Haloo, toimiiko pilarit?

Lapsuudessa parasta viihdettä tarjosivat pilat, jäynät, jekut ja pränkit – timanttisimpina tietysti pilapuhelut. Mikään ei aiheuttanut hyysteerisempää naurua kuin hassunhauska pilapuhelu yrityksen päivystävään puhelimeen tai kiusallinen soitto kaverin ala-asteihastukselle. Miten on nyt?

#veksikolainenvuunimakkara #brassvax #halootoimiikopilarit #kiusallista

TEKSTI Ainomaija Mikola ja Lotta Kivelä KUVITUS Lumi Hartikainen

ON AIKA TESTATA, elääkö pilapuheluiden huumori edelleen, vai jääkö käteen vain nolojen kysymysten kaikuja ja laimeita keskusteluja. Somen aikakaudella on matalampi kynnys raivota kommenttikentissä tai jakaa belfieitä kuin soittaa vanhalla kunnon puhelimella. Päätämme silti uhkarohkeasti hylätä sähköpostit, tekstiviestit ja deeämmät. On aika pirautella ja päivittää lapsuuden klassikot.

Pilapuheluiden konsepti on hyvin yksinkertainen: valitse numero, soita, pilaile vastaajan kustannuksella, naura tai häpeä.

LÄHDEMME LIIKKEELLE KLASSISELLA en-pääse-huomenna-töihin-vaikka-oikeasti-en-ole-teillä-töissä -puhelulla. Soitto kohdistuu suuren pikaruokaketjun pisteeseen Helsingin keskustassa. Haluamme testata, hämmentyykö vastaaja soittomme kiusallisesta syystä, ja tunteeko pikaruokaketju kaikki työntekijänsä.

Moi! Tässä on Janna. Mä alotin teillä viime viikolla harjottelijana, mutta nyt on pakko ilmottaa, että en pääse huomenna töihin. Sain nimittäin just tosi hyvään paikkaan peruutusajan brassivahaukseen ja siis mun on pakko ottaa se kun oon lähössä ens viikolla rantalomalle niin pakko saada paikat kuntoon.

Joo joo, on oikee numero, alotin just tossa viime viikolla. Voin toki kattoo jos ehin sen jälkeen, mutta voi olla että on myös paikat aika herkkänä niin ei oo ehkä ihan hirveen mukava tulla töihin… tiiätkö.

Emme onnistu pilailemaan vastaajan kustannuksella. Brassivahauksen mainitseminen ei saa miesoletetun ääntä värähtämäänkään. Toisesta päästä vakuutetaan, että numero on varmasti väärä – Janna-nimistä harjoittelijaa ei heiltä löydy. Työntekijät tunnetaan hyvin suuressakin yrityksessä, eikä mikään hetkauta järkähtämätöntä organisatorisen ketjun jäsentä, koska “oon vaan töissä täällä”.

Blääh.

SEURAAVA HUONON HUUMORIN uhri on kantakaupungin klassikkopizzeria. Facebookin kierrätysryhmistä inspiroituneina päätämme heittäytyä mahdollisimman vaikeiksi asiakkaiksi ja udella kaikkia mahdollisia lisäkysymyksiä.

Moi! Haluisin tilata yhden tollasen Green River -pizzan. Mulla ois vaan ihan pari kyssäriä.

Löytyykö gluteeniton pohja? Totta kai.  Onhan paprikat keltasia? Valitettavasti vihreitä, mutta tosi hyviä.  Oliivit kalamatoja? Hahah, nyt en kyllä voi sanoa varmaksi.  Entä sienet, onko mistä kerätty nyt sesongin aikana? Pahoittelut, ei ole tuoreita mutta hyviä purkkisieniä.  Siis ei kai tässä Green Riverissä vaan oo tomaattia?? Kato siis mä en voi todellakaan syödä sitä. Voidaan laittaa ilman, ei ole ongelma.

Kiitos paljon, mutta en taidakaan haluta tänään pizzaa. Selvä, ei mitään. Ensi kertaan!

Puhelusta jää lähinnä omituinen ja huono fiilis. Oli epäreilua käyttää toisen työaikaa turhaan. Miten kaikki toiveet onnistuivat? Tämän oli tarkoitus olla pilaa, ei ystävällisyydellä pelaamista.

