Avainsana: media

Kategoriat
2020 Pitkät

Some pilalla

Teksti: Erik Räsänen Kuvat: Ella Kokkonen

Sosiaalisen median piti tuoda maailma yhteen, mutta se näyttääkin repivän kaiken pirstaleiksi. Internetin jätit eivät ole kyenneet lunastamaan lupauksiaan.

Erään valtakunnan suurimpiin kuuluvan sanomalehden Facebook-mainos kehottaa katsojaa tukemaan laadukasta journalismia tilaamalla lehden.

Jokainen kommentoija ei ole samaa mieltä lehden laadusta. Arto kertoo näkemyksensä journalismin nykytilasta: ”Työpaikkani on ollut usein esillä tämän lehden jutuissa. Joudumme jatkuvasti korjaamaan virheellisiä tietoja, joita meistä esitetään, kun laiskat toimittajat eivät vaivaudu selvittämään asioiden todellista tolaa.” Kommentti on saanut parikymmentä tykkäystä

Artoa ei oikeasti ole olemassa.

Arton Facebook-profiilia tarkastellessa voi huomata käyttäjätunnuksen olevan vasta muutamia viikkoja vanha. Hän ei ole lisännyt itsestään kuvaa. Hänellä on vain seitsemän Facebook-kaveria. Kaverit ovat Arton kaltaisia kuvattomia profiileja tai suomalaisia julkisuuden henkilöitä, jotka tuhansista Facebook-kontakteistaan päätellen hyväksyvät kaverikseen kenet tahansa.

Jäljet johtavat Pietariin

On todennäköistä, että Arton takana on pietarilaisen trollitehtaan työntekijä. Niin kutsutuista trollitehtaista syötetään maailmalle Venäjän hallinnolle myönteistä propagandaa, kuten valeuutisia ja keskustelupalstojen täyttämiä virallista linjaa mukailevia mielipiteitä.

Verkkoon vuotaneista asiakirjoista huolimatta Venäjän kansainvälisestä informaatiovaikuttamisesta tiedetään edelleen yllättävän vähän mitään varmaa. Suorien yhteyksien osoittaminen Kremliin onkin hankalaa. Työntekijöillä ei ole työsopimuksia ja palkka maksetaan pimeästi käteisellä. Taustalla olevat yritykset ovat yksityisiä eikä niitä voi suoraan yhdistää hallintoon.

Informaatiovaikuttamisen toinen vaikeus on erottaa propagandistin ja propagandan levittäjä toisistaan. Taitavasti räätälöidyt valeuutiset, provosoivat kommentit ja Internet-maailman tunkioilla liikkuvat huhut iskevät aina jonkun maailmankuvaan – jokainen potaskan levittäjä ei kuitenkaan ole trolli, vaan joukossa on oikeita ihmisiä, jotka aidosti uskovat sanomaansa. Valeprofiilin ja tavallisen kansalaisen erottaminen toisistaan ei läheskään aina ole yhtä helppoa kuin Arton tapauksessa.

Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan informaatiovaikuttamisen tehtävä on moninainen. Väärän tiedon ei oleteta syrjäyttävän oikeaa – näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Valheet ja provosoiva kirjoittelu ennemminkin hämärtävät totuutta. Vaikka propagandan kohde ei uskoisikaan valheellista sisältöä, propagandistin tavoite toteutuu kohteen tehdessä myönnytyksiä: ”ei valtavirtamediakaan aina kerro kaikkea”. Informaatiovaikuttaminen nakertaa asteittain luottamusta viranomaisiin ja mediaan.

Ongelma on sosiaalisessa mediassa itsessään, sekä sen toimintalogiikassa.

Sananvapauden voi kääntää itseään vastaan

Vuonna 2012 Facebookin perustaja Mark Zuckerberg kirjoitti innostavasti sosiaalisen median verkostoja luovasta ja ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta. Sosiaalinen media näyttäytyi Zuckerbergin visiossa sanomalehden tai television kaltaisena maailmaa mullistavana keksintönä, joka antaisi unohdetuille äänen, yhdenvertaistaisi maailmaa ja veisi yhteiskuntia eteenpäin: ”Maailmassa on valtava tarve, ja on valtava mahdollisuus saada kaikki maailman ihmiset liitettyä yhteen, antaa kaikille ääni ja auttaa yhteisöä kohti tulevaisuutta.”

Kaikkien äänten saaminen kuuluviin on kaunis ajatus. 2010-luvun alussa arabikevät loikin utopistisia toiveita sosiaalisen median vapauttavista vaikutuksista, jotka tekisivät maailmasta demokraattisemman ja paremman. Vuosikymmenen loppupuolella herättiin siihen, ettei lupauksia kyetty lunastamaan. Arabikevätkin lässähti nopeasti, kun entisten hirmuhallitsijoiden valtatyhjiöitä astuivat täyttämään uudet diktaattorit ja ääriliikkeet.

Sananvapautta yritetään rapauttaa kääntämällä se itseään vastaan. Valeuutissivustot ovat tästä keskeinen esimerkki.

Printtimedian kärsiessä lukijoiden ja mainostajien kadosta tulovirrat ehtyvät. Hektinen verkkotoimittaminen pakottaa toimittajat hutkivaan pikajournalismiin, klikkiotsikoihin ja kärjistyksiin huolellisen ja analyyttisen taustoittamisen sijasta. Perinteiseltä medialta vaaditaan enemmän kuin koskaan – ja samaan aikaan uutisista ei olla valmiita maksamaan.

Valeuutiset hyödyntävät median murroksen aiheuttamaa journalismin alennustilaa. Ne provosoivat, ne reagoivat nopeasti, ne väittävät ilman journalistista vastuuta jotain, mitä ammattitoimittaja ei artikkeliinsa kirjoittaisi. Perinteisillä mediataloilla on journalistiset vastuunsa, joita itseään vaihtoehtomedioiksi kutsuvat valeuutissivustot eivät suostu kantamaan.

