Päivittelyn vuosikymmen

teemu

 

Luottamuspula iski. Kevät jätti toistuvasti saapumatta sovittuihin tapaamisiin ja loskainen syyskaamos lorvi taas kerran kuin puolalainen vuokratyöläinen Olkiluodon raksalla. Saattaisi olla kansalaisaloitteen paikka, mutta asialle pitäisi oikeasti tehdä jotain, kirjoittaa Teemu Kiviniemi verkko-Groteskin ensimmäisessä kolumnissa.

Haluan, että siirrymme aikansa eläneistä vuodenajoista päivittelysykleihin.

Päivittelysyklien suurin vahvuus on se, että niihin voi aina luottaa. Toisin kuin hämärät syystalvet, ajankohtaisten aiheiden kauhistelu noudattaa millintarkasti aikatauluja.

Päivittelysyklin perusyksikkö on gate, jota vitsikkäästi käytetään lähes mistä tahansa ajankohtaisesta aiheesta. Gaten oleellisin tarkoitus on naamioida päivittely ironisesti niin, että turhiakin aiheita voi kauhistella sillä verukkeella, ettei tee sitä tosissaan. Eihän nyt kukaan oikeasti tuohtuisi jostain tulevaisuusstrategiasta tai pimeänä teetetystä ovesta.

Gatesta seuraava yksikkö on muutaman kuukauden mittainen ajanjakso, joka alkaa oppositiopoliitikon harmittomasta tölväisystä. Tarkoituksenhakuinen media nostaa sen otsikoihin siitä huolimatta, että Herlin-kaappari Juha Turusellakin on demaritausta. Nämä yksittäistapauksiksi kutsutut ajanjaksot toistuvat arviolta pari kertaa teemaillassa.

Teemailta vastaa ajassa mitattuna vuodenaikoja. Noin neljä kertaa vuodessa alkaa päivittely satunnaisesta vähemmistöstä, Yleverosta, pakkoruotsista tai Mannerheimista. Teemailta huipentuu nimensä mukaan neljätuntiseen teemailtaan kakkosella, jossa noin 90 henkilöä kertovat kiveen hakattuja mielipiteitään vuorotellen Aleksi Valavuoren huutaessa naama punaisena ja ironisen tv-yleisön kommentoidessa lähetyksen paskuutta Twitterissä mitä ovelimmin sanaleikein. Lopulta kenellekään ei jää mitään käteen ja aihe valuu talvivaaramaisesti hiekkaan odottamaan seuraavaa sykliä.

Mutta jotain sentään jää.

Vuosi on ainoa ajanjakso, joka säilyy koskemattomana uudessa järjestelmässä. Vuoden vaihtuessa päivitellään joulun kaupallistumista ja roomalaisista kynttilöistä aiheutuvaa vaaraa. Lopulta päivitellään päätä pudistellen, kuinka tänäkin vuonna päiviteltiin sitä rasistista kunnallispoliitikkoa, pakkoruotsia ja Mannerheimia.

Teemu Kiviniemi

Viestinnän ala ei tarvitse maistereita

Iso osa viestinnän opiskelijoista painelee töihin organisaatioviestinnän tai journalismin pariin jo hyvissä ajoin ennen opintojen päättymistä. Yrityksiin, viestintätoimistoihin, järjestöihin ja maamme merkittävimpiin lehtiin. Työksemme kerromme asioita ymmärrettävämmin, houkuttelevammin ja siksi, että jonkun pitää kertoa ne.

TEKSTI Riku Mattila

Kun kanditutkinto on vasta niukasti kasassa, niin työnantaja saattaa toisaalla odottaa täysipäiväistä työpanosta. Yliopistolla kummittelee gradu ja työnantaja suosittelee tekemään senkin. Miksi meidän pitäisi venyä? Miksi edes pitäisi valmistua maisteriksi?

Viestinnän opiskelijat huomaavat työssään, ettei opinnoista juurikaan ole ollut hyötyä. Ei meitä opeteta kertomaan juuri mitään, mutta onneksi kerrotaan lukuisia esimerkkejä muista kertojista. Yleisradion historia käydään varmuuden vuoksi kolmannen kerran maisterivaiheessa läpi.

Alumnit jaksavat muistella kuinka yliopisto opetti ajattelemaan kriittisesti. Sitten tulee hiljaista.

Olen ruvennut kyseenalaistamaan kuinka pitkään on hyödyllistä opetella ajattelemaan kriittisesti. Jos työelämään sattuu pomppaamaan, siellä viihtymään ja vieläpä menestymään, niin miksi sieltä pitäisi palata yliopistolle? Siksi, koska Suomessa pitää olla maisteri.

“Gradu. Sanoisin, että se on osoitus”, totesi suomalaisen viestintätoimiston korkeasti koulutettu toimitusjohtaja. Toimitusjohtaja puhuu totta. Gradu on osoitus venymisestä. Maisteri on myös hieno titteli. Minustakin tulisi Maisteri-Mattila. Wauh!

Silti ihmetyttää, miksi maisterius on Suomessa niin vallitsevaa. Valtiotieteiden kandidaatti ymmärtää jo melkoisen määrän asioita. Luovat alat elävät asioiden tekemisestä, aallon harjalla pysymisestä ja kiinnostuksesta uusiin ilmiöihin. Näissä yliopiston on vaikea pysyä perässä. Teoriaa tarvitaan tietenkin sopiva annos lisäämään kompetenssia. Sitä pitää oppia ymmärtämään ja hyödyntämään, mutta tähän prosessiin ei tarvita viittä vuotta.

Työelämään siirrytään liian hitaasti. Töissä käyvä opiskelija ei kasvata valtion kassaa toivottavissa määrin, koska hidastuneet opiskelut ahmivat rahaa. En sano, että ”kandina työelämään” pitäisi olla vallitseva käytäntö tai ihanne. Sanon, että on teennäistä pitää sitä huonona vaihtoehtona.

Viestinnän alalla ei pidä olla maisteri. Viestinnän alalla pitää opetella tekemään viestintää. Maailma pitää järjestää sanoilla ja sisällöillä joka päivä uudestaan. Sellaisen työn tekemiseen olisimme sopivia kandidaatteja kandidaatteinakin.


Kirjoittaja ei ole maisteri. Kirjoittaja ei ole edes kandi.