Uran valitseminen on yksi ihmiselämän suurimpia päätöksiä. Sitäkin pelottavampaa on alanvaihto. Siihen liittyy monenlaisia tunteita ja stigmoja yhteiskunnassa, jossa päätöstään ei mielellään saisi katua.
Teksti: Rosa Kaimio Kuvat: Maija Harju
Kuusi kymmenestä suomalaisesta työikäisestä on vaihtanut ammattia tai alaa työuransa aikana, kertoo Sitran tutkimus vuodelta 2017. 30 prosenttia on vaihtanut uraansa useammin kuin kerran. Siitä huolimatta ammatinvalinta tuntuu lopulliselta päätökseltä. Alanvaihto ei ole kevyt siirtymä, vaan työläs prosessi täynnä selvittelyjä. Kesken opintojen siihen vaikuttavat ensikertalaiskiintiöt, eikä lisä-opiskeluaikaa myönnetä. Myöhemmin huolena taas on toimeentulo, joka heikkenee opintojen ajaksi.
Työmaailman rakennetta on aina haluttu ohjailla koulutukseen liittyvillä säädöksillä. Nyt kun Suomessa vallitsee pelko huoltosuhteesta ja työvoiman pienuudesta, on opiskelijoita kannustettu uudistuksilla valmistumaan nopeammin. Nämä toimet ovat samalla hankaloittaneet opiskelupaikan vaihtamista. Yhteiskunta ei myöskään tue uudelleenkouluttautumista, sillä opintotukikuukaudet riittävät juuri ja juuri yhden tutkinnon suorittamiseen. Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.
Vuonna 2016 tulivat voimaan ensikertalaiskiintiöt. Ensisijalla korkeakoulujen hauissa ovat ihmiset, jotka hakevat ensimmäistä opiskelupaikkaansa. Vaikuttaa siltä, että ensikertalaiskiintiö hidastanut opintopolkua. Koska siirtymisen koulutusohjelmasta toiseen pelätään olevan vaikeaa, eivät opiskelijat hae enää kuin suosikkikohteeseensa, johon he haluavat hinnalla millä hyvänsä. Päätöksen tärkeys on kasvanut entisestään, kun pelkona on, että opiskelupaikan vastaanottamisen jälkeen tulevaisuus on kiveen hakattu.
Suomessa kouluttautumisen kulttuuri ja koulutuksen arvostus kärsivät inflaatiosta. Koulutus tulee hankkia ja mahdollisimman tehokkaasti, mutta vain siksi, että saadaan uusi tehokas pyörä työelämän rattaisiin. Koulutukselta puuttuu itseisarvo: se nähdään vain välineenä ammattiin.
Vaikka uudelleenkouluttautuminen on nykymaailmassa oleellista, ei yhteiskunta anna siihen tarvittavaa tukea.
Myös alan vaihtaminen varsinkin myöhemmällä iällä on puhtaan hyötyperäisistä lähtökohdista tapahtuvaa. Suurin osa kouluttautuu uudelleen työttömyyden tai sairauden vuoksi. Kun työelämään ollaan päästy, vaihdetaan ammattia harvoin mielekkyyssyistä. Myöskään ne, jotka vaihtavat ammattia omasta tahdostaan, eivät kouluttaudu huvikseen, vaan työllistymisen varmuus on tärkeä tekijä osana ammatinvaihtoa. Jos taloudellinen vakaus uudessa ammatissa epäilyttää, sitä ei lähdetä opiskelemaan.
Koko rumba asettaa kysymykseen yhteiskuntamme luonteen: miksi maailmassamme on usein käytännössä pakko vaihtaa alaa? Miten voi olla, ettei vuosien kouluttautumisella saa mitään kestävää? Taustalla vaikuttavat esimerkiksi taloudelliset suhdanteet: muun muassa kaupan ja teollisuuden aloilta halutaan siirtyä vakaampiin suuntin.