 

PORTHANIAN LISTALLA KOMEILEE testipäivänä klassikkoannos meksikolainen uunimakkara, josta tahtoisimme päivitetyn, vegaanisen version eli vuunimakkaran vönerin, vuuston ja vihiksen rinnalle. Soitamme Porthanian Unicafeseen, josta vastataan heti pahimman lounaruuhkankin aikana.

Unicafe Porthania, Päivi puhelimessa.

Moi! Huomasin, että tänään on taas uunimakkaraa tarjolla. Se on aina ollu mun lemppari, mutta mietin saisko sitä mistään vegaanisena? Ai muusia vai sitä makkaraa? Ihan sitä makkaraa siis! Ei kyllä… Se olis hyvä lisäys ruokalistalle, se olis niinkun veksikolainen vuunimakkara.

Saamme Päivistä ulos naurahduksen. Joo ei kyllä löydy meksikolaista uunimakkaraa vegaanisena. Yritämme vielä kulttuuriargumenttia.

Kun sehän on olennainen osa tätä meksikolaista kulttuuria, tällanen perinneruoka, niin sehän olis ihan mahtavaa jos sitä olis vegaanisena myös, ja kun eihän siinä sitä sikaa nyt niin paljon ole…

Tässä vaiheessa yltiöystävälliseltä Päiviltäkin alkaa hermo loppua.

Joo kuule nyt kannattaa laittaa tuonne meidän sivustoille toive, me ei kato näitä täällä päätetä.

Klassinen verhoutuminen byrokratiaan ja vastuun siirtäminen auttavaisella asenteella. Vaikka puhelun ilmapiiri oli mukava, on tunnelma nyt kumman pettynyt ja tyhjän häpeilevä. Ihan tyhmä pila.

 

VIIMEISEKSI TUKEUDUMME VIELÄ perinteiseen pilaan eli sukunimillä leikittelyyn. Kuten ala-asteellakin, toimittaja tekeytyy Kertuksi, jonka unelmana on tulla Kerttu Lepäksi. Kuka muka ei haluaisi kirjettä, jossa lukee “Leppä, Kerttu”?

Kaikista maailman Lepistä valitsemme Karit ja alamme käydä numeroita läpi.

Tuut tuut. Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Tuut tuut. Puhelu ohjautui vastaajaan, jätä viesti äänimerkin jälkeen. Karit eivät uskalla vastata.

Monen vastaamattoman puhelun ja muutaman ikämiesoletetun naimisissa olevan Karin jälkeen olo on melko lohduton. Puhelut ovat kyllä aiheuttaneet erilaisia reaktioita, kuten varautuneisuutta ja hilpeyttä. Tulemme siihen tulokseen, että kaikki olemassa olevat Karit ovat naimisissa, joten vaihdamme Joonaksiin.

Toisella kerralla nappaa. Ja nuorelta ja ystävälliseltä kuulostaa. Olisipa hän vapaa Kertulle!

Moikka, täs on Kerttu. Onko paha hetki, ootko kiireinen? Ai okei no hyvä. Soitan vähän sellasta hassua juttua kuin että ootkohan sä varattu? Kato kun mun suurin unelma on tällä hetkellä elämässä löytää sellanen mies, jonka sukunimi on Leppä. Tahtoisin olla Kerttu Leppä, Leppä Kerttu.

Tiedän että voisin vaihtaa sukunimeä niinku vaan muutenkin, mut mieluummin tekisin sen tälleen perinteisempää kautta, ymmärrätkös?  Niin kiinnostaisko tutustua? Käydä treffeillä ehkä?

Joonas ei ensin ole varma parisuhdestatuksestaan, mutta kuultuaan Kertun toiveen toteaa hän valitettavasti olevansa ”varattujen markkinoilla”. Ota siitä sitten selvää.

Kerttu jää tälläkin kertaa ilman Leppäänsä, mutta ainakin puhelu onnistui huvittamaan molempia osapuolia.

SEURAA PALJASTUS: Pilarit eivät ole yhtä hauskoja kuin lapsena.

Jep, kokeilu ei ole menestys. Odotimme voimakkaampia reaktiota, jotain someraivon kaltaista tunnekuohua. Saamme muutamat hyvät naurut, mutta hauskinta on lähinnä pilapuheluiden soittamisen aiheuttama jännitys.

Kyllä ennen oli kaikki paremmin.

