Teksti: Noora Honkola
Kuvitus: Anna Charpentier
Tuijotan häntä herkeämättä,
tuntien syvää raivoa ja lohduttomuutta.
Miksi hän näyttää aina niin väsyneeltä?
Eikö hän ikinä jaksa pestä hiuksiaan?
Onko hän niin laiska, ettei jaksa tehdä ruokaa?
Todellako samaa hupparia voi pitää viikkoja putkeen?
Hän on niin säälittävä,
niin kuvottava,
että voisin lyödä.
Jos kuitenkin tekisin sen,
hiljattain ostettu peili menisi rikki.
Siitä lähtien kun pakenin luotasi,
aloin juomaan kahvini mustana.
Halusin tottua kitkeryyteen,
tulla sinuiksi tummuuden kanssa.
Päivä päivältä,
tunsin oloni turvallisemmaksi pimeydessä.
Kerroin itselleni,
jos vain sydämeni olisi yhtä kylmä,
sellainen kuin esitän sen olevan,
pääsisin tämän yli.
Paiskasin äidin ojentaman lautasen lattialle,
en minä tarkoittanut.
Hän ei ymmärtänyt,
enkä minä osannut selittää.
En voinut kertoa elämäni antajalle,
etten halunnut sitä enää.
Katsoin lattialla lojuvia sinertäviä sirpaleita,
samaistuin niihin.
Elämäni on nykyisin kuin mosaiikki, jota en osaa sommitella kasaan.
Kuten en lattialla lojuvista sirpaleista saa enää lautasta,
en myöskään minä saa omaa elämääni ehjäksi.
Kyyneleet meinasivat taas pudota,
äidin huuto ehti ensin.
Sanoin taas pahasti,
en olisi halunnut.
Aiheuttamasi haavat ovat jo umpeutuneet.
Silti ne vuotavat sellaisten ihmisten päälle,
ketkä eivät ikinä satuttaneet minua.
Tekemäsi mustelmat ovat jo haalistuneet,
silti ne painavat luiden päällä kuin teräksinen alasin.
Omien seinieni sisällä,
en pystykään enää hallitsemaan kaaosta.
Se pitää minua niskasta kiinni,
kuten sinun kätesi.
Se puristaa keuhkoista pois viimeisenkin hengenvedon,
niin kuin sinun polvesi rintani päällä.
Viimeiseksi se antaa iskun jonka voimasta paiskaudun maahan,
aivan kuin viimeksi nähdessämme.
Silti siinä maatessa tällä kertaa hymyilyttää.
Jotain lohdullista siinä ajatuksessa on,
että tämän alemmas en voi vajota.
Parkettilattia ottaa vastaan.
