Olenko mitä syön?

Suhteemme ruokaan on viimeisten vuosikymmenten aikana sekä monipuolistunut että monimutkaistunut. Samaan aikaan, kun olemme päässeet irti erilaisista satokausiin tai maantieteellisiin sijainteihin liittyvistä saatavuusrajoitteista, on ruokavaliosta kehkeytynyt kompleksinen identiteettikysymys. Ruokavalintojen tulisi tuottaa nautintoa, näyttää visuaalisesti miellyttäviltä, edistää terveyttä, korreloida arvojemme kanssa ja pelastaa maailma – sekä toivottavasti näiden ohella myös pitää meidät kylläisinä.

Lokeroita kaikille ja kaikelle

Vegaani, sekaani, lakto-ovovegetaristi, laktovegetaristi, pescovegetaristi, kotivegaani ja fleksaaja. Erilaisia ruokavalioihin perustuvia termejä ja titteleitä kehitetään lisää jatkuvasti. Ruoka-aineallergioiden yhteydessä ruokarajoitteisiin viittaavat nimikkeet ovat hyödyllisiä ja arkea helpottavia, mutta välttämätön tarve lokeroida kaikki ihmiset ruokavalioiden perusteella tuntuu keinotekoiselta. 

Pystymme toki luokittelujen kautta perustelemaan ulkopuolisille ruokavalintojamme sekä selittämään yksinkertaisemmin, miksi emme valikoituja ruoka-aineita halua tai pysty syömään. Mutta luokittelujen pohjimmainen syy tuskin kuitenkaan on se, että pystyisimme joka päivä muistuttamaan itseämme siitä, mitä saamme tai emme saa syödä. Tarve luokitteluihin ja lokeroihin onkin luotu meille ulkoapäin. 

Tarkkojen luokittelujen kylkiäisenä soppaan sekoitetaan usein rajoittuneisuutta, ehdottomuutta ja syyllisyyttä. Tahallista tai tahatonta poikkeamista itselleen asettamasta ruokavaliosta ei kuitenkaan tarvitse ajatella virheenä, vaan elämään kuuluvana joustavuutena.

Vaikka ruoka-aineiden rajoittamisen taustalla olisi hyvää tarkoittava motiivi, tulisi ruokavalion ensisijaisesti palvella syöjänsä terveyttä, eikä aiheuttaa epäonnistumisen pelkoa. Kestävää ja terveelle pohjalle rakennettua ruokasuhdetta tuskin voi saavuttaa pelolla ja virheistä rankaisemalla. Huomion tulisikin kiinnittyä yksittäisten valintojen sijaan kokonaiskuvaan.

Mitä lautaselle sitten kannattaisi laittaa, jotta valinnat olisivat ympäristöystävällisiä, terveellisiä ja vielä edullisiakin? Vaikka vegaaninen ruokavalio on tutkimustulosten valossa todettu ympäristöä vähiten kuormittavaksi, ei ehdoton eläinperäisistä raaka-aineista kieltäytyminen ole ainoa keino oman ruokavalion ympäristövaikutusten vähentämiseksi ja terveyden edistämiseksi.

Huolimatta siitä, että julistin ruokavalintoja rajoittavat luokittelut aiemmin teennäisiksi ja taipumattomiksi, tutustun seuraavaksi paremmin uusimpaan termitulokkaaseen, fleksaamiseen. Vaikka termi kuulostaakin huvittavasti nuorison keksimältä anglismilta, on sen toiminta-ajatus tarkemman tutustumisen arvoinen. 

Kestävää ja terveelle pohjalle rakennettua ruokasuhdetta tuskin voi saavuttaa pelolla ja virheistä rankaisemalla.

Fleksaamisella eli fleksitaarisella ruokavaliolla tarkoitetaan nimensä mukaisesti joustavaa kasvissyöntiä. Fleksaaja pyrkii ruokavaliossaan lisäämään kasvisten käyttöä sekä vähentämään lihan kulutusta motiivinaan ympäristöystävällisempi ja terveellisempi tapa syödä. 

Vaikka Cheek tuskin vuonna 2014 tarkoitti joustavaa kasvisruokavaliota räpätessään flexaamisesta, ovat kasvissyönti ja kasvisten lisääminen ruokavalioon olleet kasvavia trendejä viime vuosina. Fleksaamisessa ei ole tarkoitus asettaa tarkkoja sääntöjä sille, kuinka suuri prosentuaalinen osuus ruokavaliosta koostuu kasviksista, vaan ruokavalio perustuu valinnanvapaudelle. Fleksaamisessa kaikki pienetkin askeleet kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota ovat merkityksellisiä.  

Herää kysymys, pitääkö tällaisellekin nyt olla oma terminsä. Kenties, jos sen avulla voidaan kannustaa kuluttajia tekemään kestävämpiä ruokavalintoja. Termin suhteellisen tuntemattomuuden vuoksi itsensä esitteleminen fleksaajana saattaa vaatia vielä muutaman täsmennyksen, ettei termin käyttäminen muodostaisi mielikuvaa omilla kulutusvalinnoilla leveilystä. Kuten aiemmin totesin, kasvipainotteiseen ruokavalioon pyrkiminen ei kuitenkaan vaadi itsensä tituleeraamista fleksaajaksi. 

Virheettömiä vihanneksia

Ruoan ja ruoantuotannon ympäristövaikutusten arvioinnissa tarkastelun kohteena ovat useimmiten yksittäiset tuotteet ja raaka-aineet kasvihuonepäästöjen aiheuttajina. Luokittelujen ja lokeroiden ulkopuolelle jää kuitenkin monia ympäristötekoja, joita voi soveltaa omaan arkeen ruokavaliosta riippumatta.

Merkittävimpänä yksittäisenä askeleena on kotitalouksien ruokahävikin vähentäminen. Vaikka ilmastonmuutosta hillitsevät toimet vaativatkin laajoja muutoksia yhteiskunnan tasolla, ei oman roskapussin sisältöön perehtyminen vaadi käskyä korkeammilta tahoilta.  

Ympäristötietoisimmille kuluttajille faktat ja tilastot ovat varmasti tulleet tutuiksi, mutta kerrataan kuitenkin: ruokahävikiksi lasketaan jäte, jonka syntyminen olisi voitu välttää paremmalla ennakoinnilla, valmistamisella tai toisenlaisella säilyttämisellä. Suomessa ruokahävikkiä syntyy kotitalouksissa 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa, mikä tekee yksilön aiheuttaman ruokahävikin painolastiksi 20–25 kiloa (Luonnonvarakeskus). Tietoa ruokahävikin ilmastovaikutuksista siis löytyy, mutta miten sen voisi kanavoida toiminnaksi? 