Mutta missä vika, miksei enää naurata? Ongelmana ei varmasti voi olla soittajien huumori. Olisiko median murros tämänkin takana? Uudet viestinnän muodot uhkaavat maailmanjärjestystä ja puhelin on kadottanut todellisen merkityksensä! Anonyymi päänaukominen nettikeskusteluissa ei kehitä ketään, pilarit sentään vaativat aitoa esiintymistaitoa ja pokkaa.

Traaginen pilapuhelukokeilu on osoitus siitä, että vanha kunnon huumori kuolee ja apatia valtaa diginuorison. Pilailuhuumorin tukipilarit ovat murtumassa, kun sometus on syrjäyttänyt soittelunkin – saatanan S0m3666, aina syypää.

 

The MAN -messuilla jää enemmistölle tilaa

Groteski meni selvittämään, kuinka moni maksoi The MAN -miestenmessuista 25 euroa, ja ennen kaikkea, miksi messut nähtiin tarpeelliseksi järjestää juuri nyt. Kaupan päälle vierailijat saivat taskuliinan, mutta toimittajat eivät. Taskuliinoista aiheutunut katkeruus voi vaikuttaa reportaasiin.

TEKSTI Vilma Ikola ja Heidi Puomisto KUVAT Vilma Ikola ja Heidi Puomisto

Groteski ei yleensä mene messuille, mutta kun menee, se pitää huolta, että on mahdollisimman kaukana tapahtuman kohderyhmästä.

Caps lockilla sukupuolta korostavalla KARHU The MAN -nimellä mainostetut messut ovat Tosi Miehille, jotka juovat Karhun uutta olutta. Ruohis-tapahtumatilassa maaliskuussa järjestetyt miestenmessut aiheuttavat valtsikakuplassa sen verran hilpeyttä, että paikalle on mentävä.

Messujen takana toimii naisyrittäjien tiimi, jonka etunenässä häärää Tua Backman, miesten asusteliikettä jo 20 vuotta pitänyt yrittäjä. The MAN on paitsi messut, myös miehille suunnattu blogi, jota “seurapiirikasvo, yrittäjä ja kolmen lapsen äiti” Backman pitää. Blogissa kirjoitetaan miehille muun muassa “herrain salongeista” sekä kryptisemmistä aiheista, kuten siitä, kuinka miehet ovat kuin parkkipaikkoja. Jälkimmäiselle lukusuositus – filosofisin ja visuaalisesti päräyttävin parkkipaikkamainos vähään aikaan.

Haastattelussa järjestäjä vaikuttaa hieman epävarmalta tapahtumansa onnistumisen suhteen. Hän kysyy useampaan otteeseen, mitä mieltä toimittajat ovat tapahtumasta – rehellisyyden nimissä on vastattava, ettei mieleen tule ketään, joka vastaisi The MANia, jolle messut on suunnattu. Kysyttäessä jokaisen miespuolisen tuttavan kommentti messuista on luokkaa “mitä helvettiä ja miksi”.

 

Kohderyhmä, 30-50 -vuotiaat liikemiehet, onkin rajattu Backmanin lähipiirin mukaan. Hänelle The MAN ei ole stereotypia äijästä, vaan miespuolisten läheistensä kuva. Backman kiistää väitteen messujen stereotyyppisestä maskuliinisesta mieskuvasta.

Hän vetoaa siihen, että messuilla on tarjolla astrologiaa, rakkaudesta luennoiva Angel Goa sekä neuvoja taidesijoittamiseen ja mausteiden käyttöön (!). Termiä toksinen maskuliinisuus tapahtuman järjestäjä ei tunne, mutta kiistää sen edustamien stereotypioiden vahvistamisen.

Kun on sitä astrologiaa.

 

Pääjärjestäjä korostaa useaan otteeseen, että messuissa ei ole kyse yhteiskunnallisesta kannanotosta vaan kaupallisesta toiminnasta. Kuitenkin Backmanin puhe ohjautuu uudestaan ja uudestaan feminismiin ja #MeToo -kampanjaan. Miestenmessujen ilmaantuminen tuntuu väkisinkin vastaiskulta ja statementilta, kun keskustelu seksuaalisen häirinnän ympärillä ei ole osoittanut laantumisen merkkejä.

Suhtautuminen sekä #MeToo-kampanjaan että feminismiin on kriittinen – #MeToo alkoi hyvänä asiana, mutta meni Backmanin mielestä liian pitkälle. #HeToo-kampanjalle olisi hänen mielestään tilausta. Miestenmessuja vastustavat vain feministit.

