Mitä olisimme halunneet tietää murrosiästä

Kun kehossa alkaa tapahtua tiettyjä fysiologisia muutoksia, kutsutaan sitä murrosiäksi. Siitä hetkestä lähtien mikään ei ole niin kuin ennen. 

Epävarmuuden aika

Murrosikä on vaihe, jossa lapsi astuu aikuisuuteen. Se on eräänlainen siirtymäriitti, jossa ihminen kasvaa itsenäiseksi ja täysivaltaiseksi kuluttajaksi, olennoksi, jonka arvo määräytyy yhä enemmän tehokkuuden ja kauneuden sekä muiden ulkoa tulevien mittareiden mukaan. Asteittain kasvavalle ihmiselle annetaan sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Samalla hän tulee tietoisemmaksi ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen käytännöistä. 

Jännittävää!

Kun etsii tietoa murrosiästä, on se erilaisten tietopankkien ja ohjesivustojen mukaan kauhean jännittävää aikaa. Samat tekstit kertovat myös, ettei murrosikää tarvitse pelätä, se on ihan luonnollinen juttu. Tämä on mielenkiintoinen yhtälö. Tekstit on tarkoitettu rauhoittaviksi, mutta samalla niissä on tietynlaista holhoavuutta. Niihin tuntuu liittyvän myös viestejä siitä, että nuoren tulisi suhtautua murrosikään huisina kokemuksena matkalla kohti aikuisuutta. 

En voisi ikinä kuvitella, että esimerkiksi vanhenemisesta kirjoitettaisiin vastaavalla tavalla. Että nyt olet matkalla kohti hautaa, eikö olekin ihmeellistä?! Mutta ei tarvitse pelätä, se on ihan luonnollinen asia!! Entä jos haluaa pelätä? Tai suhtautua negatiivisesti? Tai epäröidä? Tuskin sitä kukaan eläkeläisiltä kieltäisi. Miksi murrosiästä sitten puhutaan näin? Miksi aikuiset ja nuorille suunnatut viestit ovat niin kalkkiksia?

Sama selittävä sävy ulottuu myös puheeseen henkisestä kehityksestä murrosiän aikana. Tiivistetysti kuva on tällainen: mainitaan suuria tunnekuohuja, joista selvitään tietysti aikanaan. It’s just a phase! Suurten tunnekuohujen ja vanhempiin kohdistetun aggression taakse kätkeytyy kuitenkin ihan oikeita ongelmia, kuten tulehtuneita perhesuhteita ja mielenterveyden ongelmia. Ongelmien tiivistäminen tunnekuohuiksi näyttää tässä mielessä melko vähättelevältä.

Minua suututti ja ärsytti pelkkä vanhempieni ja sisareni läsnäolo, koko heidän olemassaolonsa. Miksi on niin, että joku voi käskeä, mitä minun kuuluu tehdä tai millaista kotona kuuluu olla? Jos ilmaisin mielipiteeni johonkin asiaan, lakaistiin se maton alle, vähäteltiin: tuo on vain tuota murrosikään kuuluvaa kapinointia, kyllä se menee ohi. Minun kokemukseni ja tunteeni olivat vähemmän olemassa vain sen takia, että olin tietynikäinen, murrosiässä.

Ja kaikista rasittavimmalta tuntui se, että etukäteen ei tiennyt, kuinka pitkään minun ajatukseni nähtäisiin vain murrosikäisen ajatuksina. Milloin minusta tulisi tasavertainen, ajatteleva yksilö?

Niin noloa

Murrosikäkeskustelussa kovin hiljaa ovat kasvavat nuoret itse. Murrosiästä puhujina toimivat yleensä aina aikuiset, usein virastojen ja järjestöjen koostamien tietopakettien muodossa. Ne on tarkoitettu niille paniikissa googlettaville nuorille, jotka kysyvät onko normaalia, että navassani kasvaa karvaa+???? Tämä kertoo jo jotain siitä, että murrosikäiset saattavat tuntea häpeää omasta kehityksestään. 

Mutta mistä tämä häpeä on tullut? Kenties sillä on jotain tekemistä sen tavan kanssa, jolla murrosikää käsitellään koulujen, vanhempien, terveydenhoitajien tai muiden tahojen toimesta. 

Kun biologian tuntia tulikin vetämään sijainen, joku keksi mainion vitsin: ”Joo me jäätiin open kanssa sivulle 57, jatketaanko siitä tänään?” Pahaa aavistamaton sijainen luuli saaneensa oikean vinkin ja pyysi meitä kääntämään mainitulle sivulle. Samalla takarivin pojat kurkistelivat kirjoihinsa ja nauroivat hihaansa.

Sivulta 57 avautui aukeama, jonka vasemmalla sivulla oli kuva alastomasta tytöstä, oikealla alastomasta pojasta. Molempiin oli piirretty nuolia osoittamaan häpykarvojen ilmaantumista, rintojen kasvua ja aknea. Alastomuus, tissit, karvat, pippelit. Se kaikki oli meidän alakoululaisten mielestä erityisen hauskaa, suorastaan huvittavaa. 

Hauskanpito yltyi, kun sijainen aukeaman avatessaan tuhahti: ”Hei älkää pelleilkö, kertokaa se oikea sivu!” Tilanne oli kaikin puolin kiusallinen. Mutta ehkä meitä naurattivat vain sen aukeaman kaikki uudet, tuntemattomat asiat. Nauru on ihmisen keino käsitellä asioita, joihin ei oikein osaa suhtautua. Ehkä meidän olisikin pitänyt saada nauraa, tutkia ja tutustua. Ehkä jos alastomuus ja murrosikä eivät olisi tuntuneet jollain tavalla kielletyltä ja epäsovinnaiselta, ei niistä edes olisi tarvinnut vääntää vitsiä.

2020-luvulla vanha kunnon internet voi tarjota nuorille vastauksia ja vertaistukea lähestyttävämmässä muodossa. Esimerkiksi YouTubesta löytyy valtavasti videoita, joissa nuoret tubettajat kertovat omista noloista tai hankalista kokemuksistaan murrosikään liittyen. Tällainen sisältö voi olla hyvä keino purkaa murrosikään liittyvää epävarmuutta nuorille vähemmän kankealla tavalla. 

Esimerkiksi YouTubesta löytyy valtavasti videoita, joissa nuoret tubettajat kertovat omista noloista tai hankalista kokemuksistaan murrosikään liittyen.

Esimerkiksi YouTubesta löytyy valtavasti videoita, joissa nuoret tubettajat kertovat omista noloista tai hankalista kokemuksistaan murrosikään liittyen.

Jako kahtia

Murrosikä liittyy tietenkin myös sukupuoleen, sillä biologisessa merkityksessään se tarkoittaa sukukypsyyden saavuttamista. Samalla tapahtuu selkeä biologiaan pohjattava kahtiajako, jonka kautta lapsista tulee yhteiskunnan silmissä joko miehiä tai naisia. Tämä ero kehittyvässä sukupuolessa näkyy hyvinkin konkreettisesti myös käyttäytymisnormeissa: pieni lapsi voi mennä vanhempansa kanssa muun kuin oletetun sukupuolensa WC- ja pukuhuonetiloihin, mutta murrosikäiselle se on ehdoton no no.

Se tuntui oudolta jo silloin. Opettaja käski tyttöjä poistumaan luokasta, sillä nyt puhuttaisiin poikien juttuja. Noh, me teimme työtä käskettyä, nousimme ylös ja siirryimme käytävään hengailemaan. Vähän ajan päästä vaihdettiin rooleja. Pojat lampsivat käytävään, ja me pääsimme takaisin luokkaan. 