Ruokakauppojen tarjonnan lisääntyminen heijastuu kiistatta kulutustottumuksiimme. Kiireisen arjen keskellä tuntuu houkuttelevalta astella ruokakauppaan ostamaan ainekset johonkin, mitä haluamme juuri sillä hetkellä, tai tilata sama annos suoraan kotiin kuljetettuna. Suunnittelemattomuus ja jatkuva kaupassa ravaaminen johtavat valitettavan usein ruokahävikin muodostumiseen, kun aiemmin ostetut raaka-aineet siirtyvät jääkaapin takimmaiseen nurkkaan uusien ostosten tieltä. 

Ruoantuotannon kehitys on etäännyttänyt meidät ruoan alkuperästä ja jättänyt suurimmalle osalle kuluttajista esitettäväksi vain vaativan ja laatutietoisen ostajan roolin.

Ruokakaupassa meitä odottaa vaihtoehtojen loputtomuus. Mitä ikinä mieleemme juolahtaakaan haluta, voimme olettaa kaikkien ateriaan vaadittavien raaka-aineiden löytyvän markettien valikoimista. Vihannes- ja hedelmäosastolla ostoskoriin voi halutessaan kerätä vain täydellisimmin muotoutuneet yksilöt ja leipähyllyllä kaivaa häpeämättä sen kaikista kauimmaisen leipäpussin, jossa on pisimmälle ulottuva parasta ennen -päiväys. Ruoantuotannon kehitys on etäännyttänyt meidät ruoan alkuperästä ja jättänyt suurimmalle osalle kuluttajista esitettäväksi vain vaativan ja laatutietoisen ostajan roolin. 

Rajattomalta tuntuvan valinnanvapauden vuoksi ruokasuhteemme perustuu epärealistisille odotuksille tuotteiden täydellisyydestä. Mikään luonnollinen ei ole virheetöntä, mutta silti vaadimme sitä kuluttamiltamme elintarvikkeilta. Edellisen päivän paistopisteen tuotteiden tai sinkkubanaanien epätäydellisyyttä korostetaan asettamalla ne erilleen muista tuotteista sekä alentamalla ne laadultaan alempiarvoiseen luokkaan.

Näin kuluttajille tehdään selväksi, etteivät nämä tuotteet vastaa sitä tasoa, johon ruokakauppa pyrkii. Kakkosluokan tuotteiden ostamisesta on tullut jalo hyväntekeväisyysele, vaikka jaottelu täydellisiin tai epätäydellisiin tuotteisiin tuntuu itsessään olevan pitkälle kehittyneen ruokakulttuurin etuoikeus.

Ratkaisuja ruokahävikkiin 

Kaappeihin kertyy mitä ihmeellisimpiä purkkien ja pussien loppuja, mutta onko mitään palkitsevampaa kuin saada hyödynnettyä ruoanlaitossa viimeisetkin jämät jääkaapista? Kekseliäisyyden kehittämisestä hyötyy niin henkilökohtainen ruokabudjetti kuin ympäristökin. Ruokahävikistä aiheutunut rahallinen menetys henkilöä kohden on keskimäärin 125 euroa vuodessa. Summalla voisi jätteen tuottamisen sijaan syödä esimerkiksi kahden kuukauden arkilounaat Unicafessa. Ruokaostokset kannattaakin suunnitella etukäteen muistellen kaappien sisältöä ja mahdollisesti pilaantumassa olevia elintarvikkeita. 

Suunnittelemattomuuden ja laatutietoisuuden ohella yksi ruokahävikin vähiten tunnetuista aiheuttajista on yhteisöllisyyden puute. Elintarvikkeiden valtavat pakkauskoot eivät suosi yksinasuvaa, minkä vuoksi yhden hengen kotitalouksissa syntyykin eniten ruokahävikkiä. Auton hansikaslokeron kokoiseen pakastimeen ei ole mahdollista säilöä sekä ylijääneitä aterioita, satokausivihanneksia että mökiltä kerättyjä mustikoita ilman harjaantuneita tetristaitoja. 

Myös yhden hengen pasta-annoksen keittäminen on kirjoittajan empiirisen tutkimuksen mukaan mahdottomuus, vaikka väitteelle ei valitettavasti löydy vielä tieteellistä taustaa. Ruokailuhetkien yhteisöllisyydellä onkin sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämisen ohella ruokahävikin syntymistä vähentävä vaikutus.  

Suunnittelemattomuuden ja laatutietoisuuden ohella yksi ruokahävikin vähiten tunnetuista aiheuttajista on yhteisöllisyyden puute

Syyskuun 29. päivänä vietettiin ensimmäistä YK:n kansainvälistä päivää ruokajätteen ja -hävikin tietoisuuden lisäämiseksi. Globaalin ruokajätteen vähentämisen taustalla on tavoite kasvattaa ruuan saatavuutta haavoittuvassa asemassa oleville, alentaa hiilidioksidipäästöjä sekä vähentää painetta maan- ja vedenkäyttöön ruoantuotannossa (Food and Agriculture Organization of the United Nations). Vaikka arkiset ruokaan liittyvät valinnat tehdään kaupan ja keittiön välillä, suurimmat ruokaan liittyvät haasteet eivät kuitenkaan koske henkilökohtaisia ruokaidentiteettejämme tai ruokavalioiden kautta tehtyjä luokitteluita. 

Taloudellisen kehityksen ja kansainvälisen yhteistyön avulla olemme saavuttaneet tilanteen, jossa monet aiemmin harvinaisiksi ylellisyystuotteiksi lasketut elintarvikkeet ovat osa arkipäiväisiä ruokaostoksiamme. Kehitys voi kuitenkin muuttua koettelemukseksi, jos emme pysty kääntämään kulkusuuntaa kohti ympäristölle ja terveydelle kestävämpiä valintoja.

TEKSTI: Outi Spolander

KUVAT: Sanni Sirén

Oodi polyamorialle ja muille nykykonventiot kyseenalaistaville suhteille

Vaikka tällä tekstillä on vain yksi kirjoittaja, on se todellisuudessa syntynyt vuosien myötä lukuisten ihmisten yhteistyönä. Kiitän erityisesti kaikkia haastattelemiani ihmisiä, jotka rohkeasti toteuttavat omaa ihmissuhdefilosofiaansa, heidän tarjoamistaan arvokkaista näkökulmista ja kommenteista. Kiitän myös heitä, jotka eivät ymmärrä, mutta ovat valmiita dialogiin. Oppimis- ja ymmärtämisprosessi jatkukoon.

Autoetnografinen ihmissuhdetutkimus

Pidin pitkään omaa ihmissuhdefilosofiaani täysin yksityisenä asiana. Ajattelin sen olevan laajemmasta yhteiskunnallisesta kuvasta irrallinen preferenssini järjestää yksityiselämäni, jonka kautta mahdollistan yhteiskunnallisen toimijuuteni. Tämän kirjoittaminen tuntuu jälkeenpäin kovin hassulta: ikään kuin se maailma, jota parannan, ei olisi se maailma, jossa elän. No, se oli kuitenkin todellisuuteni.