Valeuutiset ja sosiaalinen media elävät toisistaan kuin kukat ja mehiläiset. Valeuutisten logiikka nojaa sosiaalisen median logiikkaan: jutut kirjoitetaan muka paljastaviksi (”tästä valtavirtamedia vaikenee”) ja tunteita kiihottaviksi, jolloin ne saavat tykkäyksiä ja jakoja. Facebookin kaltaiset sivustot taas haluavat, että palvelussa vietetään mahdollisimman paljon aikaa. Vaikka vaihtoehtomedioiden sisältö olisi selkeästi valheellista ja arveluttavaa kansankiihotusta, sisältöjen poiskitkeminen palveluista voisi johtaa käytön vähenemiseen. Lisäksi miljardien tunnusten valvominen on teknisesti mahdotonta. Sananvapauden verhon taakse piiloutuminen on helpompaa.

Facebookinkaan sanan- ja julkaisuvapauden käsitys ei ole koskaan ollut täysin rajoittamaton. Käyttöehdoissaan palvelu suhtautuu alastomuuteen ja seksuaaliseen sisältöön tiukemmin kuin lainsäädäntö useimmissa länsimaissa vaatisi. Facebook tai sen omistama Instagram eivät salli Free the Nipplen kaltaisten liikkeiden sisältöjä, sillä ne olisivat tiukan puritanistisia amerikkalaisia arvoja vastaan. Liian roisi sisältö voisi karkottaa käyttäjät – ja rahat, joita he palvelulle käytöllään takovat.

Jihadismipropagandaa sananvapauden nimissä

Twitter on tullut tunnetuksi keskimääräistä laveammasta sananvapauskäsityksestään. Palvelu on nähnyt yllättävän radikaalitkin mielipiteet, kuten oikeistoradikalismin, osana yhteiskunnallista keskustelua, jota se haluaa alustana olla mukana rakentamassa. Twitterin rajoittamaton julkaisuvapaus johti siihen, että palvelusta kasvoi vuosina 2013–2015 Isisin ja muiden jihadistijärjestöjen keskeinen viestintäkanava.

Sananvapauskäsitys ilman siihen liittyvää vastuuta ja palvelun helppokäyttöisyys johtivat jihadistisen terroritoiminnan aktiivisimpina vuosina jihadistitilien räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkijat ovat kyenneet jäljittämään Twitteristä kymmeniä tuhansia Isisille myönteisiä tilejä. Osa Irakiin ja Syyriaan lähteneistä Isisin vierastaistelijoista kohosi tuhansien seuraamiksi vaikuttajiksi twiittaamalla kuvia elämästään Isisin julistamassa kalifaatissa.

Facebook alkoi reagoida terroristiseen propagandaan palvelussaan vuonna 2014 sulkemalla Isisille myönteisiä tilejä. Twitter ei kuitenkaan suostunut muuttamaan politiikkaansa, vaan piti härkäpäisesti kiinni vapaan keskustelun ihanteestaan. Täyskäännös nähtiin alkuvuodesta 2016, kun palvelu yllättäen ilmoitti sulkeneensa 125 000 profiilia terroristisen sisällön vuoksi. Voi pohtia, olivatko Pariisin iskut täyskäännökseen johtanut viimeinen tikki. Twitterin käytön on arveltu edesauttaneen iskujen toteuttamista.

Kritiikin yltyessä Twitter alkoi poistaa myös äärioikeiston sisältöä loppuvuodesta 2017. Uusien tilien luominen on kuitenkin helppoa – niin terroristien kuin äärioikeistonkin kissa ja hiiri -leikki alustan kanssa jatkuu edelleen.

Kuherruskuukausi alkaa olla ohi

Vuosikymmenen vaihduttua puheet teknologian ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta ovat kaikonneet. Mark Zuckerberg joutui huhtikuussa 2018 Yhdysvaltain kongressin eteen vastaamaan syytöksiin, joiden mukaan Facebookista vuodetun datan avulla Cambridge Analytica -konsulttiyhtiö oli manipuloinut Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionissa pysymisestä. Kuulemisessaan Zuckerberg ei kannattanut lainsäädännöllä tehtäviä interventioita yhtiönsä toimintaan. Yhtiön oman sääntelyn pitäisi riittää.

Kaksi vuotta kuulemisen jälkeen voidaan nähdä, mitä oma sääntely on tarkoittanut: vastuu sisällöstä on sysätty käyttäjille. Ei-halutusta sisällöstä voi tehdä ilmoituksen, mutta takeita sen poistumisesta ei ole. Yhteisöpalvelut synnyttävät ja ylläpitävät algoritmeillaan sosiaalisia kuplia, jotka pirstovat ihmisten mediamaisemaa ja maailmankuvaa. Äärijärjestöjen propaganda leviää niissä edelleen. Sosiaalinen media ei tuonutkaan maailmaa yhteen, vaan on repimässä sitä pirstaleiksi. Vihapuhe ja valheet jatkavat leviämistä – koronapandemian kaltainen poikkeusaika näyttäisi jopa pahentaneen tilannetta.

Pandoran lippaan sulkeminen voi olla mahdotonta. Yhteiskunta ja yksilöt ovat jo kasvaneet sosiaalisiin medioihin kiinni. Yhtiöt eivät tule muuttamaan toimintaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitaan yhteisön ja lainsäädännön tukea. Siihen asti Arto kumppaneineen jatkaa demokratian nakertamista pala palalta luomalla epäluuloa yhteisöä, sanomalehtiä ja viranomaisia kohtaan.                

”Liiku nopeasti ja riko asioita” tuli tunnetuksi Zuckerbergin mottona 2010-luvun alussa. Kongressin kuulemisen jälkeen The Observer -lehti totesi osuvasti pääkirjoituksessaan, että Zuckerberg tuli tuskin ajatelleeksi liberaalin demokratian olevan yksi asia, jonka hän saattaa rikkoa.

Kategoriat
2017 Kuka luulet olevasi

Kuka luulet olevasi, Heikki Pursiainen?

Kuka luulet olevasi?

Olen tämmöinen keski-ikäinen perheenisä, entinen ajatuspajamies ja nykyinen yrittäjä. Kai se kuva, jota mä olen itsestäni yrittänyt projisoida, on sellainen räväkkä liberaali.