Meille opettaja puhui kuukautisista. Munasoluista ja kierron pituudesta. Muista kropassa tapahtuvista muutoksista, aristavista rinnoista ja lantion levenemisestä. Se kaikki oli hyödyllistä, todellakin oli. Ehkä tärkeämpää kuin viidentoista eri sammallajin ulkoa opettelu tai sijamuotojen pänttääminen. 

Mutta miksi siitä oli tärkeää kertoa vain niille, jotka biologisten ominaisuuksien perusteella määriteltiin tytöiksi? 

Miksei kaikille kerrottu ovulaatiosta ja kuukautissiteen asettamisesta? Mikseivät kaikki saaneet oppia lisää kivesten laskeutumisesta ja karvoituksen lisääntymisestä?

Kehojemme ominaisuuksien erilaisuudesta huolimatta elämme samassa maailmassa, olemme tekemisissä toistemme kanssa, tarvitsemme toistemme apua. Eikö kaikkien meidän, sukupuolesta riippumatta, olisi siis hyvä olla tietoisia kaikesta murrosiässä tapahtuvasta?

Muuten voi käydä niin, että nuorille miehille selviää vasta täysi-ikäisyyden kynnyksellä, ettei nainen virtsaakaan vaginastaan tai että kuukautisside kiinnitetäänkin alushousuihin (uskokaa pois, tätä tapahtuu jo nyt).

Murrosiän myötä heräävät myös ajatukset seksuaalisuudesta. Samalla muut ihmiset alkavat nähdä kasvavan nuoren seksuaalisena olentona. Karkeasti sanottuna: vielä äsken leikit kavereidesi kanssa ja rakensit hiekkakakkuja hiekkalaatikolla; nyt sinua arvostellaan sen perusteella, miten pantava olet. Viimeistään murrosiässä sukupuoleen liittyvät rajoittavat rooliodotukset tulevat raadollisen selviksi, ja ihmisen arvo määritellään yhä useammin vain seksuaalisen vetovoiman tai ahtaiden kauneusstandardien perusteella. 

Murrosiän kynnyksellä myös kulttuuriset sukupuolistereotypiat puskevat pintaan. On tyttöjen juttuja, kuten meikkaaminen, karvojen poisto, poikabändien fanitus ja kasvava muotitietoisuus. On poikien juttuja, kuten videopelit, mopot ja lihasten kasvattaminen salilla. Monesti tässä vaiheessa tehdään myös jako tyttöjen ja poikien liikuntatunteihin. 

Karkeasti sanottuna: vielä äsken leikit kavereidesi kanssa ja rakensit hiekkakakkuja hiekkalaatikolla; nyt sinua arvostellaan sen perusteella, miten pantava olet.

Velvollisuus kutsuu

Yhteiskunnalliset velvollisuudet alkavat asteittain koskemaan kaikkia, ja ensimmäiset vastuut ihminen saa kontolleen murrosiän kynnyksellä. Yli 12-vuotiaat eivät saa ajaa polkupyörällä jalkakäytävällä ja joutuvat (ainakin teoriassa) opettelemaan enemmän liikennesääntöjä. Myöhemmin tulevat rikosoikeudellinen vastuu ja ensimmäiset ajokortit. Yläasteella käynnistyvät yhteiskuntaopin opinnot, joiden kautta teineille pyritään antamaan perustavan tason ymmärrystä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Vastuu omasta opintopolusta on viime aikoina korostunut keskustelussa nuorten velvollisuuksista. Yhteiskunnallisissa diskursseissa korostetaan itseohjautuvaa oppimista, jossa opettajan tehtävä on lähinnä tukea lasten oma-aloitteista pohdiskelua. Lisäksi keskustelua on käyty siitä, miten pelkällä ylioppilastodistuksella sisäänpääsyn mahdollistavat korkeakoulu-uudistukset pakottavat aloittelevia lukiolaisia arvioimaan tarkasti niitä aineita, joita he aikovat opiskella. Paineet opintomenestyksestä alkavat jo ennen lukiota, sillä lukioihin haetaan peruskoulun päättötodistuksen perusteella.

Yhteiskunnan suorituspaineet heijastuvat yhä nuorempiin lapsiin. Hyvinvointi polarisoituu. Paine kuulua, olla tietynlainen ja löytää oma arvo kenties vääristyneinkin, ulkoa tulevin mittarein konkretisoituu yksilön kohdalla.

Karkeasti sanottuna: vielä äsken leikit kavereidesi kanssa ja rakensit hiekkakakkuja hiekkalaatikolla; nyt sinua arvostellaan sen perusteella, miten pantava olet.

Murrosikä mediamaailmassamme

Tuoreehkon elementin murrosikään ja sen haasteisiin tuo sosiaalinen media, jota nuoret käyttävät enemmän ja luontevammin kuin aiemmat sukupolvet. Nuorten digitaidot eivät kuitenkaan tee heistä immuuneja somesta saataville ideaaleille ja vaikutteille.

Varsinkin sosiaalisen median visuaalisuus voi olla haitaksi kasvavan nuoren minäkuvalle, sillä usein algoritmit puskevat ruuduillemme kuvia poikkeuksellisen hyvännäköisistä, terveistä, valkoisista ja rikkaista ihmisistä, joiden kuvia on vieläpä siloteltu filttereillä tai Photoshopilla. Mediakasvatuksen seuran mukaan etenkin tyttöjen kehonkuva kärsii ikätovereiden muokatuille kuville altistuessa. 

Somessa kuka tahansa voi löytää Kylie Jenner lip -haasteita, hoikkuutta korostavia TikTok-videoita tai laihduttamiseen kannustavia YouTube-kanavia. Tuotetuilta kauneusihanteilta ei tunnu pääsevän pakoon, sillä algoritmit ehdottavat käyttäjille yleisesti suosittua sisältöä, jota tuottavat somen kuuluisimmat – ja kauneimmat – ihmiset.

Klikkasin vastikään Instagramissa kivannäköistä kuvaa, jossa rivillinen nuoria naisia poseerasi öisen kaupunkimaiseman edessä. Ajattelin: onpa kaunis ilta, onpa noilla kivat vaatteet, onpas tolla kiva laukku. 

Sitten huomasin. Miljoonia tykkäyksiä, kymmeniä tuhansia kommentteja. Kuva ei ollutkaan satunnaisen tyttöporukan lauantai-illasta, vaan huippumallien illanvietosta. Mutta ensisilmäyksellä se näytti aivan tavalliselta. Ja juuri se siinä oli vaarallista. 

Satuin aivan sattumalta klikkaamaan kuvaa, ja saman tien aloin kadehtimaan kaikkea siinä olevaa ajatellen, että nuo naiset olivat vertaisiani. Todellisuudessa tuonkin kuvan taakse kätkeytyy kuitenkin joukko hyviä geenejä, rahasummia, joita minulla ei ole (eikä ehkä ikinä tule olemaan), ammattimeikkaajia ja huulitäytteitä, ehkä jopa kauneusleikkauksia.  

Sattumus sai minut miettimään. Entä jos olisin nähnyt kuvan 13-vuotiaana? Mitä jos epävarma teiniminä olisi joka päivä altistunut vastaaville täydellisille kasvoille, vartaloille ja käsivarsille? 

Kun minä olin nuori, saatoin olla kateellinen yläasteen suosituimmalle tytölle tai kaverilleni, jolla oli pitkät ja kiiltävät hiukset. 2020-luvun teinit taas napsauttavat somen auki, ja ruudulle tulvii kuvia ihmisistä, jotka tekevät kauneudella rahaa. 

Nuorten digitaidot eivät kuitenkaan tee heistä immuuneja somesta saataville ideaaleille ja vaikutteille.