Useamman vuoden ajan olen pohtinut erilaisten ihmissuhdetyyppien määritelmiä, merkityksiä ja toteutuksia. Tein tuttavieni parissa kyselytutkimusta siitä, miten he käsittivät kumppanuuden ja ystävyyden eron. Kuulin esimerkiksi, että ”se fiilis on vain erilainen”, ”kumppania haluaa seksuaalisesti” ja ”kumppania rakastaa romanttisesti, ystävää ystävänä”. Nämä virkkeet ovat epäilemättä todellisuutta niille ihmisille, joiden kanssa keskustelin. Jäin kuitenkin itseäni tyydyttävää vastausta vaille, ja olin paremman ymmärryksen tarpeessa siitä, mitä minulta ihmissuhteissa odotettiin ja mitä minulla oli oikeus niissä haluta. Tunnustelin ja pyörittelin, peilasin ja vertasin kokemuksiani kuunnellessani muita.

”Lisää ihmisiä on lisää osaamista. Enemmän ihmisiä, joilta kysyä apua, jotka kuuntelee, jotka inspiroi. Tästä seuraa orgaaninen turvallisuuden tunne, joka on laadullisesti jotain aivan muuta kuin uskollisuuslupaus tai sormukset.”

Vähitellen järkeenkäyvimmäksi johtopäätökseksi muodostui ajatus siitä, että laadullisesti ystävyydellä ja kumppanuudella ei ole eroa. Että kumppanin kanssa usein nussitaan ja ollaan muutenkin todella läheisiä ja luottamuksellisia, mutta loppujen lopuksi kyseessä on sama välittämisen, ymmärtämisen ja yhteyden tunne kuin ystävienkin kanssa. Että teoriassa kaikki paitsi perheenjäsenet ja muut perheenjäseniksi verrattavat ihmiset ovat potentiaalisia kumppaneita. Että koska kumppanin kanssa saa kokeilla laajemmin erilaisia lähellä olemisen tapoja, seuraa kehollisesta läheisyydestä usein myös vahvempi emotionaalinen yhteys.

Oman elämäni filosofia

Ihmissuhdemaailmankuvassani ihmiset jakautuvat kolmeen tyyppiin: on tuntemattomia, perheenjäseniä ja tuttuja. Näistä ensimmäinen on helpoin joukko määritellä, sillä tuntemattomat ovat ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut. En ole koskaan todistanut kokemuksen tasolla heidän olemassaoloaan. Vaikutamme tietenkin toiminnallamme toisiimme, mutta emme saa palautetta toiminnastamme. Tuntemattomilla on kuitenkin jatkuva potentiaali tulla tutuiksi.

Perheenjäsenten kanssa yhteys on poikkeuksellinen, koska siinä oletetaan yhteyden olevan katkeamaton, vaikka mikä tapahtuisi. Tietenkin välit vanhempiin, sisaruksiin tai kummitätiin voivat katketa, mutta lähtökohtaisesti sitä pyritään välttämään tilanteen kivuliaisuuden vuoksi. Lisäksi perheenjäsenten kanssa jaetussa läheisyydessä ei ole mitään seksuaalista.

Tutut muodostavat monimutkaisimman joukon. He ovat ihmisiä, joita olen kohdannut, joiden kanssa olen viettänyt aikaa, joiden unelmia ja pelkoja olen kuunnellut ja joihin olen samastunut. He jakautuvat kulttuurissamme kahteen alajoukkoon, ystäviin ja kumppaneihin, jotka erottaa se, että ystävien kanssa yksi elämän osa-alue on suljettu yhdessäolosta pois. Tämä osa-alue, seksuaalisuus, liitetään niin usein kaikkeen fyysiseen kontaktiin, että ystävyyssuhteissa oikeastaan kaikki fyysinen läheisyys on usein lähes olematonta.

”Tutkijoilla on oikeesti hankalaa tutkia perinnöllisyysjuttuja, koska ihmisillä ei todellakaan aina oo ne biologiset vanhemmat, jotka paperilla lukee. Siksi onkin hassua, että monogamia on pysynyt niin vahvana normina. Pellin alla tapahtuu, miksi sitä pitäisi piilotella?”

On tärkeää tarkentaa, että kuvaan tässä havaitsemiani länsieurooppalaisia tendenssejä. Tämä ei tarkoita, etteikö näiden kahden joukon ympärille ja ulkopuolelle mahtuisi kaikenlaisia normit kyseenalaistavia tai toisenlaisesta yhdessäolosta kiinnostuneita ihmissuhteita. Avoimet suhteet, platoniset suhteet, BDSM ja panokaveruus ovat kaikki niistä esimerkkejä. Näitä yhdistää se, että ne ovat aina jollain tavoin poikkeuksellisia olemisen tapoja ja tapahtuvat rajatussa ympäristössä.

Näen, että ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon väliin jää harmaa alue, jota myös kielletyksi voisi kutsua.

Harmaa alue

”Populaarikulttuuri ja moni monogaminen deitticoach asettaa parisuhteet valtataisteluksi, jossa mies koittaa saada mahdollisimman paljon seksiä mahdollisimman vähällä vaivalla, ja nainen koittaa saada mahdollisimman paljon rahallista tai emotionaalista hyötyä ilman seksiä. En halua ottaa osaa tähän seksinegatiiviseen dynamiikkaan.”

Koen, että tämä historialliseen kehitykseen ja uskontoon perustuva jako ja normi ystävyyden ja kumppanuuden välillä on pitkälti mielivaltainen. Olisi aivan liian suuri sattuma, jos kaikki haluaisivat olla seksuaalisesti vain yhden ihmisen kanssa. Pettämis- ja erotilastot kertovat, etteivät monet ihmiset halua. Ja lisäksi on sääli, että seksuaalisuus yhdistetään niin vahvasti kaikkeen fyysiseen kontaktiin. Ystävyyssuhteista inhimillisen hyvinvoinnin kannalta niin tärkeä asia kuin kosketus puuttuu usein jopa täysin.

Näen, että ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon väliin jää harmaa alue, jota myös kielletyksi voisi kutsua. Kielletyllä tarkoitan sitä, että sinne astumista pidetään kulttuurissamme epäilyttävänä. Se on alue, jonka käsittelyyn meillä ei ole kieltä ja jota emme ymmärrä, alue, jossa meillä ei ole kulttuurisia normeja ja tapoja ohjaamassa toimintaamme. Siellä tapahtuvat asiat ovat tabuja, jotka jaetaan oudoksi leimautumisen pelosta vain luotettavien läheisten kanssa.

”Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että toisinaan ihastun johonkuhun toiseen. Seksuaalisuuteni on aidosti oma asiani, vaikka olen suhteessa. Olen myös avoimempi erilaisille tulevaisuudenkuvioille.”

Ja se on tila, jossa mikään ei ole lähtökohtaisesti kiellettyä, kunhan toiminta on suostumuksellista ja muita kunnioittavaa. Jossa inhimillisyys tulee esiin täydellä voimallaan, kun tiedetään, että tuomitsevia ihmisiä ei ole näköpiirissä. Jossa jaettu marginaaliasema, solidaarisuus ja osaaminen tuottavat asetelman, jonka myötä yhteisön jäsenyyteen vaaditaan vain ihmisyys. Se on Pariisin katakombit, se on vallattu talo, se on metsäreivit.

Mikrokosmoksesta makrokosmokseen

Kuten etnografiassa usein, tuottaessani itselleni ymmärrystä ympäröivästä yhteisöstä muutin yhteisöä samalla itse. Ystävyyssuhteeni syvenivät, samoin parisuhteeni. Löysin itseni tilanteista, joissa kyseenalaistimme yhdessä keskustelukumppanini kanssa vallitsevat ihmissuhdenormit. Ja niin kohtasin myös kysymyksen oman elämäni ja laajemman yhteiskunnallisen toimintani suhteesta.

Vähitellen, varovasti, myönsin näiden kahden elämän osa-alueen yhteyden. Havaitsin, että rakennan yhdessä muiden kanssa yhteisöä, mikrokosmosta, jossa toteutamme niitä arvoja, joiden toivoisin aktualisoituvan laajemmin yhteiskunnassa. Samalla kuitenkin pelkäsin, että ihmiset lähelläni tulkitsisivat olevansa vain välinearvoisesti elämässäni: sivuhenkilöitä matkalla kohti jotain suurempaa ja parempaa. Ja tämä ei ollut viesti, jonka halusin antaa, sillä kaikki ihmissuhteeni ovat itseisarvoisesti arvokkaita ja täynnä merkityksellisiä elämän jakamisen hetkiä.

”Haluan rakentaa yhteisöä ja syviä ihmissuhteita, jotka perustuvat luottamukseen, en velvollisuuteen. – – Minua ei haluta jättää ulkopuolelle, eikä muiden ihmisten väliset parisuhteet ole välttämättä minulta pois, toisinaan metamuruista saa myös todella hyviä ystäviä.”

Mikrotaso on siis minulle kokeilemisen ja inspiraation kenttä, jossa pohditaan, millaiseen suuntaan yhteiskuntaa voisi makrotasolla viedä. Yksi keskeisistä arvoistani on kulttuurillisten normien tutkiminen ja kyseenalaistaminen. Uskallus löytää itsensä kiusallisista tilanteista, joissa opittuja tapoja ei ole, mutta joissa voi kiusallisuuden kestämällä luoda jotain uutta ja herkkää. Uskallus astua harmaalle alueelle, sanoa ääneen mikä kiinnostaa ja mitä tarvitsee, mahdollisuus tukea ja tarjota muille sitä, mikä heille on hyväksi. Tämä ei tarkoita, että mitkään kulttuurimme normit eivät olisi säilyttämisen arvoisia: meillä on paljon kertynyttä osaamista siitä, miten yhteiselo kannattaa järjestää hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Mutta prosessi ei lopu eikä maailma valmistu. Siksi jatkuva arvojen ja normien arviointi on olennaista.

Tällä hetkellä arvioni on, että voisimme elää yhteisössämme tyytyväisempinä ja kokonaisempina, jos hiukan hölläisimme ihmissuhdenormistojamme. Jos opettelisimme olemaan karsastamatta uusia ihmissuhdemuotoja, ja sen sijaan tarttuisimme niiden tarjoamaan kokemusperäiseen tietoon. Onneksi emme ole tämän asian äärellä ensimmäistä kertaa ihmislajin historiassa, ja meillä on pääsy toisissa yhteisöissä eri aikoina ja eri kulttuureissa toteutettujen ihmissuhdejärjestelmäkokeiluiden tuloksiin. Polyamoria, tai eettinen monisuhteisuus, on vain yksi esimerkki siitä, mitä harmaalle alueelle voisi sisältyä, ja miten voisimme laajentaa ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon seinämiä.

”Me ollaan ihan yhtä normaaleja ihmisiä niin kuin kaikki muutkin. Toivottavasti suhteista puhutaan enemmän ja toivon, että mahdollisimman moni oppii rakentamaan juuri sellaisia suhteita, mitä itse tarvitsee, eikä antaudu ulkopuolisten paineiden takia muottiin.”

Kontrolliin alistuminen palvelee finanssikapitalismia

Loppuun vielä valtsikalaisen mielipide kosmoksesta: jos et käytä valtaa, sinuun käytetään sitä. Kaikkien mahdollisimman ennakoitava ja samankaltainen toiminta edistää globaalin ryöstökapitalismin etua. Palvelemme omistavan luokan etua, kun käytämme aikamme työntekoon, kuluttamiseen ja jälkikasvun hankintaan, emmekä pohdi vaihtoehtoisia tapoja elää tai kyseenalaista toimintaamme ohjaavia mekanismeja. Kun emme tutki omaa arvopohjaamme, omia tarpeitamme emmekä omia kiinnostuksen kohteitamme, ne on helppo sanella meille ulkoapäin.

Turrutamme itsemme massatuotetulla kulttuurilla, joka peruspsykologiaa hyödyntäen iskee heikkoihin kohtiimme, kuten yhteisön hyväksymäksi tulemisen tarpeeseen. Ulkopuolelle jäämisen pelossa toimimme kuin muut. Kilpailemalla keskenämme pysymme pelokkaina, yksittäisinä sirpaleina, emmekä muodosta mitään uutta, kiinnostavaa tai nykyisiä valtarakenteita uhkaavaa.

”Jotkut on sitä mieltä, että keskilusikka paras lusikka, mutta oikeasti siinä tulee aivan liian kuuma.”

Olemme Suomessa maailmankuuluja turvallisuuden tuottajia, mutta siten myös erinomaisia tuottamaan tylsyyttä. Mitä jos samankaltaisuuden sijaan ryhtyisimmekin arvostamaan monimuotoisuutta? Pyrkisimme tuottamaan yhä räiskyvämpää inhimillistä ilotulitusta ja värittäisimme välillämme olevan harmaan alueen kirjavaksi?

Kun emme tutki omaa arvopohjaamme, omia tarpeitamme emmekä omia kiinnostuksen kohteitamme, ne on helppo sanella meille ulkoapäin.

