Kaiken maailman värit

Värit ovat latautuneet valonsäteillä ja kulttuurisilla merkityksillä. Havainnoimme näitä väreileviä symboleita tietoisesti ja tiedostamatta. Kun Yhdysvalloissa kongressiedustajat ovat pukeutuneet yhdessä kokovalkoisiin asuihin, on se ollut viesti naisten solidaarisuudesta sekä tuesta naisten kohtaamille ongelmille. Väreillä tehdään politiikkaa, ilmennetään kulttuuria ja toistetaan historiaa.

Symboliikka tosin ei ole universaalia. Siinä missä läntisessä maailmassa valkoinen on ollut muun muassa suffragettien tunnusväri, Kiinassa ja Kambodžassa valkoiset asut olisivat pikemminkin kuuluneet kuoleman jälkeiseen suruaikaan kuin poliittiseen julistukseen taistelusta, jota naiset ovat tasa-arvon saavuttamiseksi käyneet.


Taivas heijastuu yhtä äärettömänä kuin sinisen merkitykset. Väri on rauhoittava, luotettava ja kuninkaallinen, mutta myös alakuloinen. Värin historia itsenäisesti nimettynä sävynä on kuitenkin lyhyt. Sininen on viimeisimpiä länsimaissa nimettyjä värejä, ja monissa kielissä vihreää ja sinistä on kuvattu samalla sanalla.

Esimerkiksi japanin kielessä sinisestä ja vihreästä käytettiin pitkään samaa sanaa, eikä väreillä ollut erillisiä merkityksiä kulttuurissa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kouluissa alettiin opettaa vihreästä itsenäisenä värinään. Värien merkitykset limittyvät edelleen kielessä: esimerkiksi puiden vehreitä lehtiä kuvaillaan sinisestä juontuvalla sanalla. Sinisen ja vihreän lomittuminen kielessä liittynee värisävyjen samankaltaisuuteen.

Nykyisin länsimaissa sinistä pidetään maskuliinisena värinä, ja jo parikuiset poikavauvat puetaan vaaleansinisiin potkupukuihin. Väri on kuitenkin alkujaan ollut naisellinen, ehkäpä johtuen sen kytköksestä seesteiseen, sinikaapuiseen Neitsyt Mariaan. Sittemmin värin merkitys on muuttunut vähitellen.

Toisen maailmansodan jälkeisessä vauvabuumissa sininen vakiintui miehekkääksi, kun valmistajat keksivät käärivänsä enemmän tuottoja myydessään sukupuolitettuja vaatteita. Olisikin sinisilmäistä ajatella, että värit olisivat vapaita kapitalismin kouralta.


Violetti tuoksuu ylevän mystisesti suitsukkeilta. Väri symboloi kuninkaallisuutta ja rikkauksia sekä pitää sisällään kunniaa, hengellisyyttä ja henkisyyttä. Afrikassa violetit vaatteet vihjaavat ylellisyydestä, vaikka toisaalta violettia pidetään ”uutena mustana” eli pukeutumisen arkivärinä. Myös viisaus ja intohimo yhdistetään purppuraan. 

Aasian maissa violetti on kuulunut ylämystölle. Väri kietoutuu voimaan, yltäkylläisyyteen sekä toisaalta myös fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi Japanissa tavallinen kansa ei entisaikoina käyttänyt violetteja vaatteita, sillä värin valmistaminen oli kallista. Japanin kielessä violetti onkin aikoinaan toiminut synonyymina yläluokalle. Vielä tänäkin päivänä vain korkeimmassa arvossa olevat buddhalaiset munkit saavat pitää yllään violettia kaapua.

Violetti tuoksuu ylevän mystisesti suitsukkeilta. Väri symboloi kuninkaallisuutta ja rikkauksia sekä pitää sisällään kunniaa, hengellisyyttä ja henkisyyttä.

Kunniallinen violetti yhdistää Brasiliaa ja Thaimaata erityisellä tavalla: molemmissa maissa väri on kuoleman ja suruajan symboli. Yhdysvalloissa violetin kunniakkuutta symboloi sotilaspalkinto Violetti sydän, jonka presidentti jakaa maan armeijan palveluksessa loukkaantuneille tai menehtyneille. Kunnia liittyy myös hurskauteen ja uskoon, joihin kiinnittyvän merkityksen violetti erityisesti kristillisissä kirkoissa saa. Liturgisesti violetti on katumuksen, parannuksen ja odotuksen väri. 

Vaara, veri, vallankumous. Rakkaus. Punainen vavisuttaa, hallitsee. Paloauto pomppaa esiin kaupungin harmaudesta, julkimo erottuu astellessaan punaisella matolla. Vaikka värien merkitykset muovautuvat eri polkuja kulttuureissa, punainen herättää voimakkaita reaktioita ympäri maailmaa.


Punaisen näkeminen on vihaista, väkivaltaista. Toisaalta sydän pumppaa verenpunaisena elämää ihmiseen – punainen hehkuu elinvoimaa. Se viittaakin muun muassa hedelmällisyyteen ja rakkauteen. Esimerkiksi hindulaisessa perinteessä naimisissa oleva nainen pitää tyypillisesti otsassa punaista bindiä eli pistettä. 

Kiinassa punainen on onnen ja menestyksen väri, sillä jo antiikin ajoista se on liitetty itsevarmaan, rohkeaan ja vahvaan elementtiin, tuleen. Punainen värittää monia juhlintoja, esimerkiksi morsiamen pukua hääjuhlassa ja uudenvuoden kunniaksi jaettavia rahan tuoksuisia lahjakirjekuoria. Punainen onkin ollut läsnä Kiinassa paljon kommunismia pidempään.

Punaisen näkeminen on vihaista, väkivaltaista. Toisaalta sydän pumppaa verenpunaisena elämää ihmiseen – punainen hehkuu elinvoimaa.

Punainen on ollut kumouksellinen jo Ranskan vallankumouksesta 1789 asti, jolloin värillä symboloitiin martyyrejä. Myöhemmin punainen on liehunut lipuissa myös muun muassa Euroopan hullun vuoden aikaan 1848.

