Teksti: Mirka Sarenius

Kuvitus: Olga Kallio

“Kun naisen alaston iho kosketti lattian kiviä, nainen ei enää liikkunut. Nainen pussi päässä huoneen keskellä oli vieras ja Aliide oli poissa, hänen sydämensä juoksi pienin madonjaloin rakoihin koloihin uurteisiin, suli yhdeksi juuren kanssa, joka kasvoi mullassa huoneen alla.” 

Näin kuvataan Aliide Truun kuulustelua Neuvosto-Viron kansantalolla Sofi Oksasen Puhdistuksessa. Sietääkseen kivun Aliide pakenee, valuu ulos kehostaan ja viettää loppuelämänsä siinä samassa olemattomuuden tilassa, johon raskassaappainen mies hänet kunnantalon kellarissa painoi. Vaikenemista seuraava trauma on teema, joka kulkee läpi Puhdistuksen ja siirtyy vastenmielisenä lahjana sukupolvelta toiselle. 

Tilastokeskuksen tutkimus vuodelta 2021 osoittaa, että Suomessa naisten kohtaama väkivalta on toistuvampaa ja vakavampaa kuin miesten kokema. Seksuaaliväkivalta muodostaa merkittävän osan naisten kokemasta väkivallasta sekä parisuhteissa että niiden ulkopuolella. Silti valtaosa väkivallasta jää piiloon, sillä uhrit kertovat viranomaisille kokemuksistaan vain harvoin. Tämä on varsin synkkä epäkohta maailman onnellisimmaksi valitussa maassa. 

Vuonna 2008 julkaistu Puhdistus on yksi Suomen tunnetuimmista nykyromaaneista, jonka universaalit teemat tarjoavat edelleen ajankohtaista pintaa sukupuolittuneen väkivallan käsittelyyn. Oksanen tarkastelee romaanitaiteessaan naisen kokemaa väkivaltaa hienovaraisesti. Aihe on kylmä ja kova, mutta sen terävät kulmat painetaan intertekstuaalisten vivahteiden poimuihin – aivan kuten väkivallan uhri tekee vaietessaan. 

Miesten syövät katseet, kovat kädet ja vyön iskut eivät revittele olemassaolollaan, ne ovat lukijan tulkittavissa Aliiden lasisesta olemuksesta. Aliide omaksuu reippauden kyllästämän lavapersoonan, mutta mieli kieppuu kohti väkivaltaa, jolla hän leikittelee hiljaa myhäillen. Kunnantalon tapahtumat riehuvat Aliiden vedenalaisessa olemuksessa, punainen ja musta maalaavat pitkiä vetojaan naisen suruun. Aliide patoaa railakkaat pidot päähänsä, mutta ajoittain tummat ajatukset löytävät tiensä siskontytön Lindan iholle. Vielä puhumaan oppimaton lapsi ottaa nipistykset vastaan hiljaa, väkivallalle ei ole sanoja.

Fiktiivinen naisen ruumista metaforana hyödyntävä kertomus Viron lähihistorian vaietuista kauhuista toisintaa vaikenemisen kulttuurista ja sosiaalista luonnetta. Oksanen kuvaa naista, joka on riisuttu ihostaan niin perusteellisesti, että mielen on sulauduttava oman kehon erittämäksi nesteeksi, joka valuu lattiapuiden raoista kylmään maahan. Kipu kytee hiljalleen, trauma ruokkii hiillosta, jonka yllä pulleana kiertelevä kärpänen symboloi ruumiistaan irtautunutta naista. Väkivalta asettuu jonnekin näkymättömään. 

Kun olemassaolon jatkuvuuden tunne särkyy, voi vasta-aggressio jäädä ainoaksi keinoksi purkaa sisäistä ristiriitaa. Ei ole lainkaan tavatonta, että trauman kokeneesta henkilöstä tulee itsestään väkivallantekijä. Tällaisen naisen väkivalta ei suodatu minkäänlaisen rationaalisen seulan läpi, vaan saa kohteensa pahoinpitelijästään niin, että korvissa soi. Vastassa ovat kuitenkin naiseuden kirjoittamattomat säännöt. Väkivalta on likaista, raakaa ja rikkovaa. Se on perustavanlaatuisesti vastoin naiseuden kulttuurihistoriallista määritelmää. Jos väkivalta on itsessään väärin ja rangaistavaa, väkivaltainen nainen on kaksinverroin norminvastaista. 

