Kuka luulet olevasi, Marko ”Fobba” Forss?

TEKSTI Heidi Puomisto & Emma Viitanen 

KUVA Emma Viitanen

Kuka luulet olevasi?

Töissä olen ylikonstaapeli ja nettipoliisi, kotona perheenisä. Keväällä tulee 19 vuotta täyteen poliisina. Syyskuussa 2008 aloitin nettipoliisin hommat, ensimmäisenä foorumina IRC-Galleria. Minulla ei ole IT-alan taustaa vaan olen ihan perus ”hönö” poliisi.

Monien mielestä työsi on poliisin resurssien tuhlaamista. Teetkö oikeasti mitään hyödyllistä?

Ajatellaan viestimäärää, jonka sain viime vuonna – Facebookissa 3000 viestiketjua, joissa osassa on useampia vastauksia. Kynnys tehdä ilmoitus kauttamme on alhainen. Asia on siis niin päin, ettei minulla riitä aika tai resurssit, jotta pystyisin käsittelemään kaikki viestit sillä tavalla kuin ne olisi ehkä tarpeen käsitellä.

Jokaiselle poliisilaitokselle on tulossa yksi kokopäiväinen nettipoliisi, eli 11 kappaletta. Lisäksi tulee vajaan kymmenen hengen vihapuhetutkintaryhmä. Suomen noin 7000 poliisin joukossa 11 on pisara meressä verrattuna siihen, kuinka paljon sosiaalinen media työllistää poliiseja. Esimerkiksi viime vuonna Facebook näkyi tavalla tai toisella yli 8000 rikosilmoituksessa.

Yhdeksän vuoden kenttäkokemuksella osaan jollain tavalla verrata, missä työssä olen antanut eniten veronmaksajien rahoille vastiketta. Sanon, että se on nykyinen työni. Faktat puhuvat sen puolesta, että tarvetta nettipoliisille on, samoin kaikki tilastot liittyen sosiaaliseen mediaan ja siellä tapahtuviin rikoksiin.

Tuntuuko koskaan siltä, että kynnys on liian alhainen? Saatko paljon asiattomia viestejä ja trolleja?

Vaikka yksityisviesteistä 99 prosenttia on ihan asiallisia kysymyksiä ja avunpyyntöjä, tottakai joukkoon mahtuu myös poliisille kuulumattomia asioita. Vähän samaan tyyliin, kun jotkut kutsuvat poliisit unohtaessaan avaimet kotiin. Trolleja ei oikeastaan tule.

Facebook-seinälläni keskustelu lähtee kuitenkin usein lapasesta. Itselläni on periaatteena, että en hirveästi poista seinälleni tulleita viestejä. Tietenkin on tapauksia, esimerkiksi kiihottaminen kansanryhmää vastaan, joissa velvollisuuteni on poistaa asiaton kommentti. Muuten annan kaikkien kukkien kukkia: kommentointi tarjoaa mielestäni melko realistisen kuva siitä, millaista porukkaa sosiaalisessa mediassa pyörii.

Olen usein miettinyt, pitäisikö minun moderoida seinääni enemmän. Silloin eteen tulisi kuitenkin kysymys: mihin vetää raja? Toimin internetissä viranomaisena, enkä ole minkään ryhmän ylläpitäjä.

Monien mielestä nettipoliisi tarkoittaa samaa kuin ajatuspoliisi. Mitä mieltä olet tästä?

Jos poliisi toimii mielipiteiden perusteella, asiasta kannattaa ehdottomasti kannella ja tehdä rikosilmoitus: kaikki poliisitoiminta perustuu nimittäin lakiin.

Olen julkaissut ”liikennevalokaavion”, jossa esitellään vihapuheen kolme eri mallia. Vihreä merkitsee asiallista kritiikkiä, keltainen saattaa mennä jo asiattoman puolelle. Moni saattaa mieltää tämän jo vihapuheeksi. Punaiseen kuuluu laittomuuksia, kuten uhkailua. Jos jokin ryhmä valittaa sananvapauden puutteesta, yritän selittää, että keltaisella alueella mennään jo aika ruman tekstin puolelle. Samalla toiset valittavat keltaisen alueelle kuuluvien viestien sävystä. Nettipoliisi on jatkuvasti näiden kahden ryhmän ristitulessa.

