Tarpeeksi onnellinen

Arda Yıldırım testasi onnellisuutta kuukauden ajan ja raportoi siitä Groteskille. 

Kun lupautuu testaamaan onnellisuutta kuukauden ajan, on lähtökohtaisena oletuksena se, ettei ole onnellinen.

Kysymys onnellisuudesta on pyörinyt mielessäni usein viimeisten vuosien aikana. Olenko onneton? Miksi 23-vuotias, ja mikäli elokuvia on uskomaan, elämänsä parasta aikaa elävä nuori nainen, jolla on kaikki hyvin, voisi huonosti?

Perheeni muistelee aina aikaa, jolloin nauruni valaisi huoneet ja vapautti energiaa. Olen aina kokenut kaiken hyvin voimakkaasti. Värit, maut, tunteet, äänet. Parhaita ovat ne hetket, kun osuu lämpimään keväiseen valonkajoon, poskia kuumottaa ja selkärankaa pitkin tuntee virtaavan jotain ihmeellistä energiaa. Ne on niitä hetkiä, jolloin muistuttaa joogaretriiteistä palaavia, autuaita ja rauhallisia, itse aurinkoja.

Kun ei muista, milloin näitä hetkiä ja tuota energiaa olisi viimeksi kokenut, on onnettoman leima lyöty otsaan ja olo on syyllinen. Toistaiseksi, kunnes toisin todetaan. Pelkäämme niin voimakkaasti kaiken romahtamista, ettemme uskalla heittäytyä siihen tunteeseen, joka on akuutisti päällämme. Miksi? Näin viestinnän opiskelijana on aina hyvä tuoda esiin median voima. Hukumme ja tukehdumme kaikkeen siihen hyvään oloon, joka muilla on ja tulisi meilläkin olla, ettemme huomaa olevamme onnellisia jo valmiiksi. Maksamme itsemme kipeiksi terapiasta, maitohappobakteereista ja pakastekuivatuista marjoista. Toisaalta, mikäli rahan arvoisilla kokemuksilla ja tuotteilla saa olonsa edes hetkeksi paremmaksi, onko se harhaa ja todellisuuden pakoilua? Lumevaikutus saattaa olla lumetta jollakin olemisen tasolla. Jotain kohtaa se meissä kuitenkin aina koskettaa.

Yhtenä päivänä havahduin ajatukseen, josta olin unelmoinut tietämättäni jo kuukausia. Eläke. Kerroin kavereilleni tämänhetkisestä suurimmasta unelmastani: petankkiseurasta, siitä omasta lounaskuppilasta, seuramatkoista ja ylipäätään leppoisuudesta. En ilmeisesti ollut yksin ajatusteni kanssa. Toisaalta taantuma päiväkotiaikaan ei olisi huono sekään. Vanhat Nalle Puhit ja Uppo Nallet olen katsonut itkien tyynyni märäksi. Tähänkö ollaan nyt tultu? Opiskelijat elävät niin stressaavaa ja hektistä elämää, että haluaisivat jutustella tuntikausia uimahallien saunoissa lapsenlapsista, säästä ja käytännössä odottaa kuolemaa (tai vasta vuoroisesti pyöriä kakkavaipoissa kokohaalarissa).

On 31.1. ja elämäni onnellisin kuukauteni on alkamassa huomenna. Yläkerrassa imuroidaan viereisen kirkon kellojen tahtiin, niin kuin aina sunnuntai-aamuisin. Makkarin puolella nukutaan eilisiä juhlintoja pois ja nähdään luultavasti korkealentoisia unia. Illalla on firman pikkujoulut ja sitä ennen DocPoint-näytös. Kaikki on hyvin.

Istun keittiössä, aamupala on syöty ja mielessäni pyörii äsken katsomani Wille Hyvösen dokumentin Onnelliset tapahtumat. Hyvösen puoliso Siiri lähti Lontooseen opiskelemaan, ja näin romuttui elämäänsä tyytyväisen Willen psyyke. Pieni särö arjessa, ja tietenkin rakkaan muutto, saivat Willen etsimään onnellisuutta. En nyt halua paljastaa dokumentin sanomaa, vaan kannustankin teitä kaikkia katsomaan sen.

