kuitenkin niin kauan, kun muutosta ei ole tapahtunut, ei saisi jäädä vain odottelemaan sitä. Avoimuus, halu keskustella ja valmius myöntää epäkohdat oman liikkeen sisällä ovat äärimmäisen tärkeitä sen kehitykselle.

Tasa-arvoa ehkäisyyn!

TEKSTI Emilia Tiainen ja Emma Viitanen KUVITUS Sanna Antila

Artikkelin kursivoidut kohdat ovat tuttujemme kokemuksia hormonaalisesta ehkäisystä. Olemme keränneet ne Instagramin kautta. Haluamme myös todeta, että Groteski tiedostaa sukupuolen moninaisuuden, mutta tässä artikkelissa liikutaan osittain binäärisellä spektrillä johtuen aiheen ympärillä vallitsevista sukupuolinormatiivisista oletuksista. 

Yhdistelmäehkäisypilleri, minipilleri, kuparikierukka tai kondomi. Ehkäisylaastari, hormonikierukka, ehkäisykapseli. Ehkäisyinjektio tai -implantaatti. Pessaari. Tai sitten pelkkä kondomi. Mikäli cisnaisten ja -miesten ehkäisyvälineet asetettaisiin apteekin hyllylle, olisi jälkimmäisten puolen katsominen lähinnä surullista. 

Cismiehille suunnatusta hormonaalisesta ehkäisystä puhutaan mediassa yhä enenevässä määrin, mutta samalla tuntuu, että valmisteet ovat olleet “tulossa aivan pian markkinoille” viimeisten 20 vuoden ajan. Reilun 60 vuoden jälkeen tilanne on yhä sama, mitä se oli ensimmäisen ehkäisypillerin keksimisen aikaan: hormonaalista ehkäisyä on tarjolla vain ovuloiville. Vaihtoehtojen puuttuessa myös asenteet ovat vakiintuneet, ja pidemmässä suhteessa ehkäisyvastuun katsotaan kuuluvan tälle osapuolelle.

Ei mulle sanottu mitään muuta kun että ota pillerit. Ei mulle oikeen kerrottu mistään muista vaihtoehdoista tai sivuoireistakaan. Olin 16-vuotias.


Hormonaalisessa ehkäisyssä on toki paljon etuja. On tärkeää, että seksistä voi nauttia ilman raskautumisen pelkoa. Lisäksi hormonaalinen ehkäisy on tuonut monelle helpotusta esimerkiksi endometrioosiin, pahoihin kuukautiskipuihin ja akneen. 

Samalla keskustelupalstoilla, uutisissa ja kahvipöytäkeskusteluissa jaetaan myös negatiivisia kokemuksia hormonaaliseen ehkäisyyn liittyen. Vuonna 2013 uutisoitiin Suomessakin suosittujen Yaz- ja Yasmin-ehkäisypillereiden aiheuttamista aivo- ja keuhkoveritulpista, ja 2016 raportoitiin tanskalaisesta tutkimuksesta, jossa ehkäisypillereiden havaittiin olevan masennuksen riskitekijä. Lisäksi ehkäisypillerit voivat aiheuttaa muun muassa mielialojen vaihtelua, haluttomuutta, päänsärkyä ja iho-ongelmia. 

En varmaan pariin kuukauteen ollu ihan täysin työkykyinen tai muutenkaan kykenevä mihinkään, itkin joka päivä kun piti lähtee kouluun ja sain ihan övereitä ahistuskohtauksia kun piti lähtee töihin…Tähän suhtauduttiin gynellä vähän silleen ‘ootko varma että johtuu pillereistä…?’

