TEKSTI Maiju Pellikka KUVITUS Roosa Kontiokari

Valmistuminen on siintänyt Betlehemin tähden lailla tavoitteena edessäni koko kuusi vuotta kestäneiden opintojeni ajan. Vanhemmat opiskelijat ovat tuntuneet sulahtavan työelämään kivuttomasti ilman sen suurempaa eksistentiaalista kriisiä. Kun valmistuminen on alkanut vaikuttaa ajankohtaiselta omassa kaveriporukassani alasta riippumatta, olen huojennuksen ja helpotuksen sijaan aistinut ympärilläni ahdistuneisuutta ja stressiä. Miksei kukaan ole kertonut, että valmistuminen voi myös pelottaa?

Vastikään edesmennyt rakas tätini päivitteli aina minulle, kuinka nykypäivän työelämä on niin erilaista ja rankempaa kuin aiemmin. En tiedä, ymmärsikö hän oikeastaan koskaan, miten oikeassa olikaan. Kun aikaisemmin ensimmäisessä työpaikassa pysyttiin suurin piirtein eläkeikään saakka, nyt eri työpaikkoja kertyy elämän varrella noin tuhat, lama on joka toinen vuosi ja ainoa varma asia on epävarmuus. Lisäksi jokaisen odotetaan pitävän henkilöbrändiä yllä somessa ja pöhisevän fiksuja linkkarissa. Luettuani Anne Helen Petersenin vuonna 2019 julkaistun viraalin artikkelin How Millennials Became The Burnout Generation tajusin, miten hullusti kaikki onkaan. Työelämä on oikeastaan kuin villi länsi, jossa uhkia vaanii joka nurkalla ja jossa mikään suoritus ei riitä.

On väsynyttä sanoa, että ihmisillä on vain niin huonot elämänhallintataidot, että voimme työelämässä huonosti. Paskat. En kiellä, ettenkö esimerkiksi itse olisi ylisuorittamiseen taipuvainen täydellisyyden tavoittelija. Se on kuitenkin rooli, johon koen työelämän rakenteiden minut pakottavan. Muuten ei voi pärjätä. Ja meidän kaikkien valmistuvien täytyy ilmeisesti vain alistua tähän ajatukseen.

Koko kulttuuri työn ympärillä vaikuttaa olevan vähän pilalla. Normaali vastaus “mitä kuuluu?” -kysymykseen tuntuu kaikilla olevan “kauhea kiire, stressi ja burnout”. Alle 40-vuotiaat ihmiset lähipiirissäni menettävät lähimuistiaan ja purevat hampaitaan yhteen öisin niin, että hampaat (ja purentakiskot) lohkeavat. Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä. Tätäkö työelämää minunkin tulisi jaksaa 24/7 seuraavat 50 vuotta ilman opiskelun tarjoamia “hengähdystaukoja”?

Toki positiivisiakin esimerkkejä löytyy. Tekniikan alalla työskentelevä ystäväni kertoi minulle, kuinka hän sulkee työkoneen aina kello kolme, eikä uhraa sen jälkeen ajatustakaan työlle. Hänelle valmistuminen oli oikeastaan helpotuksen hetki, sillä opiskelua sai halutessaan aina jatkaa yöhön asti, mutta töissä rytmi on selkeä. Ihailen ja kadehdin häntä salaa. Inhoan sitä, miten varsinkin intohimoaloilla viljellään sanontoja, kuinka “työ ei edes tunnu työltä, koska se on niin kivaa”. Toiset paskat. On erittäin tervettä kyetä vetämään rajat työn ja muun elämän välille, oli työnteko sitten kuinka intohimoista tai ei. Toistelen usein mantran lailla ystävilleni, kuinka työn tulee sopeutua muuhun elämään, eikä muun elämän tule sopeutua työhön. Valitettavan usein se tuntuu kuitenkin olevan juuri toisin päin. 

Kun yritän keksiä ihmistä, joka olisi puhunut työstään kiireen ja väsymyksen sijaan innostavaan sävyyn, joudun hetken miettimään, enkä ole varma keksinkö sittenkään kuvaukseen sopivaa ihmistä.


Kuulen välillä pitkään työelämässä olleiden konkareiden kyseenalaistavan, voiko intohimoaloilla olla mahdollista saavuttaa tasapainoista vapaa-aikaa työn rinnalle. On pakko olla. Esimerkiksi kasvatustieteen professori ja filosofi Juha T. Hakala on kirjoittanut useita teoksia ääriyhteiskunnastamme ja siitä, kuinka hellittäminen ja laiskottelu itse asiassa voisivat taata parempia innovaatioita työelämässä. Monet Hakalan haastattelemat nobelistit ovat esimerkiksi kertoneet, että useat heidän oivalluksistaan ovat syntyneet niinä joutilaisuuden hetkinä, kun he eivät ole edes yrittäneet saada aikaan mitään tuottoisaa. Vaikka laiskottelu tuntuu olevan yksi työelämän perisynneistä, se voisi itse asiassa olla avain luovuuteen ja menestykseen. Siksi tuntuu niin hassulta, että marssimme kaikki työelämässä kuin massaharhassa ajatellen, että nykyinen tyyli on ainoa oikea, vaikka se itse asiassa sabotoi kaikkea sitä, mitä voisimme saavuttaa ja saada aikaan. 