Dokumentin pohjalta annankin koekuukaudellani uuden suunnan. En aio kokeilla olla onnellinen sellaisena, kuin koko muu maailma sen antaa ymmärtää. En aio osallistua hyvinvointikursseille tai tehdä elämäntaparemonttia tulokset ja täyspuhdistus mielessäni. Hyväksyn sen hetkisen tunnetilani sitä sen enempää analysoimatta ja annan itselleni armoa. Mikäli itkettää, itken. Tarvitseeko aina olla onnellinen?

Viikko 1 – Armoa

Monet asiat, joista olisin ennen tätä haastetta ahdistunut, olen saanut kukistetuksi hetken rauhoittumisella. Olen huomannut, kuinka rakennan päässäni valmiita suunnitelmia, niistä edes muille kertomatta. Odottaessaan paljon sitä tulee myös usein pettyneeksi. Kun avaa suunsa ja kertoo unelmistaan ja suunnitelmistaan, pääsee paljon helpommalla.

Ensimmäisen viikon aikana huomasin olevani itselleni paljon armollisempi. Tunsin oloni tasapainoisemmaksi ja levollisemmaksi. Kutsutaanko tätä nyt sitten itsevarmuudeksi? Olen aina kokenut olevani itsevarma. Tietenkin meissä kaikissa on niitä puolia ja ominaisuuksia, joista emme ole tulenkestävän varmoja. Nyt olen kuitenkin tuntenut päätösteni merkityksellisyyden, ainakin minulle itselleni. Teen päätöksen, ja seison sen takana. Helposti voisin jonkun toisen mielipiteen varjolla kokea omista päätöksistäni huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä. Se on kuitenkin mennyttä.

En voi kuitenkaan olla miettimättä tätä kirjoittaessani aiheeni triviaalisuutta ja vähäistä merkityksellisyyttä. Ketä kiinnostaa onneni? Tyydyn kuitenkin rauhoittelemaan itseäni dokumentin teon ykkös-säännöllä: omakohtaisuus. Konkretia saa ihmiset ajattelemaan myös omaa elämäänsä. Uskon, että kaikki pohtivat enemmän tai vähemmän samoja asioita.

Julistin ennen koeaikaani hyväksyväni ”sen hetkisen tunnetilani sitä sen enempää analysoimatta”. Olen tuntenutkin onnistuneeni siinä, mutta mitä enemmän annoin mieleni vain olla, sitä enemmän se lähti vaeltelemaan pilvissä keksien kaikenlaisia syy-seuraus –suhteita. Mitä vähemmän tein tietoista ajatustyötä, sitä enemmän huomasin ajattelevani ja pohtivani. Kiinnostavaa.

Viikko 2 – Kyyneleet

Ensimmäinen viikko meni pohtiessa omia päätöksiä ja mielenmaisemaa. Henkiset harjoitukseni ovat selkeästi kantaneet hedelmää. Olen jo kauan kärsinyt, ja toisaalta nauttinut, aikaisista herätyksistä. Menin nukkumaan milloin tahansa, olen herännyt päivittäin kuuden ja seitsemän välillä. Nyt olen onnekseni saanut huomata yöunieni pidentyneen tunnilla! Tämä voi kuulostaa pieneltä ilonaiheelta, mutta se yksi tunti on saanut pääni huomattavan paljon levollisemmaksi. Muistan herätessäni pitkästä aikaa kaikki uneni pienine juonenkäänteineen. Olin jo unohtanut, kuinka ihanaa on aamulla päivitellä unissa esiintyvien henkilöiden esiintymistä. Kuinka ihmeessä jouduin maalaismarkkinoille myymään pölyhuiskia ala-asteen musiikinopettajani kanssa?