Mä sain minipillereistä laskimotukoksen silmään. Sen jälkeen lähes kaikki hormonaalinen ehkäisy meni kieltolistalle, ainut mahdollinen oli yksi hormonikierukka. Tää kyseinen kierukka pilas mun ihon täysin ja elelen tämmösessä hormonisumussa, mutta ainakaan ei tuu veritulppia enää…


Ensimmäisen ehkäisypillerin keksimisestä tulee toukokuussa kuluneeksi 61 vuotta. Tästä saamme kiittää pitkälti aktivistia ja yhdysvaltalaisen Planned Parenthood -järjestön perustajaa, Margaret Sangeria. Hän oli alkanut uransa aikana haaveilemaan ehkäisyvalmisteesta, jonka naiset voisivat hankkia helposti ja jota he voisivat käyttää kumppaninsa tietämättä. Häntä motivoi paitsi ajatus siitä, että seksistä voisi nauttia ilman raskautumisen pelkoa, myös se, että ehkäisyn voisi ottaa omiin käsiin. Tehokas ehkäisy mahdollistaisi opiskelun, haastavien tutkintojen tavoittelun ja työelämään siirtymisen. Tiivistäen, Sangerin mielestä tasa-arvoa ei saavutettaisi laajemminkaan yhteiskunnassa, mikäli sitä ei saavutettaisi seksuaalisissa suhteissa.

Sanger halusi vallankumouksen. Sellaisen, jota ei käytäisi aseilla, vaan seksillä. Ja seksiä olisi paljon. Ilman avioliittoa, sitoutumista tai lapsia. 

Sanger oli tavannut uransa aikana useita tieteilijöitä, jotka olivat todenneet, ettei tällaisen menetelmän kehittäminen olisi mahdollista. Syitä oli useita: tarvittava teknologia puuttui ja ehkäisyn kehittäminen nähtiin paitsi pahamaineisena, myös turhana, sillä moni osavaltio kielsi ehkäisyn. Mitä järkeä olisi kehittää valmiste, jota lääkefirmat eivät suostuisi valmistamaan tai lääkärit määräämään?

Sangerille sanottiin useita kertoja “ei”, kunnes hän tapasi Gregory Pincusin vuonna 1950. 

Pincus oli tutkinut miesten ja naisten hormonitoimintaa jo aiemmin. Eräällä illallisella Sanger onnistui taivuttelemaan Pincusin mukaan kehittämään hormonaalista ehkäisymenetelmää naisille. Taivuttelussa lienee auttanut myös se, että aktivisti ja filantrooppi Katharine McCormick lupautui rahoittamaan valtaosan tutkimuksesta omasta pussistaan, mikäli se keskittyisi nimenomaan naisille tarkoitetun pillerin kehitystyöhön. Mukaan tutkimusryhmään liittyi myös katolilainen gynekologi John Rock.

Yhdysvaltojen lääkevirasto hyväksyi pillerin käytön raskauden ehkäisemiseen vuonna 1960, ja loppu on historiaa. 

Enovid-nimisissä pillereissä oli runsaasti hormoneja, paljon tarvittua enemmän. Sivuvaikutuksista ei oltu kovin huolissaan, sillä Pincusin ja Rockin päätavoite oli raskauksien ehkäiseminen. Jotkut testiryhmäläiset kokivat mielialojen vaihtelua, pahoinvointia, vatsakipuja, huimausta ja päänsärkyä. Pilleriä testattiin Puerto Ricossa, jolloin osa tutkijoista ohitti haittavaikutukset toteamalla, että ne liittyivät paikallisten “äärimmäiseen emotionaalisuuteen”. 

Pillereiden koostumus on muuttunut sitten 60-luvun: niissä on nykyään vähemmän hormoneja ja tätä myötä myös sivuvaikutuksia. Kuitenkin Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vuonna 2007 jopa 66 prosenttia osallistuneista koki saaneensa sivuvaikutuksia hormonaalisesta ehkäisystä.

Olin masentunut, melkein päivittäin itkuinen ja näin mun kumppanin ja ystävät joinain mun vihollisina. Normaalisti emme riitele kumppanini kanssa juuri koskaan, mutta tuona aikana pillerit meinasivat pilata meidän koko suhteen, koska reagoin kaikkeen niin yliampuvasti.

Silloisen kumppanin kanssa seksielämä hiipui aivan täysin ja se vaikutti negatiivisesti myös parisuhteeseen.


Kondomia ei suositella ainoaksi ehkäisymenetelmäksi vakituiseen suhteeseen, sillä sen ehkäisyteho on huonompi kuin hormonaalisissa vaihtoehdoissa. Ehkäisymenetelmien tehokkuutta kuvaava Pearlin luku kertoo, että oikeaoppisella kondomin käytöllä kaksi sadasta tulee vuoden aikana raskaaksi, mutta käytännössä luku on kuitenkin 15. Ehkäisypillerillä tämä tyypillistä käyttöä kuvaava luku on 0–2.