Nuorten digitaidot eivät kuitenkaan tee heistä immuuneja somesta saataville ideaaleille ja vaikutteille.

Aikuisten viihdettä nuorille

Myös sosiaalisessa mediassa voi huomata sisällössä esiintyvän seksuaalissävytteisen vireen. Media pornoistuu ja valtavirtamedian hahmot hakevat julkisuutta voimakkaan seksualisoidulla sisällöllä. Somessa monen suositun tilin takana on stereotyyppinen sukupuolensa edustaja. Esimerkiksi Instagramin seuratuimman naisen, Ariana Granden, kuvissa toistuvat usein stereotyyppiset, seksualisoidut näkemykset naiseudesta: rintavakoja, valtavia tekoripsiä, paljasta pintaa ja verkkosukkahousuja.

Sosiaalisesta mediasta löytyy kuitenkin nuorille myös kavereita, vertaistukea ja idoleita. Etenkin viimeksi mainitut korostuvat YouTubessa, jossa sisällöntekijät ovat keränneet tileilleen miljoonia uskollisia nuoria faneja, joista moni on nimenomaan murrosiässä tai sen kynnyksellä. Toisaalta tubetähdet tarjoavat lähestyttäviä sankareita ja monelle oman suosikkijulkkiksen livestream voi olla päivän tärkein hetki. Samaan aikaan monet näistä julkkiksista markkinoivat videoillaan omia oheistuotteitaan kuten t-paitoja ja puhelinkuoria. Murrosikäiset sosiaalisessa mediassa ovat siis myös markkina.

Teininä fanitin bloggareita ja heidän elämäntyyliään. Heillä oli loputtomasti uusia vaatteita, rahaa, asunto ydinkeskustassa, poika- ja tyttöystäviä ja ylipäätään laaja sosiaalinen piiri. Kauheasti kaikkia tapahtumia ja illanistujaisia, joihin he saivat kutsuja. Mutta kaikista eniten minua kiinnosti se aikuisuus, että tuoltako nuoren aikuisen elämä näyttää? Aikuisuuden mallit rajautuivat silloin lähinnä omiin vanhempiini, joiden aikuisuus ei ensi sijassa ollut edes aikuisuutta, vaan vanhemmuutta.

Toki aikuisia oli myös kodin ulkopuolella, mutta heilläkin oli yleensä myös jokin muu rooli, opettaja tai ohjaaja. Bloggaajat olivat malli ja samastumisen kohde kasvavalle minälle, ja ne asettivat odotuksia sille, mitä aikuisuus pitää sisällään. 

Murrosiän ytimessä

Paitsi noloa ja jännittävää, murrosikä on yksilöllinen kokemus. Juuri yksilön kehityksen takia tulisi muistaa, että median ja erityisesti sosiaalisen median välittämät mielikuvat vastaavat vain tiettyjä ihanteita. Ihmisiä on moneen lähtöön, ja jokaisesta kasvaa omanlaisensa. Ehkä helpotusta murrosikään voi tuoda ymmärrys siitä, että muut ovat samassa veneessä. Onnekkaimmat voivat jakaa vaikeat hetket ystäviensä kanssa, jos he sattuvat kohtaamaan muutokset samoihin aikoihin. Jos mullistusten kanssa taas kokee olevansa yksin, on vertaistuen ykkönen demi.fi, josta vanhempien typeryyteen tai jättiläismäiseksi paisuvaan finniin on saanut apua jo 2000-luvun alussa. To put it briefly: murrosikä koskettaa meitä kaikkia, eikä kenenkään tarvitsisi hävetä sitä lainkaan.

TEKSTI: Eeva Varis ja päätoimitus

KUVAT: Sanni Sirén

Diversiteettiä ja digitalisaatiota

Viime keväänä Black Lives Matter -liike sai huomiota Yhdysvalloissa. Pikamuoti saastuttaa enemmän kuin laiva- ja lentoliikenne yhteensä. Pandemia seisautti maailman ja leikkasi muodin myynnistä puolet. Victoria’s Secret perui muotinäytöksensä. Maailma muuttuu kovalla tohinalla, mutta muuttuuko muoti sen mukana?

Lähes vuosi sitten Suomeenkin rantautunut koronavirus pisti koko maailman polvilleen ja pakotti siirtämään sosiaaliset kontaktit verkkoon. Aivan koronakriisin alussa Nintendo julkaisi Animal Crossing -pelin, jota myytiin maailmalla yhden viikon aikana 12 miljoonaa kappaletta – siis kaksinkertaisesti Suomen väestömäärään nähden. Pelit ovat sosiaalisia yhteisöjä, joiden avulla sosiaalisia kontakteja ylläpidetään ja joiden maailmaan muotikin on ujuttanut lankansa.

”Peleissä vaatteilla on ollut pitkään merkitystä, ne toimivat sosiaalisen statuksen merkkeinä. Aikaisemmin pelivaatesuunnittelijat olivat erikseen, mutta nykyään myös vaatebrändit ovat tulleet mukaan”, kertoo Aalto-yliopiston väitöskirjatutkija Natalia Särmäkari. Esimerkeiksi hän mainitsee Louis Vuittonin ja League of Legendsin sekä Air Jordanin ja Fortniten tekemät yhteistyöt.

”Muoti on luonteeltaan sosiaalinen ilmiö, ja ne samat sosiaaliset ilmiöt ja ulottuvuudet ovat mukana peleissäkin”, Särmäkari toteaa.

Vaate, jota ei koskaan ollutkaan

Peliala ei ole ainoa sara, jossa digitalisaatio ja muoti nivoutuvat yhteen. Sen lisäksi, että virtuaalista muotia tehdään peleihin, voidaan vaatteita suunnitella myös sosiaalista mediaa varten. Esimerkiksi Carlings on toteuttanut täysin virtuaalisen malliston.

Särmäkari kertoo virtuaalisten vaatteiden tuottamisen tapahtuvan esimerkiksi siten, että asiakas lähettää valokuvansa yritykselle, joka suunnittelee virtuaalisen vaatteen suoraan asiakkaan kuvan päälle. Instagramiin voi siis tällä tavalla postata #outfitoftheday-kuvan upeasta, joskin epäkäytännöllisestä asusta ilman, että jälkikäteen tarvitsee pohtia sitä, mitä asulla kuvan ottamisen jälkeen oikein tekee.

Virtuaaliset vaatteet voivat perinteiseen muotiin tottuneesta kuluttajasta tuntua oudolta konseptilta, mutta niihin liittyy useita etuja. Virtuaalimuoti mahdollistaa ympäristöystävällisemmän tavan päivittää asukokonaisuuksia. Esteettisyydestä voidaan nauttia somessa ja fyysisessä todellisuudessa käyttää käytännöllisempiä vaatteita.

Suunnittelijoille virtuaalimuoti puolestaan antaa aivan uudenlaisen mahdollisuuden luovuuteen. Virtuaalimaailmassa fyysiset rajoitteet loistavat poissaolollaan ja suunnittelussa voidaan hyödyntää paljon monipuolisemmin erilaisia kehoja, koska vaatteen voi räätälöidä täysin avatarille sopivaksi. Näin voidaan helpommin myös suunnitella vaatteita esimerkiksi keholle, josta puuttuu jokin raaja. Särmäkari ennustaa, että virtuaalisen muodin kenttä tulee todennäköisesti kasvamaan tulevaisuudessa.

Virtuaaliset vaatteet voivat perinteiseen muotiin tottuneesta kuluttajasta tuntua oudolta konseptilta, mutta niihin liittyy useita etuja.

