Teksti: Agnes Jakobson
Kuvat: Riku Rantala & Matti Pyykkö
Kuka luulet olevasi, Riku Rantala?
Kohta 49-vuotias perheenisä ja media-alan yrittäjä. Aika vitun perus tämmöinen miksikähän tätä sanotaan, hyväosainen valkoinen heteromies.
Kerro jotain ajankohtaisista projekteistasi.
Nyt just parhaillaan Madventures Suomi-ohjelman kakkoskausi pyörii nelosella. Areenassa on ollut puolitoista kuukautta M/S Mystery -niminen podcast. Helsingin Sanomille pitäisi kirjoittaa kolumnia, jonka deadline taisi paukkua aamuyhdeksältä. Eli nyt on vähän kiire ja monenlaista meneillään. Meillä on se oma tuotantoyhtiö ja siellä olen vastaavan tuottajan duunissa ja samaan aikaan artistina itsekin.
Uusi podcast-sarjasi M/S Mystery käsittelee risteilyaluksilla kadonneita. Mikä inspiroi paneutumaan juuri tähän aiheeseen?
Murha.Info ja oma tausta rikostoimittajana. Sen jälkeen oikeastaan kaikki oli muiden ansiota. Visio sarjasta ja sen pääkäsikirjoitus tuli toimariltamme, Elise Pietarilalta. Meillä oli hienot esikuvat ulkomailta ja mietittiin, että tämmöisen voisi tehdä myös Suomessa. Sellaisen projektin tekeminen vaatii kuitenkin työryhmän, johon podcasteilla ei yleensä ole budjettia. Ehdotettiin sitten Ylelle, että tehdään kunnianhimoisesti tehty podcast ja saatiin se myytyä. Eli meillä oli hyvä idea, hyvä stoori ja hyvä ryhmä, niin sitten se onnistui.
Oletko itse niin sanotusti true crime -fani?
Toi on hyvä kysymys. Tavallaan en koska en välttämättä kuluta true crime-tuotteita, mutta seuraan mielenkiinnolla mitä true crime-scenessa tapahtuu. Paljon mieluummin luen esitutkintapöytäkirjaa, mutta jos pitää vastata joo tai ei, niin kyllä olen fani. Seuraan sitä ja olen aina seurannut.
Miten alun perin päädyit rikostoimittajaksi?
Ihan tsägällä. Opiskelin Tampereen yliopistossa tiedotusoppia ja siellä oli silloin harkkariohjelma. Ymmärtääkseni valtio maksoi mediayhtiöille siitä, että he ottivat opiskelijan töihin. Sinne piti hakea ja koska mä olin stadilainen, hain pääkaupungin paikkoja. Ensimmäisellä hakukerralla en päässyt ja olin katkera; ajattelin, etten pääse mihinkään ja oon perseestä. Toisen vuoden jälkeen pääsin Helsingin Sanomiin.
Kaikki meistä harkkareista aloitti kotimaantoimituksessa. Jotkut siirtyivät sitten urheilutoimitukseen ja osa jäi kotimaantoimitukseen. Hirveällä tsägällä rikostoimituksessa eli rikoskopissa oli yksi paikka. Nuoren journalistin tilannetta ajatellen, siellä oli hyvin mielenkiintoista. Rikoskopissa oli silloin töissä taitavia ja hyviä toimittajia, muun muassa Harri Nykänen, Susanna Niinivaara ja tutkivassa ryhmässä, joka oli vähän eri juttu, Susanna Reinboth.
Rikosduuni opetti paljon olennaisia ja hyödyllisiä juttuja. Kaikki jutut piti tarkistaa todella tarkkaan, koska duunissa oli iso riski virheille, jotka johtaisivat ongelmiin. Virheistä tulevat seuraukset ovat siellä paljon vakavampia kuin perus uutistyössä. Jokaisen toimittajan pitäisi noudattaa tällaista tarkkuutta, jota rikostoimittajat noudattavat. Nykyinen ilmapiiri tekee tästä vaikeaa.
Mikä rikosjournalismissa kiehtoo?
