Kategoriat
2017 Muut

Hätähuuto henkimaailmaan

TEKSTI Vilma Ikola
KUVA Roosa Kontiokari

Kristinuskon oppineiden kirjoittama Musta raamattu on loistoesimerkki kirjasta, joka tunnettuudestaan huolimatta kaipaa esittelyä. Mustaa keinonahkaa olevat kannet kultapainatuksineen huokuvat mystiikkaa ja arvokkuutta. Musta raamattu -nimi juontaa juurensa vuoteen 1902, jolloin kirjan suomennos painettiin mustalle paperille valkoisin kirjaimin. Nimi ei siis viittaa saatananpalvontaan, vaan kyseessä on hurskaiden kyhäämä teos, jonka nuorimmat tekstit ovat 1800-luvulta.

Kokoelman kantavia teemoja ovat sanan mahti, nöyryyden puute ja mystiikan terästämä self help. Näitä siivitetään konkreettisilla ohjeilla muun muassa siitä, miten voit käskeä henget apuusi ja edistää terveyttäsi psalmeihin liitettävillä loitsuilla.

Teksti on paikoitellen hyvinkin vaikeasti luettavaa. Vanhahtava kieli ei aina avaudu. Käännöskukkasia on kuin Hollannissa tulppaaneja ja tekstin täydellinen ymmärrys vaatisi latinan ja muinaisheprean osaamista. Suurin rikos on kuitenkin virkkeiden pituus: viisi pitkää riviä ilman pistettä on vain liikaa 280 merkin tviiteistä valittavalle.

Kieliasun lisäksi luettavuutta häiritsee paikoitellen ärsyttävyyteen asti toistuva namedroppailu. Mephistoteleet, Hanielit ja Elhayt vilahtelevat tekstissä ilman kummempia selityksiä siitä, keitä nämä henkilöt/olennot ovat. Lukemisen helpottamiseksi suosittelenkin jälkiviisaana lukemaan tarinan aiemmat osat, ainakin Mooseksen kirjat 1-5.

Visuaalinen puoli kompastuu kielen kanssa samoihin virheisiin: kuvat muinaisheprean- ja latinankielisistä tauluista eivät oikein aukea. On epäselvää, tulisiko niitä ihastella sanomansa vai estetiikkansa vuoksi. Selittämättömien kuvien seassa ohje nuoren valkoisen kyyhkysen verellä piirrettävästä noitumisringistä on tervetullutta konkretiaa, josta lukija saa jotain irtikin.

Toisin kuin valtavirtakristinuskossa, Mustan raamatun teksteissä sanan merkitystä korostetaan. Viestintä näyttäytyy merkityksen tuottamisena: jo pelkästään sanojen lausuminen, jopa niiden ajattelu, voi tuoda henget käytettäviksi. Kaiken anelun ja rukoilun ylistämisen keskellä tämä on mukavan erilainen tapa lähestyä henkimaailmaa. Tämä ylistys viestinnälle ei myöskään taivu perinteiseen nöyryysajatteluun: henkiä käsketään jämäkästi sen sijaan, että apua aneltaisiin surkeana ja syntisenä.

Teoksessa esitetyt loitsut ovat itsessään hauskoja lausua, mutta muuten ne jättävät toivomisen varaa. Noitaista ääntä ei määritellä ja kysymys siitä, riittääkö flunssainen kähinä täyttämään kriteerit, jää auki. Monia taikoihin tarvittavia aineksia on vaikea löytää Suomesta. Espoolaisessa hypermarketissa viikunapuun oksat ja valkokukan öljy loistavat poissaolollaan. Toivoisinkin Suomi 100 -versiota, jossa käytettäisiin Pohjolan omia aarteita: mustikkaa, saunavihtoja ja kirveitä.

Kokeilin paria loitsua, mutta en säästynyt kaikelta pahalta, kivut eivät kadonneet eivätkä enkelit saapuneet toteuttamaan toiveitani. Haaveilemani mielenrauha siitä, että henget pelastavat minut oikeudenkäynnistä, jäi todellakin vain haaveeksi. Toivottavasti teoksen seuraavassa versiossa otetaan paremmin huomioon ihmisten erilaiset tarpeet. Esimerkiksi enkelten määrääminen oppimispäiväkirjan tekoon olisi hyödyllinen loitsu ja tekisi teoksesta varmasti joulun toivelahjan.