Kuolleet varastot

Pikamuoti saastuttaa enemmän kuin megapahikset lento- ja laivaliikenne yhteensä. Virtuaalinen muoti on toki kehittymässä, mutta se tuskin tulee korvaamaan fyysistä muotia. Jotain olisi kuitenkin tehtävä, sillä kirjaimellisesti hukumme vaatteisiin.

”Vaikka kaikki vaatteiden valmistaminen lopetettaisiin nyt, vaatteita riittäisi pitkäksi aikaa. Minulla ei ole mitään tarkkaa faktatietoa, koska firmat eivät lukujaan kauhean helposti paljasta, mutta arvio on, että noin puolet tuotetuista vaatteista jää myymättä. Ne vaatteet päätyvät kuolleisiin varastoihin, ja siinä menee hirveästi resursseja hukkaan”, Särmäkari kertoo. Hän itse jätti vaatesuunnittelijan ammatin, koska ei nähnyt järkeä uuden tavaran tuottamisessa.

Vaateteollisuuden ongelmiin kehitellään jatkuvasti ratkaisuja. Yhdysvalloissa esimerkiksi Ministry of Supply on tuonut myymälään neulekoneen, joka tekee neuleen myymälässä asiakkaan mittojen mukaan. Neulekoneesta ei synny hukkapaloja, ja asiakas pääsee itse osallistumaan tuotteen tekoon. Tämäkään ei tosin ole täysin ongelmatonta.

”Vaikka tekisit tai suunnittelisit vaatteen kokonaan itse, niin jos siitä tulee ruma tai et muuten vaan halua käyttää sitä, on se ihan yhtä tyhjän kanssa. Paras vaate on sellainen, joka on rakas ja jota tulee käytettyä, ihan sama mistä se on ostettu tai kuinka kallis se on ollut. Ekologisin vaate on se, joka löytyy jo vaatekaapista”, Särmäkari muistuttaa.

Harva tosiaan ostaa uuden vaatteen siksi, että vanha menee rikki. Särmäkarin mukaan suunnittelijoilla onkin tärkeä rooli siinä, että fyysisen kestävyyden lisäksi vaate on visuaalisesti kestävä.

Arvio on, että noin puolet tuotetuista vaatteista jää myymättä. Ne vaatteet päätyvät kuolleisiin varastoihin – –.

Yrityksillä on iso paine muuttaa toimintaansa kestävämpään suuntaan, sillä ympäristötietoisuuden lisääntyessä monet kuluttajat äänestävät jaloillaan, jos muutosta ei ala tapahtua. Särmäkari mainitseekin, että digitalisaation lisäksi tiedostavuus on toinen merkittävä muutos muodin saralla. Viimeisen viiden vuoden aikana kuluttajien tiedostavuus onkin kasvanut eksponentiaalisesti, eikä shoppailu ole enää samalla tavalla ihannoitavaa kuin 2000-luvun alussa.

”Nykyään ostetaan myös paljon brändin henkeä, eikä vaan siksi että jokin brändi on luksusta. Katsotaan enemmän valmistustapoja ja eettisyyttä, ostetaan myös se moraali, ei vain itse tuotetta.”

Rasistinen muotimaailma

Kuluttajien tiedostavuus ulottuu myös ympäristöasioiden ulkopuolelle. Esimerkiksi Victoria’s Secret joutui perumaan legendaarisen muotinäytöksensä saamansa runsaan kritiikin vuoksi. Brändiä kritisoitiin pääasiassa sen valkoisten ja laihojen mallien vuoksi. Gucci taas veti viime vuonna myynnistä rasistista karikatyyriä muistuttavan pooloneuleen, ja Prada joutui poistamaan valikoimistaan rasistisesti karikatyyrisen figuurin. Miten tällainen rasismi voi olla mahdollista vuonna 2020?

Claudia Cifu on tehnyt muodin parissa töitä jo lähes 20 vuotta. Hän on opiskellut muodin markkinointia, tekstiilisuunnittelua ja -valmistusta New Yorkissa ja toimii nykyään suomalaisyritysten diversiteettikonsulttina. Amerikkalaisessa yritysmaailmassa työskennellessään Cifu huomasi, miten vähän monimuotoisuutta yrityksiin mahtui. Mallit, suunnittelijat ja kuvastojen tekijät olivat kaikki pääosin valkoisia. Tässä hänen mukaansa on myös syy siihen, miksi rasismia ja valkoista dominanssia edelleen on.

”Talon sisäinen johto on täynnä valkoisia ihmisiä, Suomessakin, niin suurissa kuin pienissä muotitaloissa. Siinä toimimme yhteiskunnassa väärin. Organisaatioissa pitäisi tarkastella omia rakenteita ja sitä, peilaavatko ne yhteiskunnan tapahtumia. Kun mennään aamulla metroon tai otetaan bussi, huomataan, että oikeasti Helsinki on tosi monimuotoinen. Mutta sitten kun päästään sinne yritysten sisäisiin asemiin, ei se enää olekaan niin”, hän toteaa.

”Lukuisat tutkimukset osoittavat, että työyhteisöt, jotka kannustavat monimuotoisuuteen ja inklusiivisuuteen luovat innovatiivisempia ideoita, jotka vaikuttavat suoraan yrityksen tuloksiin. Diversiteetin jättäminen liiketoiminnan prioriteettien ulkopuolelle voi rajoittaa myös potentiaalista asiakaskuntaa. Samalla se on uuden yhteisen, tasa-arvoisemman kulttuurin rakentamista”, Cifu kertoo.

”Ongelmat johtuvat siitä, ettei yrityksissä esiinny tarpeeksi monimuotoisuutta. Pitäisi palkata eri kulttuureista ja etnisistä taustoista tulevia ihmisiä, jos haluamme purkaa valtarakenteita ja pyrkiä kohti yhdenvertaisempaa maailmaa. Jos yritykset eivät ota näitä asioita tosissaan, se tulee kostautumaan heille taloudellisesti, koska maailma monimuotoistuu koko ajan”, Cifu sanoo.

”Globaalisti milleniaalit ja gen z -sukupolvi ovat historian monimuotoisin ryhmä. Ei riitä, että monimuotoisuus näkyy yritysten kuvastoissa, tai että firmassa on kaksi POC-työntekijää, joita käytetään mainoksissa. Se on tokenismia, ja on väärin käyttää firman työntekijöitä siihen, että osoitetaan firman olevan monimuotoisempi kuin se oikeasti on. Valitettavasti monet harjoittavat tätä”, Cifu kertoo.

”Menestyneimmillä yrityksillä on diversiteetti ja inklusiivisuus -strategia, johon on vahvasti sitouduttu. Strategiaa täytyy myös seurata ja mitata. Tähän erityisesti suomalaisilla yrityksillä on vielä hurjasti matkaa”, Cifu jatkaa.

Kun puhutaan antirasismista ja siitä, miten voitaisiin päästä yhdenvertaiseen yhteiskuntaan, niin ei se parane yhden kirjan lukemisella – –.

Cifu uskoo, että päälle liimattu monimuotoisuus ja valkopesu johtuvat pitkälti siitä, ettei yritysten sisällä olla tarpeeksi kiinnostuneita monimuotoisuudesta, eikä todellisen diversiteetin merkitystä ymmärretä. Ulkoisen painostuksen takia yritykset kouluttavat työntekijöitä monimuotoisuusasioissa tai palkkaavat diversiteettiasiantuntijan. Koulutukset jäävät kuitenkin helposti yhteen kertaan eikä asiantuntijoiden työlle ei anneta tarpeeksi rahoitusta.

”Kun puhutaan antirasismista ja siitä, miten voitaisiin päästä yhdenvertaiseen yhteiskuntaan, niin ei se parane yhden kirjan lukemisella, yhdellä podcastilla tai luennolla. Se on elämänmittainen prosessi, jota pitää koko ajan tarkastella”, Cifu toteaa.

