Groteski on vuoden 2015 ainejärjestölehti – näin päätoimitus fiilisteli…

Röyhkeää, rietasta ja ehdottoman relevanttia! Groteskin resepti tuotti jälleen tulosta.

Nimetön-1

Groteski on HYY:n vuoden 2015 ainejärjestölehtikisan voittaja!

Lokakuussa päättyneeseen kilpailuun sai osallistua yhdellä määräaikaan mennessä ilmestyneellä numerolla. Kilpailuun osallistui Groteskin vuoden 2015 toinen numero, jonka teemana oli ysäri.

”Ei saatana”, Saarlotta Virri tiivisti tuoreeltaan päätoimituksen tunnot tunnustuksesta. Virrin lisäksi voittajalehden päätoimittajina olivat Kira Keini, Pauliina Suominen ja Joona Raudaskoski.

Lehden ulkoasusta vastasi graafista suunnittelua Aalto-yliopistossa opiskeleva Viivi Prokofjev.

Groteski on Helsingin yliopiston viestinnän opiskelijoiden ainejärjestö Media ry:n kustantama lehti. Lehden kirjoittajat ovat viestinnän pääaineopiskelijoita.

Päätoimitus on toistaiseksi kieltäytynyt kommentoimasta voittoaan tarkemmin. Syyksi he ovat ilmoittaneet muun muassa työkiireet vuoden parhaan opiskelijalehden kolmannen ja neljännen numeron tuottamisessa. Kolmas numero ilmestyy marraskuun aikana ja sen teemana ovat rajat.

Nyt päätoimitus kuitenkin lupaa ottaa mielellään vastaan haastattelupyynnöt, jotka liittyvät lehden kilpailumenestykseen ja parhaan opiskelijalehden tekemiseen. Ne ja onnentoivotukset voi välittää suoraan päätoimittajille.

12213880_10208422245338117_1398872939_o

Päätoimittaja Saarlotta Virri oli opiskelutiloissa heti voiton selvittyä.

12203953_10207612721537166_1897168633_o

Voitto piristi kuumeen kourissa olevan päätoimittaja Kira Keinin mieltä Madridissa.

12212362_10153697242279844_1356002400_n

 Graafikko Viivi Prokofjev suunnitteli voiton kunniaksi itselleen uuden ilmeen.

12200590_1018642868187867_1803716547_n

Päätoimittaja Joona Raudaskoski istui yksin kotona ja päätti juhlistaa voittoa kuuntelemalla Rammsteinia.

O’ 90’s!

Olkaa hyvät, maailma!

leikit kasvattivat meidät naapuruston lapset

kilpailuyhteiskunnan syleilyyn

kuka pelkää kirkon rottaa?

hitaimmat, pienimmät, kokemattomimmat

olivat häviäjiä

heikoimmat joutuivat rotan suuhun

kymmenen tikkua laudalla

aina oltiin yhden polkaisun päässä

valmiita aloittamaan alusta

liittouduttiin, taktikoitiin, otettiin riskejä

polttopallo

pyörittiin kuin oravat pyörässä

väisteltiin osumia viimeiseen asti

niin tulimme valmiiksi,

me ysärin lapset

En tahdo sokeutua

tahdon vielä

tuhria kasvoni vesiväreillä

puhaltaa bensiininsävyisen saippuakuplan

riemuita onnistuneesta kärrynpyörästä

tanssia kesäsateessa kiharani suoriksi

en anna

aikuisuuden heittää huppua silmilleni

uteliaisuuden hukkua tehokkuuteen

kuka haluaisi kulkea aurattua tietä,

kun voi hypellä sivupoluilla?

Oodi ysärin naiselle

 

permanentti olkoon hiustyylisi

tuulipuku asusteesi

vyölaukku varusteesi

itsenäinen mielesi

oi, sinä ylväs ysärin nainen!

tänään sua ihaillaan


Runot on julkaistu Groteskin 2/2015 Taidonnäyte-palstalla.

Olipa kiusallista!

Olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi, kirjoittaa Emilia Jaakkola.

 

Olen ollut äärimmäisen helposti kiusaantuva ihminen aina teiniajoistani lähtien.

Ensimmäinen kiusallinen muistoni sijoittuu ruokakaupan kassajonoon, kun olin vielä 12-vuotias varhaisteini.  Otin hyllystä käteeni Sultan-paketin, sillä luulin sitä kertakäyttöiseksi suihkuhatuksi. Ennen kuin vieressä seisova äitini ehti korjata erehdykseni, olin jo aloittanut lapselle tyypillisen, rutiininomaisen mangunnan: ”Äiti pliiiiis mä haluun tääään.” Opin kantapään kautta, että aina ei saa mitä haluaa.

Kiusallisissa tilanteissa kohtaamani ongelmat eivät niinkään liity kiusallisuuden fyysisiin ilmenemismuotoihin kuten tärisevään ääneen, änkyttämiseen tai punastumiseen. Noloja hetkiä syntyy, kun totean ääneen jonkin tilanteen olleen kiusallinen. Mikä olisikaan kiusallisempaa, kuin vaivaannuttavan hetken jälkeen huomauttaa, että ”Olipa kiusallista”! Jospa joku ei sitä vielä tajunnut.