Välillä mietin kyllä et pitäiskö testata jotai toista hormonaalista ehkäisyä, mut sit aina tuun siihen tulokseen, et terve seksielämä on kyl parempi. Mitä niil pillereillä ees tekee jos ei tee mieli tai ei pane ku sattuu? XD yksinkertaistettuna siis.


1950-luvulla ehkäisyn kehittämisen esteinä toimivat pitkälti asenteet. Moni tutkija valjastettiin kehittämään mieluummin joukkotuhoaseita kuin välineitä perhesuunnitteluun. Yli 60 vuotta myöhemmin olemme kuitenkin yhä tilanteessa, jossa hormonaalista ehkäisyä on tarjolla vain ovuloiville henkilöille. Miksi siittiöitä tuottavien hormonaalisen ehkäisyn kehittäminen ei etene?

Yrityksiä on kyllä ollut. Vuonna 2016 uutisoitiin tutkimuksesta, jossa miesten ehkäisyruiskun oli havaittu estävän raskauksia jopa 96 prosenttisesti. Tulos oli huikea, mutta ei johtanut muutoksiin ehkäisyvälinemarkkinoilla. Tutkimuksessa oli nimittäin selvinnyt, että ruiskulla on sivuvaikutuksia, muun muassa mielialojen vaihtelua, haluttomuutta, aknea ja hikoilua. Tutkimus keskeytettiin ulkopuolisen seurantaryhmän toimesta: sivuvaikutukset olivat liian rajuja hyötyihin nähden.

Naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri, Tyksin Antti Perheentupa oli mukana miesten hormonaalisen ehkäisyn tutkimuksessa vuonna 2008. Myös tällöin havaittiin negatiivisia sivuvaikutuksia. “Tutkimuksissa on todettu hoitoon liittyviä sivuvaikutuksia, jotka ovat osin samankaltaisia kuin naisten hormonaaliseen ehkäisyyn liittyen. Mielialan vaihtelua ja masennusta on todettu useassa tutkimuksessa. Lisäksi hormonit aiheuttavat toisille ihon rasvoittumista ja aknea. Osa sivuvaikutuksista hellittää käytön jatkuessa. Koska ei hoideta sairautta, ei tähän saisi liittyä merkittäviä sivuvaikutuksia tai pitkäaikaiseen käyttöön huomattavia terveysriskejä”, Perheentupa kertoo. Naisilla hormonaalinen ehkäisy voi taas tuoda apua esimerkiksi endometrioosiin.

Eri sukuelimissä on eroja, mikä omalta osaltaan vaikuttaa ehkäisymenetelmien kehittelyyn. Perheentuvan mukaan miesten ehkäisyä hankaloittaa siittiöiden määrä verrattuna naisen kuukausittain kehittyvään munasoluun. “Siittiöitä tuotetaan kiveksissä miljoonittain. Käytännöllisen valmisteen tulisi siis tehokkaasti estää siittiötuotanto tai siittiöiden pääseminen siemennesteeseen. Vaikutuksen pitäisi olla palautuva, eli hedelmällisyyden pitäisi “toipua” ennalleen kun hoito lopetetaan.”, Perheentupa kertoo.

Ehkäisyvalmisteen tehokkuus aiheutti tutkimuksessa murheita. “Yksikään tutkimuksissa käytetty hormonivalmiste tai hormoniyhdistelmä ei pysäyttänyt siittiötuotantoa kaikilta osallistujilta. Teoriassa voisi ajatella, että valmistetta käyttäisivät ainoastaan he, joiden siittiötuotanto pysähtyy. Varmuudella ei kuitenkaan tiedetä käynnistyykö tuotanto uudelleen joillain hoitoa pidempään jatkettaessa. Teho alkaa kunnolla vasta muutaman kuukauden käytön jälkeen, ja tämä käytännön seikka rajoittaisi käyttöä merkittävästi.”