Rikosjournalismi kertoo tarinoita ikiaikaisia moraalikysymyksiä pohtien. Samalla ne tarinat kertovat jotain yhteiskunnastamme ja siitä, miten yhteiskunta vaikuttaa yksilön toimintaan. Esimerkkinä suomalainen tyypillinen henkirikos. Kyse on lähes aina syrjäytyneestä päihdeongelmaisesta henkilöstä, joka surmaa toisen. Kansainvälisesti meillä on verrattain suuret henkirikosluvut ja keskimäärin henkirikoksen suorittaja on surullinen ihmiskohtalo jo ennen sitä rikosta. Rikosjournalismi on myös tavallaan rankkaa ja sen tekeminen vaatii tietynlaisen persoonan. Edesmennyt legenda Jarkko Sipilä on hyvä esimerkki tällaisesta ihmisestä. Esimerkiksi mulle pidempi ura siinä hommassa ei olisi välttämättä sopinut.
Miten toimittajan ammatti on muuttunut siitä, kun aloitit tämän työn parissa?
Onhan se todella paljon muuttunut. Arvostan kovasti kaikkia oikeita journalisteja, enhän mä ole sellainen. Olen ollut toimituksessa töissä viimeksi vuonna 2008 enkä silloinkaan täyspäiväisesti. Nykyaikaa kuvaa kiire ja uutistaistelu. Eli just toi nopeus ja vaadittu moniosaaminen. En ole varma, miten toi viimeinen vaikuttaa tämän alan kehitykseen. Teidän sukupolven on helppo käyttää erilaisia kanavia omaan viestintään, mutta se on ihan selvää, että ihmisillä on erilaisia vahvuusalueita. Jos on periaatteessa jossakin tosi hyvä, on surullista, ettei sellainen henkilö voi työskennellä alalla, jos hän ei ole riittävän hyvä muissa ominaisuuksissa. Muistan kun mulle tuli markka-ajalla ensimmäinen tilinauha Hesarilta. Siinä oli np-lisä eli näyttöpäätelisä, jonka vanhat jäärät olivat vaatineet tietokoneen käytöstä. Nykyään tulee vain lisää välineitä, joilla täytyy tiktokata ja twiitata kaikki uutiset samaan aikaan, mutta liksaa ei tule lisää. Yleensä vanhat sanoo, että nuoret on perseestä. Väitän, että se on toisinpäin. Onhan tämä kaikki mullistavin asia sitten Gutenbergin.
Mekin ollaan Tuomas ”Tunna” Milonoffin kanssa digitalisaation tuote. Meidän ensimmäinen kamera oli Sony PD150, sellainen kasettikamera. Se oli varmaan ensimmäisiä kevyitä ja halpoja broadcast-kameroita, jonka mekin pystyimme hommaamaan. Nykyään prosessoriteho ja muisti ovat halventuneet, ja jokaisella on julkaisukelpoiset tuotantovälineet taskussaan. Kuka tahansa pystyy tekemään ja julkaisemaan sisältöä loputtomalle määrälle ihmisiä. Onhan tässä ihan käsittämätön muutos. Tämä vuorovaikutteisuus mietityttää mua, koska olen siinä mielessä vanhan liiton ihminen, että kuvittelen mediaan pääsyn edelleen meritokraattiseksi; sinne päästään ansioiden perusteella. Jakeluvalta on muuttunut totaalisesti.
Mun on myös vaikea kuvitella, että jaksaisin olla kovin syvällisesti kuuntelemassa jotain kommentteja tai vastaanottamassa nimetöntä palautetta. Kaikki kommenttipalstat pitäisi tappaa uutisten alta. Ne on ihan perseestä ja niin täyttä paskaa. Mediat luovuttavat siinä oman alustansa, koska siitä saa fyrkkaa. Jokainen ihminen tuottaa medioille rahaa niitä käyttäessään ja se typerä paska kommenttipalstoilla on niin typerää, että ihmiset sen takia lukevat niitä, myös minä. Kaikkien kannalta olisi hyvä, jos niitä ei olisi olemassa.
Matkailun suurena ystävänä, käytkö itse usein risteilyillä?