Vaikka kiusaannun itsekin hyvin usein, olen erityisen hyvä saamaan muiden olon kiusaantuneeksi – vaikka se tapahtuukin pääosin tahattomasti. Ihmisten kiusaantuminen niin sanotusti vääränlaisissa tilanteissa on joskus äärimmäisen koomista. Olen omaperäisellä käytökselläni onnistunut hämmentämään lähipiirini lisäksi myös muun muassa lääkärin, fysioterapeutin, vakuutusvirkailijan sekä yläasteen opettajan. Lukijoiden myötähäpeää välttääkseni jätän kuitenkin nämä tarinat kertomatta.

Vuosien kuluessa olen tullut sinuiksi kiusaantumisen kanssa, ja hyväksynyt sen osaksi persoonallisuuttani. Kun hermostunut kikatus tulee, sitä on turha yrittää estää. Ainakin voin viihdyttää kanssaeläjiäni koomisilla kohtaamisillani ja nauruntäyteisillä tarinoillani. Elämä on paljon helpompaa (lue: kiusallisempaa) ripauksella itseironiaa.

Yrityssafariviikko Vapa Medialla sai haaveilemaan tulevasta

Kaksi vuotta sitten Median hallituksessa syntyi idea: mitä jos medialaiset voisivat päästä tutustumaan yritysten viestintätyöhön muutenkin kuin excujen kautta? 

Yrityssafari oli syntynyt. 

Yrityssafarissa kourallinen opiskelijoita pääsee tutustumaan viestintätoimiston arkeen käytännössä. Safarien pituus vaihtelee parista päivästä kokonaiseen viikkoon, ja niiden ideana on päästää opiskelijat tutustumaan erilaisiin viestintätoimistoihin ja niiden tiimeihin sekä oppimaan viestintäkonsultin työtä tekemällä itse.

Huikean kokemuksen tarjoamisen lisäksi yrityssafarilla on syvempikin tarkoitus: medialaisten työllistymisen parantaminen. Safareilla pääsee näyttämään kyntensä mahdollisille työnantajille, siellä saa naamansa mieleen ja jalkansa oven väliin. Safarilla pääsee verkostoitumaan oikeasti, ja sieltä saa myös näyttöjä työnhakuun.

Vapa Media

Yrityssafarilaiset Vilja Haapanen (vas.), Juho Härkönen ja Hanna Schneider
Kuva: Maria Moulud

Kun kuulin Vapa Median yrityssafarista ensimmäistä kertaa, innostuin. Kun kuulin siitä lisää ja kävi ilmi, että hakiessa täytyy osata mainostaa itseään kolmen minuutin ajan, kauhistuin. Kun sitten kuulin, että olin onnekkaana tullut valituksi yhdeksi kolmesta safarilaisesta, innostuin ja kauhistuin entistä enemmän. Mietin, mikä tilaisuus edessäni oli: viikko ihan oikeassa oman alan työpaikassa ja vielä sellaisessa, joka todella kiinnostaa!

Päivämme kiireisen sisältötoimiston pyörteissä täyttyivät nopeasti. Vapalaiset oivalsivat heti, että meitä voi hyödyntää: jo maanantaipalaverin aikana kuultiin muutamaan kertaan lause ”Hei mitäs safarilaiset on mieltä, te voisitte tehdä tämän, eikö niin?” Ja mehän teimme.

Saimme ideoida villisti erilaisten asiakastöiden parissa yhdessä ja erikseen. Yhdessä tehtävässä ohjeena oli viedä ajatuksemme presentaatioksi asti. Loppuviikosta seisoimmekin kädet hikisinä asiantuntijoiden edessä PowerPointimme kanssa. Palautteen saimme tyyliin, jolla sitä Vapalla aina annetaan: rehellisesti ja rakentavasti. Ainakin minä poistuin neuvottelupöydän äärestä posket innostuksesta ja uusista oivalluksista hehkuen.

Iloksemme satuimme paikalle juuri oikeaan aikaan: torstaina vietettiin Vapan tupareita ja synttäreitä, joten glamouria ei viikosta puuttunut. Uusissa, tyylikkäissä tiloissa ja vielä Vapan pinssi rintamuksessa oli ikimuistoista bailata. Hauska seura ja juhlahumu tekivät tehtävänsä ja allekirjoittanut viihtyi jatkoille asti.

Viikosta oli uusien asioiden oppimisen lisäksi myös suurta käytännöllistä hyötyä. Kirjoitimme kaikki yhden artikkelin Vapan blogiin ja saimme kukin takataskuumme hyvän juttunäytteen. Saimme myös tutustua kiehtoviin ihmisiin ja keskustella alastamme ammattilaisten kanssa. Nämä keskustelut sekä toimiston päivittäisten rutiinien seuraaminen antoivat aitoa vihiä siitä, millaista työ alallamme voi olla.

