Suomalainen vaihto-oppilas pohtii nykyisiä poliittisia dialogeja ja ilmapiirejä vieraillessaan Donald Trumpin kampanjatilaisuudessa tammikuussa 2024. 

Teksti: Aapo Reinikainen

Kuva: Elli Reinikainen

Don McLean veisaa Iowaan rekisteröidyn Priuksen radiossa. Muut koulussa vasta asettautuvat pöytiin lounaalle, kun huoltoasemapizzankäryinen Toyota pysähtyy stop-merkille usean mailin päässä. “Bye Bye Miss American Pie…” Minä laulan mukana, ja neljä autossa matkaavaa amerikkalaisnuorta liittyvät mukaan kertosäkeen alkaessa. Tytisemme jännityksestä. Puolet seurueestamme istuu jo patrioottisin huudoin kurkkunsa käheäksi karjuneina. Donald Trump on tullut kaupunkiin. Tapahtumakeskuksen parkkipaikalla odottavat tuulessa huojuvat MAGA-tuotekojut ja usean paikallisen miehen status ja sielu parkkeerattuina niille liian pieniin ruutuihin.

Lähdin mukaan ainakin kolmesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että tällaisia kokemuksia varten olen vaihto-oppilaana. On sitten kyseessä vapaa keilavuoro, jenkkifutispeli, elokuvailta tai poliittinen kampanjakiertue, tahdon mukaan! 

Kävelemme keskuksen pihalle muodostuneen jonon hännäksi. Mietin ääneen, että tasan kaksi vuotta sitten, viides tammikuuta, alkoi Washington D.C:ssä kerääntyä laumaa seuraavan päivän “Save America March” -mielenosoitukseen. Pahamaineinen kampanjatapahtuma johti Yhdysvaltain kongressitalon tuhoisaan ryntäykseen, josta syntyneiden meemiformaattien määrä kertoo jotakin kansainvälisestä reagoinnista amerikkalaiseen politiikkaan. 

“Can I?” viittoo takanamme jonottava vietnamilainen nainen kameraansa kohti. “So handsome, group of boys!” hän hekottelee ja ojentaa kameran kaverilleen. Kundit suoristelevat Trump 2024 -lipun ryppyjä, ja kuvaushiljaisuuden aikana väännän muutaman mahtipontisen ilmeen itsetietoisena siitä, kuinka typerältä näytän. Herttainen rouva kiittää ja antaa host-veljeni pitää kuvassa esiintyneen lipun. Parin tunnin jonotuksen jälkeen punakankainen kampanjamainos toimii jo suojana purevankylmältä tuulelta. 

Odotus on pitkä, ja värjötellessämme jono pitenee. Ulkona seisoo punahuivisia tätejä ja Carhartt-liiveissä tuhisevia setiä sekä joitakuita hyvin asiallisen näköisiä pukumiehiä. Retkituolit ja toppatakit saavat mielikuvituksen käymään: Onko tämä leipäjono? Uuden iPhonen julkaisuaatto? Ämpärijono? Yksinomaan hevosenkenkäviiksien paljous tekee odottelusta hitusen viihdyttävämpää. Suomalaisena en kehtaisi ääneen valittaa pitkästyttävästä jonottamisesta.

Mutta synkimmänkin pilven takana paistaa aina metallinpaljastin, pari pyyhkäisyä kämmenselällä ja lannistava murahdus: “You’re fine.” Kihelmöinti ei ehdi tuntumaan käsissä, kun niihin ojennetaan jo Trump 2024 -tölkinjäähdyttimiä. Trump 2024 –pihakylttijono tuskin kukoistaa, koska harva haluaa kanniskella omaa pientä poliittista kontribuutiotaan tuntikausia väenpaljouden keskellä. 

Toinen syy tapahtumaan osallistumiseeni on se, että haluan ymmärtää. En tullut tänne pönkittämään suomalaista identiteettiäni vertailuin. En tullut lyttäämään Yhdysvaltoja, joka kohtaa lapsellisia stereotypioita siinä missä muutkin maat ja kansat: ylimielisiä, ylipainoisia, yksinkertaisia kouluampujia. Tahdon avartaa katsettani ja tutustua amerikkalaisen ideologian juuriin lukematta Ayn Randin opuksia – vielä. 

