Teksti & Kuvitus: Elisa Kauppinen

SV: Seksuaalinen häirintä

22

On kevät 2022 ja uudet vapaaehtoistoimijat pitävät puheenvuoroja valtsikan opiskelijalehdissä. “Menneenä lukuvuonna meitä on taas muistutettu siitä, että valtsika ei ole kaikille turvallinen opiskelupaikka. – – Kohtele muita kuten haluaisit itseäsi kohdeltavan. – – Meidän täytyy aktiivisesti luoda turvallista ympäristöä kaikille.” Tällaisia asioita ei myönnetä ääneen, mutta lukemani lähinnä vituttaa. En edes muista kuinka monta vastaavanlaista julkaisua olen vuoden sisällä lukenut. Ja kyllä, puhun nyt ensisijaisesti Helsingin sanomista ja niistä muutamasta seuranneesta tsemppisähköpostista. Ainoa päässäni pyörivä asia on “Mitä minun on tarkoitus tehdä teidän tyhjillä sanoillanne?” Tulemme tekemään töitä paremman kulttuurin eteen. Miten? Päälle liimatut korulauseet eivät toivota minua tervetulleeksi tähän tiedekuntaan, johon en ole ikinä kokenut kuuluvani.

Tänään en halua olla valtsikalaisessa seurassa. Sinä laitat viestiä, viimeinen metro lähtee kohta Otaniemestä. Selitän, etten halua. Vastaat, että voidaan vaan jutella. Yöllä tönin sinua pois päältäni. Miksi annoit olettaa muuta?

21

Terapiassa minä itken opiskelijayhteisöni tilaa. Tiedättekö te miten paljon terapiakäynti maksaa? Vituttaa tuhlata ilmainen kerta kouludraaman puimiseen. Nainen vastapäätä tarjoaa nenäliinaa ja kysyy varovasti lisäkysymyksiä. No, ei me viestinnässä ehkä tehdä niin vaikuttavaa työtä kun muut, jos niin ajatellaan. Ei tää silleen ole mikään iso juttu edes, mut mihinkään ei voi edes puuttua, kun vastaus on että Median tytöt loukkaantuu aina kaikesta. Ilme on ymmärtäväinen. Tuollaista työpaikkakiusaaminen on. Vastarinta hiljennetään vähättelyllä.

Karkaan taas opiskelijabileistä itkien. Sinä et tuomitse minua edes silloin, kun minä huutaen potkaisen sinua reiteen sen helvetin sinisen haalarimerkin kohdalle. Sinä pidät minua eteisessä sylissä, kun minä itken aamukuuteen. Totta kai sulla on oikeus asettaa rajoja ja loukkaantua tollaisesta. Ymmärtäispä kaikki.

19

Kello 20. Olen iltavuorossa yksin. Humalainen mies – se sama taas, mutta ei se sama kuin eilen – tivaa miksi olen niin ämmä enkä hymyile hänelle. Kokeilen onneani rikkinäisen vartijan kutsunapin kanssa. Ei toiminut. Kello 21 laitan työporukalle viestin ja kävelen itkien kotiin. Seuraavana päivänä keski-ikäinen kollegani selittää, että tällaista naisena oleminen on. Nuorin mieskollegani nauraa sekavalle viestilleni, mutta on muuten ymmärtäväinen. Varmaan olit vähän jännittynyt kun laitoit sen. Löydän hänestä turvaa, joten kerron ääneen: Multa kysyttiin haluanko tehdä rikosilmoituksen. Ilme muuttuu hämmennykseksi ja sitten nauruksi. No, ois ehkä vähän ylireagointia. Illalla sama miesasiakas tulee ovelle kiroamaan pullo kädessä porttikieltoa. Runkkasin muuten niille kuville, joita susta otin. Laitan oven lukkoon ja pidätän hengitystä. Ei sillä ole edes väliä oliko se totta. Otan lopputilin ja jätän muut pulaan kiiresesongin aikana. Enää en kulje kotiin lyhintä reittiä, jossa minua jatkuvasti seurattiin. Postin paketit haen jatkossa autolla kaukaa. Ihan helvetin kaukaa.

