Teksti: Tiia Kivikko
Kuva: OTAVA
Emily Brontën esikoisteos Humiseva harju, joka julkaistiin aluksi miehen peitenimellä, kuohutti omana aikanaan rohkealla aihevalinnalla ja jakaa mielipiteitä edelleen. Vaikka kirja on väkevä kuvaus rakkaudesta ja sen pimeimmistä puolista, se ei kuitenkaan ole rakkaustarina.
Teoksessa seurataan kahta eri tarinaa; ensimmäisessä Cathyn ja Heathcliffin myrskyisää ihmissuhdetta, ja jälkimmäisessä tulevien sukupolvien siitä kantamia seurauksia. Teos esittää erinomaisesti yli sukupolvien kurottavaa katkeruutta ja kostonkierrettä. Tämän lisäksi kirjan yksi keskeisistä teemoista on erilaisuuden hyväksyminen luokkaerojen hallitsemassa yhteiskunnassa. Heathcliffiin kohdistetaan muukalaisvihaa, ja häntä syrjitään orpotaustansa vuoksi. Tämä tärkeä yhteiskunnallinen näkökulma häivyttyy, jos teokseen suhtaudutaan pelkästään rakkaustarinana. Kirjassa kyllä kuvataan kahden päähenkilön välistä kiihkeää ja pakkomielteistä suhdetta, mutta se on kaukana rakkaudesta.
Kirja onnistuu havainnollistamaan mielenkiintoisesti myrkyllisen ihmissuhteen vaikutusta hahmojen minäkuvaan. Cathy kuvailee Heathcliffiä kirjassa: “– – hän on enemmän minä itse kuin minä olen. Mitä sielumme sitten ovatkaan, hänen ja minun sielut ovat samaa.” Tämä usein tulkitaan intohimoiseksi rakkaudeksi, vaikka sen voisi ennemmin tulkita kahden epävakaan ihmisen riippuvuudeksi toisistaan. Molemminpuolinen julmuus on kietonut hahmot yhteen niin, että he määrittävät itsensä toistensa kautta.
Henkilöhahmoissa on syvyyttä ja luonnetta, mutta oikeastaan kukaan heistä ei ole pidettävä. Uskonkin vahvasti, että kirjan tarkoituksena on ollut riisua hahmot pinnallisista luonteenpiirteistä, ja paljastaa jokaisessa elävä inhimillinen pahuus. Tarinan tarkoitus ei siis ole kuvata rakkautta, vaan heijastaa yhteiskunnassa elävää eriarvoisuutta, ja sen vaikutusta hahmojen luonteisiin ja keskinäisiin suhteisiin.