Teksti: Nalle
Kuva: Anna Enbuske

Kaiken maailman värit

Värit ovat latautuneet valonsäteillä ja kulttuurisilla merkityksillä. Havainnoimme näitä väreileviä symboleita tietoisesti ja tiedostamatta. Kun Yhdysvalloissa kongressiedustajat ovat pukeutuneet yhdessä kokovalkoisiin asuihin, on se ollut viesti naisten solidaarisuudesta sekä tuesta naisten kohtaamille ongelmille. Väreillä tehdään politiikkaa, ilmennetään kulttuuria ja toistetaan historiaa.

Symboliikka tosin ei ole universaalia. Siinä missä läntisessä maailmassa valkoinen on ollut muun muassa suffragettien tunnusväri, Kiinassa ja Kambodžassa valkoiset asut olisivat pikemminkin kuuluneet kuoleman jälkeiseen suruaikaan kuin poliittiseen julistukseen taistelusta, jota naiset ovat tasa-arvon saavuttamiseksi käyneet.


Taivas heijastuu yhtä äärettömänä kuin sinisen merkitykset. Väri on rauhoittava, luotettava ja kuninkaallinen, mutta myös alakuloinen. Värin historia itsenäisesti nimettynä sävynä on kuitenkin lyhyt. Sininen on viimeisimpiä länsimaissa nimettyjä värejä, ja monissa kielissä vihreää ja sinistä on kuvattu samalla sanalla.

Esimerkiksi japanin kielessä sinisestä ja vihreästä käytettiin pitkään samaa sanaa, eikä väreillä ollut erillisiä merkityksiä kulttuurissa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kouluissa alettiin opettaa vihreästä itsenäisenä värinään. Värien merkitykset limittyvät edelleen kielessä: esimerkiksi puiden vehreitä lehtiä kuvaillaan sinisestä juontuvalla sanalla. Sinisen ja vihreän lomittuminen kielessä liittynee värisävyjen samankaltaisuuteen.

Nykyisin länsimaissa sinistä pidetään maskuliinisena värinä, ja jo parikuiset poikavauvat puetaan vaaleansinisiin potkupukuihin. Väri on kuitenkin alkujaan ollut naisellinen, ehkäpä johtuen sen kytköksestä seesteiseen, sinikaapuiseen Neitsyt Mariaan. Sittemmin värin merkitys on muuttunut vähitellen.

Toisen maailmansodan jälkeisessä vauvabuumissa sininen vakiintui miehekkääksi, kun valmistajat keksivät käärivänsä enemmän tuottoja myydessään sukupuolitettuja vaatteita. Olisikin sinisilmäistä ajatella, että värit olisivat vapaita kapitalismin kouralta.


Violetti tuoksuu ylevän mystisesti suitsukkeilta. Väri symboloi kuninkaallisuutta ja rikkauksia sekä pitää sisällään kunniaa, hengellisyyttä ja henkisyyttä. Afrikassa violetit vaatteet vihjaavat ylellisyydestä, vaikka toisaalta violettia pidetään ”uutena mustana” eli pukeutumisen arkivärinä. Myös viisaus ja intohimo yhdistetään purppuraan. 

Aasian maissa violetti on kuulunut ylämystölle. Väri kietoutuu voimaan, yltäkylläisyyteen sekä toisaalta myös fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi Japanissa tavallinen kansa ei entisaikoina käyttänyt violetteja vaatteita, sillä värin valmistaminen oli kallista. Japanin kielessä violetti onkin aikoinaan toiminut synonyymina yläluokalle. Vielä tänäkin päivänä vain korkeimmassa arvossa olevat buddhalaiset munkit saavat pitää yllään violettia kaapua.

Violetti tuoksuu ylevän mystisesti suitsukkeilta. Väri symboloi kuninkaallisuutta ja rikkauksia sekä pitää sisällään kunniaa, hengellisyyttä ja henkisyyttä.

Kunniallinen violetti yhdistää Brasiliaa ja Thaimaata erityisellä tavalla: molemmissa maissa väri on kuoleman ja suruajan symboli. Yhdysvalloissa violetin kunniakkuutta symboloi sotilaspalkinto Violetti sydän, jonka presidentti jakaa maan armeijan palveluksessa loukkaantuneille tai menehtyneille. Kunnia liittyy myös hurskauteen ja uskoon, joihin kiinnittyvän merkityksen violetti erityisesti kristillisissä kirkoissa saa. Liturgisesti violetti on katumuksen, parannuksen ja odotuksen väri. 

Vaara, veri, vallankumous. Rakkaus. Punainen vavisuttaa, hallitsee. Paloauto pomppaa esiin kaupungin harmaudesta, julkimo erottuu astellessaan punaisella matolla. Vaikka värien merkitykset muovautuvat eri polkuja kulttuureissa, punainen herättää voimakkaita reaktioita ympäri maailmaa.


Punaisen näkeminen on vihaista, väkivaltaista. Toisaalta sydän pumppaa verenpunaisena elämää ihmiseen – punainen hehkuu elinvoimaa. Se viittaakin muun muassa hedelmällisyyteen ja rakkauteen. Esimerkiksi hindulaisessa perinteessä naimisissa oleva nainen pitää tyypillisesti otsassa punaista bindiä eli pistettä. 

Kiinassa punainen on onnen ja menestyksen väri, sillä jo antiikin ajoista se on liitetty itsevarmaan, rohkeaan ja vahvaan elementtiin, tuleen. Punainen värittää monia juhlintoja, esimerkiksi morsiamen pukua hääjuhlassa ja uudenvuoden kunniaksi jaettavia rahan tuoksuisia lahjakirjekuoria. Punainen onkin ollut läsnä Kiinassa paljon kommunismia pidempään.

Punaisen näkeminen on vihaista, väkivaltaista. Toisaalta sydän pumppaa verenpunaisena elämää ihmiseen – punainen hehkuu elinvoimaa.

Punainen on ollut kumouksellinen jo Ranskan vallankumouksesta 1789 asti, jolloin värillä symboloitiin martyyrejä. Myöhemmin punainen on liehunut lipuissa myös muun muassa Euroopan hullun vuoden aikaan 1848.

Kommunistisen punaisen ajatellaan symboloivan työläisten verta. Punaisella on kuitenkin ollut erityinen paikka Venäjällä jo ennen vuoden 1917 vallankumouksia, sillä venäjän kielessä punainen ja kaunis olivat sama sana. Sanat kulkevat nykyvenäjässä edelleen käsikkäin sekä kielitieteellisesti että äänteellisesti. 


Oranssi iskeytyy verkkokalvoille. Golden Gaten silta on punertavan oranssi, jotta laivat erottavat sen San Franciscon lahden sumussa, ja saman lahden aalloissa keikkuva loistaa kauas pelastusliiveissä. Kirkkaan oranssin metron 1970-luvulla suunnitelleet Antti Nurmesniemi ja Börje Rajalin puolestaan halusivat tuoda Helsingin harmauteen aurinkoa.