Ajattelin käyttää tätä koejaksoa ajatellen siskoltani joululahjaksi saamani joogakäynnin. Vaikka aioin olla kokeilematta niitä perinteisiä keinoja, joilla ihmiset nykyään tavoittelevat mielenrauhaa (joka minulle tarkoittaa onnellisuutta), päätin antaa hot joogalle mahdollisuuden. Kaiken sen hikoilun ja puuhkutuksen keskeltä en valitettavasti löytänyt

nirvanaa. Haastoin toki itseni ja venyin varmaan viisi senttiä enemmän lattiaa kohti, mutta olo ei ollut yhtä autuas, kuin viime viikon pohdintojen jälkeen.

Postiluukusta kolahti tällä viikolla myös ikävä kirje. Entinen minä olisi luultavasti märehtinyt ja käsitellyt sitä pitkään ja hartaasti. Nyt huomasin pystyväni itkemään itkut ja katsomaan asian positiivisia vaikutuksia. Tässä tilanteessa ne olivat kylläkin melko minimaalisia.

Kun tilanne vaatii kylmiä hermoja ja rationaalisuutta, on melodramaattisuus onnellisuuden kannalta heivattava hetkeksi hattulaatikkoon. Tulevaisuutta ajatellen se on toki peiteltävä pumpuliin ja suihkutettava naftaliinilla. Kun seuraavan kerran on käyttöä nostalgian täyteisille ja puhdistaville kyynelille, voi sen taas kaivaa esiin.

Jälkipyykki

Onnen tavoittelu on kovin täyspäivästä työtä. Sitä miettii joka negatiivisen ajatuksen kohdalla sen triviaalisuutta ja suurempaa kuvaa. Keskustellessani läheisteni kanssa siitä, mitä onni heille merkitsee, on moni ollut sitä mieltä, ettei voidessaan hetkellisesti huonosti voi tuntea samanaikaisesti olevansa onnellinen.

Olen ymmärtänyt, kuinka onni ja onnellisuus eivät minulle itselleni ole jatkuvaa hyvää oloa. Se on jokin kantava voima. Se on kenties rakkautta ja luottoa siihen, että minusta välitetään ja tunnen itseni, heikkouksineenkin. Olen aina nauttinut perheeni ja rakkaitteni kanssa vietetystä ajasta. Nyt kuitenkin näen näiden suhteiden suuremman merkityksen. Tieto siitä, että olen osa jotain yhteisöä, perhettä, antaa jo onnellisuudelle hyvän lähtökohdan.

Sivistynyt kirjoittaa yksinkertaisesti

Haluaisitko, että epiteettisi olisi prematuuri?

Vaikka et olisi ymmärtänyt edellistä virkettä, ei ole syytä huolestua. Kirjoitin sen selailemalla teosta Suuri sivistyssanakirja (2000, WSOY). Suomeksi sama kuuluisi suurin piirtein näin: Haluaisitko, että sinua kutsuttaisiin kunnianimellä varhaiskypsä?

Sivistyksellä ja kielellä on erottamaton yhteys. Ei ihme, että sivistystä yritetään osoittaa teksteissä juuri sanavalinnoilla tai hienoilla kielellisillä rakenteilla.

Ajattelin teini-iässä, että kirjoitetussa tekstissä jokaisen lauseen ja sanavalinnan tarkoitus on osoittaa omaa ylivertaista sivistystä, nokkeluutta ja kykyä viitata mitä erikoisimpiin kulttuurituotteisiin. Monien ikätovereitteni tapaan yritin olla älyllisesti prematuuri.

Ensimmäisenä huomasin, ettei sivistykseni ollut mitenkään ylivertainen. Sitten ymmärsin, etten ollut kovin nokkela. Kolmantena tajusin, etten tuntenut kummoisesti mitään keskeistä kulttuurin osa-aluetta. Lopulta tuli kovin isku: kukaan muu ei ollut missään vaiheessa pitänyt kikkailuyrityksiäni hienoina. Kirjoittamani tekstit olivat yksinkertaisesti vaikeaselkoisia, ärsyttäviä ja hankalasti luettavia. Se siitä kypsyydestä.

Nykyään jätän vaikeasti kirjoitetun ja kikkailevan tekstin lukemisen kesken saman tien. Tekstejä tulvii vastaan niin paljon, että huonoa sisältöä kannattaa lukea vain pakon edessä.