Kommunistisen punaisen ajatellaan symboloivan työläisten verta. Punaisella on kuitenkin ollut erityinen paikka Venäjällä jo ennen vuoden 1917 vallankumouksia, sillä venäjän kielessä punainen ja kaunis olivat sama sana. Sanat kulkevat nykyvenäjässä edelleen käsikkäin sekä kielitieteellisesti että äänteellisesti. 


Oranssi iskeytyy verkkokalvoille. Golden Gaten silta on punertavan oranssi, jotta laivat erottavat sen San Franciscon lahden sumussa, ja saman lahden aalloissa keikkuva loistaa kauas pelastusliiveissä. Kirkkaan oranssin metron 1970-luvulla suunnitelleet Antti Nurmesniemi ja Börje Rajalin puolestaan halusivat tuoda Helsingin harmauteen aurinkoa.

Räväkkä väri vavisuttaa. Se herättää välittömästi huomiota ja vahvoja tunnereaktioita – toisaalta oranssi varoittaa, toisaalta riemastuttaa. Valon spektrillä oranssi asettuu punaisen ja keltaisen välille.

Sävyä kuvattiinkin muinoin kelta-punaiseksi ennen appelsiinin rantautumista Aasiasta Eurooppaan portugalilaisten kauppiaiden matkassa 1500-luvulla. Appelsiinipuiden mukana värin nimi juurtui moneen eurooppalaiseen kieleen.

Mehukkaan maun lisäksi oranssilla on pyhiä vivahteita. Sävy on erityisen merkityksellinen monissa aasialaisissa uskonnoissa. Kungfutselaisuudessa se kuvaa muutosta, buddhalaisuudessa valaistumisen ylintä tasoa.

Hindulaisuudessa oranssi edustaa tulta ja rituaalista puhdistautumista. Kiinassa ja Intiassa värin nimi juontuu kalliista väriaineesta ja mausteesta, sahramista, mikä korostanee värin arvokkuutta. 


Kiinassa keltaista on historiallisesti pidetty kauneimpana ja arvokkaimpana värinä. Qing-dynastian aikaan väri edusti vain ja ainoastaan keisaria, kaikilta muilta keltainen oli kielletty. Harvinainen kunnia oli vastaanottaa keisarillinen keltainen takki, joka symboloi vapautta ja sankaruutta.

Länsimaissa keltaisuus on päinvastaisesti liitetty pelkuruuteen: englanniksi pelkuria voi ikävästi kutsua sanalla ”yellow-bellied”. Saksassa keltaisella on kateudesta puhuva merkitys, minkä vuoksi maan lipun alareunan väri ei suinkaan ole keltainen, vaan kultainen (Schwarz-Rot-Gold).

Jos optimismi olisi väri, saisi sekin todennäköisesti keltaiset vaatteet.

Laajemmin väri on positiivisena pidetyn auringon symboli. Aurinkoisuudessa on lämpöä, onnellisuutta, iloa ja toivoa, jota keltaiset sadetakitkin viestittävät ultrabrasti keskellä kalseaa päivää. Jos optimismi olisi väri, saisi sekin todennäköisesti keltaiset vaatteet. Keltaisia vaatteita löytyy myös äitiyspakkauksista, sillä väri ei ole yhtä sukupuolittunut kuin punainen ja sininen, kaksi muuta pääväriä.

Kaikessa iloisuudessaan keltainen voi aiheuttaa turhautumista, vihaa ja vauvan itkua. Väri heijastaa paljon valoa, joten keltainen on fysiologisesti silmälle väsyttävä. Tästä syystä keltainen on väreistä kaikkein näkyvin, mikä selittää, miksi New Yorkin taksit, liikenteen hirvivaroituskyltit ja supermarkettien logot ovat juuri keltapohjaisia. Ilon lisäksi keltainen symboloi varovaisuutta ja vaaran tuntua.


Luonto, onnekkuus, turvallisuus, tuoreus, kokemattomuus ja kateus. Näistä merkityksistä on vihreä tehty. Vihreästä toiminnasta eli ympäristötietoisuudesta viestii vihreä kierrätysmerkki, ja vihreä neliapila tuo onnea – ilmeisesti muille paitsi keskustalle. Joitakin väri rauhoittaa psykologisesti, toiset ovat vihreitä kateudesta, ja osa tarvitsee vihreää – eli dollareita.

Kiinassa miehillä ei näe vihreitä hattuja, sillä tämä viittaisi vaimon tehneen aviorikoksen. Idässä vihreä symboloikin uskottomuutta, mutta samalla myös korkeaa arvostusta nauttivia henkilöitä, nuoruutta, hedelmällisyyttä ja uutta elämää. Merkitykset kumpuavat vehreän luonnon symboliikasta.

Indonesiassa vihreä on kielletty väri, sillä eläväisen myytin mukaan Etelämeren kuningatar hukuttaa vihreäpaitaiset mukanaan mereen.

Vihreää pidetään hedelmällisen elämän värinä myös Lähi-idässä. Väri liitetään lisäksi onneen, moninaisesti ymmärrettävään rikkauteen sekä perinteisesti islaminuskoon. Vihreä väri näkyykin useissa lipuissa uskonnon symbolina. Sen sijaan Meksikossa vihreä on maan kansallisväri, joka kuvastaa itsenäisyyttä.

Indonesiassa vihreä on kielletty väri, sillä eläväisen myytin mukaan Etelämeren kuningatar hukuttaa vihreäpaitaiset mukanaan mereen. Myytissä piilee loogisuus, sillä vihreitä vaatteita on haastavaa bongata merestä tai viidakon vehreydestä. Samasta viidakon vaarallisuuteen liittyvästä syystä Etelä-Amerikassa vihreää pidetään kuoleman värinä. 

Musta enkeli, musta mieli, musta lista, musta huntu. Mustasta väristä välittyy negatiivisia mielikuvia kielen kautta. Väri, joka imee värispektrin kaiken valon, edustaa lähes kaikkialla maailmassa kuolemaa, pahuutta, sairautta ja huonoa tuuria.