Kauneusihanteet matkalla kohti muutosta

Yhteiskunta vaikuttaa paljon siihen, millainen on kulloinenkin kauneusihanne. Cifu mainitsee populaarikulttuurin ison roolin kauneusihanteiden muuttamisessa.

”20 vuoden takaisessa Suomessa hip hop oli vasta rantautunut ja hyvin pieni ug-skene. Nyt rap-artisteja tulee joka tuutista. Mustaa kulttuuria imetään tosi paljon ja sitä myös ihannoidaan. Tässä tehdään myös tosi paljon asioita väärin, on kulttuurista omimista, eikä kunnioiteta sitä, mistä asiat ovat lähtöisin. Amerikassa jos mustalla ihmisellä on rastat tai letit, häntä ei välttämättä palkata töihin sen takia, mutta valkoisella se on tosi eksoottista ja kaunista”, Cifu kertoo.

Taustat valkoisen, hoikan ja nuoren naisen kauneusihanteessa piilevät varmasti syvällä historiassa, mutta mallien hoikkuuteen on toinenkin syy, josta keskustelimme Natalia Särmäkarin kanssa.

”Mallien kokoon on kauneusihanteen lisäksi myös tylsä, käytännöllinen syy, eli mallikoot, sample sizes. Totta kai siihen voi vaikuttaa, minkä kokoisiksi ne tehdään, mutta mallikoot ovat yleensä kokoa 38. Koska ihmisiä on eri muotoisia, se sama 38 ei välttämättä sovi kaikille oikeasti 38-kokoisille. Malliksi on helpompi valita vähän pienikokoisempi, koska heille mahtuvat varmasti kaikki vaatteet”, Särmäkari kertoo, mutta muistuttaa kuitenkin, ettei hän missään nimessä puolustele asiaa.

”Olisi hyvä päästä eroon näistä mallikoista ja ylipäätään liian standardoiduista vaatemalleista. Toisaalta standardointi on mahdollistanut massatuotannon ja siten myös sen, että ihmisillä on ylipäätään varaa ostaa vaatteita. Kukaan ei kuitenkaan noudata täydellisesti standardeja, vaan ne ovat aina keskiarvoja. Lisäksi kaikilla firmoilla on omat standardinsa”, Särmäkari kertoo. Hän pohtii, voisiko 3D-suunnittelulla ja kysynnästä riippuvalla valmistuksella muuttaa nykyisiä toimintamalleja. Se kuitenkin vaatisi nopeampia ja helpompia menetelmiä sekä robotisaation kehitystä.

Tiedostavuuden lisääntyminen pakottaa yritykset muuttamaan toimintatapojaan, mutta kuluneen vuoden aikana myös kuluttajat ovat joutuneet miettimään arvojaan uudestaan.

Mihin mennään?

Claudia Cifu uskoo pandemiatilanteen, Black Lives Matter -liikkeen sekä ylipäätään maailman muuttumisen vaikuttavan muodinkin muutokseen. Tiedostavuuden lisääntyminen pakottaa yritykset muuttamaan toimintatapojaan, mutta kuluneen vuoden aikana myös kuluttajat ovat joutuneet miettimään arvojaan uudestaan. Toisaalta yritysten rakenteiden sisällä muutokset tulevat viemään aikaa, ja todennäköisesti joudumme odottamaan oikeasti monimuotoista, yhdenvertaista yhteiskuntaa vielä jonkin aikaa.

Teksti: Salla Rajala

Kuvat: Inka Salminen

Ero

Teksti ja kuvat: Aliisa

Olenko mitä syön?

Suhteemme ruokaan on viimeisten vuosikymmenten aikana sekä monipuolistunut että monimutkaistunut. Samaan aikaan, kun olemme päässeet irti erilaisista satokausiin tai maantieteellisiin sijainteihin liittyvistä saatavuusrajoitteista, on ruokavaliosta kehkeytynyt kompleksinen identiteettikysymys. Ruokavalintojen tulisi tuottaa nautintoa, näyttää visuaalisesti miellyttäviltä, edistää terveyttä, korreloida arvojemme kanssa ja pelastaa maailma – sekä toivottavasti näiden ohella myös pitää meidät kylläisinä.

Lokeroita kaikille ja kaikelle

Vegaani, sekaani, lakto-ovovegetaristi, laktovegetaristi, pescovegetaristi, kotivegaani ja fleksaaja. Erilaisia ruokavalioihin perustuvia termejä ja titteleitä kehitetään lisää jatkuvasti. Ruoka-aineallergioiden yhteydessä ruokarajoitteisiin viittaavat nimikkeet ovat hyödyllisiä ja arkea helpottavia, mutta välttämätön tarve lokeroida kaikki ihmiset ruokavalioiden perusteella tuntuu keinotekoiselta. 

Pystymme toki luokittelujen kautta perustelemaan ulkopuolisille ruokavalintojamme sekä selittämään yksinkertaisemmin, miksi emme valikoituja ruoka-aineita halua tai pysty syömään. Mutta luokittelujen pohjimmainen syy tuskin kuitenkaan on se, että pystyisimme joka päivä muistuttamaan itseämme siitä, mitä saamme tai emme saa syödä. Tarve luokitteluihin ja lokeroihin onkin luotu meille ulkoapäin. 

Tarkkojen luokittelujen kylkiäisenä soppaan sekoitetaan usein rajoittuneisuutta, ehdottomuutta ja syyllisyyttä. Tahallista tai tahatonta poikkeamista itselleen asettamasta ruokavaliosta ei kuitenkaan tarvitse ajatella virheenä, vaan elämään kuuluvana joustavuutena.

Vaikka ruoka-aineiden rajoittamisen taustalla olisi hyvää tarkoittava motiivi, tulisi ruokavalion ensisijaisesti palvella syöjänsä terveyttä, eikä aiheuttaa epäonnistumisen pelkoa. Kestävää ja terveelle pohjalle rakennettua ruokasuhdetta tuskin voi saavuttaa pelolla ja virheistä rankaisemalla. Huomion tulisikin kiinnittyä yksittäisten valintojen sijaan kokonaiskuvaan.

Mitä lautaselle sitten kannattaisi laittaa, jotta valinnat olisivat ympäristöystävällisiä, terveellisiä ja vielä edullisiakin? Vaikka vegaaninen ruokavalio on tutkimustulosten valossa todettu ympäristöä vähiten kuormittavaksi, ei ehdoton eläinperäisistä raaka-aineista kieltäytyminen ole ainoa keino oman ruokavalion ympäristövaikutusten vähentämiseksi ja terveyden edistämiseksi.

Huolimatta siitä, että julistin ruokavalintoja rajoittavat luokittelut aiemmin teennäisiksi ja taipumattomiksi, tutustun seuraavaksi paremmin uusimpaan termitulokkaaseen, fleksaamiseen. Vaikka termi kuulostaakin huvittavasti nuorison keksimältä anglismilta, on sen toiminta-ajatus tarkemman tutustumisen arvoinen. 

Kestävää ja terveelle pohjalle rakennettua ruokasuhdetta tuskin voi saavuttaa pelolla ja virheistä rankaisemalla.

Fleksaamisella eli fleksitaarisella ruokavaliolla tarkoitetaan nimensä mukaisesti joustavaa kasvissyöntiä. Fleksaaja pyrkii ruokavaliossaan lisäämään kasvisten käyttöä sekä vähentämään lihan kulutusta motiivinaan ympäristöystävällisempi ja terveellisempi tapa syödä. 