 

Kenelle? Kaikille uskonnoista, mystiikasta ja henkien käskyttämisestä kiinnostuneille
Pukinkonttiin? Ehdottomasti
Arvosana? Kolme ja puoli pentagrammia viidestä
Kategoriat
2017 Muut

Perusteetta leimatut

Häpeäleimalla eli sosiaalisella stigmalla tarkoitetaan yhteisön negatiivista ja ennakkoluuloista suhtautumista henkilöön tai ryhmään. Usein ennakkoluulot ovat perusteettomia. Groteski haastatteli neljää ihmistä, jotka ovat kokeneet joutuneensa leimatuiksi. Jokainen heistä halusi esiintyä omalla nimellään.

TEKSTI Erik Räsänen

”Ollessani kalju minun oletettiin olevan lesbo. Minua verrattiin Britney Spearsiin. Ihmiset ovat tottuneet siihen, että naisilla on pitkät hiukset ja miehillä lyhyet, joten lesbo-oletukset johtunevat siitä.

Kerran baarissa kalju nainen tuli kehumaan hiuksiani (tai hiuksettomuuttani) ja alkoi yhtäkkiä puhua valkoisten ylivallasta. Menin lukkoon enkä tiennyt mitä sanoa. Se oli yksi syy, miksi en enää haluaisi olla kalju.

Hiuksista ei voi arvata ihmisen seksuaalisuutta. Homoseksuaalien naisten keskuudessa lyhyt tukka tai kalju saattavat toki olla yleisempiä, mutta heteronaisillakin voi olla lyhyet hiukset tai kalju. Natsismioletusta en ymmärrä, ei kaljuista miehistäkään oleteta sellaista! Naisten kaljujen yleistyessä nämä ennakkoluulot ovat ehkä vähentyneet.”

– Sonja, päänsä kaljuksi ajellut nainen

 

”Yksinhuoltajana olen huomannut joutuvani kantamaan jonkinlaista epäonnistujan stigmaa. Minun luullaan olevan kahden vanhemman perhettä kyvyttömämpi tarjoamaan lapselleni tasapainoisen ja hyvän elämän. Nuori ikäni pahentaa ihmisten ennakkoluuloisuutta. Etenkin odotusaikana minut nähtiin epätasapainoisena ja vastuuttomana, naiivina nuorena, joka ei takuulla tule kovin hyvin pärjäämään.

Joskus olen kohdannut jopa syyllistämistä siitä, että olen yksinhuoltaja. Ikään kuin minussa olisi täytynyt olla jotain perusteellisesti vialla, koska minut oli jätetty yksin lapsen kanssa.

Yksinhuoltajan oletetaan olevan säälittävä ja emotionaalisesti särkynyt. Deittaillessa joudun ensitöikseni kumoamaan ennakkoluuloja yksinhuoltajaäideistä. En olekaan ’helppo’ tai epänormaalin tarvitseva. Olenkin älykäs, hyvin pärjäävä, tasapainoinen ja kunnianhimoinen nainen, eikä se, että minulla on lapsi, muuta sitä millään tavalla.

Ennakkoluuloista epäoikeudenmukaisimpana ja loukkaavimpana olen kokenut oletuksen vastuuntunnottomuudesta, sillä todellisuudessahan tässä on kyse vastuun kantamisesta.

Nuoren yksinhuoltajaäidin negatiivinen stigma tarttui itseeni häpeän tunteena, josta eroon pääsyä joudun vielä pitkään työstämään, vaikka tiedänkin, ettei häpeään ole pienintäkään syytä.”

– Weera, nuori yksinhuoltajaäiti

 

”Yleisin ennakkoluulo adoptoitua kohtaan on, että hänen oletetaan automaattisesti olevan ulkomailta adoptoitu. Ulkomailta adoptoiminen on ehkä enemmän pinnalla kuin kotimaan sisällä tapahtuvat adoptiot. Tuntuu, että esimerkiksi tv-ohjelmissa adoptio automaattisesti tarkoittaa muualta Suomeen adoptoitua lasta.

Kerran tapasin baarissa miehen, jonka kanssa keskustellessa mainitsin olevani adoptoitu. Mies kivenkovaan väitti, etten varmasti
ole suomalainen, koska olen adoptoitu.