Nuorena poikana kävin paljon, se oli sen ajan lama-Suomen kulttuuria. Eikä edes ollut mahdollisuuksia lähteä pidemmälle. Nyt en ole hirveästi käynyt. Lasten kanssa ollaan kyllä käyty Tukholmassa ja Tallinnassa. Joo, ne on olleet riippuen iästä joko äärimmäisen raskaita tai sitten ihan sietämättömän raskaita kokemuksia. Kuitenkin kohtuullisen hyvä mieli niistä on jäänyt.
Olet työsi myötä viettänyt paljon aikaa ulkomailla. Mitä tämä on opettanut sinulle maailmasta?
Tämä on tosi iso kysymys. Mihinköhän sen sitten summaisi. Vaikkapa sellaiseen, mitä oon miettinyt. Nyt kun lähialueella on käynnissä tällainen mullistus, nähdään propagandaa puolin ja toisin. Viholliskuvat ja dehumanisaatio ovat tärkeitä työkaluja silloin kun ruvetaan sotimaan. Ihmisillä on luontainen vastustus tappaa toisiaan, mutta dehumanisaation avulla voi helpommin toteuttaa väkivaltaista puoltaan. Vastakkainasettelu elää ja sosiaalinen media amplifioi sitä. Muiden ihmisten näkeminen vastustajina ja kulttuurierojen korostaminen menee kovaa läpi. Ihmisiltä unohtuu, että me ollaan samanlaisia kaikkialla. Ihan sama mikä uskonto on tai mitä kulttuurieroja on vaikkapa itäaasialaisten ja suomalaisten välillä. Ihonvärin alla meillä on aivan samat inhimilliset halut ja tarpeet. Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, kaikki haluamme rakkautta ja kaikki haluamme olla vähän yksilöllisiäkin. Kaikki halutaan myös vähän pätee. Siinä on mun mielestä hyvät ihmisyyden perusprinsiipit. Oikeasti ollaan kaikki ihan samat, se olisi hyvä tajuta.
Me kaikki haluamme tulla nähdyiksi ja kuulluiksi, kaikki haluamme rakkautta ja kaikki haluamme olla vähän yksilöllisiäkin. Kaikki halutaan myös vähän pätee.
RIKU RANTALA
Mikä johti Madventures Suomi -ohjelman syntyyn?
Kyllä sen synty liittyi matkustamisen ja ilmastokriisin yhteyteen. Ollaan Tunnan kanssa ajateltu, että matkustaminen on tärkeätä ja ollaan oltu reissaamisen advokaatteja. Vaikka se nyt tuntuu järjettömältä, reissaamisen ja ilmastonmuutoksen yhteydestä ei ole puhuttu kovin montaa vuotta. Eikä siitä keskusteltu laajasti, kun tehtiin Madventuresia maailmalla. Haluttiin lähteä reissuun ja tehdä juttua, mutta ei koettu voivamme tehdä sitä edistämällä tällaista toimintaa.
Ei valittu lähimatkailua pelkästään ilmastokriisin takia. Se on muutenkin nousussa ja siitä on ehkä tulossa jonkinlainen trendi. Meistä tuli Suomessa aikanaan vahingossa tietynlaiset kasvot reppureissausilmiön kasvulle. Ajateltiin, että tätä voisi hyödyntää kotimaanmatkailun promotointiin. Siitä se oikeastaan lähti. Tähän liittyi myös kiinnostus pirstaloitunutta yhtenäiskulttuuria kohtaan. Ollaan Tunnan kanssa eletty lapsuutta hyvin homogeenisessä Suomessa, jota ei ole enää olemassakaan. Ja hyvä näin. Kaikki nämä kuplat ja monimuotoisuus sekä näiden etsiminen kiinnosti. Haluttiin etsiä niistä eksotiikkaa ja sitä löytyikin. Täällä voi reissata koko ajan yllättävänkin seikkailullisesti, vaikka olisi suomalainen ja ajattelisi, että täähän on tylsää.
M/S Mystery käsittelee suomalaista risteilykulttuuria rikosten kautta. Madventures Suomi-ohjelmassa taas matkailet ympäri Suomea. Mitä M/S Mystery ja Madventures Suomi ovat opettaneet sinulle Suomesta ja suomalaisista?