Kirkossa liturgista mustaa väriä käytetään Jeesuksen ristiinnaulitsemispäivänä pitkäperjantaina. Mustaan verhoudutaan yhä suruaikana, vaikka käytäntö on ennen ollut vielä mittavampi. Täydentävästi muinaisessa Egyptissä ja nykyisin Lähi-idässä musta edustaa surun ja kuoleman lisäksi myös uudelleensyntymistä.

Kuoleman lisäksi mustalla on kuitenkin myös monia muita merkityksiä. Afrikan kulttuureissa musta on liitetty ikään, tarkemmin täysi-ikäisyyteen ja sen tuomaan kypsyyteen, sekä maskuliinisuuteen. Länsimaissa mustaa pidetään sivistyneisyyden ja siihen liittyvän asiallisuuden värinä.

Virallisiin tilaisuuksiin pukeudutaan pikkumustaan mekkoon tai mustaan pukuun. Kokomusta asu luo pukeutumisohjeiden mukaan tyylikkään, määrätietoisen, ajattoman ja menestyneen kuvan. Kaiken lisäksi mustat vaatteet hoikentavat, kuten mainoslauseet niin usein muistuttavat.


Lumessa kaikuu värisävyjen sinfonia, sillä valkoisessa valossa yhdistyvät kaikki spektrin värit. Väri tuo nenään sairaalan steriilin hajun, ja kulttuurillisesti valkoinen heijasteleekin melko universaalisti puhtautta. Kulttuurista riippuen puhtaus näyttäytyy niin viattomuutena kuin kuolemana.

Valkoinen on myös suremisen väri, sillä esimerkiksi Kiinassa ja Kambodžassa se liitetään kuolemaan. Kummassakin valtiossa vaikuttaa buddhalaisuus, jossa uskotaan jälleensyntymiseen. Pukeutumalla valkoisiin suruvaatteisiin vainajan perhe haluaa tukea jälleensyntymistä, maallisen elämän taakasta vapautumista, puhdistumista. 

Valkoinen symboloi lisäksi hyveellisyyttä ja uhrausta. Kristinuskossa valkea kyyhky on Pyhä henki, ja elämänsä uhrannut Jeesus on sonnustautunut valkoisiin kaapuihin. Morsian pukeutuu neitseelliseen, norsunluun väriseen leninkiin perinteestä – vaiko sittenkin korostaakseen siveyttään?

TEKSTI: Lotta Kivelä ja Anni Rossi

KUVAT: Sanna Antila

Oikeuden odottajat

Kun ihminen joutuu raiskauksen uhriksi, tunteet vaihtelevat.

Uhri voi kokea tekohetkellä kuolemanpelkoa, paniikkia, lamaantumista, epätodellisuuden tunteita tai fyysisiä oireita, esimerkiksi pahoinvointia.

Ohjeet raiskauksen jälkeen toimimiseen ovat kolkot. Älä peseydy, älä vaihda vaatteita. Mene lääkäriin, vaikka näkyviä vammoja ei olisikaan.

Oikeusprosessi alkaa, kun rikoksen uhri tekee rikosilmoituksen.

Raiskaustapauksessa oikeuden toteutumisen kannalta on tärkeää, että uhrilla on todistusaineistoa. Todistusaineisto tarkoittaa käytännössä lääkärintarkastuksessa havaittuja solunäytteitä, joiden perusteella sukupuoliyhteys voidaan todistaa. Lääkäriin on siis mentävä pikaisesti, ennen peseytymistä tai vaatteiden vaihtoa. On likainen olo, eikä sitä saa pestä pois.

Lääkäri ei saa tehdä minkäänlaisia tutkimuksia kysymättä ensin potilaan lupaa. Potilaalle on palautettava määräysvalta omaan kehoon. Terveydenhuollon henkilökunnalla on omat ohjeensa siitä, miten uhria kohdellaan. Jos avun piiriin saapuu, apua pitäisi kyllä saada. Tutkimuksiin ei ole pakko suostua, mutta se kannattaa. Lääkäri selittää potilaalle toimenpiteet ja kertoo, miksi ne ovat tarpeellisia.

Ovatko potilaan vaatteet ehjät? Onko niitä revitty? Onko niissä tahroja?

Potilasta pyydetään riisuutumaan. Vaatteet kääritään paperin sisään ja toimitetaan poliisille. 

Onko potilas peseytynyt? Oliko sitomista? Vangitsemista? Läimäyttämistä?

Penetraatioväline: siitin/sormi/jokin esine, mikä?

Uhrin hoito- ja tutkimusprotokolla on kaksikymmensivuinen lomakekasa, jota seuraten lääkäri tekee rikostutkintaprosessia varten vaadittavat tutkimukset ja samalla huolehtii uhrin henkisestä jaksamisesta. Uhri ei välttämättä vielä tässä vaiheessa koe suurta tunnereaktiota tapahtuneesta. Hän voi olla peloissaan, ahdistunut ja itkuinen, mutta myös apaattinen tai rauhallinen.

Uhrilta otetaan näytteitä kliinisessä tutkimuksessa, gynekologisessa tai urologisessa tutkimuksessa ja verikokeissa. Näillä yritetään selvittää rikoksen tekijän DNA:ta, mahdollisia sukupuolitauteja sekä uhrin mahdollista päihtymystilaa.

Lääkäri voi myös suorittaa uhrille ensiapua sekä määrätä rauhoittavia ja kipu- tai unilääkkeitä, jos uhri niitä tarvitsee. Prosessin tarkoitus on auttaa uhria käsittelemään tapahtunutta, mutta myös mahdollistaa todistusaineiston saaminen tulevaa oikeusprosessia varten.

Erityisesti se, miten uhri kohdataan, kun hän ensimmäistä kertaa ilmoittaa viranomaiselle raiskauksesta, vaikuttaa siihen, jaksaako uhri viedä ilmoitusta eteenpäin.

Amnesty Internationalin Suomen osaston vuonna 2019 toteuttaman selvityksen mukaan raiskauksen uhrit kokivat viranomaisten toiminnan oikeusprosessin aikana ajoittain epäinhimilliseksi. Joskus uhria jopa syyllistettiin.