Minne vaiettu trauma siis pakenee?

Vaikenemista on määritelty uudelleen taiteen avulla, sillä se tarjoaa dialogisen vapauden tilan, jossa trauma saa äänensä koston kautta. Taiteilijat antavat äänen vahingoitetulle naiselle, josta tehdään luvan kanssa se demonisoitu peto, joka rikkoo uhrin ja väkivallantekijän rajat.

Vuoden 2008 kansainvälisen naistenpäivän alla suomalainen yhtye PMMP julkaisi Leskiäidin tyttäret -albuminsa kolmannen singlen Joku raja. Kappale on nimetty ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin kampanjan mukaan, joka luotiin tukemaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vastaan tehtävää työtä. Kappaleen sanat sisältävät purkautumistaan vaativaa raivoa: “Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut / Ja isken jollain millä sinäkin oot mua hakannut / Mä astun harhaan taivaan tieltä jonnekin pimeään / Mut viedään sinne missä ei ees tarvitse nimeään”. Väkivaltaan turtunut nainen leikittelee ajatuksella kostosta, joka syö kaiken ympäriltään. 

Kuluneen syksyn aikana Kosto-esikoisalbuminsa julkaissut Vilma Jää hyppää pää edellä kohti edellä mainittua pimeää. Oksasen romaanitaiteen ruumiillisuutta käsittelevät teemat toisiintuvat Jään elektronista poppia ja kansanlaulua yhdistävässä tuotannossa. Ultimaattiseksi kostofantasiaksi tituleerattu Kaisan kosto on kappale, joka rikkoo uhrin ja väkivallantekijän rajat perusteellisesti. Väkisin maatun naisen kosto on niin raaka ja seikkaperäinen, että siitä voisi tehdä valumallin. Ja niin Jää tekeekin – jopa siinä määrin, että Spotify varoittaa kappaleen kuuntelijaa Explicit-merkillä häiritsevästä sisällöstä. Kappaleen lopulla miehestä jäljellä on vain laskimoverenpunainen lammikko tunnistamatonta massaa, joka kuplii omassa kuumuudessaan.

Kaltoinkohdellun naisen raivo läikehtii myös Puhdistuksen loppupuolella, kun Oksanen vie lukijan vuoden 1992 Tallinnaan. Aliiden tavoin seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutunut Zara on vastenmielisen pomonsa huoneessa, kun äkkiä hänen linnunluinen kehonsa makaakin miehen raskaan, hengettömän ruumiin yllä. “Se oli helppoa. Hän ei edes ehtinyt miettiä asiaa. Hän ei ehtinyt ajatella mitään. Yhtäkkiä vyö vain oli pomon kaulan ympärillä ja hän veti kaikin voimin.” 

Teon jälkeen lukija kohtaa tytön, jonka käsitys sekä omasta ruumiillisuudestaan että uhrin asemasta on toistuvan väkivallan seurauksena hämärtynyt. Zara kummastelee tappamisen vaivattomuutta. “Hän oli joutunut katsomaan omaa ruumistaan niin paljon, että se oli hänelle vieras. Ehkä vieraan ruumiin sai toimimaan oikeissa tilanteissa paremmin kuin oman. Ehkä siksi se kävi niin helposti. Tai ehkä hänestä vain oli tullut kuin yksi heistä, yksi tällaisista kuin tämä mies oli ollut.”

Väkivallan fiktiiviset kuvaukset antavat tarpeeksi etäällä olevan pinnan trauman ja väkivallan synnyttämän vasta-aggressioiden purkamiselle. Se antaa mahdollisuuden käsitellä suhdettamme omaan väkivaltaisuuteemme ja kokemukseemme siitä – sekä uhrin että tekijän roolissa.

Lähteet:

Tilastokeskus. Sukupuolistunut väkivalta ja lähisuhdeväkivalta Suomessa 2021 : Loppuraportti. 

T. Mäntymäki. Uhri, demoni vai harhainen hullu? : väkivaltainen nainen populaarikulttuurissa
S. Melanen (2018) “Hän sukelsi kauas pois”. Trauma ja dissosiaatio Sofi Oksasen romaanissa Puhdistus.