Kyllä olen. Samoin minulle on väitetty, että biologisen siteen puuttuessa veljeni ei olisi mikään ’oikea’ veli. Kyllä hän on.”

– Katri, lapsena adoptoitu

 

”Kohtaan aseistakieltäytyjänä yllättävän harvoin ennakkoluuloja, mutta se voi johtua kaveripiireistäni, joissa totaalikieltäytyminen on enemmänkin mielenkiintoa herättävä teko.

Joskus olen törmännyt sellaisiin luuloihin, että totaalikieltäytyjä on realismin kieltävä idealisti ilman kosketusta todellisiin turvallisuusuhkiin. Nämä uskomukset kumpuavat varmaankin Venäjä ja Nato -diskursseista, geopoliittisesta sijainnistamme ja sodasta perinteisenä konfliktien ratkaisukeinona. Keskustelu Venäjästä tuntuu aina sisältävän pelon sodasta.

Sota on usein oire yhteiskuntien muista ongelmista. Yhtenä suurimpana ongelmana on ekologinen katastrofimme. Jos käyttäisimme yhteiskunnan varoja enemmän ongelman syiden ratkaisemiseen, emmekä seurauksien hallintaan (kuten sotimiseen), ympäristöongelmia voitaisiin ratkaista. Siihen haluan vaikuttaa.”

– Kim, totaalikieltäytyjä

Kategoriat
2017 Muut

Ihan sairaan kiihottavaa paskaa

TEKSTI JA KUVAT Martta Kallionpää

Video alkaa romanttisella musiikilla ja kuvalla, jossa nainen suutelee toisen rintoja. Seuraavaksi toinen naisista ulostaa juomalasiin. He levittävät ulostetta toistensa vartaloille ja kasvoille ja myös syövät ulostetta. Sitten he oksentavat suoraan toistensa suuhun.

Järkytyskertoimia lisää se, että katsomani 2 Girls 1 Cup -video on vain traileri pidemmälle pornoelokuvalle. Alkuperäinen teos on siis eroottista materiaalia. Miten video, joka saa yhden pahoinvoimaan, voi kiihottaa jotakin toista?

Psykoanalyysin kehittäjä Sigmund Freud selitti perversioiksi kutsumiaan seksu- aalisia vääristymiä lapsuudeniän traumoilla, oidipuskompleksilla ja kastraatiopelolla. Myös nojatuolipsykologin on helppoa spekuloida lapsuuden ja seksuaalisuuden yhteyttä törmätessään netissä pornoon, jossa aikuiset pukeutuvat vaippoihin ja esittävät vauvaa tuttia imeskellen.

Nykyään psykologiassa käytetään termiä parafilia viitatessa sairaalloiseen seksuaaliseen poikkeavuuteen. Parafiliaksi luetaan muun muassa itsensäpaljastelu, fetisismi eli esineistä tai materiaaleista kiihottuminen, masokismi, sadismi, transvestisuus ja pedofilia.

Kattavaa teoriaa parafilioiden synnystä tai vakiintunutta hoitomuotoa niihin ei ole olemassa.

Koska emme tiedä mistä perversiot, parafiliat tai poikkeavuudet juontuvat, jäljelle jääkin paljon tärkeämpi kysymys. Miten kohtelemme ihmisiä ja asioita, joita emme ymmärrä?

Seksuaalinen poikkeavuus tuntuu olevan asia, jonka yhdistämme pahuuteen, mielisairauteen tai jopa epäinhimillisyyteen. Useista hirmuhallitsijoista on kehitelty heidän kuolemansa jälkeen mitä ihmeellisempiä psykohistorioita, joissa seksuaalisuus on tärkeässä osassa.

Mussolinin arvellaan fantasioineen raiskauk- sista ja pakottaneen kumppaninsa roolileikkimään prostituoituja. Stalinin on huhuttu olleen pedofiili, joka sai raskaaksi ja sitten hylkäsi 13-vuotiaan siperialaistytön. Hitlerin spekuloidulle kieroutuneelle seksuaalisuudelle on omistettu oma wikipediasivunsa jopa kahdeksalla eri kielellä. Hänen on väitetty olleen muun muassa koprofiili eli kiihottuvan ulosteista.

Onko silmittömiä pahuuden tekoja muka jotenkin helpompi prosessoida, jos käy ilmi, että ne on masinoinut ihminen, joka syö paskaa? Vai tuntuvatko hirmuteot itse asiassa vielä kamalammilta, jos niiden takana ajattelee olevan jotakin sairasta seksuaalista nautintoa?