Selvityksessä myös ilmeni, että poliisi vaati uhreja toistamaan rikoksen tapahtumia kerta toisensa jälkeen, ja että raiskausmyytit vaikuttivat asianajajien sekä tuomareiden käyttäytymiseen oikeudenkäynnin aikana.

Pitkä oikeusprosessi

Rikosilmoitus tehdään poliisiasemalla, yksin tai läheisen kanssa. Jos mukaan ei halua läheistä, Rikosuhripäivystys voi tarjota tukihenkilön seuraksi poliisiasemalle.

Rikosilmoitusta seuraava oikeusprosessi on todennäköisesti pitkä ja turhauttava. Raiskausrikoksen tuomio annetaan yleensä vasta yli vuosi rikosilmoituksen tekemisen jälkeen: keskimääräinen oikeusprosessi raiskaustapauksissa kestää 18 kuukautta. Siis puolitoista vuotta rikoksen tekohetkestä käräjäoikeuden ratkaisuun. Joissakin tapauksissa pitkäksi venyneestä oikeusprosessista voidaan myöntää korvauksia rikoksen tekijälle – ei uhrille.

Pelkästään oikeusprosessilla on psyykkisiä vaikutuksia osallisiin ihmisiin, sillä se on luonteeltaan stressaava ja ahdistava, erityisesti vakavan väkivaltarikoksen uhrille. Asianomistajan kokemukset oikeusprosessista ovat usein kielteiset.

Erityisen pitkä oikeusprosessi voi olla uhrin toipumisen kannalta hankala, kun uhri joutuu aktiivisesti käsittelemään tapahtunutta uudelleen ja uudelleen. Toisaalta epävarmana tulevaisuudessa häämöttävää oikeudenkäyntiä varten olisi tärkeää pitää traumaattinen tapahtuma mielessä mahdollisimman tarkasti, jotta sitä voisi kuvailla oikeudessa yksityiskohtaisesti. Jos raiskaajan tuomio on vain muutama kuukausi ehdollista, onko uhrin järkevää lähteä prosessiin mukaan? Onko lyhyt vankeustuomio riittävä rangaistus raiskaajalle?

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 poliisille ilmoitettiin 1465 raiskausta, joista 349 vietiin oikeuteen. Näistä tapauksista 221 päätyi tuomioon.

Raiskauksesta tuomitaan yhdestä kuuteen vuoteen vankeutta, tosin ”vakavuudeltaan vähäisestä” raiskauksesta vankeutta voidaan tuomita neljästä kuukaudesta neljään vuoteen. Törkeästä raiskauksesta rangaistus on kahdesta kymmeneen vuotta vankeutta. Vuonna 2015 keskimääräinen ehdoton vankeusrangaistus raiskauksesta oli kaksi vuotta, törkeästä raiskauksesta neljä ja puoli vuotta. Samana vuonna hieman alle 40% raiskaukseen syyllistyneiden vankeusrangaistuksista oli ehdottomia. Törkeistä raiskauksista puolestaan reilu 80% tuomittiin ehdottomina vankeusrangaistuksina.

Toisin sanoen alle puolet raiskaukseen syyllistyneistä ja vankeuteen tuomituista päätyy ehdottomaan vankeuteen. Vain 15% poliisille ilmoitetuista raiskauksista päätyy tuomioon.

Suostumus lainsäädännön pohjana

Yksilön kehollisen itsemääräämisoikeuden huomioon ottavan määrittelyn mukaan raiskaus on seksiä, joka tapahtuu vasten ihmisen tahtoa. Suomen laki ei kuitenkaan tunnista tätä määrittelyä, sillä raiskauslainsäädäntö ei ole suostumuspohjainen, ainakaan vielä. Rikoslain mukaan kyse on raiskauksesta silloin, kun raiskaaja käyttää väkivaltaa tai sen uhkaa, tai jos uhri on sairauden, tajuttomuuden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2019 raiskauksia ilmoitettiin 1455 kappaletta, 62 tapausta enemmän kuin vuonna 2018. Lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä tuli ilmi 1796 kappaletta. Lisäksi ilmoitettiin 1105 muuta seksuaalirikosta, joista 519 oli seksuaalista ahdistelua. 

Muihin seksuaalisiin tekoihin kuuluu muun muassa pakottaminen seksuaaliseen tekoon. Se tarkoittaa pakottamista johonkin muuhun seksuaaliseen toimintaan kuin sukupuoliyhteyteen. Siitä ei saa yhtä suurta tuomiota kuin raiskauksesta. 

Aikaisemmin rikoslaissa oli kohta ”lievemmästä raiskauksesta”, jota kutsuttiin sukupuoliyhteyteen pakottamiseksi. Se kuitenkin poistettiin, sillä lievemmän raiskauksen määrittelyä ei nähty tarpeelliseksi: teko täytti raiskauksen piirteet. Oli myös uhrille kohtuutonta määritellä teko lievemmäksi.

Sen sijaan törkeän raiskauksen rikos on olemassa. Se täyttyy, mikäli teko on tehty erityisen julmalla, nöyryyttävällä tai vaarallisella tavalla aiheuttaen uhrille erityisen paljon kärsimystä esimerkiksi pysyvän vamman muodossa.

Vuonna 2018 aloitettu Suostumus2018-kampanja kritisoi nykyistä raiskauslainsäädäntöä siitä, että se vaatii uhria puolustautumaan raiskaajaa vastaan. Vaikka kykenemättömyys itsensä puolustamiseen tai tahdon ilmaisemiseen voikin johtua pelkotilasta, lain pitäisi selkeästi linjata, että sukupuoliyhteys ilman suostumusta on aina raiskaus. Raiskaustilanteessa tunteet voivat olla yllättäviä, ja shokkitila voi olla niin suuri, ettei uhri saa sanaa suustaan. Joillekin on opetettu, että voi olla vaarallisempaa vastustella.