Viestinnän ammattilainen on aina palveluammatissa. Kaikkien kirjoittajien tavoitteena on jakaa tietoa vaikeasta ja monimutkaisesta todellisuudesta mahdollisimman ymmärrettävällä tavalla. Kohdeyleisöt ovat yleensä kiireisiä ja laatutietoisia. Siksi tekstistä on purettava kaikki mahdolliset ymmärtämisen esteet.

Vaikeita asioita ei tarvitse yksinkertaistaa, vaan avata ymmärrettäviksi lukijalle. Vaikean asian voi esittää helpolla kielellä ja auttaa lukijaa ymmärtämään, vaikka ajatuksen sisäistäminen vaatisikin pidemmän pureskelun. Hyviä apuvälineitä ovat käytännölliset esimerkit tai pienet kertomukset eli skenaariot.

Valitettavasti törmään jatkuvasti teksteihin, jotka noudattavat “vaikeampi on sivistyneempi” -logiikkaa. Vaikeita erikoisalatermejä vilisee kolumneissa, taloutta ja tekniikkaa käsittelevissä uutisissa ja mainoksissa. Miksi energian syöttötariffi vaikeuttaa uusiutuvan energian vallankumousta? Mitä hyötyä saan, jos ostamassani tietokoneessa onkin i7-3770K sen sijaan, että siinä olisi Core i5-3570K? En ymmärrä, enkä viitsi aina hakea verkosta vastausta. Vielä pahempaa on, että yksinkertainen ajatus halutaan pukea vaikeaan muotoon. Tekstin kirjoittaja näyttää olettavan, että vaikean tekstin pureskelu tuottaa lukijalle onnistumisen iloa.

Väitän, että ei tuota. Kun monimutkaisen ja huonon ilmaisun taakse piilotettu yksinkertainen ja laimea ajatus paljastuu, lukija tuntee itsensä huijatuksi. Kirjoittaja on huijannut lukijan hukkaamaan kallisarvoista aikaansa. Se on kirjoittajalle yhtä noloa kuin kiinnijääminen valehtelusta valtiovarainministerille. Vastaavasti helpon kielen avulla vaikean ajatuksen äärelle johdattamista voidaan pitää ansiokkaana tekona.

Ihmisellä, joka pitää vaikeaa ilmaisuaan sivistyksen merkkinä, on valitettavasti sisäinen puolustusmekanismi kritiikkiä vastaan. Kirjoittaja saattaa pitää kriitikin esittäjää laiskana, sivistymättömänä ja moukkana, joka ei ymmärrä sanataidetta. Sanataide ja nokkeluus eivät kuitenkaan ole sama asia kuin erikoisilla sanoilla, pikkunokkelilla kulttuuriviittauksilla ja ultravaikeilla lauseilla runkkaaminen.

On parempia keinoja osoittaa sivistystä. Paras on selittää vaikeita asioita ymmärrettävästi. Tämän tiivisti erinomaisesti tutkijoille viestintäkoulutusta antavan Skolarin joulukalenteripäivitys Facebookissa. Se sopii hyvin motoksi tai tunnuslauseeksi henkilölle, joka haluaa epiteetikseen sanan ”sivistynyt”: ”Selkeä kirjoittaminen kielii selkeästä ajattelusta.”

Riittävän hyvä

Iltalehti ilmoitti syyskuussa siirtävänsä kuvaamista valokuvaajilta toimittajilleen. Tulevaisuudessa lehti odottaa toimittajilta juttujen kirjoittamisen ohella myös kuvaamista. Ulkopuolisten kuvaajien palkkaamisen sijaan IL-Median journalisteille hankittiinkin uudet kamerat.