Backman korostaa, että tapahtuman takana ovat nimenomaan naiset. “#MeToon hyökkääminen meidän tapahtumaa vastaan tarkoittaa, että on ensisijaisesti hyökännyt naisia vastaan.” Hyökkäämisellä Backman viitannee someirvailuun messuista ja maskuliinisuuden hauraudesta.

Feminismistä on tullut hänelle kirosana. Itseään hän tituleeraa vahvaksi naiseksi ja myöntää olevansa konservatiivisten sukupuoliroolien kannattaja. Messuja hän perustelee yksinkertaisesti sillä, että suomalainen mies ansaitsee omat messut.

Backman kokee, että enemmistön edustuksesta on huolehdittava. “Aina sanotaan, että vähemmistöt pitää sallia. Tottakai, mutta myös vähemmistöjen pitää sallia enemmistöt”, Backman sanoo. “Kaikkien kukkien pitää antaa kukkia, myös vähemmistön pitää antaa enemmistön kukkia.”

Millaisia enemmistön kukkia The MAN -messuilla sitten kukkii?

 

Ainakin tarjolla on sitä Karhun kaljaa, Backmanin yrityksen asusteita kuten solmioita ja taskuliinoja, kalastusoppaan palveluja ja parranajoa. Pisteillä on suhteellisen hiljainen tunnelma, ja jotkut niistä seisovat tyhjinä ilman näytteilleasettajia.

Backman mainostaa tapahtuman olevan oppimismessu. Suuntamme tietenkin kohti seksilelujentäyteistä pöytää. Seksologi Satu Söderström kertoo olevansa paikalla kertomassa miehille ”mitä naisen vaginan kanssa voi tehdä, mistä löytyy G-piste ja että esimerkiksi klitoriksen voi ottaa hupun alta esiin, ja että se ei oo starttinappula.

Söderström on hyvällä asialla. Ikävä kyllä piste ei kerää yleisöryntäystä.

Yhteistyökumppaneista korkeinta profiilia on Kyrö Distillery Company, jonka edustajan oli ohjelman mukaan määrä nousta lavalle puhumaan. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, ja lavalle asteli joku, joka näki asiakseen valitella, että pian ei mitään saa tehdä eikä kehenkään koskea. Tämän enempää emme uskaltaneet kuunnella. Kyrö ei ole kommentoinut vetäytymistään.

Yllättäen haastatellut näytteilleasettajat tuntuvat hieman kyseenalaistavan messujen asetelmaa. Haastatteluissa toistuu ajatus siitä, että messuilla ollaan, mutta naiset käyttävät yhtä lailla heidän tuotteitaan ja palvelujaan. Voisi herätä kysymys, että miksi herran vuonna 2018 sitten tarvitsee rajata messut sukupuolen mukaan.

Tapahtuma lupaa olla jopa vuosittainen! Groteski ehdottaa järjestäjälle kuitenkin ensi vuodeksi ihmismessuja tai vaikka jet set business lyfe -messuja, sillä “itsestään huolehtivia miehiä” ei vierailijoiden määrän perusteella ole kovin montaa.

Groteskin mielestä ainut varma asia, jossa messut onnistuvat, on pääjärjestäjän tavoittelema tilan antaminen enemmistölle – sitä riittää!

Koska paikalla ei ole ketään.

Pane leipään kymmenen prosenttia petäjäistä

Farssi sai alkunsa eräänä maanantai-iltapäivänä. “Voidaanko joskus tehdä pettuleipää”, kirjoitin kaveriporukan chattiin sosiaalihistorian luennolta. Ystävä vastasi “Kysymys jota en odottanut kuulevani mutta kyllä”. Siitä se ajatus sitten lähti.

TEKSTI JA KUVAT Vilma Ikola

Saarijärven Paavo laittoi leipään puolet petäjäistä, ja kaunis kakku voi olla sisältä silkkoa. Tuskin yksikään ruoka tiivistää aidon suomalaisen kärsimyksen ja sen ihailun yhtä hyvin kuin pettuleipä. Yleisesti pettuleipä tunnetaan ravintona, johon turvauduttiin pahimman nälänhädän kohdatessa. Todellisuudessa sitä on kuitenkin nautittu etenkin pohjoisessa osana arkipäiväistä ruokavaliota. Ja tietenkin sitä valmistivat ruotsalaisetkin. Tietenkin.

