Seuraava pandemia: sulavat jäätiköt

Teksti: Viivi Kuuspalo

Kuvitus: Nelli Honkela

Viimeiset kolme vuotta olemme kaikki katselleet koronaviruspandemian tartuntamäärien aaltoilusta kertovia diagrammeja jokaisen uutismedian etusivuilla. Pandemian alku ja nopeasti kasvavat tartuntamäärät olivatkin kuin hyökyaalto, joka vei mennessään monet tutut arkipäivän rutiinit ja muutti elämäämme monin tavoin. Vähitellen aallot loivenivat, niin tartuntalukujen, ihmisten reaktioiden kuin arjen mullistuksienkin osalta. Tällä hetkellä elämme aikaa, jolloin pandemian pelottavista aalloista on jäljellä tuskin epämääräistä huolta herättävää kareilua enempää. Moni huokaisee oikeutetusti helpotuksesta ja maskit katoavat hiljalleen katukuvasta arjen normalisoituessa vähitellen. Vaan jääkö huojennus lyhytaikaiseksi?

Tulevaisuudessa kun näyttää siintävän sellainen uhka, joka saa koronaviruksen aiheuttaman hyökyaallon näyttämään myrskyltä vesilasissa ja tulevan tsunamilta, joka pyyhkäisee koko vesilasin mennessään. Kyse on tietenkin ilmastokriisistä, aikamme pelottavimmasta ja monitahoisimmasta uhasta, joka saanee kylmän hien kohoamaan jokaisen järkevän ihmisen otsalle.

Ilmastokriisiä tutkittaessa katseet käännetään usein sellaisin paikkoihin, joissa vesimassat jo kuvaannollisesti vetäytyvät tsunamiaallon edellä: jäätiköihin. Vertaus veden vetäytymisestä on tosin tässä tapauksessa tietenkin varsin kuvaannollinen, sillä todellisuudessa veden pinta nousee, ei laske. Syynä tähän on jäätiköiden yhä kiihtyvä ja ennalta-arvaamattoman nopea sulaminen.

Kaikki lienevät tänä päivänä kuulleet moneen kertaan uhkakuvat jäätiköiden sulamisesta johtuvasta meren pinnan noususta, suolapitoisuuden vähenemisestä sekä sulavan jään sisällä toistaiseksi kiinni olevasta metaanista, joka uhkaa kiihdyttää ilmastokriisin vaiheeseen, josta ei ole paluuta ja vertauskuvamme tsunami rysähtää konkreettisesti niskaan. Jäätiköiden sisällä piilee kuitenkin myös sellaisia uhkia, joista olemme koronapandemian aikana saaneet esimakua. Jäästä saattaa nimittäin todella sulaa seuraavan pandemian alku.

Ikiroudassa ja jäätiköiden uumenissa lymyilee sinne aikanaan jääneitä viruksia ja bakteereja. Monet näistä mikrobeista saattavat tutkimusten mukaan olla meille aivan tuntemattomia. Nämä pandemian siemenet ovat horrostaneet hyisissä olosuhteissa kauan, mutta jäätiköiden sulaessa ne saattavat aktivoitua ja löytää taas jonkin kantajan. Ja kuten tiedämme, jäätiköt sulavat vauhdilla.

Otan yhteyttä Julian Tuckeriin, joka on geopolitiikan asiantuntija ja työskentelee erityisesti jäätiköiden parissa, kuullakseni lisää aiheesta. Kysyessäni häneltä muun muassa siitä, mitkä ovat ilmastonmuutoksen pelottavimpia seurauksia ja mitkä ovat suurimpia haasteitamme tästä kriisistä selviämiseen, korostuu yksi asia ylitse muiden. Se on ilmastonmuutoksesta niin jäätiköillä kuin kaikkialla muuallakin seuraava kaoottisuus ja ennalta-arvaamattomuus.

Puhe esimerkiksi 1,5° keskilämpötilan noususta johtaa Tuckerin mukaan ihmisiä usein harhaan, sillä käytännössä tämä ei tarkoita sitä, että sää säilyy muuten samanlaisena mutta hieman lämpimämpänä. Maapallon ilmasto on monimutkainen systeemi, jonka tasapaino järkkyy tällaisesta muutoksesta niin, että seurauksia on vaikea ennakoida. Ääri-ilmiöt lisääntyvät ja säätä on vaikeaa ennakoida. Tämä kaoottisuus heijastuu tietenkin luonnosta ja ympäristöstämme yhteiskuntaan ja jokapäiväiseen elämäämme, sillä yhteiskuntamme perustuu pitkälti luonnon kontrollointiin ja hyödyntämiseen. Tucker kertookin, että ilmastonmuutoksessa ja sen seurauksissa pelottavaa onkin ennen kaikkea se, että emme voi tietää kaikkea ja monien asioiden suhteen emme edes voi tietää mitä emme tiedä.