Ajatuksista ei rangaista. Joudun nykyään kuitenkin selittämään aikuisille samaa kuin teini-ikäisille aikaisemmin, esimerkiksi mielipiteen eroa teon tekemiseen. Se on aika hämmentävää.

Koetko, että poliisilla on mahdollisuuksia hillitä netissä olevaa vihapuhetta?

Vihapuheeseen pitäisi päästä heti kiinni, jotta tietty taso nettikeskustelussa pysyy. Turvapaikkatilanteen myötä taso on laskenut ja vaatii paljon työtä saavuttaa se taso, joka  meillä oli muutama vuosi sitten ja rauhoittaa tilanne.

Kaikkea vihapuhetta ei saada koskaan pois, poliisi ei tule koskaan voittamaan sotaa rikollisuutta vastaan se on absoluuttinen mahdottomuus. Aina tulee olemaan rikoksia, ne vain muuttavat muotoaan. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, kuinka alhaiselle tasolle rikollisuuden määrän saamme.

 

Viime vuonna Facebook näkyi tavalla tai toisella yli 8000 rikosilmoituksessa.

 

Olet sanonut, että 2010-luvun alussa aikuiset tulivat sosiaaliseen mediaan ja pilasivat sen. Mitä tarkoitat tällä? Millainen sosiaalinen media oli ennen aikuisia?

Ennen sosiaalisessa mediassa nuoret juttelivat, eikä ollut loukkaantumista tai paheksuntaa. Toki ennenkin oli kiusaamista ja suun soittamista, mutta eräänlainen ilkkuminen puuttui. Aikuiset osaavat olla todella ilkeitä: jos joku tekee virheen, ollaan heti haaskalla. Hyvän esimerkin tarjoaa vaikkapa Teri Niitin imetyskuva, jolloin yksittäinen kommentti sai aikaan käsittämättömät mittasuhteet.

Kun sosiaalinen media oli vielä nuorten juttu, aikuisten olisi pitänyt muka opettaa lapsiaan käyttämään palveluita ja toimimaan verkossa vastuullisesti. Ajattelemme, että nuorten pitäisi käyttäytyä kuin aikuiset, mutta älkää tehkö niin. Ainakaan sosiaalisessa mediassa.

Fobba, millaisena näet sosiaalisen median tulevaisuuden?

Lyhyellä tähtäimellä ehkä hieman synkkänä, mutta pitkällä tähtäimellä uskon, että jonkinlaista rotia saadaan. Kun ajattelen oman urani kaarta, niin sehän alkoi siitä, että kaikki oli avointa: nuoret olivat IRC-Galleriassa kuin he olisivat olleet kavereiden kanssa.

Myöhemmin alkoi siirtyminen omiin kupliin avoimien keskustelujen ohella. Ilmiössä on hyvät ja huonot puolensa, ja uskon, että tämä edustaa myös sosiaalisen median tulevaisuutta. Jos moderointi ei parannu palveluntarjoajien puolelta, niin ihmiset eivät viihdy yleisessä keskustelussa, jos he eivät jaksa räksyttämistä.

Uskot siis, että moderointi ja ihmisten blokkaaminen on ainoa keino saada sosiaalinen media rauhoittumaan?

Aina tulee olemaan ihmisiä, joilla ei pysy homma hanskassa, sen takia poliisikin on olemassa. Jos kadulla on riehuva humalainen, niin hänen toimintaansa ei oikeuteta sanan- ja liikkumisvapauden avulla. Hänetkin pitää jollain tavalla blokata, saada pois tilanteesta. Tämä on toki fyysinen ääriesimerkki verrattuna internetin maailmaan, mutta periaate on sama.

Et kuitenkaan itse moderoi seinääsi paljoa. Missä raja menee, milloin rikotaan sananvapautta?