TEKSTI JA KUVA Vivi Säiläkivi

Yleensä ihmiset ovat ihan hyvin ymmärtäneet, millainen mä olen. Aina silloin tällöin joku yksinäinen Twitterin susi esittää näkemyksiään. Milloin mä olen vihervasemmiston edustaja ja milloin puolestaan pääoman juoksupoika. Joskus sitä kuulutaan äärioikeistoon ja joskus taas maahanmuuttajia hyysäävään vasemmistoon. Yleensä ottaen nämä ovat yksittäistapauksia. Mä olen itselleni paljon ristiriitaisempi kuin miltä mä ulospäin näytän.

Mitä teet tällä hetkellä ja miksi?

Tällä hetkellä suurimman osan työajasta vie meidän uusi Mustread-media. Sanoisin, että sisällöntuotanto, juttujen kirjoittaminen, on aika lailla dominoinut. Kun laskee perhe-elämän päälle, ei siihen paljon muuta jää. Tänään haastattelin Keskustan kansanedustaja Katri Kulmunia ja täytyy sanoa, että haastattelujen purkaminen on aika tylsää ja vaativaa hommaa.  

Mä olen huono pohtimaan mun omia motiiveja. Kun erkaannuin laskujohteisesta tutkijan urasta ja menin Liberaan, siitä lähtien olen elättänyt itseni kirjoittamalla ja puhumalla. Työ Mustreadissa on luonteva jatko. Liberahan oli kivaa työtä. Suurin syy lähteä oli se, että mahdollisuus tarjoutui. Olen aina ajatellut, että olisi kiva jotenkin käyttää Liberassa opittuja taitoja laajemminkin kuin vain ajatuspajaraporttien ja blogien kirjoittamiseen.

Mulla ei ole suurta narratiivia elämästä. Olen aina vähän ajelehtinut paikasta toiseen ja tarttunut tarjouksiin, jos niitä on tullut. Sanoisin, että mulla on jonkinlainen palo yhteiskunnalliseen keskusteluun, yhteiskunnasta kirjoittamiseen ja yhteiskunnan ajattelemiseen. Se on varmaan syy, miksi mä olen tässä nykyisessä työssä Mustreadissa.

Millä perusteella Mustread, vain päättäjille sisällön ilmaiseksi tarjoava media, on perustettu?

Mustread perustuu sille ajatukselle, kuinka tehdä korkeatasoisesta yhteiskunnallisesta journalismista taloudellisesti kannattavaa. Tää on sellainen viisasten kivi, jota monet ovat miettineet ja Mustread on yksi yritys siihen suuntaan. On oltava jokin liiketoimintamalli, joka tekee laadukkaan yhteiskunnallisen journalismin tekemisestä mahdollista.  

Meillä on pyrkimys erittäin vahvasti riippumattomaan journalismiin. Jos ristiriitaa tulee kannattavuuden ja journalismin välillä, journalismi voittaa. Totta kai olisi höpsöä teeskennellä, ettei tällaisia ristiriitoja tulisi, ja siksi niihin pitää valmistautua.

Kumpi menee edelle: journalistiset ideaalit vai päättäjien kohdeyleisöksi myyminen?

En missään tapauksessa olisi lähtenyt hankkeeseen mukaan, jos tässä ei olisi menty journalistiset ideaalit edellä. Meidän liiketoimintamallissa ei ole mitään erikoista. Ainoa, mikä poikkeaa, on se, että kohdeyleisö on erilainen kuin massalukijakunnalle suunnatussa mediassa. En näe ristiriitaa siinä, että meidän mediassa on tilausmaksu. Kukaan ei ole sitä mieltä, että New York Times ei täytä demokraattisen julkisuuden ideaaleja, koska siinä on tilausmaksu. En tiedä, mikä siinä on ihmeellistä, että toinen joutuu maksamaan muutaman kympin kuussa ja joku saa median ilmaiseksi.

Onko teillä erityistä agendaa, jonka perusteella haluatte vaikuttaa päättäjien toimintaan?

Meillä on samanlainen halu vaikuttaa päätöksin kuin muillakin laatumedioilla eli luoda tietoa, näkökulmia ja analyysiä, jotka voivat auttaa päätöksenteossa. Haluamme, että päätöksentekijät tekevät informoituja päätöksiä ja itse harkitsevat oman aatteensa nojalla, millaisia hyvät päätökset ovat. Meidän eetos on asiantuntijaorganisaatioeetos eli jokainen on asiantuntija omalla alallaan ja saa oman asiantuntemuksensa perusteella päättää, mistä haluaa kirjoittaa. Me ei voida pyrkiä kattavuuteen, kun meidän resurssit ei siihen riitä. Esimerkiksi yksi juttu jonka kirjotin, oli mekanismisuunnittelusta ja sen suhteesta opiskelijavalintoihin. Ajattelin, että se on sellainen juttu, josta ei ainakaan siinä laajuudessaan voi muista paikoista lukea.  

Tarkoitus on, että faktat ovat oikein. Tärkeää on myös, että julkaistavat jutut perustuvat tutkimukseen. Johtuen lukijakohderyhmästä ja resurssien määrästä me kirjotetaan valikoivasti asioista, jotka ovat meidän mielestä tärkeitä ja kiinnostavia.  

Mitä mieltä olet ”always follow the money” -lausahduksesta?

Se on monessa asiassa oikein hyvä lähtökohta. Jos tarkastelee instituutioita, joiden keskeinen periaate on välittää varallisuutta, silloin on syytä seurata sitä, minne raha menee. Kunnallisessa päätöksenteossa keskeisenä asiana on, että kunta verottaa ja jakaa uudestaan verovarallisuutta sekä tekee päätöksiä asioista, jotka suoraan vaikuttavat ihmisten taloudelliseen hyvinvointiin.  