Juuri tämä pirstaloitunut yhtenäiskulttuuri. Kuvitellaan vaikka Helsingin yliopiston viestinnän opiskelija, joka harrastaa jotain helvetin animea. Tämä opiskelija voi kokea suurempaa yhteisyyttä johonkin harrastusfrendiin, johon hän on tutustunut virtuaaliympäristössä kuin tyyppiin, joka asuu hänen kanssaan samassa rapussa. Jolla on ihan erilaiset kiinnostuksen kohteet, kuten formulat ja perus raksaduuni. Se on sairaan kiinnostavaa, ettei nämä kaksi tyyppiä välttämättä koskaan löytäisi mitään keskusteltavaa tai sitten löytäisi. Suomalaisuus on tavallaan myytti, tai siis onhan se tosiasia, mutta se on alun perin rakennettu kansallisuusaatteen myötä, joka on yliopistohenkilöiden luoma ajatusmalli ja rakenne. Ollaan joskus oltu heimovaltio ja nyt Suomesta on taas tulossa sellainen. Heimot vaan ovat jotain ihan muuta kuin savolaisia, pirkkalalaisia tai varsinaissuomalaisia.
Eli tavallaan en ole oppinut mitään, mutta ihmettelen suuresti, mitä täällä tulee tapahtumaan.
Olet asunut lapsena ulkomailla. Oletko miettinyt muuttoa Suomesta aikuisiällä?
Joo. Käytännössä se on vaikeata toteuttaa. Tällä on ollut hirveän iso vaikutus minuun ihmisenä, että olen asunut 6–7-vuotiaana Intiassa ja Pakistanissa. Aloitin siellä koulun ja kävin molemmissa maissa koulua. Olisihan se hienoa, jos tällaisen kokemuksen pystyisi välittämään omille lapsille. Se on myös turvattomuutta eikä pelkästään positiivista. Muistan sen fiiliksen, kun menin peltiboksi ja pieni kanisteri kädessä eri näköisten ihmisten joukkoon, jotka puhuivat kieltä, jota en käytännössä osannut. Siinä joutui suoraan aika syvään päätyyn, mutta siitäkin selvisi.
Toisaalta on hyvä vaihtoehto olla täällä turvallisessa Helsingissä. Enkä varmaan haluaisi lähteäkään harrastusten tai kavereiden luota. Mutta ollaan me kuitenkin reissattu ihan helvetisti. Laskeskeltiin joskus, että yli neljäsosa elämästä on tullut vietettyä ulkomailla.
Entä Madventures, onko se tekemässä paluun ulkomaille?
Never say never. Ei olla oikeasti puhuttu aiheesta mitään. Nyt on ollut kiva tehdä Suomea ja kuka tietää mitä jatkossa tulee tapahtumaan. Kieltämättä se mihin aluksi viittasin, eli tämä perheenisän lifestyle, hankaloittaa tätä. Ikävä tulee puolin ja toisin, ja kun ei ole sellaisessa ammatissa, että olisi pakko lähteä, haluaako sitä sitten perustella. Täällä on kuitenkin kolme lasta, joilla on kaikilla omat harrastukset ja tekemiset ja vaimollakin on haastavat duunit.
Meitä vanhempi sukupolvi olisi lähtenyt kyseenalaistamatta. Kukaan ei murehtinut lastenhoitoa, äijät vain painoivat menemään ryyppyreissuille. Onneksi maailma on muuttunut.
Kerro paras vinkkisi kotimaan matkailuun.
Tässä on vähän sama juttu kuin muissakin matkavinkeissä, joita multa paljon kysellään. Kysymys on siitä, minkälaisia asioita itse ihmisenä kaipaat ja mistä unelmoit. Onko se sellaista hyggemeininkiä ja hiekkarantaa vai jotain raffimpaa luontomeininkiä. Vai onko se jotain kulttuuria ja safkaa, jota haluaa nähdä ja kokea.
Simppelein ja edullisin vinkki: ota kartta ja vedä oman kämpän ympärille 10 km säteellä ympyrä. Tämä toimii käytännössä mistä tahansa päin Suomea. Sitten voit tutkia, mitä lähistöltä löytyy. Varsinkin pääkaupunkiseudulta löytyy helposti satoja mestoja, jotka saattaisivat kiinnostaa kulttuurista luontokohteisiin. Mikromatkailu toimii, jos vain luo aidon tunnelman, heittää kännykän seinään ja on tavoittamattomissa silmät avoinna uusille asioille. Sehän siinä matkailussa on se paras fiilis.