Sananvapautta pitää tietenkin vaalia ja ymmärrän, että kyseessä on arka kysymys. Ennakkosensuuri ei ole koskaan hyvä asia. Kuitenkin jos on saanut useamman mahdollisuuden keskustella ja henkilö blokataan sivulta, se tapahtuu yleensä syystä. Tottakai myös palsta vaikuttaa: käydäänkö keskustelu yksityisellä seinälläni, poliisin sivuilla vai tietyssä ryhmässä.

Moderoijat eivät voi kuitenkaan rajoittaa koko internetin toimintaa. Sananvapaus säilyy henkilöllä ja hän voi perustaa vaikka oman blogin, jonne voi oksentaa pahan olonsa ja hakea ymmärrystä. Täytyy kuitenkin ymmärtää, että edes omalla palstalla ei saa julkaista mitä lystää.

Blokkaamisesta tulikin mieleen, mikset hyväksynyt aikoinaan kaveripyyntöäni Facebookissa?

(Naurahtaa) Varmaan sen takia, että minulla on 5000 kaverin raja ollut täynnä jo monta vuotta. Vaihtuvuutta on toki, joten välillä paikkoja aukeaa ja hyväksyn muutaman pyynnön. Niitä on kuitenkin hirveä lista, joten et varmaan päässyt läpi. Ei mitään henkilökohtaista!

Kehon ja mielen riitasointuja

 

Salissa soi Gaudeamus igitur. Leo pitää kädessään valkolakkia ja hymyilee kilpaa kevätauringon kanssa. Eletään Leon tähänastisen elämän onnellisinta päivää. Hän on saapunut lakitusharjoituksiin hoitokokouksesta, jossa sai hartaasti odottamansa diagnoosin transsukupuolisesta sukupuoli-identiteetistä.

TEKSTI Elisa Kitunen KUVA Oona Pohjolainen

Leo on yksi 200 henkilöstä, jotka hakeutuivat sukupuolenkorjausprosessiin viime vuonna. Hän esiintyy jutussa pelkällä etunimellään. ”En halua, että ihmiset ajattelevat ’Aa se Leo, se on se trans’, vaan jotain muuta.” Jotain muuta olisi esimerkiksi taitava kitaristi, terävä vitsiniekka tai tv-sarjaguru. ”En myöskään halua, että minut leimataan aktivistiksi. Haluan vaikuttaa transihmisten oikeuksiin omalla tavallani.”

Omaksi tavaksi on muodostunut avoimuus. Leo kertoo suorasanaisesti transsukupuolisuudestaan ihmisille, joiden kanssa tietää näkevänsä useammin kuin kerran. Leo arvioi kuitenkin jokaisen tilanteen erikseen. ”Jos koen, että saisin kuulla siitä jotain ikävää tai tulisi kiusallinen ilmapiiri, jätän kertomatta.”

Avoimuudella on aina myös rajat ja Leollakin on oma mustien kysymysten lista. Yleisimpiä ja kiusaannuttavimpia ovat utelut entisestä nimestä. Sitä Leo ei kertoisi enää välttämättä edes parhaalle ystävälleen. ”Ne, jotka tietävät entisen nimen ja kertovat sitä eteenpäin, osoittavat suurta epäkunnioitusta transihmistä kohtaan.” Toinen epäsovinnainen kysymys liittyy housujen sisältöön: kukapa haluaisi kuvailla sukuelimiään? Kirurgiset toimenpiteet ovat myös arka aihe. ”Jos tuntee ihmisen hyvin niin voi toki varovasti kysyä, onko hän miettinyt muita kuin hormonihoitoja.”