Räväkkä väri vavisuttaa. Se herättää välittömästi huomiota ja vahvoja tunnereaktioita – toisaalta oranssi varoittaa, toisaalta riemastuttaa. Valon spektrillä oranssi asettuu punaisen ja keltaisen välille.

Sävyä kuvattiinkin muinoin kelta-punaiseksi ennen appelsiinin rantautumista Aasiasta Eurooppaan portugalilaisten kauppiaiden matkassa 1500-luvulla. Appelsiinipuiden mukana värin nimi juurtui moneen eurooppalaiseen kieleen.

Mehukkaan maun lisäksi oranssilla on pyhiä vivahteita. Sävy on erityisen merkityksellinen monissa aasialaisissa uskonnoissa. Kungfutselaisuudessa se kuvaa muutosta, buddhalaisuudessa valaistumisen ylintä tasoa.

Hindulaisuudessa oranssi edustaa tulta ja rituaalista puhdistautumista. Kiinassa ja Intiassa värin nimi juontuu kalliista väriaineesta ja mausteesta, sahramista, mikä korostanee värin arvokkuutta. 


Kiinassa keltaista on historiallisesti pidetty kauneimpana ja arvokkaimpana värinä. Qing-dynastian aikaan väri edusti vain ja ainoastaan keisaria, kaikilta muilta keltainen oli kielletty. Harvinainen kunnia oli vastaanottaa keisarillinen keltainen takki, joka symboloi vapautta ja sankaruutta.

Länsimaissa keltaisuus on päinvastaisesti liitetty pelkuruuteen: englanniksi pelkuria voi ikävästi kutsua sanalla ”yellow-bellied”. Saksassa keltaisella on kateudesta puhuva merkitys, minkä vuoksi maan lipun alareunan väri ei suinkaan ole keltainen, vaan kultainen (Schwarz-Rot-Gold).

Jos optimismi olisi väri, saisi sekin todennäköisesti keltaiset vaatteet.

Laajemmin väri on positiivisena pidetyn auringon symboli. Aurinkoisuudessa on lämpöä, onnellisuutta, iloa ja toivoa, jota keltaiset sadetakitkin viestittävät ultrabrasti keskellä kalseaa päivää. Jos optimismi olisi väri, saisi sekin todennäköisesti keltaiset vaatteet. Keltaisia vaatteita löytyy myös äitiyspakkauksista, sillä väri ei ole yhtä sukupuolittunut kuin punainen ja sininen, kaksi muuta pääväriä.

Kaikessa iloisuudessaan keltainen voi aiheuttaa turhautumista, vihaa ja vauvan itkua. Väri heijastaa paljon valoa, joten keltainen on fysiologisesti silmälle väsyttävä. Tästä syystä keltainen on väreistä kaikkein näkyvin, mikä selittää, miksi New Yorkin taksit, liikenteen hirvivaroituskyltit ja supermarkettien logot ovat juuri keltapohjaisia. Ilon lisäksi keltainen symboloi varovaisuutta ja vaaran tuntua.


Luonto, onnekkuus, turvallisuus, tuoreus, kokemattomuus ja kateus. Näistä merkityksistä on vihreä tehty. Vihreästä toiminnasta eli ympäristötietoisuudesta viestii vihreä kierrätysmerkki, ja vihreä neliapila tuo onnea – ilmeisesti muille paitsi keskustalle. Joitakin väri rauhoittaa psykologisesti, toiset ovat vihreitä kateudesta, ja osa tarvitsee vihreää – eli dollareita.

Kiinassa miehillä ei näe vihreitä hattuja, sillä tämä viittaisi vaimon tehneen aviorikoksen. Idässä vihreä symboloikin uskottomuutta, mutta samalla myös korkeaa arvostusta nauttivia henkilöitä, nuoruutta, hedelmällisyyttä ja uutta elämää. Merkitykset kumpuavat vehreän luonnon symboliikasta.

Indonesiassa vihreä on kielletty väri, sillä eläväisen myytin mukaan Etelämeren kuningatar hukuttaa vihreäpaitaiset mukanaan mereen.

Vihreää pidetään hedelmällisen elämän värinä myös Lähi-idässä. Väri liitetään lisäksi onneen, moninaisesti ymmärrettävään rikkauteen sekä perinteisesti islaminuskoon. Vihreä väri näkyykin useissa lipuissa uskonnon symbolina. Sen sijaan Meksikossa vihreä on maan kansallisväri, joka kuvastaa itsenäisyyttä.

Indonesiassa vihreä on kielletty väri, sillä eläväisen myytin mukaan Etelämeren kuningatar hukuttaa vihreäpaitaiset mukanaan mereen. Myytissä piilee loogisuus, sillä vihreitä vaatteita on haastavaa bongata merestä tai viidakon vehreydestä. Samasta viidakon vaarallisuuteen liittyvästä syystä Etelä-Amerikassa vihreää pidetään kuoleman värinä. 

Musta enkeli, musta mieli, musta lista, musta huntu. Mustasta väristä välittyy negatiivisia mielikuvia kielen kautta. Väri, joka imee värispektrin kaiken valon, edustaa lähes kaikkialla maailmassa kuolemaa, pahuutta, sairautta ja huonoa tuuria.

Kirkossa liturgista mustaa väriä käytetään Jeesuksen ristiinnaulitsemispäivänä pitkäperjantaina. Mustaan verhoudutaan yhä suruaikana, vaikka käytäntö on ennen ollut vielä mittavampi. Täydentävästi muinaisessa Egyptissä ja nykyisin Lähi-idässä musta edustaa surun ja kuoleman lisäksi myös uudelleensyntymistä.

Kuoleman lisäksi mustalla on kuitenkin myös monia muita merkityksiä. Afrikan kulttuureissa musta on liitetty ikään, tarkemmin täysi-ikäisyyteen ja sen tuomaan kypsyyteen, sekä maskuliinisuuteen. Länsimaissa mustaa pidetään sivistyneisyyden ja siihen liittyvän asiallisuuden värinä.

Virallisiin tilaisuuksiin pukeudutaan pikkumustaan mekkoon tai mustaan pukuun. Kokomusta asu luo pukeutumisohjeiden mukaan tyylikkään, määrätietoisen, ajattoman ja menestyneen kuvan. Kaiken lisäksi mustat vaatteet hoikentavat, kuten mainoslauseet niin usein muistuttavat.


Lumessa kaikuu värisävyjen sinfonia, sillä valkoisessa valossa yhdistyvät kaikki spektrin värit. Väri tuo nenään sairaalan steriilin hajun, ja kulttuurillisesti valkoinen heijasteleekin melko universaalisti puhtautta. Kulttuurista riippuen puhtaus näyttäytyy niin viattomuutena kuin kuolemana.