Entä ehkäisyn tulevaisuus? Kuuluuko siihen siittiöiden tuotantoon vaikuttava ehkäisy, vai jääkö vastuu jatkossakin ovuloivan harteille? Perheentupa kehuu, että on hienoa, että nytkin vaihtoehtoja on useita. “Luotettavia menetelmiä mahtuu valikoimaan kuitenkin lisää. Uudet muodot ovat pitkälti olleet uusien hormonien eivätkä niinkään kokonaan uusien ehkäisymenetelmien kehittämistä. Miehen luotettavalle ehkäisylle olisi varmastikin markkinaa, sillä ehkäisyvastuu voitaisiin näin jakaa nykyistä tasa-arvoisemmin. Sellaisen kehittäminen vaan on haasteellista”, hän jatkaa. 

Vaikuttaa siltä, että vaikka hormonaalisessa ehkäisyssä on omat haittansa, sen yhteiskunnallinen ja toisaalta terveydellinen vaikutus on merkittävä. Lääkäreillä on vastuu kuunnella potilaitaan ja auttaa silloin, kun ehkäisyväline aiheuttaa epämiellyttäviä oireita. Mutta mikäli miesten ehkäisyvälineet eivät pääse markkinoille näiden takia, olisiko tilanne erilainen, jos naisille tarkoitettua ehkäisypilleriä alettaisiin kehittämään vasta nyt?

Korkeahormonista Enovidia tuskin nähtäisiin markkinoilla, mutta Perheentuvan mukaan nykyiset e-pillerit läpäisisivät lääkekehityksen seulat haitoista huolimatta: “Mielestäni on itsestään selvää, että nykyiset naisten yhdistelmäehkäisypillerit hyväksyttäisiin markkinoille, vähintään niiden avulla saavutettavien muiden terveysetujen vuoksi. Jos nainen saa tehokkaan helpotuksen esimerkiksi hankaliin kuukautiskipuihin, on hän ehkä valmis sietämään vähemmän hankalaa sivuvaikutusta.”

“Monessa maassa pillerit hyväksyttäisiin markkinoille pitkälti siksi, että raskaudenkeskeytys on kielletty. Naisen asema eri yhteiskunnissa on kovin erilainen ja varmaankin heijastuisi tähän asiaan. On toki hyvä muistaa, että naisten ehkäisypillereiden markkinoille tulon myötä naisen seksuaalinen vapaus lisääntyi merkittävästi ja tällä on varmasti ollut huomattavan suuri yhteiskunnallinen merkitys.”

Kuitenkaan ikäviä sivuvaikutuksia ei tarvitse sietää: “On selvää, että kaikille naisille yhdistelmäehkäisy ei sovi. Määräävän lääkärin tulee tietää kenelle sen käyttö ei ole turvallista. Mikäli potilas kokee, ettei lääkäri huomioi hänen oireitaan riittävästi, on mahdollisuuksien mukaan syytä harkita hakeutumista toisen lääkärin vastaanotolle”, Perheentupa toteaa.

Cismiesten ja ehkäisymenetelmien välissä on siis haasteita, mutta tahtotilaa löytyy. Toivomme, että tulevaisuudessa ehkäisyn taakka voidaan jakaa yhä tasa-arvoisemmin. Tilanne olisi näin reilumpi kaikille osapuolille. 

Artikkelia varten on luettu Jonathan Eigin kirja “The Birth of the Pill: How Four Crusaders Reinvented Sex and Launched a Revolution” (New York ja Lontoo: W.W. Norton & Company, 2014).

Kuka luulet olevasi, Anna Brotkin?

TEKSTI Oona Kurppa KUVAT Rosa Lehtokari

Kuka luulet olevasi, Anna Brotkin?

Luulen olevani ihminen ja käsikirjoittaja.

Kehen fiktiiviseen henkilöön samastut eniten?

Ehkä Frozen-elokuvan Annaan, joka on utelias tyyppi ja toimii ennen kuin ajattelee. Haluaisin olla Elsa, eli se cool sisko, mutta jos ollaan rehellisiä niin oon se vähän hölmö Anna.

Miten päädyit käsikirjoittajaksi?