”Ihmiset ovat tosi tietämättömiä ja siksi tulee välillä hassuja kysymyksiä”, Leo tiedostaa. Monet tahattomat loukkaukset liittyvät kieleen. Seksuaalinen suuntautuminen ja transseksuaalisuus sekoitetaan usein keskenään. ”Mielestäni Helsingin Sanomatkin on kirjoittanut transseksuaalisuudesta”, Leo sanoo. Väärinkäyttö juontuu epäilemättä englannin kielen termistä transsexual, joka on sittemmin muuntunut muotoon transgender. Koulukirjoissa esitellään sukupuolielimet sukuelinten sijaan, vaikkeivat ne määritäkään sukupuolta. Leo ei pidä myöskään pidä sananparresta ”syntynyt väärään kehoon”. ”En ole itse ikinä kokenut, että olen väärässä kehossa. Siinä on vain juttuja, joista en pidä.” Leo muistuttaa myös, että hän on läpikäymässä sukupuolenkorjausprosessia, ei sukupuolenvaihdosprosessia, hän ei ole myöskään menossa sukupuolenvaihdosleikkaukseen. Feminiinisten ja maskuliinisten persoonapronominien puuttuminen suomen kielessä on Leolle helpotus. Englantia käyttävät trans- ja intersukupuoliset haluavat usein itseään kutsuttavan persoonapronominilla they.

Lapsena Leolla oli aina hattu päässään ja yllään kaikkea muuta paitsi vaaleanpunaista. ”Olin se tosi stereotyyppinen poikatyttö. Lempileluni olivat Star Wars -legot ja Turtlesit.” Poikamaista pukeutumista tai lelukokoelmaa ei säännöstelty, vaan Leolle annettiin valinnanvapaus. Ala-asteella monet alkoivat kiusallaan kysellä, onko Leo tyttö vai poika. ”Halusin aina olla poika. Kun pojat tulivat siihen ikään, etteivät he halua enää leikkiä tyttöjen kanssa niin leikin tyttöjen kanssa aina miesrooleja.”

Leo ihaili poikakavereitaan: ”Ihailin niiden vartaloita, halusin samanlaiset vaatteet ja hiukset ja halusin olla yhtä pitkiä kuin ne. Olen pienestä pitäen pukeutunut poikamaisesti ja pitänyt lyhyttä tukkaa. Yläasteella kaikki vaatteeni olivat jo miesten puolelta.”

Sitten alkoi naisellisten muotojen kehittyminen. Muutos ahdisti Leoa suunnattomasti ja laukaisi laihduttamisen ja syömishäiriöiden kierteen. Leo käytti tunteja seisten peilin edessä ja litistäen rintakehäänsä. Vaatteet näyttäisivät niin paljon paremmilta, jos rintoja ei olisi. ”Tuli myös ajatuksia, että olisi tehnyt mieli saksilla leikata kaikki pois.” Leo alkoi käyttäytyä maanisesti: urheili ja luki kokeisiin burnoutiin asti. ”Olin ihan hullu.”

Jo nuorena alkaneet ahdistuskohtaukset lisääntyivät. Myöhemmin Leo löysi niille nimen: kyse oli dysforiasta, joka on euforian täydellinen vastakohta. Sukupuoli-dysforia kuuluu melkein jokaisen transihmisen elämään jossain vaiheessa. Leolle se tuottaa voimakasta ahdistusta omasta kehostaan sekä siitä, että yhteiskunta näkee hänet väärän sukupuolen edustajana. Ahdistuksella on siis kaksi selvää tasoa: kehollinen ja sosiaalinen.

Dysforiaa pahensi se, ettei Leo tahtonut löytää yläasteella omalta tuntuvaa seuraa. Tytöt ajattelivat hänen olevan liian poikamainen, eivätkä pojat halunneet olla tyttöjen kanssa. Leo alkoi käydä psykiatrilla kaksi kertaa viikossa jatkuvan ahdistuksen ja masennuksen takia. ”En olisi ikinä pystynyt tappamaan itseäni, mutta koko ajan saatoin miettiä eri tapoja sen toteuttamiseen.”

”Ajattelin pitkään, että olen vain tosi poikamainen tyttö, koska en tuntenut yhtäkään transmiestä”, Leo kertoo. Lukioikäisenä hän sattui törmäämään elämänsä tärkeimpään videoon Youtubessa. Siinä jenkkitubettaja Tyler Turner oli käyttänyt vuoden testosteronia ja esitteli äänensä ja fyysisen olemuksensa muutosta. ”Silloin tajusin, että jos noin voi tehdä niin se on se, mitä haluan. Silloin tajusin, että olen trans.”