Nykyään pettujauhojen kilohinta on noin 150 euroa, joten nälkää näkeville suosittelisin pitäytymistä muiden kotimaisten kasvien kulutuksessa. Valtaosan elämässä pettuleipä vierailee todennäköisesti vain heittona, jonka tarkoitus on painottaa elämän kurjuutta. Niin on tukien leikkaaminen kurjaa, että pian pettua vaan syödään ja yhtään ei naurata.

Suunnitelma paljastui yllättävän vaikeaksi toteuttaa. Mistä luonnosta vieraantunut opiskelija löytäisi mäntyä? Jos ihan rehellisiä ollaan, en välttämättä edes tunnistaisi mäntyä marraskuisessa illassa taskulampun valossa, ja vaikka tunnistaisinkin, ei nila irtoaisi tähän aikaan helpolla. Kiitos modernin viestintäteknologian, kuulin lähes reaaliaikaisena äitini hämmennyksen, kun pyysin vanhempiani hakemaan metsästä, jota myös takapihaksi kutsuvat, pari metriä mäntyä. Pari viikkoa myöhemmin raahasin tuota metsiemme aarretta parvekkeelleni.

Pettuleipä valmistetaan puuosan ja kuoren välillä olevasta nilakerroksesta. Nila irrotetaan puusta ja kaarna kuoritaan pois nilaliinan päältä. Lopputulos, puhtaat nilaliinat,paahdetaan uunissa tai keitetään haitallisten aineiden tuhoamiseksi. Kuivatnilaliinat jauhetaan jauhoksi ja käytetään leivässä. Helppoa ja hauskaa.

Työ ei osoittautunut ihan sellaiseksi irrottamiseksi ja kuorimiseksi, jollaista odotin. Fraasi “veri, hiki ja kyyneleet” kuvaa prosessia paremmin. Verta tippui perintölinkkuveitsen terälle, kirosanat ja kaarnanpalat lentelivät.

Nilaliinojen irrotuksen jälkeen loppu oli periaatteessa helppoa. Käytännössä ei. Kasa hyvin erikokoisia pettuliinoja oli koitua kohtalokseni. Männyn myrkkyjen tuhoaminen uunissa sai aikaan mustaa savua, joka puski uunista, täytti keuhkot ja asunnon, teki hengittämisestä vaikeaa. Oli tehtävä päätös: voisin ottaa liinat pois uunista, jolloin ilmaan tunkeva savu saattaisi laukaista palovaroittimet ja sprinklerit. Toisaalta voisin odottaa ja toivoa parasta, mutta liinat saattaisivat syttyä palamaan uunissa. Hetken kuluttua istuin jo takki päällä keittiön pöydän ääressä paahtuneet liinat edessäni ja avoimista ikkunoista puskeva tuuli niskassani.

Jauhaminen sentään onnistui paremmin. Tehosekoittimen kantta ei tosin olisi kannattanut avata, ennen kuin pöly oli laskeutunut. Ainakaan, jos on pölyallergikko. Hienoa pettujauhoa lenteli ympäriinsä, kun siivilöin liian suuriksi jääneet palaset mortteliin. Saarijärven Paavon henki oli läsnä mortteloidessani ranteeni hajalle keskellä yötä. Olo oli ahkera.

Nykyaikaa kritisoidaan yksilöllisyyden korostamisesta. Pula-ajan ravintoon palaaminen toi takaisin palan kuuluisaa Wanhojen Hywien Aicojen yhteisöllisyyttä. Sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä, ja pettuleivässä on paljon samaa: valmistamiseen tarvitaan ainakin poikkitieteellistä yhteistyötä, Groteskin suosikkihaastateltavan Antti Häkkisen rauhoittavia sanoja ja varoitus jäkäläleivän myrkyllisyydestä (otan ehkä haasteena) sekä tietenkin Leenan pettuleipäresepti. Leipomishommiin mielivän kannattaa varautua myös kiusallisiin hissikohtaamisiin männynkarahkat käsissä, kuljettamaan morttelia yömetrossa, laastaroimaan itseään ja googlaamaan hätääntyneenä “mänty myrkky voiko kuolla”.