Median ei ole taloudellisesti optimaalista tehdä, sitä mitä sen mainostajat, sponsorit tai jopa tilaajat haluavat. Jos ajattelee median toimintalogiikkaa, luotettavan maineen hankkiminen on taloudellisesti erittäin arvokasta. Kaupallisen median voi olla järkevää tehdä sellaisia päätöksiä, jotka eivät ole sille lyhyellä aikavälillä taloudellisesti edullisia, jos se pystyy sillä osoittamaan luotettavuutensa. On taloustieteellisen analyysin näkökulmasta virheellinen tulkinta, että media toimii äänitorvena niille, joilta se saa rahat. Joskus journalistien ja mediatutkijoiden keskuudessa kuulee kummallista ajattelua siitä, että kaupallinen media on synnynnäisesti epäluotettava, koska se joutuu hakemaan markkinoilta oman rahoituksensa. Voi aivan hyvin olla liiketaloudellisesti kannattavaa olla puolueeton. Se voi olla just se tuote, mitä se media myy.

Ajattelen, että ihmisillä on paljon muitakin vaikuttimia kuin raha. Rahan mahdollistamat asiat ovat yksi merkittävä motiivi, mutta tuskin se tyhjentävästi kuvaa, mitä tehdään.  

Oletko koskaan epäillyt itseäsi?

Ne hetket, kun en epäile itseäni ovat aika poikkeuksellisia. Ei mulla ole mitään erityisen vahvaa luottamusta omiin kykyihini.

Onko mielestäsi olemassa jotain selkeää suuntaa, johon yhteiskuntaa pitäisi kehittää?

Suomea voitaisiin sysätä muutama piiru liberaalimpaan suuntaan markkinataloudessa ja arvoissa. Muihin Pohjoismaihin verrattuna Suomi on aika konservatiivinen maa. Poliittisen päätöksenteon täytyy olla taustalla ainakin markkinatalouden edistämisessä. Se, miten suomalaiset saadaan olemaan vähemmän konservatiiveja, on hankalampi juttu.  

Mulla ei ole illuusioita siitä, että saisin tuotoksillani aikaan mielipidemuutosta. Luulen, että niitä lukevat ihmiset, joilla on aika lailla samat arvot kuin mulla. Luulen, että vaikutusmahdollisuuteni arvokonservatiivisuuteen ovat aika vähäiset.  

Lainsäätäjillä tosin voisi olla liberaalimpi asenne. Lapsille tyrkytetään Jeesusta päiväkodeissa ja tätähän arvokonservatiivit kannattavat, mutta jos ajattelee amerikkalaista perinnettä, niin siellähän voi hyvin olla sekä konservatiivi että sitä mieltä, että Jeesus on sellainen asia, joka ei kuulu kouluihin.

Olisi hyvä, että ihmiset, jotka itse haluavat elää konservatiivisesti ajattelisivat, että valtion tehtävä ei ole puuttua siihen, mitä ihmiset ajattelevat. Tämän luulisi olevan monille konservatiiveille siedettävä ajatus. Mutta Suomessa on konservatiiveja, jotka haluavat, että valtio hoitaa myös uskonnolliset asiat. Sellaista ymmärrystä heiltä toivoisin, että liberaalissa yhteiskunnassa konservatiiveilla on oikeus olla konservatiiveja, mutta heillä ei ole oikeutta pakottaa muille konservatiivista elämäntapaa.

 

Kategoriat
2016 Arkisto

Kansankielistä mediakritiikkiä

Mihin tarvitaan journalismia, kysyvät Emilia Kukkala ja Pontus Purokuru keväällä 2016 julkaistussa kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat. Näyttäisi siltä, että poliittisen ja taloudellisen eliitin ylläpitoon.

TEKSTI Adile Sevimli

Teos on virkistävää luettavaa kahdesta syystä. Sen lisäksi, että se haastaa vallitsevan talouskeskustelun paikoilleen pysähtyneen ja monotonisen tyylin, se myös ilmaisee kantansa luokkavaltaa ylläpitävään journalismin instituutioon harvinaisen selkeästi. Vaikka puheenvuoro on vasemmalle värittynyt, ei kirjaa lukiessa jää epäselväksi, mikä on aktivisti-toimittajien omaa ääntä ja mikä tutkimustietoa. Onkin virkistävää päästä lukemaan tutkivaa journalismia omalla mielipiteellä maustettuna. Siinä on enemmän tarttumapintaa kuin ympäripyöreässä, ”objektiivisessa” sanahelinässä, jota valitettavan usein valtamediasta saa lukea.

Kirjan parasta antia on kansankielisyys. Ymmärrettävästi kirjoitettu teksti ruotii median juurtuneita käytäntöjä. Kuka hyötyy siitä, että online-journalismin aikaan julkaisemistahti on armottoman nopea? Minkä vuoksi media on vahvasti hierarkkinen niin omistuksen kuin työolojensakin puolesta, ja kuinka tämä vaikuttaa sisällöntuotantoon ja kenttätyöhön? Tästä pääsevät kertomaan kirjaa varten toimittajakyselyyn vastanneet journalistit. Suorissa lainauksissa työskentelyä mediataloissa kuvaillaan enemmän ennalta määriteltynä liukuhihnatuottamisena kuin autonomisena kirjoittamisena.

Toimittajan ammatin todellisuus tulee kirjan kautta tutuksi suurelle yleisölle paljastaen toiseuttamisen tasoja niin pakolais-, seksuaalivähemmistö- kuin keskiluokkakontekstissakin kirjan edetessä tragikoomisesta käytännön esimerkistä toiseen.

Olipa kyseessä sitten Iltalehden etusivun lööppi koskien Suomeen saapuvia turvapaikanhakijoita kuvitettuna Daeshin aseistetuilla sotilailla Lähi-idässä tai Ulla Appelsinin pääkirjoitus Ilta-Sanomissa feminismin ylilyönneistä Suomessa, Luokkavallan vahtikoirat puuttuu median representaatioiden tapaan aiheuttaa tarpeetonta vastakkainasettelua ja ylläpitää luokkajakoa.

Osansa ruodinnasta saavat Appelsinin lisäksi muutkin nimekkäät journalistit, kuten Saska Saarikoski, Heikki Aittokoski ja Atte Jääskeläinen. Koko journalistisen instituution tarpeellisuutta ja tehtävää pohtiva teos kyseenalaistaa, millä perusteella voi voittaa Bonnierin Journalistipalkinnon, ketkä saavat toimia viranomaisten rinnalla asiantuntijoina ja uskottavina auktoriteetteina mediassa sekä millaisilla teksteillä yhteiskunnan älyköiksi mielletyt kirjoittajat saavat palstatilaa.

