Teksti: Aada Lehtoniemi

Kuvat: Warner Bros

Emerald Fennellin Humiseva harju teurastaa alkuperäisteoksen kuin sian, jonka veret roiskuvat elokuvassa valkoisille kaakeleille ja jonka huudot herättävät Margot Robbien näyttelemän Cathyn. Kuten teurastetusta siasta, lopputuloksesta voi olla montaa mieltä. Paistettu porsas on joulupöydän kohokohta, mutta siitä nauttivat vain lihansyöjät. 

Elokuva alkaa hiljaisuudesta, jonka rikkoo omituinen ähkintä. Ihmeellistä kyllä, mielessäni käväisi ajatus, että jotakuta hirtetään. Kuvaan ilmestyykin kylä, jossa huppupäinen mies roikkuu hirsipuussa. Hän on parhaillaan tukehtumassa, ja jostain syystä miehellä myös seisoo. Tyypillistä hirttämisessä? En tiedä, en myöskään tiedä, miksi sitä kuvataan. Toisaalta sopivaa koko elokuvan tyylille, joka leikittelee kauhun, ällöttävyyden ja seksuaalisuuden rajapinnoilla.

Herra Earnshaw tuo juopoteltuaan kaltoinkohdellun pojan kotiinsa. Earnshaw’n tytär Cathy ihastuu heti poikaan ja nimeää hänet Heathcliffiksi kuolleen veljensä mukaan. Cathy ryntää halaamaan isäänsä kuin hän olisi tuonut Cathylle ikioman lemmikin, mikä tuntuu pitkälti kuvaavan Cathyn ja Heathcliffin suhdetta. 

Näyttelijävalinnat saivat paljon kritiikkiä osakseen ennen kuin elokuva edes julkaistiin: Heathcliff kuvataan kirjassa tummaihoiseksi, joten valkoisen Jacob Elordin valintaa kummasteltiin ja paheksuttiin – ymmärrettävästi. Margot Robbien valintaa kritisoitiin lähinnä sen vuoksi, että hän on liian vanha. Itseäni Margot Robbien valinta ei haitannut, ja Robbie onnistuu itse asiassa ansioituneesti kuvaamaan Cathyn ydintä: ärsyttävyyttä, turhamaisuutta ja lapsellisuutta. Vaikka Robbie ei aivan mene läpi 18-vuotiaasta, sopii hänen roolisuorituksensa elokuvaan oikein hyvin. Puvustus, miljöö ja Margot Robbie ovat kuin samasta puusta veistetyt. Niissä kaikissa on jotakin hieman häiritsevää ja keinotekoista.

Nuorten Cathyn ja Heathcliffin näyttelijävalinnat ovat osuvat, ja heidän hymynsä tarjoavat täydellisen vastapainon muille kohtauksille. Kyllä minua hieman kosketti, kun elokuva loppui Cathyn ja Heathcliffin ollessa jälleen lapsia.

Menin katsomaan elokuvaa avoimin mielin. Tiesin jo, että elokuva olisi kirjaa vastoin kyllästetty seksikohtauksilla enkä siis odottanut, että kokemus olisi sama kuin kirjaa lukiessa. Omana itsenäänkin elokuva jää kuitenkin kaipaamaan hienolta näyttävien kohtausten lisäksi syvyyttä. Vuorosanoissa onnistumiset rajoittuvat kirjalle uskollisiin lauseisiin, ja Fennelin haastattelut jäävät elokuvassa vaille vastakaikua. Haastattelujen perusteella voisi nimittäin uskoa, että elokuva pyrkii poistamaan naisten seksuaalisuuteen liittyvää stigmatisointia. Elokuvassa kuitenkin on riittämiin ällöttäviä, seksuaalissävytteisiä kohtauksia: Heathcliff tunkee kätensä raakoihin kananmuniin, limainen etana liukuu lasia pitkin, Cathy työntää sormensa hyytelössä löllyvän kalan suuhun, palvelija Nelly hakkaa höllyvää taikinaa. Seksuaalisuus liittyy elokuvassa siis lähes yksinomaan ällöttävyyteen, jopa kauhuun.

Elokuvan konflikti rakentuu Cathyn naimisiinmenon ympärille. Cathy sanoo Nellylle, että ei voi mennä naimisiin Heathcliffin kanssa, koska se alentaisi hylkiön tasolle (vaikka heidän sielunsa ovatkin yhtä ja samaa ainetta!), joten Cathy suostuu varakkaan naapurinsa, Edgarin, kosintaan. Heathcliff kuulee Cathyn ja Nellyn keskustelusta vain sen, että Cathysta hänen kanssaan naimisiin meneminen olisi nöyryyttävää. Vaikka Cathy alkaa lähes heti katumaan päätöstään, Heathcliff on jo kerennyt lähteä. Kun Heathcliff palaa (rikkaana), he aloittavat suhteen, kunnes Cathy lopettaa sen sanoen “en uskonut, että alentaisin itse itseni”. (Tässä taas elokuva vaikuttaa viittaavan siihen, että Cathyn seksuaalisuus nimenomaan on väärin.) Cathy ei siis nainut Heathcliffia, koska ajatteli sen alentavan hänet, MUTTA aloitti naimisissa ollessaan suhteen tämän kanssa, minkä vuoksi hän alensi itse itsensä… lopetti suhteen, sitten masentui ja itki ja lopulta kuoli… 

Suhteen loputtua Nelly käskee Cathyn lopettaa groteskin esityksensä. Ah. Groteskia tästä elokuvasta löytyykin. Cathyn rintakehässä ja seinillä roikkuvat pulleat iilimadot, kun hänen haaroistaan leviää tumman punaista verta valkoisille lakanoille ja pulppuaa lattialle, jossa verilammikko kasvaa kasvamistaan. Cathyn haarovälistä vuotava veri tuntuu tietoiselta ja symboliselta valinnalta. Mutta ei kai elokuvan opetus kuitenkaan ole, että ‘ei olisi kannattanut vittu paneskella ympäriinsä, Cathy!’ 

Tätä kirjoittaessa minusta on lähinnä tuntunut, että olen käyttänyt aivan liikaa aikaa Emerald Fennellin “Humisevan harjun” pohtimiseen. Pitäkää te tämä hyvänänne, Fifty Shades of Grey -fanit! Minä pesen käteni nyt näistä kananmunista.