Kuvauksesta säästäminen ei ole uusi juttu. Jo vuosia sanoma- ja iltapäivälehdet ovat hyödyntäneet juttujen yhteydessä lukijoiden lähettämiä kuvia, usein naurettavan halpaan hintaan. Useimmiten kuvat ovat suttuisia kännykkäotoksia, joista on suunnitelmallisuus ja esteettisyys kaukana. Amatöörikuvaajien tuotosten laatu ei ole kuitenkaan aina väistämättä ala-arvoinen. Jos välineet ovat oikeat ja kuvasta tulee laadukas, onko väliä, että se ei ole ammattilaisen ottama? Iltalehteen ostettiin järjestelmäkamerat, ja uusimmilla älypuhelimilla kuvien laatu on yllättävän tai ainakin riittävän hyvä. Parhaimmillaan lukijoiden kuvista voi välittyä jotain, jota tarkkaan sommitellusta ammattikuvasta ei: välittömyys ja läsnäolo. Tunne siitä, että minäkin olisin voinut olla paikan päällä.

Vuoden viimeisessä Groteskissa liitymme kännykkäkuvien trendiin. Nyt ei kuitenkaan puhuta rahasta, jota opiskelijalehdellä ei muutenkaan ole tekijöilleen tarjota. Ajan puute on yksi syy – vuosi lähenee häviävän nopeasti loppuaan, deadlinet hengittävät niskaan ja kuvaajien ja kirjoittajien aikataulujen yhteensovittaminen on usein suuren vaivan takana. Ei ihme, että samat ongelmat tulevat vastaan päivittäin ilmestyvässä lehdessä.

Elämä helpottuu, kun toimittaja voi jutun valmistelun lomassa kaivaa iPhonen taskustaan ja itse räpsäistä kohteesta pari(kymmentä) kuvaa. Vielä helpompaa on pistää haastateltava ottamaan itsestään selfie: Ketä muka ei kiinnosta nähdä viestintä- ja liikenneministeri Anne Bernerin itsestään ottamaa kännykkäkuvaa? Jos lopputulos ei riittävästi miellytä silmää, apuun rientävät filtterit, nuo digitaalisen esteetikon parhaat ystävät.

Tärkein motiivimme puhelimella otettujen kuvien käyttöön on vuoden viimeisen lehden teema, paska. Groteski 4/2015 ei hienostele, pyri parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen tai viilaa pilkkua. Elämme monessa mielessä paskoja aikoja, on siis syytä puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tätä numeroa varten olemme muun muassa koonneet listan paskoista asioista ja istuneet lokakuskin kyydissä Vihdin pikkuteillä.

Paskasti menee myös omalla alallamme. Printin hidas ja tuskainen kuolema on osaltaan ajanut media-alan tilanteeseen, jossa YT-neuvottelut ja irtisanomiset ovat arkipäivää. Kysyimme neljältä YT-neuvotteluissa työntekijöitä edustaneelta pääluottamusmieheltä, miltä media-alan tulevaisuus näyttää heidän silmissään.

Jos näkymät tuntuvat ahdistavilta, ei syytä huoleen: on meillä toivoakin, jos haastattelemiamme printin tekijöitä on uskominen. Tyypit saivat internetistä tarpeekseen ja päättivät keskittyä nimenomaan printtiin. Ympyrä sulkeutuu.

Vaikka olet vasta lehden alussa, rakas lukija, on jo näillä ensimmäisillä sivuilla lopetettava eräs aikakausi. Groteskin vuosi on ollut kiireinen, kipinöivä, innostava, stressaava, yllättävä ja arvaamaton, mutta ennen kaikkea täynnä intohimoa tätä juttua kohtaan. Itkupotkuraivarit ja moneen kertaan ohitetut deadlinet ovat unohtuneet sillä sekunnilla, kun juuri painosta tullut lehti on tuoreena kädessä. Kiitos hienosta vuodesta kuuluu kaikille lehden tekoon osallistuneille, mutta erityisen kiitollinen olen kanssapäätoimittajilleni ja graafikollemme. Olen useaan otteeseen hämmästellyt, kuinka ammattimaista ja lahjakasta porukkaa ympärilläni on. Mikä tuuri onkaan käynyt, että olen saanut tehdä juuri tätä lehteä juuri näiden tyyppien kanssa.

Vaikka viimeisen lehden idea on mikä on, voin vakuuttaa, että kokonaisuudessaan Groteskin vuosi on ollut paljon monipuolisempi. Sen tiivistävät loistavasti vuosikertamme neljä teemaa:

Groteski 2015 – kiusallisen rajoittunutta ysäripaskaa.