Vaikuttaa siis siltä, että suuret globaalit ilmiöt, joita kukaan ei voi hallita, määräävät työelämän tarpeet, ja tavallisen ihmisen on ikään kuin vain sopeuduttava. Työtä ei tehdä vain oman selviytymisen vuoksi vaan osana globaalin talouden järjestelmän rattaita. Myös koulutuspolitiikkaa pyritään muokkaamaan työelämän tarpeita vastaavaksi säätelemällä aloituspaikkojen määrää kullakin alalla. Ja kun koko yhteiskunta nojaa työllisyyteen ja veronmaksuun, muutosta tuskin on tulossa, päinvastoin. Ihmisiä yritetään yhä hanakammin ajaa esimerkiksi matemaattisten ja terveydenhoitoalojen pariin, sillä niissä tarvitaan entistä enemmän työntekijöitä. Jossain vaiheessa raja tulee todennäköisesti vastaan: ihmisiä voi ohjata halutulle alalle tiettyyn pisteeseen asti, mutta heidän on pidettävä työstään edes jossain määrin, tai edessä on ennen pitkää onnettomuus tai työuupumus.
Talouden ja työn asemat heijastuvat kulttuuriin, minkä vuoksi alanvaihdon yhteydessä voi joutua kipuilemaan myös identiteetin kanssa: on hylättävä alan palkkataso, työkaverit ja rutiinit. Sen jälkeen vuorossa on hyppy tuntemattomaan. Lisäksi alanvaihtoon liittyy ajatus, että edellisellä alalla on jokin ollut huonosti ja että ihminen on tehnyt virhearvion, mikäli hän joutuu vaihtamaan alaa. Uran muutokseen liittyy paljon terveydellisiä syitä ja työttömyyttä, eikä ihmisiä voi syyttää siitä, etteivät he näitä etukäteen osanneet ennustaa. Alanvaihto tuo mukanaan myös huolen toimeentulosta, sillä tulot laskevat merkittävästi uudelleenkouluttautumisen aikana. Monet tukeutuvat säästöihin tai kumppaniinsa, mutta osa joutuu kamppailemaan sotkuisessa tukiviidakossa.
Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia.
Mielikuva siitä, että alan valinnassa on vain yksi ainut mahdollisuus, tuntuu kuitenkin voimakkaalta. Nuorille korkeakoulujen uudistukset ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunta halua heidän vaihtavan alaa, vaan valmistuvan mahdollisimman nopeasti. Harha-askeliin ei ole varaa. Nuorten suhtautuminen työhön ei kuitenkaan ole suorituskeskeinen. Töissä ei haluta olla ensisijaisesti rahan, vaan intohimon ja itsensä toteuttamisen takia. Työ ei myöskään ole monille nuorille elämän ainoa tavoite, vaan sen ohessa halutaan nähdä maailmaa, harrastaa tai vaikka tehdä vapaaehtoistyötä. Lisäksi harva on yhdelle työpaikalle uskollinen, vaan uudet kokemukset houkuttelevat vaihtamaan työpaikkaa varsinkin nuoruusvuosina.
Myös opiskelun on tunnuttava merkitykselliseltä ja sillä on oltava itseisarvoa. Oikea ala on kuin kohtalo: kun sen löytää, sen tietää. Tämän tunteen kääntöpuolena on pelko epäröinnistä. Tuntuu, että katumusta ei saisi olla missään vaiheessa opintoja, joten omaa tietä on parempi etsiä vuosia.
Mutta onko yksi ja ainoa ala realistinen ajatus, vai onko unelma-ala pelkkä illuusio? Puolet ihmisistä vaihtaa tällä hetkellä alaa ja neljäsosa suunnittelee sitä. Siis vain vähemmistö löytää itselleen unelma-ammatin, jonka saa pitää. Siitä huolimatta ura näyttäytyy monelle tienä, jolta ei saa eikä voi tehdä syrjähyppyjä.
Kaikesta tästä syntyy loputon ketju: ei ole olemassa mitään takeita siitä, että uusi ala on varma tai että juuri kyseisellä alalla into työskennellä eläkepäiviin asti säilyy. Mutta voiko kukaan lopulta todella tietää, mitä uraltaan haluaa, ennen kuin on valintansa tehnyt? Ihminen ei osaa ennustaa tulevaisuutta, joten urastaan varmatkin saattavat muuttaa mieltään myöhemmin. Tämä ei koske vain ammattia, vaan elämää ylipäänsä. Olisi hyvä voida olla itselleen armollinen valintoja tehdessään.