Olen lapsesta asti tiennyt, että haluan kirjoittaa ja että se on mun vahvuus. Etsin omaa genreä pitkään ja olen kirjoittanut kaikenlaista: esseitä, näytelmäkirjallisuutta, novelleja, lyriikoita, you name it. Teininä ajattelin, että musta tulee näytelmäkirjailija ja hain Teatterikorkeakouluun dramaturgilinjalle. Siellä sain ahaa-elämyksen, että ehkä pitäisi kokeilla tv-käsikirjoittamista. Lopulta hain Aalto-yliopistoon elokuvataiteen laitokselle ja olen valmistunut sieltä elokuva- ja tv-käsikirjoittajaksi.

Millainen käsikirjoitusprosessi on?

Ensin on konseptointivaihe, jonka aikana kehittelen tarinan pääpiirteet ja kirjoitan niin sanotun ”raamatun” eli sarjan ”biblen”. Siihen kirjoitan hahmoista, maailmasta, teemoista, juonista, tyylilajista ja niin edelleen. Aikuiset-sarjan kohdalla halusin, että tapahtumat sijoittuvat Kallioon ja päähenkilönä on parikymppinen nainen, ja tämän pohjalta maailma alkoi rakentumaan. 

Seuraavaksi alan kirjoittamaan varsinaisia käsikirjoituksia eli jaksoja, mikä on pitkälti erilaisten versioiden kirjoittamista. Tuottajan, ohjaajan, dramaturgin ja tilaajan kanssa käydään näitä läpi, minkä jälkeen kirjoitan palautteen pohjalta uusia vaihtoehtoja, kunnes meillä on jokaisesta jaksosta versio, jota ei tarvitse enää muuttaa.

Mikä kirjoittamisessa on vaikeinta?

Kirjoittamisen luonteen sietäminen. Itse ajattelen, että se on ”bipolaarista” eli välillä on olo, että on tyhmä, epähauska ja etteivät mun jutut kiinnosta ketään. Myöhemmin onkin fiilis, että olen nero ja kaikki tulevat rakastamaan mun juttuja. Kirjoittaminen on jatkuvaa vuoristorataa enkä usko, että siitä pääsee eroon, vaan on osa tätä duunia, että joutuu sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä.

Tuleeko ammattikirjoittajalle ikinä valkoisen paperin kammoa?

Ei ehkä varsinaisesti. Olen kirjoittanut paljon ja työskennellyt myös toimittajana monta vuotta, joten tiedän, että saan aina kirjoitettua jotain. Mutta ehkä ennemmin kammo, että entä jos kaikki mitä kirjoitan, on ihan paskaa. Välillä tulee jumittumisia, että teksti ei edisty tai ajatus, josta haluaisi kirjoittaa tuntuu epämääräiseltä.

”Mua naurattaa loputtomasti ihmisten mokailu ja meidän epätäydellisyys. Yritämme olla vakavasti otettavia ja sitten kerta toisensa jälkeen epäonnistumme siinä.”


Kenen käsikirjoittajan töitä ihailet?

Tällä hetkellä ihailen Michaela Coelia ja hänen sarjaansa I May Destroy You. Coelilla on ihan oma ääni, ja sarja on superfreesisti kirjoitettu. Hänen käsikirjoituksensa väistää kaikkia perinteisiä kaavoja. Ihailen aina, jos jotain elokuvaa tai sarjaa katsoessa tulee fiilis, että kukaan muu ei olisi pystynyt kirjoittamaan tätä. On vaikuttavaa, että käsikirjoittaja osaa olla omaperäinen ja luoda jotain uutta, eikä pyri sopimaan johonkin muottiin. Tykkään katsoa sarjoja, joista en pysty arvaamaan mitä seuraavaksi tapahtuu ja voin aidosti yllättyä.

Miten haluat muuttaa käsikirjoittamisen alaa?

Ammattikuntani puolesta toivoisin enemmän julkista arvostusta etenkin medialta. Ideaalimaailmassani ohjaajat, näyttelijät, tuottajat ja käsikirjoittajat olisivat yhtä arvostettuja ja kuultuja. Olisi mahtavaa, jos käsikirjoittajia näkyisi enemmän mediassa edustettuina.

Mitä odotat uraltasi?

Mun unelmana on, että pääsisin tekemään oman näköisiä juttuja vapaasti ja saisin jatkaa työskentelyä lahjakkaiden, näkemyksellisten ja hyvien tyyppien kanssa.