Teoksessa ei kuitenkaan hyökätä yksilöitä vastaan, vaan tarkastellaan valtaa, joka piilee rakenteissa. Luvussa Yhteisen hyvän harha paneudutaan siihen, miltä etäisyydeltä journalismi kuvaa esimerkiksi työttömiä, syrjäytyneitä, keskiluokkaa ja alakulttuureja.

Kirjoittajien mukaan ”journalismin todellisuus on hyvinvoivan todellisuus” ja tätä perustellaan marginaaliseen tilaan puristettujen ihmisten geneeristämisellä homogeenisiksi ongelmaryhmiksi, joiden arkikokemusta käsitellään mediassa vähätellen. Toimittaja testaa -tyyliset jutut, joissa päivän ajaksi astutaan huonompiosaisten saappaisiin, kuulevat kerjäämänsä kritiikin.

Kävipä toimittaja sitten lähijunalla Itä-Helsingin lähiössä tai työväenluokan suosimassa automarketissa Stockmannin sijaan, Kukkala ja Purokuru osoittavat, ettei asuinalueiden alentava kuvailu kiinnitä lainkaan huomiota eriarvoistumisen ongelmien sosiaalipoliittiseen kontekstiin vaan pikemminkin leimaa alueella asuvien yksilöiden ominaisuuksia. Aivan kuin lähiöiden eksotisointi kuvaisi siellä asuvien kokemusmaailmaa. Aivan kuin Stockalla shoppailun ihannointi ei edustaisi muuta kuin pyrkimystä yleismaailmallistaa sitä, millainen on hyvä maku, eli yhteiskunnan ylimmän luokan maku ja mieltymys. Tämän tunnisti jo muuan Bourdieu muutama vuosikymmen sitten eliitin vallankäytön välineeksi kamppailussa sosiaalisesta statuksesta.

Teos inhimillistää niitä, joiden ääni ei kuulu ja jotka leimaantuvat laiskoiksi, typeriksi tai omaa kuoppaansa kaivaviksi. Median puhuessa työttömyydestä se ei Kukkalan ja Purokurun mukaan pohdi, millainen yhteiskuntamalli mahdollistaa työttömyyden kasvun tai millainen politiikka ja millaiset olosuhteet edesauttavat ongelmien kasautumista. Syrjäytyviksi määriteltyjä yritetään pelastaa ja palauttaa takaisin tehokkaiksi kansalaisiksi kyselemättä, kenen etu on toisintaa keskiluokkaista elämää, ja haluavatko tuosta keskiluokkaisuuden ”kelkasta tippuneet” edes elää kuten heitä arvostelevat.

Journalismissa puhutaan sen alkuasetelmankin takia jonkun toisen suulla, välikätenä, mutta dialogille tulisi silti löytyä mahdollisimman paljon tilaa. Luvussa Oman elämänsä yleisöt keskitytäänkin esimerkiksi siihen, miksi maahanmuuttokeskustelussa asianosaiset sivuutetaan usein toimien kohteina sen sijaan, että he itse pääsisivät ääneen heitä koskevissa asioissa.

Kirja osoittaa, kuinka rasismia pyritään purkamaan ontuvasti muuttamalla negatiivisia stereotypioita muista kuin kantasuomalaisista positiiviseksi ja millaista hiljaista hyväksyntää nauttii journalismiin juurtunut tapa erotella ”meidät” ”heistä”.

Moitteita teos saa kovasta kielestä koskien toimittajien ylimielisyyttä, etuoikeutettua asemaa ja itsetyytyväisyyttä. Ristiriitaisesti Kukkala ja Purokuru korostavat, kuinka lopullisiin teksteihin päätyvät journalistiset virhearviot eivät useinkaan johdu yksittäisen toimittajan välinpitämättömyydestä tai asioiden tahallisesta yksinkertaistamisesta, vaan julkaisukulttuurin nopeasta aikataulusta ja ammattiolosuhteiden kiristymisestä.

Kenen vastuulla on pitää huoli siitä, ettei journalistisista ihanteista tingitä – työnantajan vai -tekijän? Ammattikunta näyttää olevan erittäin ahtaalla ainakin suurimpien mediatalojen sisällä, mikäli teoksen piirtämään kuvaan on uskominen. Viestinnän opiskelijalle teos tarjoaa näkökulman kurkistaa ammatin käytäntöihin. Tulevaisuuden mediantekijän tulee kuitenkin ymmärtää, että Luokkavallan vahtikoirat on vain yksi ikkuna sisälle toimituksiin.

Viimeisessä luvussa argumentoidaan, että toimittaja on aktivisti. Tästä olen samaa mieltä. Journalistisen aktivismin tulisi olla pelkän raportoinnin sijasta haastamista ja vaihtoehtojen etsimistä vallitseville valtarakenteille. Onko esimerkiksi tämän kevään kiintoisampiin uutisiin lukeutuva Panama-paperien vuoto vaikuttanut puheenvuoroihin ja asiantuntijalausuntoihin? Millaisia vaihtoehtoja uskalletaan esittää jatkuvalle talouskasvulle, jota pallomme ei kestä? Vieläkö puhutaan “lännen kriisistä” koskien “pakolaistulvia”? Luokkavallan vahtikoirat laajentaa julkista keskustelua sekä rikkoo sosiaalisia kuplia muistuttamalla monen tavallisen kansalaisen kokemusmaailmasta ja osallistamisesta yhteiskuntaan korkealentoisen jargonin ja näennäisen keskustelunkäynnin sijaan.

Kategoriat
2016 Arkisto

Kuuleeko Suomi?

Suomessa on nousussa media, jonka juju on tarinankerronnassa. Mikä podcast oikeastaan on ja miten se tehdään? Groteski etsi käsiinsä tekijät, joilla juttu luistaa – ainakin itsekseen.

