Teksti: Enni Levanen

Kuva: Vilma Tyrylahti

Matkani Helsingissä asuvaksi kosmopoliittiopiskelijaksi alkoi heikosti. Juuri ennen fuksivuoden alkua toin ystäväni vierailemaan luonani ja selitin ylpeänä, kuinka olin juuri muuttanut enkä tarvinnut navigaattoria kaupungissa kävellessäni. Luulin kulkevani suorinta tietä rautatieasemalta Kalevankadun Taco Bellille, kunnes näkökenttäni täytti Esplanadin puiston vehreys ja Kappelin kuuluisa ravintola. Hieman nolona kysyin reittiä navigaattorilta – 450 metriä, 7 minuuttia kävellen – minkä jälkeen teimme täyskäännöksen ja löysimme lopulta perille.

Kyseinen tapaus ei ole elämässäni ainoa, joka on tuonut esille junantuomuuteni. Tämän sanan opin, kun pääkaupunkiseudulla asuva ystäväni ojensi minua siitä, ettei valtsika ole valtsikka tai stadika ole stadikka. Olen sekoillut siinä, missä Itä-Helsingin raja menee, olen viittonut ratikkaa – tarkoitan tietysti sporaa – pysähtymään ja kysynyt hölmistyneenä, mikä ihme on Domma. Samalla selitän kotiseutuylpeydestä haljeten ihmisille, kuinka olen oikeasti päijäthämäläinen, kuinka meillä busseja odotetaan hyytävässä viimassa kymmeniä minuutteja ja kuinka Lahden keskustan viimeinen ruokakauppa tosiaan sulkeutuu kello 24.

Stereotypiat pääkaupunkiseutulaisten ja kehä kolmosen ulkopuolelta tulevien vastakkainasettelusta ovat kukoistaneet jo vuosikymmeniä. Maakunnissa helsinkiläisten nähdään pitävän pääkaupunkiseutua maailman napana ja naureskelevan landelta tulleille uudisasukkaille. Keskustelupalstojen syövereihin upottuani minulle selvisi, että ylimielisten helsinkiläisten mielikuvaa rakentavat lähinnä junantuomat helsinkiläiset. Täytynee varoa, etten itsekään ylpisty liikaa uudesta helsinkiläisidentiteetistäni.

Helsinkiläisten mielikuvissa maalaiskunnat taas ovat yhden kuolevan kapakan ja pankin ympärillä värjötteleviä keskittymiä, jotka eivät paljoa eroa toisistaan. Maakuntayliopistojen opiskelijat ovat varmasti rejectejä, koska kukapa haluaisi jäädä synnyinseudulleen, kun pääkaupunkikin on olemassa. Bönden ja skutsin asukkaat ovat kuitenkin viime aikoina kenties voineet myhäillä omahyväisesti lukiessaan pääkaupungin ongelmista.

Helsingin Sanomat esimerkiksi uutisoi taannoin, että Helsingin kaupungin teettämän kyselyn mukaan lapsiperheet muuttavat pois Helsingistä asuntojen paremman hinta-laatusuhteen perässä. Perheet kaipaavat tilaa, oman pihan ja omistusasunnon. Kyselyn mukaan Helsingistä pois muuttaminen on tehnyt vastaajat aiempaa tyytyväisemmäksi asuinalueeseensa, jota pidetään edellistä rauhallisempana ja turvallisempana.

Myös vuoden 2023 keväällä alkanut kokeilu Esplanadin viihtyisyyden parantamiseksi ei monien yrittäjien mielestä ole onnistunut. Pääkaupungin asunnot ovat kalliita ja alueet paikoin rauhattomia, ja luontoa saa lähteä etsimään oman asuinalueen ulkopuolelta. Myös perheetöntä opiskelijaa kylmää silloin tällöin lukea Helsingin peruskoulujen avokonttorisekoilusta ja kiusaamiskohuista. Ei ihme, että monet nuoret suuntaavat katseensa muihin suuriin kaupunkeihin. Helsingin Sanomat uutisoi jo vuonna 2022, että kaikki haluavat nyt Tampereelle, jossa on paljon työpaikkoja, opiskelijoita ja enemmän rauhaa. Ja tietysti mustaa makkaraa

Esplanadin elottomuus tai omistusasuntojen hinnat eivät kuitenkaan liiemmin huononna omaa elämänlaatuani. Sitä vastoin olen kiinnittänyt huomiota aivan toisenlaisiin asioihin. Olen usein kävellessäni kohti Kaivopihan Unicafea miettinyt, onko harmaassa kiveyksessä kiemurteleva nestenoro oksennusta, kusta vai kenties vain rikkoutuneesta lasista valunutta alkoholijuomaa. Kerran sain todistaa tällaisen noron syntymistä reaaliajassa, ja sen jälkeen olen tiennyt varoa astumasta niihin. 

Sisämaan kasvattina myös ikuinen luuytimiin porautuva tuuli on saanut minut vannomaan useamman kerran, että ostan saman tien junalipun Keski-Suomeen. Hauskinta on se, ettei kerrassaan talviselta tuntuva marraskuun tuuli kuitenkaan tarkoita kauniin valkeita lumikinoksia tai usein edes ohutta kerrosta silkkisiä hiutaleita jalkojen alla. Sukset odottelevat käyttäjäänsä lapsuudenkodissani, jossa niitä silloin tällöin ulkoilutan.

Mielikuva Helsingistä kiireisten menestyjien kaupunkina ei varmasti ole tuulesta temmattu. Elämä tuntuu tanssivan nopeassa tempossa menestyvien nuorten aikuisten tahdittamina. Minulle on kehittynyt äitini kanssa sisäpiirivitsi, jossa äitini kysyy, onko minulla kiire ja väsy, ja minä vastaan aina myöntävästi. Korkeat elinkustannukset ovat synnyttäneet keskustelua siitä, onko eläkeläisillä, matalapalkka-aloilla työskentelevillä tai vaikkapa yksinhuoltajilla ensinkään varaa asua kaupungissa. 

Kaikesta huolimatta on myönnettävä, että Helsingillä on viehätyksensä. Matka kampukselle ohi valkeana kohoavan Tuomiokirkon saa minut tuntemaan itseni ylpeäksi helsinkiläiseksi. Jylhät ja historiaa huokuvat kivitalot toivottavat minut tervetulleeksi kotiin, kun palaan sunnuntaisin lapsuudenkodistani. Ennen kaikkea ystäväni ovat ottaneet minut vastaan uuteen kaupunkiin avosylin, vaikken alussa erottanut kaupungin kahta metrolinjaa toisistaan ja käytin sanaa “raitsikka”. 

Lopulta Helsinki koostuu kuitenkin suurimmalta osin juuri kaltaisistani tänne muuttaneista nuorista, jotka löytävät kaupungissa oman identiteettinsä. Helsinki kasvaa asukkaidensa kuvaksi – junantuomien, paljasjalkaisten ja jopa lahtelaisten.

Kirjoittaja kokee olevansa maalainen, vaikka on asunut elämänsä ensimmäiset kaksikymmentä vuotta 120 000 ihmisen kaupungissa.