Suostumus2018-kampanjan mukainen lainsäädäntö määrittäisi seksin ilman suostumusta aina raiskaukseksi. Se tunnustaisi raiskaukseksi esimerkiksi tilanteet, joissa suostumus muuttuu tai poistuu kesken seksin. Myös kykenemättömyys suostumuksen ilmaisemiseen päihtymystilan johdosta – huolimatta siitä, onko se itseaiheutettua vai ei – luettaisiin raiskaukseksi.

Oikeusministeriö aloitti vuonna 2019 hankkeen raiskauslainsäädännön kokonaisuudistuksesta. Hanketta valmistelevan työryhmän toimikausi päättyi toukokuun lopulla.

Ruotsissa otettiin vuonna 2018 käyttöön Suostumus2018-kampanjaa vastaava lainsäädäntö, jossa seksiin vaaditaan molempien osapuolten suostumusta. Käyttöön otettiin myös uusi rikosnimike, ”tuottamuksellinen raiskaus”, sellaisia tilanteita varten, joissa tekijä ei ole tiennyt syyllistyvänsä raiskaukseen. Vuoden 2019 alussa uuden lain käyttöönotosta tehtiin selvitys, jossa ilmeni erityisesti väkivaltaisista raiskausrikoksista langetettujen tuomioiden koventuneen sen jälkeen, kun uusi laki astui voimaan.

Samassa selvityksessä kävi ilmi, että naisilla ja miehillä oli Ruotsissa erilaiset käsitykset suostumuksesta. Miehistä 17% piti baarista toisen mukaan lähtemistä suostumuksena. Naisista vain 7% näki toisen mukana kotiin lähtemisen suostumuksena. Kolmasosa miehistä näki alasti riisuuntumisen toisen seurassa suostumuksena, mutta naisista vain 16% ymmärsi tämän suostumukseksi.

Koska käsitykset suostumuksesta eroavat merkittävästi, on olennaista painottaa selkeän suostumuksen tärkeyttä lainsäädännössä. Jos seksiin ei ole selvästi suostuttu, tulisi teko tuomita raiskauksena. Baarista toisen matkaan lähteminen ei tarkoita suostumusta seksiin.

Joskus traumaattiseen tilanteeseen joutunut on mieluummin ajattelematta asiaa, vaikka tilanne voisikin olla hyödyllistä käsitellä ja, lopulta, hyväksyä. Tapahtunutta ei voi muuttaa, eikä myöskään raiskaajan tuomio vie tapahtunutta pois, vaikka oikeus toteutuisikin.

Raiskausoikeusprosessin aikana ihmisestä tulee ensin potilas, sitten uhri ja lopulta asianomistaja. Tärkeä osa uhrin toipumista on se, että ihminen ymmärtää olevansa muutakin kuin uhri, että uhrius ei määritä identiteettiä. Pelkän uhriuden sijaan ihminen on kaikkea sitä, mitä hän oli myös ennen rikosta. Vaikka häneltä on tilanteessa viety toimijuus, hän saa sen vielä takaisin. Hänen ei tarvitse olla uhri, eikä häntä pidä kohdella eri tavalla kuin ennen tapahtunutta. Lopulta elämän jatkaminen onnistuu kyllä.

Vaikka elämä jatkuisi ja uhriksi joutunut hyväksyisi tapahtuneen, on syyllinen saatava vastuuseen.

Teksti: Anni Takanen ja Emilia Tiainen Kuvat: Sanna Antila

Some pilalla

Teksti: Erik Räsänen Kuvat: Ella Kokkonen

Sosiaalisen median piti tuoda maailma yhteen, mutta se näyttääkin repivän kaiken pirstaleiksi. Internetin jätit eivät ole kyenneet lunastamaan lupauksiaan.

Erään valtakunnan suurimpiin kuuluvan sanomalehden Facebook-mainos kehottaa katsojaa tukemaan laadukasta journalismia tilaamalla lehden.

Jokainen kommentoija ei ole samaa mieltä lehden laadusta. Arto kertoo näkemyksensä journalismin nykytilasta: ”Työpaikkani on ollut usein esillä tämän lehden jutuissa. Joudumme jatkuvasti korjaamaan virheellisiä tietoja, joita meistä esitetään, kun laiskat toimittajat eivät vaivaudu selvittämään asioiden todellista tolaa.” Kommentti on saanut parikymmentä tykkäystä

Artoa ei oikeasti ole olemassa.

Arton Facebook-profiilia tarkastellessa voi huomata käyttäjätunnuksen olevan vasta muutamia viikkoja vanha. Hän ei ole lisännyt itsestään kuvaa. Hänellä on vain seitsemän Facebook-kaveria. Kaverit ovat Arton kaltaisia kuvattomia profiileja tai suomalaisia julkisuuden henkilöitä, jotka tuhansista Facebook-kontakteistaan päätellen hyväksyvät kaverikseen kenet tahansa.

Jäljet johtavat Pietariin

On todennäköistä, että Arton takana on pietarilaisen trollitehtaan työntekijä. Niin kutsutuista trollitehtaista syötetään maailmalle Venäjän hallinnolle myönteistä propagandaa, kuten valeuutisia ja keskustelupalstojen täyttämiä virallista linjaa mukailevia mielipiteitä.

Verkkoon vuotaneista asiakirjoista huolimatta Venäjän kansainvälisestä informaatiovaikuttamisesta tiedetään edelleen yllättävän vähän mitään varmaa. Suorien yhteyksien osoittaminen Kremliin onkin hankalaa. Työntekijöillä ei ole työsopimuksia ja palkka maksetaan pimeästi käteisellä. Taustalla olevat yritykset ovat yksityisiä eikä niitä voi suoraan yhdistää hallintoon.

Informaatiovaikuttamisen toinen vaikeus on erottaa propagandistin ja propagandan levittäjä toisistaan. Taitavasti räätälöidyt valeuutiset, provosoivat kommentit ja Internet-maailman tunkioilla liikkuvat huhut iskevät aina jonkun maailmankuvaan – jokainen potaskan levittäjä ei kuitenkaan ole trolli, vaan joukossa on oikeita ihmisiä, jotka aidosti uskovat sanomaansa. Valeprofiilin ja tavallisen kansalaisen erottaminen toisistaan ei läheskään aina ole yhtä helppoa kuin Arton tapauksessa.