Myös fiktiivisten hahmojen pahuutta korostetaan ja selitetään parafilioilla. Elokuvassa The Silence of the Lambs sarjamurhaajan motiiviksi paljastuu halu pukeutua tappamiensa naisten ihoon. Hän on transvestiitti, joka kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

The Human Centipede -elokuvasarja menee vieläkin pidemmälle. Trilogian ensimmäisessä osassa mielipuolinen kirurgi ompelee kolme ihmistä kiinni toisiinsa, seuraavan aina suustaan kiinni edellisen anukseen, muodostaen elokuvan nimen mukaisen ihmistuhatjalkaisen. Elokuvan toisessa osassa, josta ohjaaja halusi tehdä vielä edellistäkin järkyttävämmän, samankaltaisen ihmistuhatjalkaisen luo ylipainoinen, hikinen, äitinsä kellarissa asuva astmaatikko, joka saa tekemistään väkivaltaisuuksista ja ihmistu- hatjalkaisen tarkkailemisesta seksuaalista tyydytystä.

Ohjaajan toive toteutui. The Human Centipeden ensimmäinen osa pääsi Ison-Britannian elokuvatarkastamon läpi saaden ikärajakseen k-18, kun taas toisen osan levittäminen kiellettiin maassa kokonaan.

Poikkeavista seksuaalisuuksista puhuttaessa unohdamme usein, että ne eivät hallitse kokijansa koko elämää tai persoonallisuutta. Seksuaaliset fantasiat voivat olla syvyydeltään eritasoisia. Eroottisen materiaalinen kuluttaminen ei aina johda sen inspiroimiin tekoihin. Ylen Vaakakapina -ohjelma toteutti keväällä 2017 seksikyselyn, jonka vastausten perusteella moni kiihottuu anaalipornosta, vaikkei itse haluaisi koskaan koettaa anaaliseksiä.

Myös se, kuinka tarpeelliseksi esimerkiksi latek- sifetisoija kokee materiaalin nauttiakseen tyydyt- tävästä seksielämästä, voi vaihdella. Jotkut näkevät kumppanin pukeman lateksiasun kivana mausteena, toiset tarvitsevat lateksin kosketusta jokaista orgas- miaan varten

Parafilioissa on lopulta kyse siitä, minkä yhteiskunta katsoo olevan normaalia seksuaalisuutta. Homoseksuaalisuus poistettiin Suomessa tautiluokituksesta vuonna 1981. Transvestisuus on siellä edelleen. Naisten kuuluu tuntea olonsa seksikkäiksi pukeutuessaan korkokenkiin, mutta miehille vastaava käytös onkin sairaalloista. Raiskauksesta kiihottuminen ei ole ikinä ollut tautiluokituksessa.

Onko seksuaalisuudesta mitään järkeä luoda ”sairautta”, jonka tärkein tuntomerkki on se, että potilaan seksuaaliset ajatukset tai käytös ”poikkeavat normaalista”? Seksuaalisen väkivallan uhreja suojelemme jo rikoslailla, jossa määrätään muun muassa lasten hyväksikäytön, tirkistelyn ja itsensä paljastamisen olevan rangaistavia tekoja. Medikalisaatiolla yritämme ikään kuin suojella ihmisiä itseään heidän omalta seksuaalisuudeltaan.

Sorrun harvoin klassiseen utilitarismiin mutta ulostepornon edessä en osaa muutakaan. Jos jokin asia tuottaa ihmiselle nautintoa, eikä se vahingoita ketään muuta, pitäisi tätä asiaa harrastaa iloiten. Minun ei onneksi tarvitse ymmärtää, miksi kakka kiihottaa. Se mitä ihmiset tekevät makuuhuoneissaan – tai vessoissaan – ei kuulu minulle.

 

Kategoriat
2017 Muut

Ovi helvettiin, kiehuva joki ja muita maapallon kirottuja kohteita

Maapallon miljoonista paikoista osa on salaperäisiä ja karmivia, ehkä jopa kirottuja. Erilaisten kirousten on uskottu langenneen eri paikkojen ylle, ja monet uskomuksista ovat eläneet satoja vuosia. Joillekin niistä on myöhemmin löytynyt selitys. Monesti alkuperäinen ajatus kirouksesta on kutkuttavampi kuin tutkijoiden esittämä selitys. Helvetinomaisten paikkojen synnyssä omaa osaansa ovat näytelleet paitsi ihmiset, myös luonto.