Ihmisrykelmän takana aukeaa keskisuuri sali. Huoneen takaseinustalla seisoo rivissä mustiin pukeutunut teloituskomppania. Kolmijalkaisten asemiesten mittavat objektiivit osoittavat salin toisessa päässä kirkastelevaa puhujapönttöä kohti. Iowan osavaltion siluetissa lukeva Trump Country -teksti taustoittaa puista kateederia, josta sojottava säälittävän pieni mikrofoni saa minut kaipaamaan valtavia mediamikkiterttuja, jotka peittävät puhujan kasvot tehokkaammin kuin lavameikki.

Puhujaa ei kuitenkaan vielä näy. Huomaan, että minua oudosti jännittää se hetki, kun Yhdysvaltain 45. presidentti Donald Trump nousee esiin sinisten verhojen takaa. Katsojat istuvat tai, kuten minun tapauksessani, asettautuvat keskittyneesti seisomaan. Lavalla alkaa käydä alustavia puhujia. Ananastukkainen pastori pitää salissa pariminuuttisen rukouksen. Räikeäpaitainen daami laulaa lurauttaa kansallislaulun, ja muutamat muut – sivistymättömyyteni vuoksi minulle tuntemattomat – kunniavieraat esiintyvät puheillaan lukutelineen äärellä. God Bless the USA alkaa soida kaiuttimissa.

Kolmas syy siihen, miksi kaltaiseni 18-vuotias suomalainen uudismielinen kloppi tahtoo poistua tammikuisena arkipäivänä koulusta kuuntelemaan Donald Trumpia, on myös tärkein syy: olen raivoissani.

En jaksa sitä, että me nuoret, minä mukaan lukien, olemme niin varmoja siitä, miten asiat ovat ja miten niiden pitäisi olla. Omaksumme muiden äärimielipiteitä ymmärtämättä omiamme. Minua ärsyttää, miten jopa monille poliittisille äänitorville on samantekevää, vaikka tiedonlähteet ovat hämärät, kunhan tieto tukee oman puolueen agendaa. En siedä kommunisti-, fasisti-, natsi-, sosialisti-, ynnä muiden vahvojen poliittisten ilmausten perusteetonta väärinkäyttöä. Minusta on lisäksi typerää, että “vahvasti eri mieltä” -vaihtoehdon valitseminen on monille helpompaa kuin ajattelunsa perusteleminen tai edes sen myöntäminen, että kyseessä on nyt vain perstuntuma. Aika vahvasti saa tuntua perseessä! 

Minä tiedän olevani yhtä lailla osa ongelmaa. Ajatteluni on tullut joissakin asioissa päätökseensä, enkä tahdo jättää näkemystäni. En, vaikka joku osaisi vakuuttavasti todistaa, että tiedän väärin. Mutta nyt olen vaikean tehtävän äärellä. Minun on luovuttava ennakkoasenteista ja harhoista. Kun Trump kohta kävelee lavalle, minun täytyy pystyä ajattelemaan, että kyseessä on Yhdysvaltain entinen presidentti eikä mikään pahantahtoinen narri. 

Tämän tehtävän tekee välittömästi vaikeaksi se, että ympärilläni riehaantuvat Trump-fanit nostavat kännykkänsä ylös kuvatakseen, ikään kuin koko Tylypahkan velhokunta alkaisi loihtia suojakenttää tämän MAGA-tapahtuman ylle. Trumpin pääasiallinen kannatus toimii niin paikan päällä kuin mediassakin parviälynä. Nämä “Trump-junan matkustajat” ovat fanaattisuudellaan luoneet minulle entisestä Yhdysvaltain presidentistä huonon mielikuvan. Siihen olen laiskuuttani vedonnut tuomitessani hänen politiikkaansa. Samasta syystä olen ennakkoluuloisesti päättänyt, että Taylor Swift ja Harry Styles eivät ole suosikkiartistejani. 

Nyt Donald Trump seisoo lavalla. Ottaa aikansa. Musiikki loppuu, ja katsojat alkavat nyrkki pystyssä hokemaan: “USA, USA, USA.” Isänmaallisuudesta innostumattomana otsani rypistyy. Sinipukuinen puhuja hiljentää yleisön puhuakseen: “We’re gonna take our country back.” Katsojat villiintyvät entistäkin enemmän.