Sosiaalisessa mediassa tapahtuvan informaatiovaikuttamisen tehtävä on moninainen. Väärän tiedon ei oleteta syrjäyttävän oikeaa – näin ei ole tarkoituskaan tapahtua. Valheet ja provosoiva kirjoittelu ennemminkin hämärtävät totuutta. Vaikka propagandan kohde ei uskoisikaan valheellista sisältöä, propagandistin tavoite toteutuu kohteen tehdessä myönnytyksiä: ”ei valtavirtamediakaan aina kerro kaikkea”. Informaatiovaikuttaminen nakertaa asteittain luottamusta viranomaisiin ja mediaan.

Ongelma on sosiaalisessa mediassa itsessään, sekä sen toimintalogiikassa.

Sananvapauden voi kääntää itseään vastaan

Vuonna 2012 Facebookin perustaja Mark Zuckerberg kirjoitti innostavasti sosiaalisen median verkostoja luovasta ja ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta. Sosiaalinen media näyttäytyi Zuckerbergin visiossa sanomalehden tai television kaltaisena maailmaa mullistavana keksintönä, joka antaisi unohdetuille äänen, yhdenvertaistaisi maailmaa ja veisi yhteiskuntia eteenpäin: ”Maailmassa on valtava tarve, ja on valtava mahdollisuus saada kaikki maailman ihmiset liitettyä yhteen, antaa kaikille ääni ja auttaa yhteisöä kohti tulevaisuutta.”

Kaikkien äänten saaminen kuuluviin on kaunis ajatus. 2010-luvun alussa arabikevät loikin utopistisia toiveita sosiaalisen median vapauttavista vaikutuksista, jotka tekisivät maailmasta demokraattisemman ja paremman. Vuosikymmenen loppupuolella herättiin siihen, ettei lupauksia kyetty lunastamaan. Arabikevätkin lässähti nopeasti, kun entisten hirmuhallitsijoiden valtatyhjiöitä astuivat täyttämään uudet diktaattorit ja ääriliikkeet.

Sananvapautta yritetään rapauttaa kääntämällä se itseään vastaan. Valeuutissivustot ovat tästä keskeinen esimerkki.

Printtimedian kärsiessä lukijoiden ja mainostajien kadosta tulovirrat ehtyvät. Hektinen verkkotoimittaminen pakottaa toimittajat hutkivaan pikajournalismiin, klikkiotsikoihin ja kärjistyksiin huolellisen ja analyyttisen taustoittamisen sijasta. Perinteiseltä medialta vaaditaan enemmän kuin koskaan – ja samaan aikaan uutisista ei olla valmiita maksamaan.

Valeuutiset hyödyntävät median murroksen aiheuttamaa journalismin alennustilaa. Ne provosoivat, ne reagoivat nopeasti, ne väittävät ilman journalistista vastuuta jotain, mitä ammattitoimittaja ei artikkeliinsa kirjoittaisi. Perinteisillä mediataloilla on journalistiset vastuunsa, joita itseään vaihtoehtomedioiksi kutsuvat valeuutissivustot eivät suostu kantamaan.

Valeuutiset ja sosiaalinen media elävät toisistaan kuin kukat ja mehiläiset. Valeuutisten logiikka nojaa sosiaalisen median logiikkaan: jutut kirjoitetaan muka paljastaviksi (”tästä valtavirtamedia vaikenee”) ja tunteita kiihottaviksi, jolloin ne saavat tykkäyksiä ja jakoja. Facebookin kaltaiset sivustot taas haluavat, että palvelussa vietetään mahdollisimman paljon aikaa. Vaikka vaihtoehtomedioiden sisältö olisi selkeästi valheellista ja arveluttavaa kansankiihotusta, sisältöjen poiskitkeminen palveluista voisi johtaa käytön vähenemiseen. Lisäksi miljardien tunnusten valvominen on teknisesti mahdotonta. Sananvapauden verhon taakse piiloutuminen on helpompaa.

Facebookinkaan sanan- ja julkaisuvapauden käsitys ei ole koskaan ollut täysin rajoittamaton. Käyttöehdoissaan palvelu suhtautuu alastomuuteen ja seksuaaliseen sisältöön tiukemmin kuin lainsäädäntö useimmissa länsimaissa vaatisi. Facebook tai sen omistama Instagram eivät salli Free the Nipplen kaltaisten liikkeiden sisältöjä, sillä ne olisivat tiukan puritanistisia amerikkalaisia arvoja vastaan. Liian roisi sisältö voisi karkottaa käyttäjät – ja rahat, joita he palvelulle käytöllään takovat.

Jihadismipropagandaa sananvapauden nimissä

Twitter on tullut tunnetuksi keskimääräistä laveammasta sananvapauskäsityksestään. Palvelu on nähnyt yllättävän radikaalitkin mielipiteet, kuten oikeistoradikalismin, osana yhteiskunnallista keskustelua, jota se haluaa alustana olla mukana rakentamassa. Twitterin rajoittamaton julkaisuvapaus johti siihen, että palvelusta kasvoi vuosina 2013–2015 Isisin ja muiden jihadistijärjestöjen keskeinen viestintäkanava.

Sananvapauskäsitys ilman siihen liittyvää vastuuta ja palvelun helppokäyttöisyys johtivat jihadistisen terroritoiminnan aktiivisimpina vuosina jihadistitilien räjähdysmäiseen kasvuun. Tutkijat ovat kyenneet jäljittämään Twitteristä kymmeniä tuhansia Isisille myönteisiä tilejä. Osa Irakiin ja Syyriaan lähteneistä Isisin vierastaistelijoista kohosi tuhansien seuraamiksi vaikuttajiksi twiittaamalla kuvia elämästään Isisin julistamassa kalifaatissa.