Kirjoitus on vuoden 2015 viimeisen numeron pääkirjoitus.

 

En ymmärrä, siis olen

Mitä jos se olisikin taide, joka valvottaisi? kysyy Arda Yildirim.

Kävin katsomassa Kristian Smedsin ohjaaman Tabun. Itkin ja liikutuin. Ajatukseni harhailivat Veljeni Leijonamielen kirsikkapuiden täyteisessä Nangijalassa, Kalevalan Tuonelassa sekä kuoleman kauneudessa. Tunsin kuoleman ihollani enkä pelännyt. En ollut koskaan nähnyt pimeyttä sillä lailla, kuin näin Kansallisteatterissa 8. marraskuuta.

Meitä oli seitsemän. Silti tuntui, että olin meistä ainoa, joka lähti esityksestä kotiin mieli täynnä kysymyksiä. Monet näyttivät pikemminkin ahdistuneilta ja turhautuneilta itseensä.

”Siis oonko muka jotenkin tyhmä?”

”Eihän tosta jäänyt mitään mieleen!”

”Visuaalisesti joo nättii, mut mitä muuta? Asioitahan vaan heiteltiin eikä yhtään selitelty!”

Kristian Smedsin ohjaama sekä Seela Sellan ja Pekka Kuusiston tähdittämä Tabu käsittelee Timo K. Mukan samannimisen teoksen pohjalta usein, kulttuurista riippumatta, tabuna pidettyä uskontoa ja kuolemaa. Teos on kuin sinfonia eriluonteisine osineen. Se palaa aina päämotiiviin tunnistettavan, katsojassa ilmenevän tunteen muodossa. Smeds on tapansa mukaan hyödyntänyt valojen ja äänien potentiaalista energiaa ja voimaa sekä heittää paljon kysymysmerkkejä ilmaan. Hän luottaa katsojan omaan arvostelukykyyn ja siihen, että kaikilla on jonkinlainen suhde uskontoon, tai ainakin mielipide siitä.

Onko meille tuputettu liikaa taiteen virtaviivaisuutta? Emme tunnu osaavan purkaa taidetta osiin, emmekä välttämättä haluakaan. Aristotelinen alku, keskikohta, kliimaksi ja loppu -tarinankerronta on yhä vallitseva. Voimme tästä kiittää myös Hollywoodin ah niin ennalta-arvattavia kassamenestyksiä.

Se, ettei lähde teatterinäytöksestä, tanssiesityksestä tai taidegalleriasta ongelman kohdanneena ja sen käsitelleenä, on kuin saisi yksiosaisen lelun kindermunasta. Olemme tottuneita saamaan vastauksen heti, ilman prosessointia. Ja mikäli tie valaistumiseen on pitkä, on sen kuitenkin oltava maksimissaan esityksen kestoinen.

Väitän, että suurin osa ihmisistä pakenee vieläkin taiteen pariin rentoutuakseen ja nollatakseen. Kaikki ajatustyötä vaativat projektit ja ryhmätyöt heitetään hetkeksi ikuisuuslimboon, ja pimeään saliin mennään vuodattamaan kitkuiset kyyneleet tai nauramaan suut kipeäksi. Emme kaipaa hämmennystä taiteen parissa.

Mitä jos se olisikin taide, joka valvottaisi? Mitä jos ärsyyntyisit kynsinauhojen repimiseen asti monitulkintaisesta elokuvan lopusta? Mitä jos kokisit äärimmäistä euforiaa ratkaistuasi vihdoinkin kryptisen henkilöhahmon motiivin?

Taiteen jaotteleminen korkeaan ja matalaan kulttuuriin on jo kaikille tuttu ja fossiloitunut keskustelunaihe. Viime aikoina on kuitenkin puhuttu paljon esimerkiksi televisioviihteen äärimmäisyyksien vahvistumisesta. Maksulliset viihdekanavat suoltavat monimutkaisia ja tarinallisesti mielenkiintoisia ”laatudraamoja” sekä ajankohtaisia dokumentteja. Kansallisilla kanavilla tulee parhaimpaan katseluaikaan valehtelematta vuorotellen B-julkkisten kädetöntä kokkausta sekä itsestään liikoja luulevien, kävelevien botox-mainoksien vuodatusta rumista ihmisistä. Kuitenkin on myönnettävä, Kolmatta naista siteeraten: “Valehtelisin jos väittäisin, ettei se kiinnosta mua ollenkaan.”