17

Taidelukioissa ärsyttävintä on yli viety woke-kulttuuri. Tiedättekö mitä eroa on tanssijalla ja – eikun, lopetan ennen kuin joku loukkaantuu. Meidän lukiossa on sellainen rento ja kiva meinkinki. Oppilaat ja opiskelijat voivat heittää vitsiä yhdessä – silleen kieli poskella. Esimerkiksi kun aloitan opinnot 16-vuotiaana tanssijana ja musiikkilinjan abit ottavat kuvia takamuksestani vertaillakseen uutta tarjontaa, keski-ikäiset miesopettajat nauravat mukana. Se lisää yhteisöllisyyden tunnetta. Taidelukiossa ärsyttävintä on se trauma, jonka kanssa lähdet sieltä pois.

Mitä sulla oli päällä? Minun vika. Olitko humalassa niin kuin nyt olet? Minun vika. Vaikea muutenkaan uskoa, koska et ole niin hyvän näköinen, että suhun haluaisi koskea. Minun vika. En kai yltänyt vertailussa riittävän korkealle. Vielä saman illan aikana tuot kätesi rinnoilleni. Todistamaan pointtisi, kai. Kotona katson peilistä pieniä mustelmia sormistasi. Oon miettinyt pitäisikö tehdä rikosilmoitus. Kaverini suu aukeaa hämmennyksestä. No, ehkä vähän ylireagointia. Olisi hänelle tosi ilkeesti tehty.

12

Minulla ei ole vielä edes naisen kehoa, ja tunnen jo nyt naisena olemisen taakan. 12-vuotiaina olemme esitteiden jakajiksi hyvää työvoimaa. Innokkaita, ilmaisia ja ilmeisesti vetäviä. Puristat pienen kehoni halaukseen, niin etten pääse pois. Sulla on niin kaunis hymy. Haluaisitko lähteä täältä? Olen hämmentynyt, mutta tiedän sanoa ei. Kerron vain kaverilleni. Hänellä oli sama kokemus. Ihmettelemme varovaisesti tapahtunutta. Ymmärrämme tapahtuneen olleen väärin. Tavallaan kuitenkin ihan kiva, että me ollaan sellaisia nättejä blondeja. Niin kuin Barbie-nuket. Me emme ymmärrä vielä olevamme lapsia.

2022. 

“Sydney, show us your boobs!”

TikTokissa leviää video, jossa näyttelijä Sydney Sweeneytä ahdistellaan MET-gaalassa. Se ei tunnu yllättävältä. Yllättävää on nuoret naiset duettaamassa videota päivitellen miten surullista on, että voit olla palkittu, suositun HBO-hittisarjan tähti, urallasi menestynyt ja silti naisena sinut nähdään vain kehona. Naiset selittämässä miten voit olla menestynyt ja silti epäonnistunut saamaan kunnioitusta kehossasi. Aivan niin kuin se olisi normaali ajatus, että naisen täytyy ansaita oma kehonsa. Tehdä hyviä valintoja. Harkitellen säännöstellä nautintoa, jota muut meidän kehoistamme ottavat.

Naisvihaa löytää TikTokin lisäksi Instagramista, Jodelista ja Hesarista. Vähättelyn syynä sanottiin olevan naisviha. Minä en saa nousseesta kohusta, tsempeistä ja turvallisen tilan periaatteista mitään irti. Edelleen kuuntelen samoilta ihmisiltä vähätteleviä kommentteja minun naiseudestani. Nyt jos koskaan olen tietoinen siitä, ettei mitään kannata sanoa ääneen. Koskiko kovaan ääneen käyty keskustelu Median loukkaantuvista tytöistä myös minua, vai olenko minä erilainen. En tiedä nauravatko ihmiset ympärilläni huonosti kirjoitetulle jutulle, turhalle kohulle, ylireagoinnille vai minulle.

Mitä on tämä naisviha, jota löytyy nykyään joka paikasta? Asia jota Hesarin pääuutinen ei pysty kattamaan, kuten ei sitä seuranneet Jodel-keskustelutkaan. Keskustelut loukkaantuvista tytöistä. Se, että minun koko elämäni on yhtä helvetin naisvihaa.

Muuten voisin antaa kommenttien vaan olla, mutta tiedän niiden olevan jollain tasolla totta. Voisin ottaa asian puheeksi, mutta sinä osaat hiljentää minut käyttämättä sanaa nainen. Miksi aina pitää ylireagoida?

Minulla ei ole enää voimia loukkaantua, suuttua, eikä varsinkaan keskustella asiallisesti. Taas tänään olen nainen. Voimaton nainen, niin kuin me naiset olemme.