Facebook alkoi reagoida terroristiseen propagandaan palvelussaan vuonna 2014 sulkemalla Isisille myönteisiä tilejä. Twitter ei kuitenkaan suostunut muuttamaan politiikkaansa, vaan piti härkäpäisesti kiinni vapaan keskustelun ihanteestaan. Täyskäännös nähtiin alkuvuodesta 2016, kun palvelu yllättäen ilmoitti sulkeneensa 125 000 profiilia terroristisen sisällön vuoksi. Voi pohtia, olivatko Pariisin iskut täyskäännökseen johtanut viimeinen tikki. Twitterin käytön on arveltu edesauttaneen iskujen toteuttamista.

Kritiikin yltyessä Twitter alkoi poistaa myös äärioikeiston sisältöä loppuvuodesta 2017. Uusien tilien luominen on kuitenkin helppoa – niin terroristien kuin äärioikeistonkin kissa ja hiiri -leikki alustan kanssa jatkuu edelleen.

Kuherruskuukausi alkaa olla ohi

Vuosikymmenen vaihduttua puheet teknologian ihmisiä yhteen tuovasta vaikutuksesta ovat kaikonneet. Mark Zuckerberg joutui huhtikuussa 2018 Yhdysvaltain kongressin eteen vastaamaan syytöksiin, joiden mukaan Facebookista vuodetun datan avulla Cambridge Analytica -konsulttiyhtiö oli manipuloinut Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja Iso-Britannian kansanäänestystä Euroopan unionissa pysymisestä. Kuulemisessaan Zuckerberg ei kannattanut lainsäädännöllä tehtäviä interventioita yhtiönsä toimintaan. Yhtiön oman sääntelyn pitäisi riittää.

Kaksi vuotta kuulemisen jälkeen voidaan nähdä, mitä oma sääntely on tarkoittanut: vastuu sisällöstä on sysätty käyttäjille. Ei-halutusta sisällöstä voi tehdä ilmoituksen, mutta takeita sen poistumisesta ei ole. Yhteisöpalvelut synnyttävät ja ylläpitävät algoritmeillaan sosiaalisia kuplia, jotka pirstovat ihmisten mediamaisemaa ja maailmankuvaa. Äärijärjestöjen propaganda leviää niissä edelleen. Sosiaalinen media ei tuonutkaan maailmaa yhteen, vaan on repimässä sitä pirstaleiksi. Vihapuhe ja valheet jatkavat leviämistä – koronapandemian kaltainen poikkeusaika näyttäisi jopa pahentaneen tilannetta.

Pandoran lippaan sulkeminen voi olla mahdotonta. Yhteiskunta ja yksilöt ovat jo kasvaneet sosiaalisiin medioihin kiinni. Yhtiöt eivät tule muuttamaan toimintaansa vapaaehtoisesti, vaan tarvitaan yhteisön ja lainsäädännön tukea. Siihen asti Arto kumppaneineen jatkaa demokratian nakertamista pala palalta luomalla epäluuloa yhteisöä, sanomalehtiä ja viranomaisia kohtaan.                

”Liiku nopeasti ja riko asioita” tuli tunnetuksi Zuckerbergin mottona 2010-luvun alussa. Kongressin kuulemisen jälkeen The Observer -lehti totesi osuvasti pääkirjoituksessaan, että Zuckerberg tuli tuskin ajatelleeksi liberaalin demokratian olevan yksi asia, jonka hän saattaa rikkoa.

Periikö rehellisyys maan?

Teksti: Silja Laaksoharju Kuva: Anna Enbuske

Marraskuussa vuonna 2016 Oxfordin sanakirja valitsi vuoden sanakseen käsitteen post-truth, totuudenjälkeinen. Siitä lähtien politiikassa ja sitä käsittelevässä journalismissa ei olla paljoa muista teemoista puhuttukaan – Donald Trumpin räikeä epärehellisyys, Brexitiä siivittäneet valheet, informaatiosota ja valeuutiset… Koskaan ennen ei rehellisyydelle ole ollut samanlaista tilausta kuin nyt, valheiden ja epävarmuuden aikakautena. 

Rehellisyys on vuosikymmenestä toiseen ollut suomalaisille yksi tärkeimmistä kansallisista arvoista. Palautamme kadulle tippuneet lompakot tunnollisesti omistajilleen, jätämme arvotavarat vartioimatta kirjastoon ja sanomme asiat suoraan – paitsi yksityiselämässä, myös institutionaalisella tasolla. Suomalaiset saavat olla ylpeitä oikeuslaitoksesta, joka Maailman talousfoorumin mukaan on yksi maailman riippumattomimmista. Transparency Internationalin mukaan Suomessa on kolmanneksi vähiten korruptoitunut hallinto maailmassa ja Helsingin yliopiston emeritusprofessori Klaus Helkama sanoo Helsingin olevan maailman rehellisin pääkaupunki. Eurostatin, Reuters Instituten ja Euroopan komission mukaan suomalaiset luottavat muita enemmän myös poliisiin, uutisiin ja muihin ihmisiin. Vaikka suomalaisille rehellisyys on ilmeisen tärkeä arvo, politiikka puolestaan on alue, jota on kautta aikojen pidetty epärehellisen juonittelun kenttänä, ”politiikan pelinä”. 

Vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen.

Keskustelu totuudenjälkeisestä ajasta nostaa esiin kysymyksen siitä, onko politiikka ikinä oikeastaan ollutkaan rehellistä. Cicero sanoi jo ennen ajanlaskumme alkua, ettei ”mielipiteensä takana seisomista ole koskaan luettu ansioksi poliittisille johtajille”, ja samalla linjalla ovat jatkaneet myöhemmätkin poliittiset ajattelijat. Syvä epäluottamus politiikkaa kohtaan ei ole kummunnut tyhjästä – vaikka ”valta korruptoi” on tunnettu klisee, sen totuusperä on todistettu useissa kokeellisissa tutkimuksissa. Tilburgin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan vallantunne on yhdistetty pettämiseen, epärehellisyyteen ja empatiakyvyn puutteeseen. Ehkä siis pidämme politiikkaa kierona, koska siihen todella liittyy kieroilua. Stubb ja Sipilä voivat poseerata ”koulutuksesta ei leikata” -kylttien kanssa ja seuraavassa hetkessä säästää opintotuesta 70 miljoonaa euroa, eikä kukaan oikeastaan ole yllättynyt. Kun poliitikkojen rikottujen lupausten laskemiseen eivät riitä yhden tai kahdenkaan käden sormet, epärehellisyys on helppoa julistaa poliittisen vallan sivutuotteeksi. 