TEKSTI Marissa Rämänen

Ovi helvettiin löytyy Turkmenistanista, Derwezen kylästä. Tai ainakin sillä nimellä tämä palava kuoppa paikallisesti tunnetaan. Keskellä aavikkoa sijaitseva, halkaisijaltaan 69 metriä oleva ja 30 metriä syvä kaasukraatteri on palanut taukoamatta vuodesta 1971 – siis muutaman vuoden päästä puoli vuosisataa. Kuopan synnystä ei ole varmuutta, mutta oletetaan, että neuvostoliittolaiset geologit uskoivat löytäneensä 70-luvulla öljykentän, jota he alkoivat porata. Virhearvio huomattiin, kun maa petti porauslaitteiden alta ja aavikolle aukesi valtava luonnonkaasun täyttämä monttu, joka levitti myrkyllistä kaasua lähistölle. Samaiset tiedemiehet uskoivat, että ongelma ratkeaisi sillä, että kuoppa sytytettäisiin tuleen, ja kaasu palaisi loppuun muutamassa päivässä. Niin ei selvästikään käynyt, vaan ovi helvettiin palaa aavikolla edelleen.

Kazakstanissa sijaitsevien kahden kylän, Kalachin ja Krasnogorskin, uskottiin pitkään olevan kirottuja. Pienten kylien asukkaat alkoivat nukahdella holtittomasti, myös kesken kävelyn. Jopa kuusi päivää kestäneiden unien jäljiltä heränneet kärsivät muistinmenetyksistä. Osalla esiintyi myös hallusinaatioita, kuten näkyjä, joissa esiintyi ihoa syöviä toukkia ja käärmeitä sängyssä. Oireiden syytä tutkittiin, ja selitykseksi ehdotettiin jopa massapsykoosia. Lopulta syyksi paljastui lähellä sijaitsevan Neuvostoliiton aikaisen uraanikaivoksen aiheuttama häkän ja hiilivetyn määrän kasvu ilmassa. Kylien asukkaat on sittemmin evakuoitu alueelta.

Myös luonnolla on osansa eri paikkojen kiroamisessa. Perussa sijaitsevasta, kirotuksi uskotusta Shanay-Timpishka -joesta on kulkenut tarinoita jo inkojen ajoista asti. Joki on kuutisen kilometriä pitkä ja syvimmillään se virtaa parinkymmenen metrin syvyydessä. Omituista tässä joessa on se, että sen lämpötila nousee paikoitellen sataan asteeseen eli veden kiehumispisteeseen. Kiehuva joki on poikkeuksellinen, sillä korkeita lämpötiloja saavuttavia jokia on yleensä vain tulivuorten lähettyvillä. Missä on Shanay-Timpisihkaa lähin tulivuori? 700 kilometrin päässä. Tämä kirottu joki kiehauttaa elävältä minuuteissa eläimet, jotka sattuvat putoamaan polttavan kuumaan, nestemäiseen hautaansa.

Shanay-Timpishka ei ole ainoa vesistö, jolla on erikoisia ja yliluonnolliseksi uskottuja ominaisuuksia. Pohjois-Yorkshiressa sijaitsevaa ”Kivettävää lähdettä” (Petrifiying well) on pidetty satojen vuosien ajan paholaisen kiroamana. Pääkalloa muistuttava lähde nimittäin muuttaa sen kanssa kosketuksiin joutuvat esineet kiveksi nopeasti, muutamassa viikossa. Lähettyvillä asuvat ovat uskoneet muuttuvansa itsekin kiveksi, jos koskettavat lähteen vettä – toisaalta vedessä on peseydytty ja sitä on juotu, koska sillä on ajateltu olevan ihmeellisiä voimia. Lähteen kivettävien ominaisuuksien on todettu johtuvan kuitenkin veden korkeasta mineraalipitoisuudesta. Vaikka lähde ei olekaan kirottu, siitä juominen on varsin epäterveellistä.