”Se ei ollut mikään lamppu syttyy -kokemus”, Leo selventää. Aluksi hän ahdistui ja alkoi pohtia, saako moisesta edes unelmoida. Hän kuitenkin ahmi heti kaikki kyseisen tubettajan videot ja alkoi etsiä lisää tietoa.

Nyt Leo miettii, että jos koulukirjat tai lehtijutut olisivat käsitelleen transsukupuolisuutta aiemmin, olisi hän säästynyt paljolta ahdistukselta. Mutta missään hän ei ollut törmännyt hoitomahdollisuuksiin tai ihmisten omiin kokemuksiin, joihin olisi voinut samaistua. Internet on vihdoin tuonut roolimalleja: Transnäyttelijä Laverne Cox tunnetussa Netflix-sarjassa Orange Is the New Black. Miljoonayleisöä keräävät tubettajat. Malli Ben Melzer, ensimmäinen transmies Men’s Health -lehden kannessa.

Abivuoden kesällä Leo paljasti tiedon transsukupuolisuudestaan omalla somekanavallaan.  Kommentit olivat ainoastaan kannustavia. ”Äiti sanoi, että kyllä se on aina tiennyt. Iskä ei kauheasti puhu asiasta, mutta sanoi, että treenataan sitten salilla yhdessä.” Nyt myös pikkusisarukset ovat lakanneet kutsumasta Leoa isosiskoksi.

Kaapista tulon jälkeen Leo varasi ajan yksityiselle lääkäriasemalle ja pyysi lähetettä HYKS:iin, toiseen Suomen sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoista. Siellä asioivat pääkaupunkiseutulaiset, muut suomalaiset ohjataan Tampereelle. Leo tiesi prosessiin kuuluvan paljon odotusta ja sai heti kokea sen nahoissaan. Kahden viikon odotusajan sijasta hän odotti 50 pitkää päivää poliklinikan yhteydenottoa.

Leon tutkimusjakso kesti syyskuusta kesäkuuhun. Se koostui kolmesta käynnistä psykologilla, jossa tehtiin muun muassa musteläikkätesti ja piirrettiin omakuva. Sen jälkeen sairaanhoitaja teki hänelle elämänkaaren kartoituksen, jossa käytiin läpi lapsuus, sosiaaliset verkostot ja sukupuolisuusidentiteetin osaset. Leon kartoitukseen tarvittiin 21 käyntiä. Leo oli vastaanotoilla puhelias ja halusi kertoa elämäntarinansa pienintä yksityiskohtaa myöten. ”Arvio muodostettiin kuitenkin vain sanomisteni perusteella, joten totta kai annoin kaikkeni.”

”Mitä stereotyyppisempi olet, sitä helpommin saat diagnoosin”, Leo toteaa. Leon kokemusten mukaan diagnoosin saamista vaikeuttaa, jos henkilö on masentunut, jos hänellä on hankaluuksia koulunkäynnin kanssa tai jos hänellä ei ole sosiaalista elämää tai harrastuksia. Leo on käsittänyt, että useampi edellä mainittu syy johtaa diagnoosin hylkäämiseen. Hän ymmärtää tiukan seulan: prosessi on raskas ja muut elämän osa-alueet on hyvä saada kuntoon ennen sitä. Toisaalta taas monet edellä mainituista ovat seurausta juuri sukupuoli-identiteettiongelmista.

Tutkimusjaksoon kuului myös hormonipolin terveystarkastus ja verikoe. Diagnoosi annettiin kesäkuun alussa hoitokokouksessa ylioppilasjuhlien kynnyksellä. Sihteeri oli lomalla, joten maistraattiin tarvittavaa nimenmuutospaperia Leo joutui odottamaan vielä muutaman viikon.