Lopussa kiitos kuitenkin nökötti pellillä. Kolme kauniin ruskeaa leipää, mäntyiseltä tuoksuva asunto ja innokkaat ystävät loivat ainutlaatuisen hetken, jonka kruunasi kaiuttimista raikuvat koko kansan Loirin sanat: “Niin hyvää puuta se on.” Loiri oli oikeassa. Pettuleipä on tavallista leipää murenevaisempaa, maussa on jotain todella omituisella tavalla hyvää. Mänty maistuu, suomalaisuus on käsinkosketeltavaa ja kaikki tuntuu vähän epätodelliselta.

Kirjoittajalla on edelleen pettuleipää pakkasessa. Tämän supisuomalaisen herkun ääreen pääset Groteskin julkkareissa 13.3. Uudella.

Sinun ei tarvitse osata yhtään mitään

Rentoutuskelluntaa tarjoavat yritykset mainostavat kellunnan olevan mullistava kokemus minimaalisella vaivannäöllä. Toimittaja testasi, onko pilkkopimeässä ja täydessä hiljaisuudessa kelluminen autuasta vai ahdistavaa.

TEKSTI Martta Kallionpää KUVAT Roosa Kontiokari

Saan Kellumon vastaanotossa jalkaani bambutohvelit ja käteeni pyyhkeen ja kertakäyttökorvatulpat. Syvärentoutuskeskukseksi itseään kutsuva liike näyttää sekoitukselta joogakoulua ja päiväkylpylää. Seuraavaksi valitaan kellumistankissani kuuluva musiikki. Tarjolla on panhuilua ja merenrannan ääniä. Olen suunnitellut viettäväni rentoutukseni täydessä hiljaisuudessa, mutta Kellumon omistaja Teppo Räisänen suosittelee ensikertalaisille edes jonkin verran äänimaisemaa. Sovimme, että 45 minuutin sessiostani ensimmäiset kymmenen ja viimeiset viisi minuuttia kuuntelen nauhalta sateen ropinaa.

Teppo johdattaa minut Horisontiksi nimettyyn huoneeseen. Vastaanoton itämaisten mattojen ja värikkäiden sisustuskankaiden jälkeen puhtaanvalkoinen, muovinen, virtaviivainen kelluntatankki näyttää siltä, kuin se olisi tuotu paikalle sci-fi -leffan lavasteista. Tankki on pisaranmuotoinen kapseli, jonka sisätila on noin henkilöauton ohjaamon kokoinen.

Lukitsen Horisontin oven ja hyppään suihkuun. Pesen hiukseni tarjolla olevalla hajusteettomalla shampoolla. Laitan korvatulpat korviini ja raotan tankin kantta, joka avautuu kevyesti hydraulisten metalliputkien varaan. Tankin pohjalla on alle puolisen metriä vettä. Tankin jalkopäässä veden punaiseksi värjäävä led-valo liukuu hitaasti violetiksi, siitä siniseksi ja vihreäksi.

Rentoutumiskelluntaan liitetään palvelua tarjoavien yritysten nettisivuilla rohkeitakin terveysväittämiä. Sen kerrotaan vähentävän stressiä ja unettomuutta sekä lievittävän lihas- ja nivelkipuja. Jotkut yritykset vannovat suolaveden jopa puhdistavan munuaisia.

Kellumon sivuilla rentoutumiskelluntaa hehkuttaa nimimerkki nainen, 50: ”Tähänastisen elämäni paras kokemus.” Vaatimukset kellujalle ovat hyvin vaatimattomat. ”Kellunta sopii kaikille: sinun ei tarvitse osata tai tehdä yhtään mitään”, lupaa sivusto.

 

 

Ympäristön aistiärsykkeiden vähentämistä (restricted environmental stimulation therapy) on tutkittu hoitomuotona niin ylipainoon, addiktioihin, kohonneen verenpaineeseen kuin kivunhallintaankin. Tutkimusten testiryhmät ovat kuitenkin usein olleet pieniä, eikä tutkimuksia ole laajamittaisesti toistettu, joten niiden tulokset eivät ole yleistettävissä.

Astun alastomana tankkiin. Vesi on niin tiheää, että se tuntuu enemmän geeliltä kuin nesteeltä. Meriveden keskimääräinen suolaprosentti on 3,5 kun taas tankin veden suolapitoisuus on 30 %. Kellahdan selälleni ja kuulen sateen ropinan kun lasken pääni veteen. Näen enää jalkojeni juuressa väriä vaihtavan discovalon ja sammutan senkin.