Kategoriat
2017 Kolumni

10 vuotta juorunnälkää, proffien lahjomista ja feminismiä

TEKSTI Ripsa Niemi
KUVA Roosa Kontiokari

Mistä medialaiset puhuivat 10 vuotta sitten? Kysymys heräsi, kun sain lokakuussa sähköpostia Median verkkosivujen palvelimelta ja pyynnön joko poistaa tai päivittää mediary.fi/osmo -osoitteessa majailevan foorumin. Linkin takaa paljastui sittemmin suljettu keskustelualue, jossa ruodittiin nimimerkkien takaa medialaisten puuhia riettaisiin yksityiskohtiin asti.

Aloitan aikamatkan kuitenkin kaukana verkkoyhteyksistä ottamalla hissin Kaisa-kirjaston neljänteen kellarikerrokseen. Pölyn keskellä on kansiota täynnä vanhoja Groteskeja. Mikä aarreaitta! Kansien välistä löytyy tuttuja nimiä kirjottajina ja haastateltuina. On samoja proffia vähän nuoremmilla kasvoilla ja excuilla nähtyjä yritysten konsultteja.

Groteski on aina tarttunut hanakasti ajankohtaiseen. Jutussa Kuvagallerioiden kasvatit on pohdittu muun muassa IRC-galleriaa ja omien kuvien lataamista nettiin. “Mutta miksi kukaan ylipäänsä haluaa oman kuvansa nettiin muiden töllisteltäväksi ja arvosteltavaksi?” (1/2005) Ilmiön taustalla kuvataan ihanneminän rakentamista ja eksistentiaalista tarvetta näyttää olevansa olemassa. Samaa totesi nykyajassa yksi päätoimittajista ollessamme yhdessä keikalla: “Snäppään niin muut näkee, että käyn joskus iltaisin ulkona.”

Medialaisia ovat kiehtoneet samat teemat vuodesta toiseen. Groteskin pääkirjoituksessa 4/2006 kirjoitetaan: “Lukuisista osakseen saamista käsittelykerroista huolimatta sukupuoli puhuttaa ja mietityttää tässäkin numerossa” ja “Groteski on vuoden loppua kohden tultaessa muovautunut likipitäen feministiseksi julkaisuksi! Ihan mahtavaa!” Feminismi ja sukupuoli ovat edelleen jatkuvasti opiskelutovereiden huulilla.

Kun Groteskissa on kirjoitettu teräviä, on asiattomat jutut jätetty verkkoon Juorut & jupinat -palstalle. Se on Median nettisivujen yhteydessä toiminut keskustelualusta, joka on jäänyt verkkoon roikkumaan. Foorumilla käytetyt rempseät nimimerkit, kuten salonkikulli ja juorutto, sekä lukuisat mauttomat läpät vuosilta 2005–2011 herättävät nykyopiskelijassa suurta huvitusta. Jos nykyään uskalletaan paljastaa korkeintaan valtsikaihastuksen nimikirjaimet Jodelissa, on Juoruissa & jupinoissa arvailtu nimillä seuraavan mediaparin häitä ja huudeltu treffeillä spotattuja medialaisia. Aloitukset “Kesäjuoruja” ja “Syksyjuoruja” kertovat palstan aktiivien loputtomasta juorunnälästä.

Suosikkini palstalta löytyy otsikolla Älä lue tätä, Esa Väliverronen. Ketjussa on kerätty Väliverrosen 50-vuotislahjaksi opiskelijoiden allekirjoittamia lupauksia kuten kirjoittaa lähdeviitteet oikein ja pysyä hereillä luentosalin ensimmäisessä rivissä. Aivan kuten Mediayhteiskunnan hautajaisissa keväällä 2017, on rakkaita proffiamme kiitelty aiemminkin huumorin keinoin tärkeissä tilaisuuksissa.

Jos tätä juttua aloittaessani luulin luovani jotain uutta ja ennennäkemätöntä, osoittaa vuoden 2004 ensimmäinen Groteski minut totaalisen vääräksi. Lehdestä voi lukea kattavan jutun Groteskin menneisyydestä. “Groteski on testannut lähes kaikkea mahdollista”, sanotaan jutussa tyhjentävästi. Lehdessä tosin todetaan, että ajat ovat muuttuneet ja Groteski sen mukana. Saanen olla eri mieltä. Lähes mikään ei tunnu lopulta muuttuneen vuosien kuluessa.

Kirjoittaja on Median hallituksen 2017 digimon ja historiikkihaaveilija