Teksti: Joonas Kallonen
Kuvitus Lyydia Laukkanen
Muistan Ukrainan sodan alkuajoilta erään kuvan, jota kierrätettiin mediassa laajalti. Kuvassa näkyy ukrainalaisen pikkukaupungin tie, joka on lähes kokonaan tuhottujen ja hylättyjen tankkien peittämä. Ruostuneen ja hiiltyneen metallin määrä hämää silmää ja saa katsojan kuvittelemaan, että tuhoutunutta materiaalia on kolme kertaa enemmän kuin sitä todellisuudessa on. Kuvasta tekee erityisen aavemaisen ihmisten poissaolo: on helppoa kuvitella postapokalyptinen, ihmisten hylkäämä kaupunki, jossa valtava lonkerohirviö on tehnyt tuhojaan tai ihan vain pelkkä ihminen on päättänyt taas kerran lähteä kaikista mahdollisista kulmista katsottuna tarpeettomaan sotaan. Kuva on jo valmiiksi klassikko: jos sen värimaailman muuttaisi mustavalkoiseksi, se voisi olla toista maailmansotaa kuvaavassa historiankirjassa.
Kuvasta tulee mieleen Andrei Tarkovskin scifiä ja runollista hiljentymistä yhdistelevä elokuva Stalker (1979), jossa päähenkilöt vaeltavat entisessä Neuvostoliitossa ”Vyöhykkeen” läpi päästäkseen huoneeseen, jossa kaikki toiveet voivat toteutua. Vyöhyke on syntynyt asteroidin pudottua Neuvostoliiton perukoille ja muodostanut alueen, jossa fysiikan lait eivät päde ja jossa ihmeellisiä asioita huhutaan tapahtuvan. Eräässä kohtauksessa päähenkilöt vaeltavat laakson kautta, jossa lukuisat tuhotut tankit muodostavat polkumaisen vanan kohti taivaanrantaa. Luonto on alkanut vallata omaansa takaisin: tankit ovat ruohon ja sammaleen peitossa, kuin kivenlohkareita suomalaisessa metsässä.
Nämä kaksi kuvaa tuhoutuneesta sotakalustosta, Ukrainan tankit ja Stalkerin tankit, yhdistyvät mielessäni vielä kolmanteen: Tsernobylin hylätyt kadut. Kaikissa on sama kiehtova poissaolon tunne, sama kutkuttava ja häiritsevä hiljaisuus. Kaikissa kuvissa ihminen on onnistunut jotenkin pelaamaan itsensä ulos kuvasta, koko tapahtumasta, ja jättämään jälkeensä vain muistutuksen siitä mikä on joskus ollut todellista: itse aiheutettu katastrofi.
Vaikka kukaan ei halua sanoa sitä ääneen, sota on äärimmäisen mediaseksikäs aihe. Se on jatkuvaa, 24/7, minuutti minuutilta hiertävää draamaa, joka kiehtoo erityisesti niitä, joilla on käynyt elämässä ns. tsägä, tuuri, munkki, mäihä, onnenkantamoinen tai lykky. Ei ole tuore ajatus sanoa, että sota mahdollistaa tirkistelyn. Erityisesti sotakuvaus, joka on nykyisin siirtynyt sotareportterien katoavalta ammattikunnalta sodan keskeltä pakenevien puhelinten varaan, on oma taiteenlajinsa. Olen selannut läpi monta valokuvakirjaa, joissa sotakuvat on kohotettu rakeisesta dokumentaarisuudesta asetelmallisiksi mustavalkokuviksi, jotka voisi hyvin kehystää upeiksi olohuoneen tauluiksi jos ei ymmärtäisi kuvien kontekstia.
Valokuvaajan rooli on ristiriitainen: hän tallentaa mutta myös estetisoi kärsimystä. Jokainen, joka on yrittänyt ansaita elantonsa kuvaajana, ymmärtää miten vaikeaa on olla tarttumatta ainutlaatuisen henkesalpaavaan kuvakulmaan ja valkotasapainon määrittelyyn vaikka kuvan aihe olisi kuinka kauhea tahansa. Kuvan on vaikea kunnioittaa kohdettaan, sillä kuvaan ja kuvaamiseen sisältyy lähtökohtaisesti spektaakkelin piirteitä: taloudellinen hyöty ja elämyksellisyys. Tämän vuoksi en koskaan innostunut Meeri Koutaniemen ympärileikkauskuvista, jotka tekivät hänestä hetkessä tähtivalokuvaajan ja Tanssii tähtien kanssa-kilpailijan, mutta se taas on aivan toinen tarina.