Nykyään yhä usempi rehellisesti myöntää katsovansa tätä vielä kymmenen vuotta sitten roskaksi miellettyä tv-tuotantoa. Vaikka moni niin haluaisikin väittää, paskaa taidetta ei ole olemassa. Niin kauan, kuin jokin ärsyttää, lamaannuttaa tai ihastuttaa, on sillä tarkoituksensa ja paikkansa tässä maailmassa.

Kuukausi vegaanina – osa 2

Saana Lehtinen osallistui tammikuun vegaanihaasteeseen ja raportoi siitä Groteskille.

Ensimmäiset kaksi vegaaniviikkoani kuluivat hämmästellessä pahoja makuja ja ikävöidessä suklaata ja maitokahvia.

Neljään viikkoon on mahtunut monenlaista ajatusmyrskyä. Olen yhä sitä mieltä, että vegaanina on aika vaikeaa, enkä koe valintaa täysin omakseni. Pahanmakuisen aamukahvin kanssa olisi huomattavasti helpompi elää, jos uskoisin vakaasti vegaaniuteen.

Siitäkin huolimatta, että olen narissut koko tammikuun lähinnä pahasta ruoasta, kaikkein eniten minua on ahdistanut asia, jota en osaa muotoilla muuksi kuin vegaanin identiteetiksi. Vaikka uskon tekeväni valinnallani hyvää, tunnen samalla liikkuvani hämärällä, aatteellisesti värittyneellä alueella. Olen sitä mieltä, että maapallon sietokyvyn rajallisuuden takia kaikkien tulisi syödä kasvispainotteisesti, mutta nyt tunnen soluttautuneeni lahkoon. Ahkerasti seuraamieni Facebookin vegaaniryhmien ja vegaanien kanssa käymieni keskustelujen kautta minulle on avautunut vakava ja jyrkkä uskonnon kaltainen maailma, jossa kaikenlainen kyseenalaistaminen on syntiä.

Monia vegaanikeskusteluja sosiaalisessa mediassa seuratessani mieleni on tehnyt syödä tehotuotettua lihaa ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen ihan piruuttani, niin kiukkuiseksi ne ovat minut saaneet. Facebookin vegaaniryhmissä aikuiset ihmiset parjaavat vegaaniruokavaliosta luopuneita tai aatetta kritisoivia väittelytyylillä, joka on tuttu lähinnä ala-asteelta. Otetta ruokavaliosta ei saisi löysätä edes vakavien terveysongelmien edessä ja jokainen kurinalaiselta tieltä hairahtava on itsekäs idiootti. Ymmärrän inhimillisen tarpeen tuntea yhteenkuuluvuutta ja myös jossain määrin vahvistaa omaa maailmankuvaa, mutta aggressiivinen me vastaan muut –vastakkainasettelu hämmentää minua.

Jokaiseen aatteeseen mahtuu ääriajattelijoita. Siinä missä radikaalifeminismi leimaa feminismiä paikoitellen niin rajusti, ettei moni tasa-arvon kannattaja suostu kutsumaan itseään feministiksi, kiihkoilijavegaanit tekevät veganismista luotaantyötävän omalla ylemmyydentuntoisuudellaan. Maailman ongelmat tuskin ratkeavat näköalattomuudella ja raivolla toisin valinneita kohtaan.

Viikko 3: Kaksikymmentä avokadoa

DSC_3919

Mitä pidemmälle tammikuu on edennyt, sitä harvemmin minun on tehnyt mieli vetää kaupassa itkupotkuraivareita. Painajaismaiset unet lempiruoistanikin ovat harventuneet.