Olet komedian ammattilainen. Mikä naurattaa 2020-luvulla?

Hauskinta, mitä olen pitkään aikaan nähnyt, oli se viraalivideo asianajajasta, jolla oli vahingossa kissafiltteri päällä Zoom-palaverissa. Mua naurattaa loputtomasti ihmisten mokailu ja meidän epätäydellisyys. Yritämme olla vakavasti otettavia ja sitten kerta toisensa jälkeen epäonnistumme siinä.

Huumorisi on raikasta ja vaikka leikit stereotypioilla, teet sen mukavalla tavalla. Koetko huumorin tekemisen haastavaksi?

Huumori on vaikeaa, koska komediaan liittyy aina valta-asema: joku tekee havainnon jostain toisesta. Naurulla on aina suunta ja kohde. Omalla kohdalla olen yrittänyt ratkaista tätä asetelmaa sillä, että nauran itselleni ja omille ystävilleni. En halua katsoa kiikareilla johonkin kauas, vaan mieluummin yritän löytää huvittavia piirteitä omasta elämästäni. 

Rakastan ihmisiä ja uskon hyvään, mikä näkyy myös Aikuisissa. Rakastan sarjan hahmoja, ja vaikka he mokailevat ja tekevät tyhmiä asioita, haluan silti heille hyvää ja olen heidän puolellaan. Haluan välittää tämän tunteen myös katsojille.

Millaisia ajatuksia cancel-kulttuuri herättää sinussa?

Olen ollut iloinen, että esimerkiksi huumorin rajoista on keskusteltu julkisuudessa paljon enemmän. Se on hieno kehityskulku. Mua ärsyttävät kaikki tällaiset ”mitään ei saa enää sanoa” tai ”ennen sai sentään vitsailla” -kommentit. Ehkä se, mistä ennen on ”saatu” vitsailla ei ole ollut silloinkaan hauskaa, mutta kukaan ei ole vain uskaltanut sanoa mitään.

On outoa, että monet ottavat henkilökohtaisena loukkauksena, jos heitä kritisoidaan loukkaavista vitseistä. Toivoisin, että jos joku tekee virheitä, siitä voitaisiin avoimesti sanoa ja henkilö voisi pyytää anteeksi ja oppia toimimaan eri tavalla.

Oletko koskaan saanut työstäsi kritiikkiä? Miten olet reagoinut siihen ja ottanut sen vastaan?

Mua ei olla tietääkseni call outattu” mistään työstäni. Olen tietysti saanut kritiikkiä siitä, että joku ei ole pitänyt juttujani hauskoina. Vaikka Aikuisia on kehuttu ja suurin osa on kertonut rakastavansa sarjaa, on totta kai myös niitä, jotka eivät tykkää siitä tai pidä sitä hauskana. En kuitenkaan loukkaannu, jos joku ei pidä töitäni hauskana, enkä ota kritiikkiä henkilökohtaisesti vaan ajattelen, että huumorintaju on kaikilla henkilökohtainen. Kaikki eivät tykkää kaikesta.

Miten Aikuiset-sarja on saanut muotonsa? Olivatko inspiraationa omat kokemukset, katsotut tv-sarjat vai jokin muu tekijä?

Varmaan kaikkien näiden yhdistelmä. Monella tapaa olen luonut sarjan oman ympäristöni inspiroimana. Havainnot ja maailma, joita Aikuiset-sarja kuvaa, on sitä elämää mitä olen itse elänyt parikymppisenä ystävieni kanssa ja mihin pystyn vieläkin samastumaan. Ensimmäinen tuotantokausi sijoittui itse asiassa Kolmannelle linjalle, missä olen asunut, ja kuvasimme kohtauksia alaovellani. Sarjassa näkyy paljon myös rakastamieni tv-sarjojen vaikutteita. Fanitan sarjoja kuten Sinkkuelämää, Master of None, Looking, Broad City, Girls ja Frasier, jotka kaikki ovat varmasti vaikuttaneet jollain tasolla ja ovat osana Aikuisia.

Miksi Aikuiset on niin samastuttava helsinkiläisille milleniaaleille?