Viikko kului tietenkin valtavan nopeasti. Vapan perinteistä perjantaiskumppaa siemaillessani mietin, että voisinpa jäädä. Kun jätin merikorttelin taakseni, mietin jo innoissani tulevaisuutta. Yrityssafari avasi silmäni sille, minkälaisten asioiden parissa haluaisin lopulta tehdä töitä. Ennen kaikkea se kuitenkin herätti minut iloitsemaan etukäteen siitä kaikesta, mistä meillä medialaisilla on lupa ja mahdollisuus haaveilla.

Haluatko mukaan Median seuraavalle yrityssafarille? Pidä silmät auki Media ry:n Facebook-ryhmässä ja sähköpostilistalla!

Älä kerro kesätyöstäsi

Kun medialaiselta kysyy, mitä kuuluu, saa usein vastaukseksi jotain tällaista:

“Menen kesätöihin tähän toimitukseen, sitten teen harjoittelun siinä toimistossa, sitten lähden vaihtoon tuonne ja siinä sivussa pitäisi kai kandi pyöräyttää, hehehe. Juuh, kyllä tässä on hir-ve-ä kiire päällä, kun on niin s**tanan monta rautaa tulessa ja jalka vähän joka oven välissä. Mutta mitä sulle? Mitä duuneja? Aiotko kesällä ihan vain opiskella vai…?”

En halua olla töykeä, mutta tavallaan minua ei kiinnosta. Haluaisin oikeasti tietää, mitä kuuluu. Siis onko heinänuhaa, uusi poiccis tai suunnitelmia viikonlopuksi. Suoraan sanottuna olen vähän loukkaantunut, jos minusta ollaan kiinnostuneita vain potentiaalisena kilpailijana. En tykkää siitä tunteesta, että opiskelijakollegoiden seurassa pitää varoa paljastamasta menestyksensä salaisuutta ja jättää vaikutelma, että nyt menee hyvin ja lujaa. Valitettavan usein minusta tuntuu juuri siltä.

Syytän sekä alaa että tätä aikaa, jossa rakennamme tulevia uriamme. Nuoruus ja kilpailuhenkisyys ovat media-alan ydintä. Mutta kyllä ysärilasten menestystarinat puhuttavat nyt joka puolella. Työnantajatkin pitävät meitä erityislaatuisina, kuten käy ilmi heidän haastatteluistaan sivuilta 18–21.

Ja entäs nämä ysäritoivot: Sivulta 34 alkaen esittelemme viisi 1990-luvulla syntynyttä ihmelasta, jotka ovat jo nyt saaneet aikaan enemmän kuin moni saa koko elämässään. Halusimme heidät Groteskiin, koska lehtien pitää kertoa sankaritarinoita. Ne inspiroivat. Mutta kyllä ne samalla lannistavat, ainakin minua.

Olen kuullut miljoona valitusvirttä siitä, miten tuntuu, että muut medialaiset vain mennä porskuttavat kohti menestystä ja itse junnaa paikoillaan. Olen tuntenut niin itsekin. Häpeän salaa sitä, että olen yksi vuosikurssini vanhimmista. Samalla tiedän, että minulla menee monen mielestä hyvin. Mutta itsesääli ja epävarmuus ovatkin harvoin suhteessa siihen, miten oikeasti menee.

On tietenkin ihan kiva, että meillä on nyt toisemme vertailuryhmänä. Voi arvioida, miten nopeasti voi valmistua, miten yhdistää koulu ja työt, sen sellaista. Voi yrittää imeä oppeja siihen, miten voisi itse yltää samaan kuin joku true menestyjä.

Mutta muutamassa vuodessa sitä valmistuu, ja vertailuryhmä hajoaa. Kymmenen vuoden kuluttua on ihan sama, saiko ensimmäisen työnsä alalta fuksina vai maisterina. Eikä silloin voi haalia kunnioitusta sillä, että on lafkan nuorin työntekijä. Aina on joku, joka on saanut aikaan enemmän ja nuorempana. Aina on joku, jonka vuoksi vähätellä omia saavutuksiaan.

Nyt: lopetetaan tämä itsesääli. Ensinnäkin on raivostuttavaa kuunnella muiden avautumisia omasta muka-luuseriudestaan. Toiseksi itsesääli ei vie meitä minnekään.

Meillä on ympärillämme joukko, joka tietää, millaista on kamppailla niin vaikealla ja kilpailuhenkisellä alalla kuin viestintä. Miksei ottaa siitä joukosta kaikki irti, eikä vain kyräillä kateellisena? Yritän kovasti suhtautua teihin vertaistukena ja tovereina, en uhkana ja kilpailijoina. Tiedän nimittäin, ettette te voi sysätä minua syrjään polultani menestykseen. Jokaisella kun on oma polkunsa kuljettavana.


Kirjoitus on ilmestynyt Groteskin 2/2015 pääkirjoituksena.