Toisaalta populismin nousu politiikassa on muuttanut käsityksiä epärehellisyydestä. Vaikka poliitikkojen lupauksia ei ole pidetty muutenkaan kovin korkeassa arvossa, populistipoliitikoihin vaikuttaa kohdistuvan erilaiset odotukset kuin muihin. Donald Trumpilta eivät odota rehellisyyttä edes hänen omat kannattajansa, eikä perussuomalaisten arvion maahanmuuton kustannuksista ole välttämättä tarkoituskaan perustua kokonaisuuden huomioon ottavaan tieteeseen tai tutkimukseen. Rehellisyys loistaa poissaolollaan, mutta sen tilalle ovat nousseet muut arvot: ”me ja ne” -vastakkainasetteluun perustuva kahtiajako, nationalismi ja eliitin vastaisuus. Monelle äänestäjälle nämä asiat ovat osoittautuneet rehellisyyttä ja faktapohjaisuutta tärkeämmiksi, mutta voiko heitä syyttää siitä, jos politiikka ei ole alun perinkään vaikuttanut rehelliseltä? Äänestäjien on entistä helpompi hypätä oikeistopopulistien kelkkaan, jos rehellisyys politiikassa hylätään lopullisesti – eihän totuudenjälkeisenä aikana poliittisen puheen enää tarvitse olla totuudenmukaista.

Sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää.

Identiteettipolitiikka on käsite, jota totuudenjälkeisyyden ohella usein kuulee heiteltävän ilmoille. Jos politiikkaa ei siis enää tehdä ideologiselta pohjalta, vaan ominaisuuksien mukaan, olisiko mahdollista, että rehellisyys voisi vielä nousta kokoavaksi identiteetiksi? Politiikassa vaikuttaa olevan tilausta ryhmälle tai henkilölle, joka onnistuisi vaikuttamaan luotettavalta, lahjomattomalta ja vilpittömältä – ja todella olisikin sitä. Politiikan sisältä tällaisia hahmoja on vaikeaa nostaa esiin. Lähimmäksi pääsee tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka on pitkäjänteisellä tyylillään onnistunut vakuuttamaan suomalaiset luotettavuudestaan ja noussut siten presidenttinä valtaisaan kansansuosioon. Niinistön kaltaiset hahmot ovat kuitenkin vähissä. Osa perussuomalaisten menestystä on epäilemättä heidän kykynsä profiloida itsensä aidompana kuin muut puolueet, mutta liberaaleja ja vihreitä aatteita kannattaville äänestäjille rehellisyyttä korostavia vaihtoehtoja ei juuri ole. Tällainen rehellisyyttä korostava ryhmä voisi nousta myös politiikan ulkopuolelta, mutta toistaiseksi suuren mittakaavan aloitteita ei ole nähty. Ehkä rehtiyttä ei vain koeta riittäväksi pohjaksi politiikan teolle.

Tietyissä tilanteissa rehellisyys yhä nousee entiseen arvoonsa. Mikael Jungner on jaotellut epärehellisyyden politiikassa kolmeen kategoriaan: tietämättömyyteen, sumuttamiseen sekä suoranaiseen valehteluun. Näistä viimeisin oli kyseessä, kun kaupunginvaltuutettu Abdirahim ”Husu” Hussein kertoi viime syksynä poistaneensa rasistisesti käyttäytyneen matkustajan taksinsa kyydistä, vaikka näin ei tosiasiassa ollut tapahtunut. Asiasta syntynyt kohu johti lopulta Husseinin määräaikaiseen erottamiseen SDP:n valtuustoryhmästä – syynä oli luottamuspula. Husseinin toiminta herätti hyvinkin vihaista somekeskustelua ja valehtelu tuomittiin laajalti. Suoranainen valehtelu varsinkin näin tunteita herättävässä asiassa siis todellakin nosti suomalaisten niskavillat pystyyn, mutta miksi? Voiko suomalaisia syyttää tekopyhyydestä, jos epärehellisyys tuomitaan vain tietyissä tilanteissa tai tiettyjen henkilöiden kohdalla? Valehtelusta kiinnijääminen ei näytä poliitikon ansioluettelossa hyvältä, mutta silti sumuttaminen, tietämättömyys ja rikotut lupaukset ovat politiikan arkipäivää. Suomalaisten suhtautuminen tähän tuntuu toisinaan ristiriitaiselta.

Rehellisyydellä on aina ollut politiikassa kaksijakoinen luonne. Poliitikot rakastavat näyttää olevansa suoraselkäisiä ja luotettavia. Vaalimainoksissa usea ehdokas kuvailee itseänsä rehdiksi tai aidoksi. Toisaalta Husu Husseinin kaltaisissa tapauksissa luottamustehtävää rikkonut kansanedustaja tuomitaan paholaisesta seuraavana. Kansalaiset pitävät poliitikkoja kieroilevina, epärehellisinä ja kaksinaamaisina – ja poliitikot paitsi tietävät tämän, myös käyttävät sitä hyväkseen mustamaalatessaan kilpailijoitaan. Rehellisyys näyttäytyy tässä valossa saavuttamattomana ideaalina ja tyhjänpäiväisinä korulauseina, joiden merkitys vähenee entisestään totuudenjälkeisenä aikana. Vaikka tietty juonittelu onkin aina kuulunut osaksi politiikkaa,  ei rehellisyys välttämättä ole menettänyt merkitystään suomalaisten sydämissä. Päinvastoin, tällaisena aikakautena on entistä tärkeämpää, että voimme jatkossakin luottaa oikeuslaitokseemme, poliittisiin instituutioihimme ja siihen, että kadulle pudonnut lompakko palautuu omistajalleen. Jos rehellisyys siis perii maan, on meidän tehtävämme pitää huolta siitä, millainen tuo perintö on.