Kun joululomani loppui, aikaa ruoan miettimiselle on jäänyt aiempaa vähemmän. Vaikka olen halunnut unohtaa ruokavalioni vaikeuden, on se silti väkisin tunkeutunut arkeeni esimerkiksi Unicafen ruokalistoja selatessa ja kiireisillä välipalanhakureissuilla. En tiedä, onko kyse lopulta vaikeudesta vai pelkästään rutiinien murtamisen sietämättömyydestä. Jos normaalisti juoksen eväitä ostaessani salamana jugurttiosastolle ja sitten suklaapatukkavalikoiman äärelle, vegaanina joudun ensin kartoittamaan, mitä ylipäänsä saan syödä ja pitkän pohdinnan jälkeen viemään kassalle jotain niinkin hohdokasta kuin banaanin.

Tällä viikolla olen hullaantunut avokadoihin. Laskin syöneeni niitä viikon sisällä kaksikymmentä. Katkaistakseni avokadokierteeni päätin syödä ensimmäisen vegaanisen ravintola-annokseni. Muun muassa falafelilla, hummuksella ja salaatilla täytetty pitaleipä oli hyvää, mutta viimeistään tässä vaiheessa tajusin saaneeni yliannostuksen hummuksesta, jota olen tunkenut joka ruokaani. Avokadojen syömiselle sen sijaan ei vieläkään näy loppua.

Viikko 4: Ote irtoaa

Minulla on yleensä loistava itsekuri. Tammikuun ensimmäisenä päivänä minulla ei ollut epäilystäkään siitä, ettenkö jaksaisi rämpiä vegaanihaastetta läpi hairahtamatta. Maanantaina sattui kuitenkin isommanpuoleinen repsahdus. Mietin jopa hetken, kehtaisinko kirjoittaa luuseroinnistani. Koska olen tavallinen erehtyväinen ihminen, aion olla rehellinen.

Olin sopinut vegaanikaverini kanssa tapaamisen sushibuffettiin. Vegaanikaverini ilmoitti kuitenkin hämmentävästi, ettei aikoisi olla kyseisenä iltana vegaani. Viimeistään buffetpöytää silmäillessäni tajusin, että juuri opiskelijabudjettiini nähden ihan tarpeeksi köyhtyneenä en todellakaan aikoisi tyytyä ravintolan tarjoilemaan yhteen ainoaan vegaaniseen sushivaihtoehtoon. Huonoja selityksiä, tiedän.  Aloin täyttää lautastani raa’alla kalalla. Hullunkiilto silmissäni, uskoisin.

Sushi oli keskinkertaista, eikä aiheuttaunut mitään erityisiä onnentunteita. Nälkä kyllä lähti, mutta oma heikkous viilsi sydäntä. Seuraavana aamuna maailma rankaisi minua silmätulehduksella. Siitä hetkestä lähtien olen ollut vakuuttunut karman lain olemassaolosta. Epäonnistumisestani huolimatta kaadoin aamiaismuroihini ylväästi kauramaitoa, vaikka samalla jokin pääni sisällä huusi, että peli oli jo menetetty.

Viimeistä kertaa vegaaniruokaostoksia lähikaupassa tehdessäni olo oli euforinen. Päätin antaa vegaaniudelle vielä yhden mahdollisuuden ja testata minulle uutta kauramaitovaihtoehtoa, joka osoittautui hirveimmäksi tähän mennessä maistamakseni nestemäiseksi asiaksi. Jos haluaisin katkaista välit ystävään, tekisin sen ehdottomasti kyseistä juomaa tarjoilemalla.

Vanhoihin tuttuihin rutiineihin palaaminen tuntuu toisaalta turvalliselta, mutta myös oudolta. Juuri kun olen huomaamattani alkanut tottua vegaaniruokaan, joudun taas opettelemaan uuden ruokavalion. En enää tiedä, mistä puhua ystävien kanssa, kun koko tammikuu on kulunut vegaanihaasteesta vaahdotessa.

Haasteen viimeisenä iltana en julistanut lähteneeni elämänmuutoksen tielle, vaan latasin ostoskorini täyteen riistoa – siis Fazerin sinistä, täysmaitoa ja maustamatonta jogurttia. Kaikista meistä ei ole vegaaneiksi.