Valkoinen on myös suremisen väri, sillä esimerkiksi Kiinassa ja Kambodžassa se liitetään kuolemaan. Kummassakin valtiossa vaikuttaa buddhalaisuus, jossa uskotaan jälleensyntymiseen. Pukeutumalla valkoisiin suruvaatteisiin vainajan perhe haluaa tukea jälleensyntymistä, maallisen elämän taakasta vapautumista, puhdistumista. 

Valkoinen symboloi lisäksi hyveellisyyttä ja uhrausta. Kristinuskossa valkea kyyhky on Pyhä henki, ja elämänsä uhrannut Jeesus on sonnustautunut valkoisiin kaapuihin. Morsian pukeutuu neitseelliseen, norsunluun väriseen leninkiin perinteestä – vaiko sittenkin korostaakseen siveyttään?

TEKSTI: Lotta Kivelä ja Anni Rossi

KUVAT: Sanna Antila

Oikeuden odottajat

Kun ihminen joutuu raiskauksen uhriksi, tunteet vaihtelevat.

Uhri voi kokea tekohetkellä kuolemanpelkoa, paniikkia, lamaantumista, epätodellisuuden tunteita tai fyysisiä oireita, esimerkiksi pahoinvointia.

Ohjeet raiskauksen jälkeen toimimiseen ovat kolkot. Älä peseydy, älä vaihda vaatteita. Mene lääkäriin, vaikka näkyviä vammoja ei olisikaan.

Oikeusprosessi alkaa, kun rikoksen uhri tekee rikosilmoituksen.

Raiskaustapauksessa oikeuden toteutumisen kannalta on tärkeää, että uhrilla on todistusaineistoa. Todistusaineisto tarkoittaa käytännössä lääkärintarkastuksessa havaittuja solunäytteitä, joiden perusteella sukupuoliyhteys voidaan todistaa. Lääkäriin on siis mentävä pikaisesti, ennen peseytymistä tai vaatteiden vaihtoa. On likainen olo, eikä sitä saa pestä pois.

Lääkäri ei saa tehdä minkäänlaisia tutkimuksia kysymättä ensin potilaan lupaa. Potilaalle on palautettava määräysvalta omaan kehoon. Terveydenhuollon henkilökunnalla on omat ohjeensa siitä, miten uhria kohdellaan. Jos avun piiriin saapuu, apua pitäisi kyllä saada. Tutkimuksiin ei ole pakko suostua, mutta se kannattaa. Lääkäri selittää potilaalle toimenpiteet ja kertoo, miksi ne ovat tarpeellisia.

Ovatko potilaan vaatteet ehjät? Onko niitä revitty? Onko niissä tahroja?

Potilasta pyydetään riisuutumaan. Vaatteet kääritään paperin sisään ja toimitetaan poliisille. 

Onko potilas peseytynyt? Oliko sitomista? Vangitsemista? Läimäyttämistä?

Penetraatioväline: siitin/sormi/jokin esine, mikä?

Uhrin hoito- ja tutkimusprotokolla on kaksikymmensivuinen lomakekasa, jota seuraten lääkäri tekee rikostutkintaprosessia varten vaadittavat tutkimukset ja samalla huolehtii uhrin henkisestä jaksamisesta. Uhri ei välttämättä vielä tässä vaiheessa koe suurta tunnereaktiota tapahtuneesta. Hän voi olla peloissaan, ahdistunut ja itkuinen, mutta myös apaattinen tai rauhallinen.

Uhrilta otetaan näytteitä kliinisessä tutkimuksessa, gynekologisessa tai urologisessa tutkimuksessa ja verikokeissa. Näillä yritetään selvittää rikoksen tekijän DNA:ta, mahdollisia sukupuolitauteja sekä uhrin mahdollista päihtymystilaa.

Lääkäri voi myös suorittaa uhrille ensiapua sekä määrätä rauhoittavia ja kipu- tai unilääkkeitä, jos uhri niitä tarvitsee. Prosessin tarkoitus on auttaa uhria käsittelemään tapahtunutta, mutta myös mahdollistaa todistusaineiston saaminen tulevaa oikeusprosessia varten.

Erityisesti se, miten uhri kohdataan, kun hän ensimmäistä kertaa ilmoittaa viranomaiselle raiskauksesta, vaikuttaa siihen, jaksaako uhri viedä ilmoitusta eteenpäin.

Amnesty Internationalin Suomen osaston vuonna 2019 toteuttaman selvityksen mukaan raiskauksen uhrit kokivat viranomaisten toiminnan oikeusprosessin aikana ajoittain epäinhimilliseksi. Joskus uhria jopa syyllistettiin.

Selvityksessä myös ilmeni, että poliisi vaati uhreja toistamaan rikoksen tapahtumia kerta toisensa jälkeen, ja että raiskausmyytit vaikuttivat asianajajien sekä tuomareiden käyttäytymiseen oikeudenkäynnin aikana.

Pitkä oikeusprosessi

Rikosilmoitus tehdään poliisiasemalla, yksin tai läheisen kanssa. Jos mukaan ei halua läheistä, Rikosuhripäivystys voi tarjota tukihenkilön seuraksi poliisiasemalle.

Rikosilmoitusta seuraava oikeusprosessi on todennäköisesti pitkä ja turhauttava. Raiskausrikoksen tuomio annetaan yleensä vasta yli vuosi rikosilmoituksen tekemisen jälkeen: keskimääräinen oikeusprosessi raiskaustapauksissa kestää 18 kuukautta. Siis puolitoista vuotta rikoksen tekohetkestä käräjäoikeuden ratkaisuun. Joissakin tapauksissa pitkäksi venyneestä oikeusprosessista voidaan myöntää korvauksia rikoksen tekijälle – ei uhrille.

Pelkästään oikeusprosessilla on psyykkisiä vaikutuksia osallisiin ihmisiin, sillä se on luonteeltaan stressaava ja ahdistava, erityisesti vakavan väkivaltarikoksen uhrille. Asianomistajan kokemukset oikeusprosessista ovat usein kielteiset.

Erityisen pitkä oikeusprosessi voi olla uhrin toipumisen kannalta hankala, kun uhri joutuu aktiivisesti käsittelemään tapahtunutta uudelleen ja uudelleen. Toisaalta epävarmana tulevaisuudessa häämöttävää oikeudenkäyntiä varten olisi tärkeää pitää traumaattinen tapahtuma mielessä mahdollisimman tarkasti, jotta sitä voisi kuvailla oikeudessa yksityiskohtaisesti. Jos raiskaajan tuomio on vain muutama kuukausi ehdollista, onko uhrin järkevää lähteä prosessiin mukaan? Onko lyhyt vankeustuomio riittävä rangaistus raiskaajalle?

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 poliisille ilmoitettiin 1465 raiskausta, joista 349 vietiin oikeuteen. Näistä tapauksista 221 päätyi tuomioon.