TEKSTI Tuomas Heikkilä

Suomen podcasteilla on käynnissä näytön paikka. Puolessa vuodessa kotimaisten audiotiedostojen verkkolataamisesta ja -kuuntelemisesta on tullut valtavirtaa. Ensin vuodenvaihteessa aloitti Supla, Nelonen Median ensimmäinen yksinomaan Audio-on-demand -palvelu. Yle taas on panostanut alkuvuonna kahteen podcast-ohjelmaa, jotka ovat kuunneltavissa vain verkossa. Viime kuukausina ovat ilmestyneet myös mm. Puolustusvoimien Kipinä Radio ja Vapa Median Vapahtajat.

Samaan aikaan podcast.fi -facebook-ryhmässä on jo 160 jäsentä, ja twitterissäkin viestitellään melko aktiivisesti. Onko kyse siis buumista?

”Vielä on hankala sanoa, että onko tämä vain hype-käyrää ja havaintoharhaa. Ainakin nyt podcasteista puhutaan, siinä on tilaisuus”, arvioi Olli Sulopuisto, vapaa toimittaja ja mies, joka tietää podcasteista ”suomalaiseksi perustellusti aika paljon”. Sulopuisto muun muassa tuottaa Liberan podcastia, on yksi Ylen viikoittaisen tietotekniikkarevittely Vikasietotilan vetäjistä ja ylläpitää Jakso.fi-sivustoa, jonka tavoite on kerätä yhteen ja tuoda saataville kaikki suomalaiset podcastit.

”Teoriani on kuitenkin edelleen, että nykytilanne on eniten mediapöhinää. Kun jengi on puhunut tarpeeksi pitkään Serialista, niin kylvetään ideansiemen, josko Suomessakin voisi olla jotain samantyyppistä.”

Podcasteista on mahdotonta puhua mainitsematta Serialia, vuonna aloittanutta 2014 hittisarjaa yhtä kuuluisalta This American Lifelta. Baltimorelaisen murhamysteerin, oikeudenkäynnin ja vangitsemisen ympärillä liikkuva podcast yhdisti menestyksekkäästi suosittua True Crime -genreä ja tutkivaa journalismia ja teki sen käyttäen hyväkseen aitoja kuulustelunauhoja, vankilapuheluita ja haastatteluita sekä vangitsevaa musiikkia. Sarjan herättämät intohimot ja vieroitusoireet vetävät vertoja mille tahansa A-luokan HBO-tuotannolle.

Kaiken lisäksi Serialin julkaisu sattui yhteen Applen iOS8-ohjelmistopäivityksen kanssa, joka toi sisäänrakennetun podcast-sovelluksen ensi kertaa yhtiön sadoille miljoonille mobiilikäyttäjille. Teorian mukaan yhden pioneerisarjan vanavedessä yhä useampi kuulija löysi tiensä iTunesin vuodesta 2005 kasvaneeseen laajaan ja tasokkaaseen tarjontaan.

Saman kokoluokan ilmiöstä voi Suomessa vasta unelmoida. Sulopuisto arvelee, että Ylen lisäksi Suomessa on ehkä kourallinen toimijoita, joilla olisi rahkeita pyörittää vaikkapa Planet Moneyn ja Gimlet-podcastien tapaisia kiiltäviä jättituotantoja. Ja tyyypillisempi ohjelmaformaatti olisi silloin puhdaspiirteisempi puheohjelma, jossa samanmieliset tyypit höpöttelevät keskenään tai vaihtavat alansa kuulumisia – piirre, joka leimaa tavalla tai toisella kaikkia Sulopuistonkin podcasteja.

Yksittäisten läpilyöntien sijaan Sulopuisto keskittyisikin luomaan podcastaajille identiteettiä ja tilan vuorovaikutukseen, samaan tapaan kuin bloggaajille ja tubettajille aikanaan. Tärkeintä olisi tukea kokeilevuutta ja yhteisöllisyyttä. ”On oltava yhteisö, joka sekä seuraa mitä muut samassa jengissä olevat tekevät, että tuottaa sisältöä”.

On totta, että podcasteista puhuttaessa jo pelkkä termi särähtää korvaan – puhutaanko podcastaamisesta vai podcästingistä? Sanakirjakäännöksen lisäksi median perustulkintakin vaihtelee vastaajasta toiseen, eikä olematon tutkimustyö auta asiaa.

Sulopuisto ehdottaa työmääritelmäksi karkeaa kahtiajakoa. Teknisessä mielessä podcastaamisessa on kyse jakeluteknologiasta, audiotiedostojen lataamisesta tai suoratoistosta. Sen avulla podcastin kuuntelu verkosta onnistuu missä ja milloin vain, ja lähes aina ilmaiseksi.

”Olennaista on automaattisuus. Podcastin sisältöön ja genreen vaikuttaa todella paljon se, ettei sitä tarvitse lähteä joka kerta erikseen hakemaan. Suurin kynnys on kuitenkin siinä, että rupeaa ikinä kuuntelemaan edes sitä ensimmäistä.”

Tallennetusta radio-ohjelmasta podcastin erottaa kuitenkin yleisellä tasolla sen moninaisuus, kuluttamisen keskittyneisyys ja tekemisen vapaus. Verkossa lähes kuinka erikoislaatuinen aihe tahansa voi löytää uskollisen kuulijakuntansa, ja podcastissa jaksot kuunnellaan radiota useammin asiaan paneutuvasti.

Suurin vapaus podcasteissa radioon verrattuna on kuitenkin aika tai slotit. Kun tekijät ovat vapautettu ohjelmistosuunnittelun aikatauluista, jaksojen pituudesta ja ohjelman ilmestymistiheydestä, keventää se merkittävästi tekemistä ja mahdollistaa kokeilevuutta ja improvisointia sekä äänityshetkessä että leikkauspöydällä.

Podcastien perusominaisuuksiin kuuluu autotallihenkisyys – liikuteltavuus, helppous ja kokeilevuus. Simone Boccedi, markkinointitoimisto Dinglen Creative Planner oli kiertämässä työtovereineen Cannes Lions -festivaaleilla kesällä 2015, kun inspiraatio iski. ”Kuuntelimme joka päivä esitelmiä aivan uskomattomilta ihmisiltä, ja kaikkien yhteinen sanoma oli kokeile, epäonnistu, älä kysy lupaa vaan pyydä anteeksi jälkeenpäin”.