Sotakuvien primääritarkoitus on välittää tietoa konfliktista sekä toimia konfliktin loputtua muistutuksina siitä, minkä ei haluta toistuvan. Olen nähnyt Ukrainan sodasta arviolta 1000-5000 erilaista kuvaa. Olen nähnyt joukkohautoja, sodan traumatisoituneita uhreja, ruumiita ja, kuten sanottua, kymmeniä ja kymmeniä hajonneita tankkeja. Minusta ei kuitenkaan tunnu siltä, että sota on tullut lähelle. Jokainen kuva tuntuu vievän sotaa kauemmas.
Elämme visuaalisessa kulttuurissa. Se miltä näytämme ohjaa elämäämme. Se mitä postaamme Instagramiin ohjaa elämäämme. Kuvat ovat olennainen osa kommunikaatiota, mutta kuten kommunikaatiossakin, kuvissa on epätodellisuuden ulottuvuus. Kaikki kuvat eivät ole vain ikkuna todellisuuteen tai informaation lähde. Niissä on jotain epätodellista, manipulatiivista, spektaakkelimaista. Samalla kun kuvat täyttävät lähes jokaisen maapallolla asuvan ihmisen arjen, kuvat muuttuvat tekstiksi, jotka pitää purkaa ja tulkita. Kuvien iskevyys visuaalisina kokemusikkunoina on kadonnut. Sama pätee sotakuviin.
Ystäväni kysyi, pitäisikö hänen tuntea syyllisyyttä siitä, ettei hän jaksa seurata Ukrainan sotaa. Sanoin, että ei. Jatkuva kuvavirta kärsimyksestä ei saa ymmärtämään sotaa. Edes paikalla olleiden reportaasit eivät saa ymmärtämään sotaa. Vaikka seuraisin sekunti sekunnilta rintamalinjojen siirtymistä Ukrainassa, ymmärtäisin sotaa vain teknisessä mielessä, kuin shakkilaudan tilannetta. Kuvat Ukrainasta tuovat mieleen kymmenet eri sotaelokuvat, mutta ne eivät voi kertoa mitään Ukrainan sodasta. Kuvat ovat tummennettu lasi, josta näkee läpi vain aavemaisia liikkeitä ja ääriviivoja, ei värejä eikä ilmeitä. Kuvat välittävät sodan spektaakkelin ehdoilla, siksi ne pitkästyttävät, saavat kääntämään sivua ja vaihtamaan kanavaa.
Kenties juuri sodan mediaseksikkyys saa pakenemaan sotakuvia, sillä katsoja voi aistia kuvaamiseen sisältyvän tirkistelyn nautinnon. Samalla sotakuvat vievät kohti ihmisen psyykeen itsetuhoisia puolia. Vaikka katsoja ei hautoisi itsetuhoisia ajatuksia, kaiken päättyminen on kiinnostanut ihmisiä kautta historian. Katastrofi- ja maailmanloppuelokuvien määrä on kasvanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana räjähdysmäisesti ja monet katsojat kuvailevat niitä pelottavina mutta samalla lähes ekstaattisina, vapauttavina kokemuksina. Ukrainan sodan kuvasto voi palvella samaa, ääneensanomatonta lopun odotusta. Ydinsodan mahdollisuuden väläyttely mediassa vain kärjistää tätä synkkää nautintoa. Haruki Murakami kirjoittaa romaanissa 1Q84: “Everyone, deep in their hearts, is waiting for the end of the world to come.”
Jos sotaa ei voi lähestyä kuvien kautta, miten sitä voi halutessaan lähestyä? Lue Ukrainan sotaa pakeneiden kokemuksia. Tapaa ukrainalaisia ihmisiä ja keskustele heidän kanssaan. Kirjoita fiktiivinen teksti, jossa joudut pakenemaan sotaa. Lahjoita. Auta. Tue. Ymmärtäminen ja empatia kulkevat käsi kädessä. Empatia on syvä, inhimillinen kokemus, ei kuva Hesarin etusivulla. Myös tauot ovat sallittuja ja tärkeitä. Koko ajan ei voi olla huolissaan, koko ajan ei voi välittää. Mutta jos haluaa ymmärtää sotaa katsomalla kuvia, kokemus on luultavasti sama kuin yrittäisi ymmärtää seksiä katsomalla pornoa tai rakkautta katsomalla romanttisia komedioita.
Kuva tuhotuista tankeista Ukrainassa, kuva elokuvasta Stalker ja kuvat Tsernobylistä koskettavat syvemmältä kuin sotakuvat ruumiista, savusta ja tulesta, sillä niissä ihminen on poissa. Kipu ja tuho jää mielikuvituksen varaan. Jäljelle jäävät pelkät katastrofin jäljet ja lohdulliset ruohonkorret, jotka puskevat poltetun metallin rakosista.