Vaikka Cheek tuskin vuonna 2014 tarkoitti joustavaa kasvisruokavaliota räpätessään flexaamisesta, ovat kasvissyönti ja kasvisten lisääminen ruokavalioon olleet kasvavia trendejä viime vuosina. Fleksaamisessa ei ole tarkoitus asettaa tarkkoja sääntöjä sille, kuinka suuri prosentuaalinen osuus ruokavaliosta koostuu kasviksista, vaan ruokavalio perustuu valinnanvapaudelle. Fleksaamisessa kaikki pienetkin askeleet kohti kasvispainotteisempaa ruokavaliota ovat merkityksellisiä.  

Herää kysymys, pitääkö tällaisellekin nyt olla oma terminsä. Kenties, jos sen avulla voidaan kannustaa kuluttajia tekemään kestävämpiä ruokavalintoja. Termin suhteellisen tuntemattomuuden vuoksi itsensä esitteleminen fleksaajana saattaa vaatia vielä muutaman täsmennyksen, ettei termin käyttäminen muodostaisi mielikuvaa omilla kulutusvalinnoilla leveilystä. Kuten aiemmin totesin, kasvipainotteiseen ruokavalioon pyrkiminen ei kuitenkaan vaadi itsensä tituleeraamista fleksaajaksi. 

Virheettömiä vihanneksia

Ruoan ja ruoantuotannon ympäristövaikutusten arvioinnissa tarkastelun kohteena ovat useimmiten yksittäiset tuotteet ja raaka-aineet kasvihuonepäästöjen aiheuttajina. Luokittelujen ja lokeroiden ulkopuolelle jää kuitenkin monia ympäristötekoja, joita voi soveltaa omaan arkeen ruokavaliosta riippumatta.

Merkittävimpänä yksittäisenä askeleena on kotitalouksien ruokahävikin vähentäminen. Vaikka ilmastonmuutosta hillitsevät toimet vaativatkin laajoja muutoksia yhteiskunnan tasolla, ei oman roskapussin sisältöön perehtyminen vaadi käskyä korkeammilta tahoilta.  

Ympäristötietoisimmille kuluttajille faktat ja tilastot ovat varmasti tulleet tutuiksi, mutta kerrataan kuitenkin: ruokahävikiksi lasketaan jäte, jonka syntyminen olisi voitu välttää paremmalla ennakoinnilla, valmistamisella tai toisenlaisella säilyttämisellä. Suomessa ruokahävikkiä syntyy kotitalouksissa 120–160 miljoonaa kiloa vuodessa, mikä tekee yksilön aiheuttaman ruokahävikin painolastiksi 20–25 kiloa (Luonnonvarakeskus). Tietoa ruokahävikin ilmastovaikutuksista siis löytyy, mutta miten sen voisi kanavoida toiminnaksi? 

Ruokakauppojen tarjonnan lisääntyminen heijastuu kiistatta kulutustottumuksiimme. Kiireisen arjen keskellä tuntuu houkuttelevalta astella ruokakauppaan ostamaan ainekset johonkin, mitä haluamme juuri sillä hetkellä, tai tilata sama annos suoraan kotiin kuljetettuna. Suunnittelemattomuus ja jatkuva kaupassa ravaaminen johtavat valitettavan usein ruokahävikin muodostumiseen, kun aiemmin ostetut raaka-aineet siirtyvät jääkaapin takimmaiseen nurkkaan uusien ostosten tieltä. 

Ruoantuotannon kehitys on etäännyttänyt meidät ruoan alkuperästä ja jättänyt suurimmalle osalle kuluttajista esitettäväksi vain vaativan ja laatutietoisen ostajan roolin.

Ruokakaupassa meitä odottaa vaihtoehtojen loputtomuus. Mitä ikinä mieleemme juolahtaakaan haluta, voimme olettaa kaikkien ateriaan vaadittavien raaka-aineiden löytyvän markettien valikoimista. Vihannes- ja hedelmäosastolla ostoskoriin voi halutessaan kerätä vain täydellisimmin muotoutuneet yksilöt ja leipähyllyllä kaivaa häpeämättä sen kaikista kauimmaisen leipäpussin, jossa on pisimmälle ulottuva parasta ennen -päiväys. Ruoantuotannon kehitys on etäännyttänyt meidät ruoan alkuperästä ja jättänyt suurimmalle osalle kuluttajista esitettäväksi vain vaativan ja laatutietoisen ostajan roolin. 

Rajattomalta tuntuvan valinnanvapauden vuoksi ruokasuhteemme perustuu epärealistisille odotuksille tuotteiden täydellisyydestä. Mikään luonnollinen ei ole virheetöntä, mutta silti vaadimme sitä kuluttamiltamme elintarvikkeilta. Edellisen päivän paistopisteen tuotteiden tai sinkkubanaanien epätäydellisyyttä korostetaan asettamalla ne erilleen muista tuotteista sekä alentamalla ne laadultaan alempiarvoiseen luokkaan.

Näin kuluttajille tehdään selväksi, etteivät nämä tuotteet vastaa sitä tasoa, johon ruokakauppa pyrkii. Kakkosluokan tuotteiden ostamisesta on tullut jalo hyväntekeväisyysele, vaikka jaottelu täydellisiin tai epätäydellisiin tuotteisiin tuntuu itsessään olevan pitkälle kehittyneen ruokakulttuurin etuoikeus.

Ratkaisuja ruokahävikkiin 

Kaappeihin kertyy mitä ihmeellisimpiä purkkien ja pussien loppuja, mutta onko mitään palkitsevampaa kuin saada hyödynnettyä ruoanlaitossa viimeisetkin jämät jääkaapista? Kekseliäisyyden kehittämisestä hyötyy niin henkilökohtainen ruokabudjetti kuin ympäristökin. Ruokahävikistä aiheutunut rahallinen menetys henkilöä kohden on keskimäärin 125 euroa vuodessa. Summalla voisi jätteen tuottamisen sijaan syödä esimerkiksi kahden kuukauden arkilounaat Unicafessa. Ruokaostokset kannattaakin suunnitella etukäteen muistellen kaappien sisältöä ja mahdollisesti pilaantumassa olevia elintarvikkeita. 

Suunnittelemattomuuden ja laatutietoisuuden ohella yksi ruokahävikin vähiten tunnetuista aiheuttajista on yhteisöllisyyden puute. Elintarvikkeiden valtavat pakkauskoot eivät suosi yksinasuvaa, minkä vuoksi yhden hengen kotitalouksissa syntyykin eniten ruokahävikkiä. Auton hansikaslokeron kokoiseen pakastimeen ei ole mahdollista säilöä sekä ylijääneitä aterioita, satokausivihanneksia että mökiltä kerättyjä mustikoita ilman harjaantuneita tetristaitoja. 

Myös yhden hengen pasta-annoksen keittäminen on kirjoittajan empiirisen tutkimuksen mukaan mahdottomuus, vaikka väitteelle ei valitettavasti löydy vielä tieteellistä taustaa. Ruokailuhetkien yhteisöllisyydellä onkin sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämisen ohella ruokahävikin syntymistä vähentävä vaikutus.  

Suunnittelemattomuuden ja laatutietoisuuden ohella yksi ruokahävikin vähiten tunnetuista aiheuttajista on yhteisöllisyyden puute

Syyskuun 29. päivänä vietettiin ensimmäistä YK:n kansainvälistä päivää ruokajätteen ja -hävikin tietoisuuden lisäämiseksi. Globaalin ruokajätteen vähentämisen taustalla on tavoite kasvattaa ruuan saatavuutta haavoittuvassa asemassa oleville, alentaa hiilidioksidipäästöjä sekä vähentää painetta maan- ja vedenkäyttöön ruoantuotannossa (Food and Agriculture Organization of the United Nations). Vaikka arkiset ruokaan liittyvät valinnat tehdään kaupan ja keittiön välillä, suurimmat ruokaan liittyvät haasteet eivät kuitenkaan koske henkilökohtaisia ruokaidentiteettejämme tai ruokavalioiden kautta tehtyjä luokitteluita. 