Boccedi otti neuvosta vaarin. Sen suuremmin konsultoimatta hän loi firmalle podcastin, johon matkaseurue päivitti paikan päällä kokemuksensa nauhalle esimerkiksi illallisen äärellä. Jaksot ladattiin päivittäin reaaliaikaisesti Soundcloudiin ja iTunesiin. Suomesta tullut palaute oli välittömästi kannustavaa, ja kun Boccedi nautti tekemisestä täysin rinnoin, konsepti tuotiin kotiin jatkokehitykseen.

Syntyi Dinglecast, digitaalisista trendeistä ja markkinoinnista kertova podcast, jonka toteuttamiseen Boccedi sai täydellisen taiteellisen vapauden. ”Mikä on melko uskomatonta, sillä tekeminen vie paljon aikaan, melkein työpäivän jaksoa kohden.” Suurin osa ajasta kuluu jälkituotantoon, editointiin- ja julkaisemiseen. Sitä seuraa markkinointi, esittelyn hakukoneoptimointi ja twiittien ajastaminen viikoiksi eteenpäin.

Podcastaamisen edellytys oli, että julkaisuaikataulu pysyy liukuvana. Boccedille Dinglecast on sivuprojekti, jossa asiakkaiden tarpeet ajavat ohi. Tai jos taustatutkimus jää tekemättä, äänityssessio siirtyy. Kaiken kaikkiaan uusi jakso ilmestyy vähintään kerran kuussa.

Vuodenvaihteeseen asti Boccedi haastatteli Cannesissa tavattuja markkinointimaailman pioneereja, osaa henkilökohtaisesti, osaa Skypen välityksellä. Kun lista loppui, toisella kaudella päätettiin keskittyä tarkemmin pinnalla oleviin trendeihin. ”Nyt podcastia viedään eteenpäin markkinointityökaluna, joten jatkossa saan varmaankin toteutettavakseni enemmän rakennetta, mutta en paljon”.

Boccedi on ammentanut vaikutteita sieltä täältä: henkilöhaastattelut Tim Ferrisiltä, kausimuotoisuus Serialilta ja teemakeskustelut /Filmcastistä.

Vaikka Dinglecastin aiheet on suunnattu asiakkaille ja alan kollegoille, tekijän omienkin lempijaksoissa on puhtaasti alan ulkopuolelta tulevia, mutta inspiroivia vieraita, jotka avaavat omaan työhön uusia näkökulmia.

Kerran vauhtiin päästyään Boccedista voi päätellä, että Dinglecastilla on pitkä tulevaisuus edessään. Työläimpäänkin editointityöhön verrattuna podcastaaminen on yhä blogintekemistä nopeampaa ja vieraiden jututtamisen ansiosta paljon palkitsevampaa. Podcastin jälkeen aiheesta voi kirjoittaa blogin samalla vaivalla ja jaksot kestävät paremmin aikaa. Sitä paitsi Boccedi myöntää puhuvansa paljon ja se välittyy koko hänen persoonastaan.

Podcastin tekeminen tuskin olisi mahdollista ilman vapautunutta suhdetta omaan ääneensä ja jutusteluunsa. Sulopuisto tunnustautuu luennoijatyypiksi ja Boccedi on huomannut, kuinka henkilökohtaisesti yleisö tuntuu tuntevan hänet pelkästään median perustella. Tällaisella asenteella on liikkeellä myös Henri Huikuri, 27-vuotias, Jämsästä kotoisin oleva opiskelija ja Hunri Heikuri Show:n isäntä.

”Show on vähän sellainen oma terapiaprojekti itselleni, ja jos joku siitä saa naurun tai pari, niin se on aina plussaa”.

Kommentti kiteyttää ohjelman sisällön hyvin. Tyypillisessä jaksossa voi kuulla, kuinka Huikuri flippailee kahvikupin äärellä, huudattaa vuoroin Tomas Lediniä ja vuoroin ryydittää monologia kirosanoilla ja ranttauksella, jota tarjoillaan vähän joka suuntaan. Show onkin 95-prosenttisesti hauskanpitoa.

Se ei kuitenkaan merkitse, etteikö Huikuri olisi samaistuttava ja hauska tyyppi, joka tekee päteviä havaintoja elävästä elämästä. Parhaat kohdat vain sattuvat tulemaan hetkessä, pilalaulun tai imitaation muodossa. Esikuvatkin ovat podcastaavia stand-up-koomikkoja, kuten Joe Rogan ja Bill Burr

Huikuri nauttii kaikista podcastin vapauksista. Jaksot ilmestyvät viikoittain tai sitten eivät, teknisesti kaikki oleellinen onnistuu älypuhelimella, ja välillä mukana voi olla vieraskin. Samalla hän pyörittää kuitenkin somessa aktiivisesti ohjelman markkinointia usealla eri kanavalla.

Mitä yleisöihin tulee, Huikurista kuulee, että HHS:n latauskerroilla ei ole juurikaan merkitystä. Ohjelmaa kuitenkin tehdään etupäässä itselleen ja vasta sen jälkeen some-kaveripiirille. Sitä paitsi, Huikurilta puuttuu latauspalvelun maksullinen versio, joten data on muutenkin niukkaa. Vertailun vuoksi ohjelman YouTube -kanavalla (jossa muuten pyörii podcastien ohella humoristinen ruokaohjelma) on tällä hetkellä 75 tilaajaa, ja jaksojen katselukerrat vaihtelevat muutamasta kymmenestä useisiin satoihin.

Loppujen lopuksi Huikurin podcastaaminen on samalla viivalla Sulopuiston ja Boccedin kanssa. Kuunnella ja ottaa vaikutteita ympäristöstään, kehittyä tarinankertojana ja luottaa tekemiseensä – yleisön koosta riippumatta.