Nimenmuutos oli suuri helpotus, mutta Leo on edelleen virallisesti nainen. Henkilötunnuksen hän saa muuttaa vasta kun hänet todetaan riittävän testosteronin käytön tai kirurgisen toimenpiteen seurauksena lisääntymiskyvyttömäksi. Suomessa ihminen ei voi muuttaa sukupuoltaan ilman hormonihoitoja, vaan muutoksen on aina oltava kehollinen. Lain määrittämää sterilisaatiopakkoa on kritisoinut viimeksi YK:n kidutuksen vastainen erityisraportoija. ”Toivon, että pakko otetaan pois. Ehkä ne ei halua, että mies voi olla raskaana”, Leo sanoo.

Lisääntymiskyvyttömyyden lisäksi juridista sukupuoltaan vahvistavan henkilön on esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä, että hän kuuluu ”vastakkaiseen sukupuoleen”, elettävä tämän mukaisessa sukupuoliroolissa ja oltava täysi-ikäinen. Näiden toteutuessa henkilö on oikeutettu kirurgiaan julkisella puolella. Tutkimusjaksoon ja hormonihoitoihin Suomessa pääse kuitenkin jo alaikäisenä.

Eduskunta hyväksyi talvella 2016 sukupuolineutraalin avioliittolain käsittelyn yhteydessä esityksen, jossa ehdotettiin naimattomuusvaatimuksen poistamista translaista. Transmies tai -nainen saavat nyt siis vapaasti solmia tai ylläpitää jo solmitun avioliiton. Pieniä askelia kohti inhimillisempää translakia on otettu, mutta Suomella on vielä tovi ihmisoikeudellista matkaa käytävänä yltääkseen monien muiden Euroopan maiden tasolle.

Leo levittää joka päivä pussillisen testosteronigeeliä iholleen. Hän on ”ollut testoilla” nyt neljä kuukautta. Geeli on luvattu vaihtaa pistoksiin parin kuukauden kuluttua. ”Äänenmurros on käynnissä”, Leo virnistää. Hormoni vaikuttaa äänihuuliin, joten ääni on muuttunut jo selvästi matalammaksi. Musikaalinen Leo joutuu nyt opettelemaan laulamisen uudelleen. ”Jos yritän korottaa ääntä, se menee kiminäksi. En voi enää laulaa niitä biisejä, mitä olen tykännyt hoilata.” Leo ei kuitenkaan murehdi sitä, vaan iloitsee, että matalat äänet onnistuvat nyt paljon helpommin rintakehän resonoidessa enemmän.

Leo käyttää testosteronia koko loppuelämänsä. Kivuliaiden kuukautisten loppuminen oli iso helpotus. Myös karvat ilahduttavat Leoa. Kulmakarvat ovat tuuheutuneet, vatsan seudulle on ilmestynyt karvoitusta ja ensimmäiset viiksikarvat kasvaneet.

”Olen ilmaissut lääkärille, että haluan rintojenpoistoleikkaukseen”, Leo kertoo avoimesti. Sinne hän pääseekin noin kahden vuoden testosteronikäytön jälkeen. Sukuelinten leikkauksissa ilmenee vielä paljon riskejä, ja Leo uskookin leikkauksen haittojen olevan hyötyjä suuremmat. ”Vaikka minulla ei olisi penistä, en koe, että olisin vähemmän mies kuin joku toinen.” Kohdun ja munasarjat Leo joutuu kuitenkin käydä leikkauttamassa pois syöpäriskin takia.

”Kun menee polille ensi kertaa, olisi ihana saada joku kurssiohjelma”, hän huokaisee. Seuraavaa hoitovaihetta on saanut usein arvailla ja odotella. Käytännöt vaihtelevat paljon tapauskohtaisesti ja kahden poliklinikan välillä. Leo tietää ihmisiä, joille ei ole tehty lainkaan psykologisia testejä tai diagnoosin saaneita, jotka eivät ole täysin varmoja sukupuolisuudestaan. Jotkut taas joutuvat hakemaan diagnoosia toistuvasti hylkäyspäätösten takia.