Taloudellisen kehityksen ja kansainvälisen yhteistyön avulla olemme saavuttaneet tilanteen, jossa monet aiemmin harvinaisiksi ylellisyystuotteiksi lasketut elintarvikkeet ovat osa arkipäiväisiä ruokaostoksiamme. Kehitys voi kuitenkin muuttua koettelemukseksi, jos emme pysty kääntämään kulkusuuntaa kohti ympäristölle ja terveydelle kestävämpiä valintoja.

TEKSTI: Outi Spolander

KUVAT: Sanni Sirén

Oodi polyamorialle ja muille nykykonventiot kyseenalaistaville suhteille

Vaikka tällä tekstillä on vain yksi kirjoittaja, on se todellisuudessa syntynyt vuosien myötä lukuisten ihmisten yhteistyönä. Kiitän erityisesti kaikkia haastattelemiani ihmisiä, jotka rohkeasti toteuttavat omaa ihmissuhdefilosofiaansa, heidän tarjoamistaan arvokkaista näkökulmista ja kommenteista. Kiitän myös heitä, jotka eivät ymmärrä, mutta ovat valmiita dialogiin. Oppimis- ja ymmärtämisprosessi jatkukoon.

Autoetnografinen ihmissuhdetutkimus

Pidin pitkään omaa ihmissuhdefilosofiaani täysin yksityisenä asiana. Ajattelin sen olevan laajemmasta yhteiskunnallisesta kuvasta irrallinen preferenssini järjestää yksityiselämäni, jonka kautta mahdollistan yhteiskunnallisen toimijuuteni. Tämän kirjoittaminen tuntuu jälkeenpäin kovin hassulta: ikään kuin se maailma, jota parannan, ei olisi se maailma, jossa elän. No, se oli kuitenkin todellisuuteni.

Useamman vuoden ajan olen pohtinut erilaisten ihmissuhdetyyppien määritelmiä, merkityksiä ja toteutuksia. Tein tuttavieni parissa kyselytutkimusta siitä, miten he käsittivät kumppanuuden ja ystävyyden eron. Kuulin esimerkiksi, että ”se fiilis on vain erilainen”, ”kumppania haluaa seksuaalisesti” ja ”kumppania rakastaa romanttisesti, ystävää ystävänä”. Nämä virkkeet ovat epäilemättä todellisuutta niille ihmisille, joiden kanssa keskustelin. Jäin kuitenkin itseäni tyydyttävää vastausta vaille, ja olin paremman ymmärryksen tarpeessa siitä, mitä minulta ihmissuhteissa odotettiin ja mitä minulla oli oikeus niissä haluta. Tunnustelin ja pyörittelin, peilasin ja vertasin kokemuksiani kuunnellessani muita.

”Lisää ihmisiä on lisää osaamista. Enemmän ihmisiä, joilta kysyä apua, jotka kuuntelee, jotka inspiroi. Tästä seuraa orgaaninen turvallisuuden tunne, joka on laadullisesti jotain aivan muuta kuin uskollisuuslupaus tai sormukset.”

Vähitellen järkeenkäyvimmäksi johtopäätökseksi muodostui ajatus siitä, että laadullisesti ystävyydellä ja kumppanuudella ei ole eroa. Että kumppanin kanssa usein nussitaan ja ollaan muutenkin todella läheisiä ja luottamuksellisia, mutta loppujen lopuksi kyseessä on sama välittämisen, ymmärtämisen ja yhteyden tunne kuin ystävienkin kanssa. Että teoriassa kaikki paitsi perheenjäsenet ja muut perheenjäseniksi verrattavat ihmiset ovat potentiaalisia kumppaneita. Että koska kumppanin kanssa saa kokeilla laajemmin erilaisia lähellä olemisen tapoja, seuraa kehollisesta läheisyydestä usein myös vahvempi emotionaalinen yhteys.

Oman elämäni filosofia

Ihmissuhdemaailmankuvassani ihmiset jakautuvat kolmeen tyyppiin: on tuntemattomia, perheenjäseniä ja tuttuja. Näistä ensimmäinen on helpoin joukko määritellä, sillä tuntemattomat ovat ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut. En ole koskaan todistanut kokemuksen tasolla heidän olemassaoloaan. Vaikutamme tietenkin toiminnallamme toisiimme, mutta emme saa palautetta toiminnastamme. Tuntemattomilla on kuitenkin jatkuva potentiaali tulla tutuiksi.

Perheenjäsenten kanssa yhteys on poikkeuksellinen, koska siinä oletetaan yhteyden olevan katkeamaton, vaikka mikä tapahtuisi. Tietenkin välit vanhempiin, sisaruksiin tai kummitätiin voivat katketa, mutta lähtökohtaisesti sitä pyritään välttämään tilanteen kivuliaisuuden vuoksi. Lisäksi perheenjäsenten kanssa jaetussa läheisyydessä ei ole mitään seksuaalista.

Tutut muodostavat monimutkaisimman joukon. He ovat ihmisiä, joita olen kohdannut, joiden kanssa olen viettänyt aikaa, joiden unelmia ja pelkoja olen kuunnellut ja joihin olen samastunut. He jakautuvat kulttuurissamme kahteen alajoukkoon, ystäviin ja kumppaneihin, jotka erottaa se, että ystävien kanssa yksi elämän osa-alue on suljettu yhdessäolosta pois. Tämä osa-alue, seksuaalisuus, liitetään niin usein kaikkeen fyysiseen kontaktiin, että ystävyyssuhteissa oikeastaan kaikki fyysinen läheisyys on usein lähes olematonta.

”Tutkijoilla on oikeesti hankalaa tutkia perinnöllisyysjuttuja, koska ihmisillä ei todellakaan aina oo ne biologiset vanhemmat, jotka paperilla lukee. Siksi onkin hassua, että monogamia on pysynyt niin vahvana normina. Pellin alla tapahtuu, miksi sitä pitäisi piilotella?”

On tärkeää tarkentaa, että kuvaan tässä havaitsemiani länsieurooppalaisia tendenssejä. Tämä ei tarkoita, etteikö näiden kahden joukon ympärille ja ulkopuolelle mahtuisi kaikenlaisia normit kyseenalaistavia tai toisenlaisesta yhdessäolosta kiinnostuneita ihmissuhteita. Avoimet suhteet, platoniset suhteet, BDSM ja panokaveruus ovat kaikki niistä esimerkkejä. Näitä yhdistää se, että ne ovat aina jollain tavoin poikkeuksellisia olemisen tapoja ja tapahtuvat rajatussa ympäristössä.

Näen, että ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon väliin jää harmaa alue, jota myös kielletyksi voisi kutsua.

Harmaa alue

”Populaarikulttuuri ja moni monogaminen deitticoach asettaa parisuhteet valtataisteluksi, jossa mies koittaa saada mahdollisimman paljon seksiä mahdollisimman vähällä vaivalla, ja nainen koittaa saada mahdollisimman paljon rahallista tai emotionaalista hyötyä ilman seksiä. En halua ottaa osaa tähän seksinegatiiviseen dynamiikkaan.”

Koen, että tämä historialliseen kehitykseen ja uskontoon perustuva jako ja normi ystävyyden ja kumppanuuden välillä on pitkälti mielivaltainen. Olisi aivan liian suuri sattuma, jos kaikki haluaisivat olla seksuaalisesti vain yhden ihmisen kanssa. Pettämis- ja erotilastot kertovat, etteivät monet ihmiset halua. Ja lisäksi on sääli, että seksuaalisuus yhdistetään niin vahvasti kaikkeen fyysiseen kontaktiin. Ystävyyssuhteista inhimillisen hyvinvoinnin kannalta niin tärkeä asia kuin kosketus puuttuu usein jopa täysin.