Ehkä pelottavinta on se, miten kyseenalaistamatta tähän työelämän harhaan tunnutaan humpsahtavan. On normaalia olla kiireinen, uupunut ja muistamaton. En ole tässä yhtään parempi kuin kukaan mukaan. Olen tehnyt opintojeni ohessa aina töitä niin sanotulla intohimoalalla. Monet ystävistäni ja perheenjäsenistäni tunnistavat ilmiön, kun sukellan johonkin tiiviiseen projektiin, jonka aikana minuun ei saa yhteyttä. Tai sitten jos saa, saavun tapaamisiin myöhässä, umpiväsyneenä ja vietän suuren osan yhteisestä ajasta puhelimeen puhuen. Olen yhtä lailla osa ongelmaa ja rakenteita, jotka meidät siihen ajavat. Viljelen inhoamaani kiirepuhetta aivan samalla tapaa kuin kaikki muutkin. Eikö muuta mahdollisuutta ole?

Yhteiskunnan rakenteita, epätervettä työkulttuuria tai työelämän muita epäkohtia ei muuteta sormia napsauttamalla. Työelämään hiekkapussin lailla potkittavaksi meneminen ei kuitenkaan voi olla myöskään se ainoa vaihtoehto. Ihmiset hyppäävät myös kiihtyvissä määrin kiireisiltä aloilta pois, muuttavat Lappiin ja kouluttautuvat aloille, joissa tahti ei ole niin hurja. Onko sekään ratkaisu?

Tyhjentävää ratkaisua tähän työelämän hulluuteen ei varmasti ole vielä keksitty. Itse haluaisin kannustaa meitä kaikkia kyseenalaistamaan tapaamme puhua työstä. Uimaan vähän vastavirtaan. Julistamaan terveen joutilaisuuden omaksi ihanteekseemme. Maailman epävarmuuteen emme voi vaikuttaa, mutta voimme tuoda esiin omia arvojamme työelämässä. Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30. 

Ehkä tämä on naiivia. Monesti työelämän konkarit toteavat naureskellen, että valmistumisen jälkeen työelämään siirtyvät nuoret ovat juurikin naiiveja, joista pitää karistaa heti ensimetreillä turha idealismi pois. En ole koskaan oikein tajunnut, mitä sillä tarkoitetaan. Olen mielelläni naiivi, jos se merkitsee vanhojen toimintatapojen kyseenalaistamista. En tavoittele fantasiamaailmaa, jossa jokainen työpäivä olisi yhtä juhlaa eikä koskaan väsyttäisi. Ei kuitenkaan pitäisi olla fantasiaa, että haluaa elää hyvää elämää, jossa voi tehdä työtään intohimolla ja olla siinä erinomainen sekä menestynyt ilman, että menettää lähimuistiaan. Ei pitäisi olla naiivia puolustaa omia oikeuksiaan ja jaksamistaan myös työelämässä. 

Meillä kaikilla on oikeus työelämään, joka ei aiheuta meille aivoverenvuotoa ennen kuin täytämme 30.


En voi tietää, mitä minulle tapahtuu valmistumisen jälkeen. Pelkään, että minustakin tulee vain hiekkapussi, jota potkitaan työelämän rattaissa niin, että repeän jokaisesta kulmasta eikä minua saa enää parsittua kokoon. Samalla olen innoissani enkä malta odottaa, että valmistun. En malta odottaa, että saan graduni valmiiksi ja pääsen näkemään, millaisia mielenkiintoisia projekteja ja mahdollisuuksia minua tulevaisuudessa odottaa. Uskon, että sen mustan aukon, johon nyt tunnen sukeltavani, päässä on valoa ja hyvää. Aion olla hyvä ja kunnianhimoinen työssäni, mutta haluan samaan aikaan pitää myös kiinni minulle tärkeistä arvoista. 

Listasin vastikään mentorini kehotuksesta asioita, jotka ovat minulle arvokkaita ja joiden haluan olevan mahdollisia myös ollessani täysipäiväisesti työelämässä. Yksi niistä asioista oli se, että haluan jaksaa tehdä ruokaa työpäivän jälkeen.

Ei luulisi olevan naiivia toivoa niin, herttinen sentään.