Haluaisin uskoa, että samastuttavuus johtuu siitä, että sarjan tekijöitä ovat helsinkiläiset milleniaalit. Työryhmässämme oli paljon nuoria aikuisia, joista monet myös asuvat Kalliossa. Sarjassa myös pyrittiin siihen, että havainnot ovat oikeasta elämästä. Koska sarja on komedia, siinä myös liioitellaan ja asioita on yksinkertaistettu ja karrikoitu, mutta jokaisen taustalla on oikea havainto. Luulen, että katsojan on siksi helppoa tunnistaa eri asioita ja yhdistää huomioita omaan elämään ja lähipiiriin.

Mitä aikuisuus on?

Emmä tiedä. Mulla ei ole hajuakaan, enkä varmaan saa sitä myöskään ikinä selville.

Millaisia aiheita suomalaisissa tv-sarjoissa tulisi käsitellä enemmän?

Haluaisin nähdä enemmän yhteiskunnallisia aiheita ja yhteiskuntakriittisiä sarjoja. Kaipaisin lisää anarkistisia, kapitalismikriittisiä ja vallitsevaa systeemiä kriittisesti tarkastelevia tv-sarjoja.

Millaisena koet roolisi käsikirjoittajana ja tarinankertojana?

Ajattelen, että mun tehtävä on tuoda ihmisten elämään iloa ja valoa. Ajatellaan vaikka, että toimittajan tehtävä on kertoa ihmisille mitä maailmassa tapahtuu ja paljastaa epäkohtia, jotta he eivät jää pimentoon päätöksistä, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä. Samalla tavalla ajattelen, että käsikirjoittajan tehtävä on tarjota näkökulmia elämään ja tuoda iloa.

On tärkeää, että ihmiset ovat oikeiden ja vakavien asioiden äärellä, mutta on hyvä, että vastapainona he voivat illalla rentoutua komedian parissa ja saada eskapismia arjesta ja koronasta. Nauru on merkityksellinen osa elämää ja sen avulla ihminen voi rentoutua, kerätä voimia ja seuraavana päivänä jaksaa paremmin taistelua elämän epäkohtia vastaan. Toivon, naurun ja ilon tuominen ihmisten elämään on syy, miksi teen työtäni.

Voiko käsikirjoituksella muuttaa maailmaa?

Uskon, että käsikirjoittamisella voi saada aikaan pieniä liikahduksia, jotka voivat johtaa maailman muuttamiseen. En ajattele, että käsikirjoittaja voisi pysäyttää ilmastokriisin ja siinä mielessä muuttaa maailmaa, mutta uskon, että voin omilla töilläni tuoda iloa ja sitä kautta olla mukana muuttamassa maailmaa paremmaksi paikaksi.

Ehkä se, mistä ennen on ”saatu” vitsailla ei ole ollut silloinkaan hauskaa, mutta kukaan ei ole vain uskaltanut sanoa mitään.


Kenelle kirjoitat?

Toivottavasti kaikille ihmisille. Vaikka Aikuiset kertoo tosi rajatusta porukasta, tietyn ikäisistä kalliolaisista nuorista, niin toivon silti, että sarjasta voisivat nauttia ihan kaikki. Haluaisin, että kun ihmiset katsovat mun kirjoittamia sarjoja heille välittyisi tunne, että pidän katsojia älykkäinä ja ajattelen, että he ansaitsevat hyvää sisältöä.

Monet työt, joita olet tehnyt, ovat saaneet lähes valmiin viitekehyksen. Jos saisit päättää itse mistä kirjoittaisit, niin mitä se olisi?

Yksi haaveistani on kirjoittaa romanttinen tarina. Rakkaus on loputtoman kiinnostava aihe, joka liittyy kaikkeen ihmisen toimintaan jollain tavalla. Mun unelmana olisi tehdä romanttinen komedia, joka väistäisi kaikki romanttisen komedian kliseet.

Lopuksi: korona-ajan guilty pleasure?

Pullat! Korvapuustit, laskiaispullat, dallaspullat, mitä näitä on. Ikinä ennen en ole tykännyt pullasta, mutta nyt koronan aikana on varmaan joku ”paluu lapsuuden makuihin” -vaihe menossa. Kerran viikossa on hyvä olla pullapäivä.