Kun sateen ääni loppuu, liplattelen vettä varpaillani, jotta kuulisin edes jotain. On niin pimeää, etten osaa sanoa ovatko silmäni auki vai kiinni. Kelluminen on helppoa, vesi kannattelee niin voimakkaasti, että koko vatsani on vedenpinnan yläpuolella. Suolavesi ohjaa raajani x-asentoon.

En löydä asentoa, jossa niska ja hartiaseutu olisivat rentoina. Vien käsiäni alaviistosta, kuolleen miehen asanasta, vaakasuoraan asentoon kuin Jeesus ristillä. Yritän lukita käteni niskan taakse kuin köllöttelisin aurinkotuolissa. Olisi pitänyt ottaa tarjolla ollut ilmalla täytetty niskatyyny mukaan tankkiin.

Rentoutumisekellunnan esi-isänä voidaan pitää sensorisen deprivaatiotilan kokeita, joita amerikkalaiset psykologit tekivät 1950-luvulla. Koehenkilöt makasivat sängyllä, raajat tyynyillä pehmustettuina, pimennyslasit silmillä, korvillaan kuulosuojaimet. Tutkijat huomasivat pian, että pitkitetty aistiärsykkeiden puute ei ole ihmiselle miellyttävä tila. Koehenkilöiden kognitiiviset kyvyt laskivat, ja he kokivat sekavuutta ja jopa aistiharhoja. Lyhytaikaisena kokemuksena aistideprivaatio kuitenkin koettiin rentouttavana. Tästä inspiroituneen neuropsykiatri John C. Lilly kehitti kelluntatankin vuonna 1953.

Vaikka rentoutumiskellunta on hyvin kaukana sensorisen deprivaation kokeista, on rentoutusmuotoon jäänyt sen historiasta hallusinaatioihin ja epämiellyttävään tilaan liittyviä konnotaatioita. Rentoutustankissa tilanne on täysin kellujan itsensä hallittavissa, se on lyhytkestoista, ja aistiharhat ovat harvinaisia.

Netistä lukemani mukaan useat kelluntaa kokeilleet pitävät tankkia paikkana, joka vauhdittaa luovaa ajatuksenkulkua. Ajattelen tulossa olevaa kuvauskeikkaani, yritän ajatella eri värejä ja muotoja. Kaikki ajatukset tuntuvat kuitenkin liian stimuloivilta. Päätän keskittyä hengitykseeni. Kun hengitän keuhkot täyteen, tuntuu kuin nousisin ylemmäs veden pinnalla. Kun vapautan ilman keuhkoistani, vajoan taas alemmas. Mietin kapselin katon, jota todellisuudessa en näe, laskeutuvan ja nousevan hengitykseni tahdissa. Mielikuva on rauhoittava ja mukava. Unohdan käsieni asennon ja lopulta myös hengityksen.

Havahdun siihen, että minulla on liian kuuma. Tankin vesi on 36,5-asteista, niin kuin ihokin, eikä sen pitäisi tuntua miltään, mutta tulen yhtäkkiä tietoiseksi siitä, että makaan lämpimässä vedessä.

Paljonko aikaa on kulunut? Ajattelen, että jos oloni käy yhtään tukalammaksi, keskeytän kellunnan. Sitten kuulen sateen ropinan. Tankin kello siis käy edelleen, enkä ole unohtunut tänne tuntikausiksi. Kun sadeäänitys lakkaa, nousen tankista haparoiden ja köyryselkäisenä, kuin vuosisatoja horrostaneena.

Huoneilma tuntuu kylmältä, suolavesi valahtaa hiuksistani silmiini ja kirvelee. Pesen itseni hajusteettomalla suihkugeelillä ja ladon hiuksiini kolme kämmenellistä hajutonta hoitoainetta. Tuntuu hyvältä ja ryhdikkäältä kannatella päätään taas omin lihaksin. Suihkuvettä ajautuu suuhuni ja se maistuu makealta. Suola on tainnut imeytyä kaikkiin huokosiini.

Kellumon respassa on tarjolla kivennäisvettä, teetä ja hajusteettomia hiustenmuotoilutuotteita. Istun sohvalla kuin kasa märkää spagettia. Olen hieman tokkurainen mutta levollinen. Ikkunoista tulviva auringonvalo ja hiljaisesti huriseva hiustenkuivain huijaavat aivoni ajattelemaan, että olen herännyt erittäin syviltä nokosilta uuteen aamun.