Näen, että ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon väliin jää harmaa alue, jota myös kielletyksi voisi kutsua. Kielletyllä tarkoitan sitä, että sinne astumista pidetään kulttuurissamme epäilyttävänä. Se on alue, jonka käsittelyyn meillä ei ole kieltä ja jota emme ymmärrä, alue, jossa meillä ei ole kulttuurisia normeja ja tapoja ohjaamassa toimintaamme. Siellä tapahtuvat asiat ovat tabuja, jotka jaetaan oudoksi leimautumisen pelosta vain luotettavien läheisten kanssa.

”Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että toisinaan ihastun johonkuhun toiseen. Seksuaalisuuteni on aidosti oma asiani, vaikka olen suhteessa. Olen myös avoimempi erilaisille tulevaisuudenkuvioille.”

Ja se on tila, jossa mikään ei ole lähtökohtaisesti kiellettyä, kunhan toiminta on suostumuksellista ja muita kunnioittavaa. Jossa inhimillisyys tulee esiin täydellä voimallaan, kun tiedetään, että tuomitsevia ihmisiä ei ole näköpiirissä. Jossa jaettu marginaaliasema, solidaarisuus ja osaaminen tuottavat asetelman, jonka myötä yhteisön jäsenyyteen vaaditaan vain ihmisyys. Se on Pariisin katakombit, se on vallattu talo, se on metsäreivit.

Mikrokosmoksesta makrokosmokseen

Kuten etnografiassa usein, tuottaessani itselleni ymmärrystä ympäröivästä yhteisöstä muutin yhteisöä samalla itse. Ystävyyssuhteeni syvenivät, samoin parisuhteeni. Löysin itseni tilanteista, joissa kyseenalaistimme yhdessä keskustelukumppanini kanssa vallitsevat ihmissuhdenormit. Ja niin kohtasin myös kysymyksen oman elämäni ja laajemman yhteiskunnallisen toimintani suhteesta.

Vähitellen, varovasti, myönsin näiden kahden elämän osa-alueen yhteyden. Havaitsin, että rakennan yhdessä muiden kanssa yhteisöä, mikrokosmosta, jossa toteutamme niitä arvoja, joiden toivoisin aktualisoituvan laajemmin yhteiskunnassa. Samalla kuitenkin pelkäsin, että ihmiset lähelläni tulkitsisivat olevansa vain välinearvoisesti elämässäni: sivuhenkilöitä matkalla kohti jotain suurempaa ja parempaa. Ja tämä ei ollut viesti, jonka halusin antaa, sillä kaikki ihmissuhteeni ovat itseisarvoisesti arvokkaita ja täynnä merkityksellisiä elämän jakamisen hetkiä.

”Haluan rakentaa yhteisöä ja syviä ihmissuhteita, jotka perustuvat luottamukseen, en velvollisuuteen. – – Minua ei haluta jättää ulkopuolelle, eikä muiden ihmisten väliset parisuhteet ole välttämättä minulta pois, toisinaan metamuruista saa myös todella hyviä ystäviä.”

Mikrotaso on siis minulle kokeilemisen ja inspiraation kenttä, jossa pohditaan, millaiseen suuntaan yhteiskuntaa voisi makrotasolla viedä. Yksi keskeisistä arvoistani on kulttuurillisten normien tutkiminen ja kyseenalaistaminen. Uskallus löytää itsensä kiusallisista tilanteista, joissa opittuja tapoja ei ole, mutta joissa voi kiusallisuuden kestämällä luoda jotain uutta ja herkkää. Uskallus astua harmaalle alueelle, sanoa ääneen mikä kiinnostaa ja mitä tarvitsee, mahdollisuus tukea ja tarjota muille sitä, mikä heille on hyväksi. Tämä ei tarkoita, että mitkään kulttuurimme normit eivät olisi säilyttämisen arvoisia: meillä on paljon kertynyttä osaamista siitä, miten yhteiselo kannattaa järjestää hyvinvoinnin maksimoimiseksi. Mutta prosessi ei lopu eikä maailma valmistu. Siksi jatkuva arvojen ja normien arviointi on olennaista.

Tällä hetkellä arvioni on, että voisimme elää yhteisössämme tyytyväisempinä ja kokonaisempina, jos hiukan hölläisimme ihmissuhdenormistojamme. Jos opettelisimme olemaan karsastamatta uusia ihmissuhdemuotoja, ja sen sijaan tarttuisimme niiden tarjoamaan kokemusperäiseen tietoon. Onneksi emme ole tämän asian äärellä ensimmäistä kertaa ihmislajin historiassa, ja meillä on pääsy toisissa yhteisöissä eri aikoina ja eri kulttuureissa toteutettujen ihmissuhdejärjestelmäkokeiluiden tuloksiin. Polyamoria, tai eettinen monisuhteisuus, on vain yksi esimerkki siitä, mitä harmaalle alueelle voisi sisältyä, ja miten voisimme laajentaa ystävyyslaatikon ja kumppanuuslaatikon seinämiä.

”Me ollaan ihan yhtä normaaleja ihmisiä niin kuin kaikki muutkin. Toivottavasti suhteista puhutaan enemmän ja toivon, että mahdollisimman moni oppii rakentamaan juuri sellaisia suhteita, mitä itse tarvitsee, eikä antaudu ulkopuolisten paineiden takia muottiin.”

Kontrolliin alistuminen palvelee finanssikapitalismia

Loppuun vielä valtsikalaisen mielipide kosmoksesta: jos et käytä valtaa, sinuun käytetään sitä. Kaikkien mahdollisimman ennakoitava ja samankaltainen toiminta edistää globaalin ryöstökapitalismin etua. Palvelemme omistavan luokan etua, kun käytämme aikamme työntekoon, kuluttamiseen ja jälkikasvun hankintaan, emmekä pohdi vaihtoehtoisia tapoja elää tai kyseenalaista toimintaamme ohjaavia mekanismeja. Kun emme tutki omaa arvopohjaamme, omia tarpeitamme emmekä omia kiinnostuksen kohteitamme, ne on helppo sanella meille ulkoapäin.

Turrutamme itsemme massatuotetulla kulttuurilla, joka peruspsykologiaa hyödyntäen iskee heikkoihin kohtiimme, kuten yhteisön hyväksymäksi tulemisen tarpeeseen. Ulkopuolelle jäämisen pelossa toimimme kuin muut. Kilpailemalla keskenämme pysymme pelokkaina, yksittäisinä sirpaleina, emmekä muodosta mitään uutta, kiinnostavaa tai nykyisiä valtarakenteita uhkaavaa.

”Jotkut on sitä mieltä, että keskilusikka paras lusikka, mutta oikeasti siinä tulee aivan liian kuuma.”

Olemme Suomessa maailmankuuluja turvallisuuden tuottajia, mutta siten myös erinomaisia tuottamaan tylsyyttä. Mitä jos samankaltaisuuden sijaan ryhtyisimmekin arvostamaan monimuotoisuutta? Pyrkisimme tuottamaan yhä räiskyvämpää inhimillistä ilotulitusta ja värittäisimme välillämme olevan harmaan alueen kirjavaksi?

Kun emme tutki omaa arvopohjaamme, omia tarpeitamme emmekä omia kiinnostuksen kohteitamme, ne on helppo sanella meille ulkoapäin.

Teksti: Nalle
Kuva: Anna Enbuske