Raiskauksesta tuomitaan yhdestä kuuteen vuoteen vankeutta, tosin ”vakavuudeltaan vähäisestä” raiskauksesta vankeutta voidaan tuomita neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Törkeästä raiskauksesta rangaistus on kahdesta kymmeneen vuotta vankeutta. Vuonna 2015 keskimääräinen ehdoton vankeusrangaistus raiskauksesta oli kaksi vuotta, törkeästä raiskauksesta neljä ja puoli vuotta. Samana vuonna hieman alle 40% raiskaukseen syyllistyneiden vankeusrangaistuksista oli ehdottomia. Törkeistä raiskauksista puolestaan reilu 80% tuomittiin ehdottomina vankeusrangaistuksina.

Toisin sanoen alle puolet raiskaukseen syyllistyneistä ja vankeuteen tuomituista päätyy ehdottomaan vankeuteen. Vain 15% poliisille ilmoitetuista raiskauksista päätyy tuomioon.

Suostumus lainsäädännön pohjana

Yksilön kehollisen itsemääräämisoikeuden huomioon ottavan määrittelyn mukaan raiskaus on seksiä, joka tapahtuu vasten ihmisen tahtoa. Suomen laki ei kuitenkaan tunnista tätä määrittelyä, sillä raiskauslainsäädäntö ei ole suostumuspohjainen, ainakaan vielä. Rikoslain mukaan kyse on raiskauksesta silloin, kun raiskaaja käyttää väkivaltaa tai sen uhkaa, tai jos uhri on sairauden, tajuttomuuden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 raiskauksia ilmoitettiin 1455 kappaletta, 62 tapausta enemmän kuin vuonna 2018. Lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli ilmi 1796 kappaletta. Lisäksi ilmoitettiin 1105 muuta seksuaalirikosta, joista 519 oli seksuaalista ahdistelua. 

Muihin seksuaalisiin tekoihin kuuluu muun muassa pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Se tarkoittaa pakottamista johonkin muuhun seksuaaliseen toimintaan kuin sukupuoliyhteyteen. Siitä ei saa yhtä suurta tuomiota kuin raiskauksesta. 

Aikaisemmin rikoslaissa oli kohta ”lievemmästä raiskauksesta”, jota kutsuttiin sukupuoliyhteyteen pakottamiseksi. Se kuitenkin poistettiin, sillä lievemmän raiskauksen määrittelyä ei nähty tarpeelliseksi: teko täytti raiskauksen piirteet. Oli myös uhrille kohtuutonta määritellä teko lievemmäksi.

Sen sijaan törkeän raiskauksen rikos on olemassa. Se täyttyy, mikäli teko on tehty erityisen julmalla, nöyryyttävällä tai vaarallisella tavalla aiheuttaen uhrille erityisen paljon kärsimystä esimerkiksi pysyvän vamman muodossa.

Vuonna 2018 aloitettu Suostumus2018-kampanja kritisoi nykyistä raiskauslainsäädäntöä siitä, että se vaatii uhria puolustautumaan raiskaajaa vastaan. Vaikka kykenemättömyys itsensä puolustamiseen tai tahdon ilmaisemiseen voikin johtua pelkotilasta, lain pitäisi selkeästi linjata, että sukupuoliyhteys ilman suostumusta on aina raiskaus. Raiskaustilanteessa tunteet voivat olla yllättäviä, ja shokkitila voi olla niin suuri, ettei uhri saa sanaa suustaan. Joillekin on opetettu, että voi olla vaarallisempaa vastustella.

Suostumus2018-kampanjan mukainen lainsäädäntö määrittäisi seksin ilman suostumusta aina raiskaukseksi. Se tunnustaisi raiskaukseksi esimerkiksi tilanteet, joissa suostumus muuttuu tai poistuu kesken seksin. Myös kykenemättömyys suostumuksen ilmaisemiseen päihtymystilan johdosta – huolimatta siitä, onko se itseaiheutettua vai ei – luettaisiin raiskaukseksi.

Oikeusministeriö aloitti vuonna 2019 hankkeen raiskauslainsäädännön kokonaisuudistuksesta. Hanketta valmistelevan työryhmän toimikausi päättyi toukokuun lopulla.

Ruotsissa otettiin vuonna 2018 käyttöön Suostumus2018-kampanjaa vastaava lainsäädäntö, jossa seksiin vaaditaan molempien osapuolten suostumusta. Käyttöön otettiin myös uusi rikosnimike, ”tuottamuksellinen raiskaus”, sellaisia tilanteita varten, joissa tekijä ei ole tiennyt syyllistyvänsä raiskaukseen. Vuoden 2019 alussa uuden lain käyttöönotosta tehtiin selvitys, jossa ilmeni erityisesti väkivaltaisista raiskausrikoksista langetettujen tuomioiden koventuneen sen jälkeen, kun uusi laki astui voimaan.

Samassa selvityksessä kävi ilmi, että naisilla ja miehillä oli Ruotsissa erilaiset käsitykset suostumuksesta. Miehistä 17% piti baarista toisen mukaan lähtemistä suostumuksena. Naisista vain 7% näki toisen mukana kotiin lähtemisen suostumuksena. Kolmasosa miehistä näki alasti riisuuntumisen toisen seurassa suostumuksena, mutta naisista vain 16% ymmärsi tämän suostumukseksi.

Koska käsitykset suostumuksesta eroavat merkittävästi, on olennaista painottaa selkeän suostumuksen tärkeyttä lainsäädännössä. Jos seksiin ei ole selvästi suostuttu, tulisi teko tuomita raiskauksena. Baarista toisen matkaan lähteminen ei tarkoita suostumusta seksiin.

Joskus traumaattiseen tilanteeseen joutunut on mieluummin ajattelematta asiaa, vaikka tilanne voisikin olla hyödyllistä käsitellä ja, lopulta, hyväksyä. Tapahtunutta ei voi muuttaa, eikä myöskään raiskaajan tuomio vie tapahtunutta pois, vaikka oikeus toteutuisikin.

Raiskausoikeusprosessin aikana ihmisestä tulee ensin potilas, sitten uhri ja lopulta asianomistaja. Tärkeä osa uhrin toipumista on se, että ihminen ymmärtää olevansa muutakin kuin uhri, että uhrius ei määritä identiteettiä. Pelkän uhriuden sijaan ihminen on kaikkea sitä, mitä hän oli myös ennen rikosta. Vaikka häneltä on tilanteessa viety toimijuus, hän saa sen vielä takaisin. Hänen ei tarvitse olla uhri, eikä häntä pidä kohdella eri tavalla kuin ennen tapahtunutta. Lopulta elämän jatkaminen onnistuu kyllä.

Vaikka elämä jatkuisi ja uhriksi joutunut hyväksyisi tapahtuneen, on syyllinen saatava vastuuseen.

Teksti: Anni Takanen ja Emilia Tiainen Kuvat: Sanna Antila