Seuraavat kaksi tuntia vastaavat kysymyksiini siitä, miten Donald Trumpin politiikkaa käydään perinteisillä alustoilla. Tämä ei olekaan mikään poliittinen puhe, jossa presidenttiehdokas perustelee asiallisesti, miksi hän on juuri se, mitä maa tarvitsee. Tämä on ennemminkin alfaurosvaikuttaja, joka aamupalalla kirjoittelee muropaketin kylkeen voimafantasioitaan ja heristää peilin edessä sormea vihollisilleen. Tämä on vanha mies, joka keksii pilkkanimiä muille hiekkalaatikon pojille. Tämä on messias-kompleksin sokaiseman maallikon vuorisaarna. Mielessäni pyörii puheen aikana yksi sana: dystopia.

Me katsomme länsimaita ja näemme teollisuutta, kehitystä ja uranuurtoa. Näemme vapautta, sivistystä ja kulttuuria. Näemme mahdollisuuksia, yhteisöllisyyttä ja koulutusta. Seison nyt salissa, jossa nämä arvot ja lukemattomat muut, istuvat kuuntelemassa tuomiotaan. Tämä istunto on ollut maailmanlaajuisesti tauotta käynnissä siitä lähtien, kun vallanjanoisuutta alettiin palkita vallalla ja ylimaalliset narratiivit alkoivat johtaa maallisia yhteiskuntia. Poliittiset kaksintaistelut, kuten Donald Trump vastaan Joe Biden tai republikaanit vastaan demokraatit, hidastavat tätä oikeudenkäyntiä, jossa arvoja tuomitaan vankeuteen, kun ne halutaan agendan vuoksi unohtaa.

Nyt lavalla koreileva presidenttiehdokas luettelee yhteiskunnallisia ongelmia ja kansalaiset ärisevät yhteisymmärryksessä. Puolueen mielipide määrää äänestäjän mielipiteen. Keskeisin viesti tuntuu olevan: Tämä asia on väärin, luota siihen, että korjaan sen, mutta älä kysy miten, sillä sitä on luottamus. Lopetat Euroopan sodat omin käsin? Poistat laittomat maahanmuuttajat? Korjaat pois valtionvelan ja vähennät verotusta? Miten?

Nämä vahvat ajatukset välittyvät provokaatioin ja hokemin: “Drill, drill, drill!” Vaikutusvalta nojaa kansan mielikuviin, ja niitä ruokitaan tunteilla. Sähköautot ovat epäeettinen ilmastohaitta, abortti on murhaa, sukupuolenkorjaus on julmaa, vasemmisto on silmittömän radikaali poliittinen elin, dementoitunut Joe on polttanut maan helvettiin. Kaikki tämä on “vain poliittista retoriikkaa”, paikalliset äänestäjät osaavat minulle kertoa. Sitä se kai sitten vain on.

Olenko pelkkä naiivi kouluttamaton vierestäkatsoja? En minä tiedä, miten politiikkaa todella käydään. Mitä lienee politiikka, jos siihen ei kuulukaan asiallinen vertaisarviointi, ikiskeptinen lähdekriittisyys ja yleiset herrasmiessäännöt? Lähdin liikkeelle siitä, että pyrin arvioimaan Donald Trumpia puolueettomasti, jotta en syyllisty samoihin vinoumiin, joista valitan muissa ihmisissä. Päädyin kävelemään ulos kampanjatilaisuudesta alaselkäkipuisena ja turhautuneena siitä, että olen yhä täysin kykenemätön näkemään näissä politiikan kuvioissa sitä suurta vapautta, rohkeutta ja oikeutta, jota yhdysvaltalaisille lupaillaan. Miksi edes välitän? Loukatakseen istuvaa presidenttiä Bidenia lukuisat paikalliset äänestäjät kehtaavatkin todeta Trumpista, että sentään hän löytää tiensä lavalle.  

Kirjoittaja on 18-vuotias suomalainen mietiskelijä, joka koettaa vaihto-oppilaana jäljitellä amerikkalaisia arvomaailmoja ja pitää toki sen lisäksi myös hauskaa.