Tämä sama ennalta-arvaamattomuus värittää myös keskusteluamme jäätiköissä lymyilevistä taudinaiheuttajista. On vaikeaa ennustaa tarkasti, miten suuri uhka jäätikön bakteerit ja virukset ovat ja kuinka nopeasti jäätiköt sulavat. Esimerkiksi mahdollisen pandemian alku riippuu suuresti siitä, kuinka eliöstö arktisella alueella muuttuu. Tulemmeko näkemään suuren määrän sukupuuttoja vai sopeutuvatko jotkut lajit muuttuvaan ilmastoon, tarjoten mahdollisille viruksille kantajan, josta tauti voisi aikanaan siirtyä ihmisiin näkyen sen jälkeen uusina tartuntalukujen aaltoina lehtiemme sivuilla?

Kysyn Tuckerilta hänen arviotaan siitä, kuinka akuutti uhka jäätikön virukset ja bakteerit ovat. Vastaus saa minut yllättymään. Uhka nimittäin konkretisoitui suurta huomiota herättämättä jo vuonna 2016. Venäjällä koettiin tuolloin lämpöaalto, jonka seurauksena ikiroudassa ollutta maata suli syrjäisessä Siperian kolkassa. Samaan aikaan poroja alkoi sairastua pernaruttoon, jota ei oltu koettu seudulla pitkään aikaan. Myös ihmisiä sairastui ja muutamat jopa kuolivat. 

Tutkijat päättelivät, että pernaruttobakteeri oli peräisin ikiroudasta. Tucker huomauttaa vielä, että vaikka virukset ja bakteerit sulavassa jäässä ja ikiroudassa ovat hyvinkin ajankohtainen huolenaihe, on pandemian puhkeaminen kuitenkin aina harvinaisempi ja epätodennäköisempi skenaario, kuin tällaiset paikallisiksi jäävät seuraamukset.

On selvää, että ilmastonmuutos lisää riskiä pandemioihin ja epidemioihin. Tucker nostaa sen lisäksi esille, että yhteiskuntamme valmius reagoida ja kestää tulevaisuuden pandemioita heikkenee ilmastonmuutoksen myötä rajusti. Ruoantuotanto vaikeutuu, mahdolliset ympäristökatastrofit tekevät yhteiskunnasta epävakaamman ja infrastruktuuri kärsii. Lähitulevaisuus ei siis näytä järin valoisalta ja uhkakuvat tuntuvat vyöryvän päälle hyökyaallon tavoin.

Tucker kuitenkin toivoo, että tähänkin artikkeliin olisi mahdollista sisällyttää toiveikkuutta. Toiveikkuus nimittäin mahdollistaa toiminnan ja toiminnalla on kiire. Hän korostaa, että ilmastokriisin epävarmuustekijöitä ja ennalta-arvaamattomuutta voidaan vähentää eritoten tutkimuksella. On tärkeää saada selville, mitä emme tiedä ja esimerkiksi jäätiköiden sulamisessa tällaisia epävarmuustekijöitä on vielä paljon. Tieteellä on myös mahdollisuus tuoda meille uusia innovatiivisia ratkaisuja, joita tarvitsemme kriisistä selvitäksemme. Toivoa tuhon hyökyaallon lieventämiseen siis kannattaa yhä elätellä, vaikka aivan tyynille vesille on tuskin tulevina vuosikymmeninä paluuta.

Näyttää siis siltä, että tämänhetkinen tautitilanteen paraneminen ja helpotuksen huokaukset ovat todennäköisesti tyyntä myrskyn edellä ja siihen varautumisesta tekee haastavaa se, että myrskyn luonne ja seuraukset ovat ennalta-arvaamattomia. Varmaa on lähinnä se, että muutosten aalto tulee olemaan valtava. Eikä ilmastokriisin vertaaminen hyökyaaltoon tai myrskyyn ole muutenkaan kovin kaukaa haettua. Pandemioiden lisäksi saamme nimittäin varmasti vertauskuvien lisäksi totuttautua äärimmäisen konkreettisiin luonnonkatastrofeihin. Voi siis vain toivoa, että ihmiskunnalta löytyy kattava varasto pelastusliivejä resilienssin muodossa. Eivätkä ne kasvomaskitkaan olisi pahitteeksi. Myrskyn täydellisestä tyynnyttämisestä kun on turha enää haaveilla. Aallot nousevat, halusimme tai emme.