Kategoriat
Arkisto Asialliset Ilmiöt

Työ media-alalla tarkoittaa jatkuvaa epävarmuutta, sanovat kokemusasiantuntijat

Uutisiin media-alan YT-neuvotteluista ja irtisanoamisista törmää harva se päivä. Mitä enemmän ihmisiä erotetaan, sitä vaikeampaa työnsaanti media-alalta on. Haastattelimme neljää Journalistiliiton pääluottamusmiestä. Kysyimme miltä YT-neuvottelut ja irtisanomiset tuntuvat ihmisistä, jotka edustavat neuvotteluissa työntekijöitä ja millaiselta media-alan tilanne näyttää heidän näkökulmastaan.

Lotta Lappinen, Österbottens Tidning, HSS Media pääluottamusmies

Lotta_lappinen

Yksi pääluottamusmiehen tehtävistä YT-neuvotteluista on niistä tiedottaminen jäsenille ja liiton yhteyshenkilöille. En ole itse kirjoittanut omista YT-neuvotteluistani, mutta annan kyllä lausuntoja omalle lehdelle sekä muille.

Mielestäni media-alan tilanne ei ole niin huono kuin uutiset antavat ymmärtää, vaikka ala kärsiikin kehnosta johtamisesta, huonosta tai täysin puuttuvasta tulevaisuuden visioinnista ja huonosta käsityksestä alan muutoksista. YT- neuvotteluista uutisoidessa toimittajia kuvataan vihjaillen laiskuudesta ja ylipalkkauksesta. Lisäksi toimittajista usein luodaan kuva hankalina ja liiton sääntöihin takertuvina.

Paperilehtien kuolemaa vähätellään toisinaan uutisissa. Luulen, että sanomalehtien ja aikakausilehtien tilannetta halutaan kuvata positiivisempana kuin se ehkä on siksi, ettei tiedetä tai ymmärretä millainen median tulevaisuus voisi olla.

Hannu Kauhanen, Karjalaisen pääluottamusmies

hannu_kauhanen

YT-neuvottelut herättävät monenlaisia tunteita työpaikalla: ensisijaisesti pelkoa, pettymystä ja epätietoisuutta sekä epävarmuutta omasta ja muiden tulevaisuudesta. Toisaalta joukkohenki myös tiivistyy ja asioista keskustellaan paljon.

Usein pääluottamusmiehen kannalta hankalinta on suhde omiin joukkoihin eli muihin työntekijöihin, jotka eivät pääse niin perille neuvottelujen etenemisestä. Se aiheuttaa heissä pelkoa ja jopa hysteriaa, ja sitä pitää yrittää rauhoittaa. Kaikkea ei voi kertoa kesken neuvottelujen vaan vasta niiden päätyttyä. Tästä syystä usein tuntuu, että asioista on YT-neuvotteluissa helpompi puhua työnantajan kuin työntekijöiden kanssa.

Irtisanomiset tuntuvat aina kurjilta, mutta onneksi meillä on niiden suhteen toistaiseksi päästy vähällä. Myös koko henkilöstöä koskevat lomautukset rassaavat toimitusta, mutta sekin aina parempi kuin yhdenkään ihmisen uhraaminen säästöjen alttarille.

Luottamusmiehellä ja myös työsuojeluvaltuutetulla on irtisanomissuoja. Se on toiminnan onnistumisen kannalta tärkeää. En ole kuitenkaan luottamusmies suojan takia, vaan siksi, että koen henkilöstöpolitiikan ja henkilöstön eduista huolehtimisen läheiseksi. Pääluottamusmiehenä pyrin aina siihen, että irtisanomisilta vältyttäisiin kokonaan.

Jussi Lankinen, STT-Lehtikuvan pääluottamusmies

Jussi_Lankinen

Esitämme työntekijöiden neuvottelijoiden kanssa omia vastaehdotuksiamme työnantajan säästösuunnitelmiin, jotka yleensä tarkoittavat irtisanomisia tai heikennyksiä työehtoihin. YT-lain mukaan työnantajan velvoitteet loppuvat työntekijöiden kuulemiseen. Neuvotteluasema ei siis ole kovinkaan tasa-arvoinen.

Marko Laita, Talentumin pääluottamusmies

Marko_Laita

Media-alan jatkuvat YT-neuvottelut latistavat ja vievät toimituksen työntekijöiltä tulevaisuudenuskoa sekä kuormittavat henkisesti. Se näkyy väistämättä juttujen sisällöissä, ja itseään ruokkiva kurjistumiskierre on valmis. Mediayhtiöt eivät voi tehdä tulosta koko ajan säästämällä, ilman tuotekehitykseen ja median uuden digitaalisen roolin ymmärrykseen panostamista.

Media-alan tulevaisuus vaikuttaa juuri nyt ikävältä, alalta poistuu ihmisiä työttömiksi, toisille aloille tai eläkkeelle, eikä tilalle oteta ketään. Kuukausipalkkaista työtä on entistä vähemmän. Pätkätyötä on tarjolla ja sisällöille on kysyntää yrityksissä ja mediatoimistoissa. Vakituisen työpaikan saaminen on juuri nyt vaikeaa, koska likimain kaikissa mediataloissa käydään tai on juuri käyty YT-neuvottelut, joissa on myös irtisanottu toimitusten työntekijöitä. Se estää rekrytoinnit pitkään.

Printti ei juurikaan kasva, mutta kasvava digipuoli tarvitsee koko ajan tekijöitä. Ongelma on toistaiseksi rahapula. Digi ei korvaa printtipuolen voimakasta supistumista. Uskon kuitenkin, että hyvät nuoret tekijät, jotka osaavat alansa perusasiat ja haluavat oppia, löytävät nyt ja tulevaisuudessakin töitä tavalla tai toisella.

Tällä hetkellä näyttää valitettavasti siltä, että työ media-alalla tarkoittaa epävarmuutta ja jatkuvia YT-neuvotteluja. Vasta kun median digimurroksessa päästään siihen, että kaupallinen media löytää taas toimivantavan ansaita tyydyttävästi sekä levikistä että mainonnasta, työllisyystilanne paranee merkittävästi.

Kuvat: Haastateltavat