Musiikki sekä pitkä ja vakaa seurustelusuhde ovat olleet Leon suurimmat voimanlähteet. Hän on soittanut kuusi vuotta kitaraa ja haaveilee bändissä soittamisesta. Kun Leo kertoi tyttöystävälleen päätöksestään, tuleva nimen ja ulkonäön muutos vaati hetken sulattelua. Sen jälkeen hän on tukenut Leoa vankkumattomasti. Netin keskusteluryhmissä Leo kokee itsensä usein ulkopuoliseksi. Ainoa yhdistävä tekijä on transsukupuolisuus. ”Hyvä kaveri pystyy tukemaan samalla tavalla kuin toinen transihminen.”

Prosessin kustannukset muodostuvat säännöllisistä hormonipolin käynneistä ja testosteroneista. Hormoneista Leo pulittaa 40 euroa kuukaudessa. Leikkausten kulut pysyvät julkisella puolella kohtuullisina. Leosta on perusteltua, että kustannukset maksaa valtio: ”En usko, että kukaan transsukupuolinen henkilö haluaa olla transsukupuolinen.” Korjausprosessin “mainetta” on hieman kolhinut se, että julkisuuteen on tullut joitakin tapauksia, joissa prosessin aloittaneet ovat muuttaneet mielensä.

Leo kokee dysforiaa yhä aaltomaisesti. ”Saattaa olla, että cis-mies tulee siihen ja tulee hetki, jolloin pysähdyt hetkeksi ja ajattelet, että vitsi kun voisi olla samanlainen. Tai sitten on vaan huono kehopäivä ja huomaa kehossa ne kaikki asiat, joista ei pidä ja ahdistaa suunnattomasti.”

”En tosiaan tiedä mitä ihmiset ajattelevat, kun menen vessaan: olenko tosi poikamainen tyttö vai näytänkö pojalta?” Leo on oppinut käymään miesten vessassa, mutta kuntosalin pukuhuoneet eivät vielä houkuttele. ”Talvisin minun on mentävä autolla salille. Olen pukeutunut valmiiksi treenivaatteisiin, jätän auton parkkihalliin ja heitän sinne talvitakin ja kengät. En koe, että olisin vielä tarpeeksi pojan näköinen, että voisin mennä poikien pukkariin. Enkä halua mennä naisten puolelle, koska en halua niiden kelaavan minun olevan tyttö. Nämä tilanteet ovat tosi ahdistavia.”

Dysforiaa helpottaa se, että Leo pukee päälleen binderin. Binderi on topin kaltainen vaate, jonka tarkoitus on saada rintakehä näyttämään litteältä. Sitä saa pitää vain kahdeksan tuntia kerrallaan, koska se voi aiheuttaa pistäviä hengitysvaikeuksia. Sen kanssa ei ole suositeltavaa urheilla, joten salilla Leo käyttää urheilurintaliivejä. Leon valtaa voittajafiilis joka kerta kun hän uskaltaa lähteä kotoaan ilman binderiä.

”Uinti oli asia, jota rakastin”, Leo kertoo intohimoisesti. Hän lopetti uimisen kymmenvuotiaana, koska ei pystynyt enää olemaan uimapuvussa kehoahdistuksensa takia. Hän miettii itseään pikkuveljensä ikäisenä, pikkulapsena, joka vihaa syvästi omaa kehoaan. ”Se saa minut tosi järkyttyneeksi.”

Transpolilla kysyttiin, missä Leo näkee itsensä 10 vuoden kuluttua. ”Toivottavasti olisin jossakin töissä tai opiskelemassa, soittaisin bändissä ja pääsisin uimaan”, hän vastasi.

Leosta huokuu vahva usko tulevaan. On vaikea uskoa, että sama mies on ollut ahdistunut identiteetistään koko ikänsä. ”En usko, että tämä prosessi on koskaan täysin valmis. Toivon kuitenkin, että jonain päivänä mieli ja keho eivät enää olisi ristiriidassa. Toivon hartaasti, että ne sulautuisivat yhteen.”

Kuka luulet olevasi, Tom Kankkonen?

TEKSTI Arda Yıldırım

Kuka luulet olevasi, Tom Kankkonen?