Olet ollut Groteskin haastattelussa kerran aikaisemminkin. Vuonna 2010 sinulta kysyttiin vinkkejä silloisille opiskelijoille. Onko sinulla jotain vinkkejä nykyisille opiskelijoille?
Mähän en ole valmistunut. Meitä aloitti noin 36 ja sanoisin, että ehkä kaikilla paitsi mulla on vähintään kandin paperit. Silloin jo ihmiset ovat hoitaneet tutkintonsa pakettiin, mikä on järkevää. Mä jäin jumiin reissaamiseen ja duunintekoon. Mun on turha tälleen isällisesti neuvoa, että tehkää tutkinto loppuun. Sen sijaan sanon; älkää olko hiessä. Mäkin olin alkuvaiheessa, kun en päässyt harkkaan ekana kesänä ja muut painoivat jo hommia. Käyttäkää aikaa kokeilemiseen ja oppimiseen, siitä on aidosti myöhemmin hyötyä. Myös ihmissuhteiden muodostamisella on sairaan iso merkitys ja sillä, millaisten ihmisten kanssa viettää aikaa, ja mitä heidän ajattelusta oppii. Toivottavasti tällaisinä pandemiapaska-aikoinakin riittää tällaisille asioille aikaa ja vointia.
Lehden teema on sininen. Mitä sulle tulee sinisestä mieleen?
Tää on vähän erikoinen asia. Mulla tulee mieleen semmonen lähes raivokas radatusviikonloppu. Tää liittyy mun ikään. Aikoinaan 1000 markkaa oli iso raha. Onhan se edelleen 160 euroa, mutta silloin se oli oikeasti merkittävän iso raha. 1000 markan setelit olivat sinisiä. Nuorena humputellessa kehiteltiin sellainen käsite kuin sinisen setelin ilta. Silloin tiesi, että on tapahtunut jotain kenties legendaarista, mutta samaan aikaan hyvin traagista, koska seuraavat viikot ja kuukaudet tulisivat olemaan yhtä helvettiä, kun oli sininen seteli hassattu hauskanpitoon.
Puhut paljon ilmastonmuutoksesta ja otat kantaan maailman tapahtumiin. Synkältä näyttää. Onko ihmiskunnalla vielä toivoa?
Kai se on pakko ajatella, että on. Sellainen fatalistinen ”ei kannata tehdä mitään” asenne on tuhoisa. Annan lukuvinkin: Tommi Uschanovin kirjoituskokoelma Hätä on tarpeen (Teos, 2015). Fanitan Uschanovia suuresti. Hän on tietokirjailija ja hieno kirjoittaja. Hätä on tarpeen kertoo siitä, miten aina pitää olla joku deadline, että hommat alkaa toimimaan. Luotetaan nyt siihen, että aina ennenkin on asiat saatu kuntoon. Ajattelen, että teidän sukupolven iso maailmansota tulee olemaan ekologinen jälleenrakennus. Toivottavasti se ei tule olemaan pääosin vittumaista aikaa vaan toivoa luovaa, mutta voi myös olla, että se on tosi vittumaista. Niistä pahoittelut!
Ajattelen, että teidän sukupolven iso maailmansota tulee olemaan ekologinen jälleenrakennus. Toivottavasti se ei tule olemaan pääosin vittumaista aikaa vaan toivoa luovaa, mutta voi myös olla, että se on tosi vittumaista.
RIKU RANTALA
Mitä seuraavaksi Riku Rantala?
Aivan hetken kuluttua kolmasluokkalainen tulee himaan, jossa olen tänään etätöissä. Hänen ruokintansa on edessä. Sitten haen eskarilaisen, joka toivoi tänään yhteistä aikaa jalkapallokentällä. Ehkä yritän nyt kaiken keskellä saada nämä asiat hoidettua ja sitten yöllä kirjoitan kolumnia. Ihan kiva päivä siis tulossa.