Luulen olevani töissä ulkomaantoimittajana Ylellä, siinä ohessa toivottavasti ihan hyvä isä ja aviomies. Tykkään matkustella myös työni ulkopuolella ja nautin luonnosta, erityisesti merestä. En omista mitään isoa purjevenettä, mutta kaksi kanoottia meillä on. Niillä liikumme luonnossa mielellämme koko perheen voimin.

Sinut valittiin juuri vuoden journalistiksi. Miksi?

Paristakin eri syystä. Olin ehdolla “ansioistani” ulkomaantoimittajana ja maat, joita seuraan (Turkki, Syyria ja Irak) pyörivät paljon uutisissa. Olen ahkera, sinnikäs ja pelkään aina epäonnistumista, joten siinä mielessä teen aina työni hyvin. En koskaan usko, että kala on haavissa, ennen kuin se on siinä. En sano, että tiedän olevani hyvä; olen vain huolellinen ja sinnikäs. Niin on kyllä moni muukin.

Matkustat aina valokuvaajan kanssa. Kohtaatte molemmat vaaroja ja otatte saman riskin matkustaessanne sota-alueille. Jaatko palkintosi heidän kanssaan?

Tietysti! You never walk alone. Olen riippuvainen kuvaajasta ja muista yhteistyökumppaneista, joiden kanssa juttu viimeistellään. Turkkiin voin mennä ilman fixeriä eli paikallista ”jokapaikan höylää”, koska osaan kielen ja tunnen maan, mutta esimerkiksi Syyriaan tarvitsen paikallisen avuksi. Viime aikoina olen tehnyt töitä yhdessä Ivar Heinmaan ja Jussi Koivunoron kanssa. On tärkeää, että kuvaajan kanssa omaa samanlaisen käsityksen siitä, mikä on turvallista ja mikä ei. Joku saattaa olla rämäpäisempi kuin minä, ja se synnyttää ihan turhia jännitteitä. Häntä voin joutua käskeä jo hotellille nukkumaan. Olen kyllä yrittänyt oppia itsekin kuvaamaan.

Olet sanonut, että koet olevasi enemminkin rauhan- kuin sotakirjeenvaihtaja. Kuinka edistät rauhaa työlläsi?

Työni ei ole edistää rauhaa. Työni on yrittää kertoa noista tilanteista niin, että joku Suomessa pystyy ymmärtää, mitä siellä tapahtuu ja missä ahdingossa siellä ollaan. Haluan suomalaisten ymmärtävän Suomeen saapuvien pakolaisten olevan hädässä ja tulevan hyvin vaarallisista tilanteista. Olen aina siviilien puolella.

Terroriteot Euroopassa ovat johtaneet jonkinasteiseen islamofobiaan. Olet asunut ja raportoinut islamistisista maista jo vuosia. Koetko aiheuttavasi tai tukevasi vallassa olevaa fobiaa?

Suomessa näkyy hirveän vähän sensaationaalista raportointia. Juttuja tehdään vastuullisesti. Netin pimeät huoneet ovatkin sitten eri asia. Niissä usein otetaan asiallisia juttuja ja väännetään ne ihan uuteen muotoon.

Lähtökohtaisesti ei saa hyssytellä, koska on selvää, että on olemassa islamin nimissä toimivia ihmisiä, jotka haluavat selkeästi pahaa meille kaikille, myös muslimeille. Toimivatko he sitten oikeasti islamin nimissä? Eivät ainakaan minun, eivätkä monen musliminkaan mielestä. Se on olemassa oleva ongelma meille kaikille, olimme sitten kristittyjä, muslimeja tai ateisteja. Kaikkihan haluavat vain elää normaalia elämää. Olit sitten teltassa Libanonissa tai Kallion kuplassa. Loppujen lopuksi Syyriassakin eletään suhteellisen normaalisti. Sitä aspektia voisi tuoda enemmän esiin uutisoinnissa. En kuitenkaan hyväksy väitettä, että mediassa kerrottaisi vain sodasta.

Vuonna 2013 Ylen aamu-tv:n haastattelussa toivoit, ettei Turkissa tapahtuisi suurta yhteenottoa. Maassa on kuitenkin parin vuoden aikana vaihtunut presidentti ja tapahtunut terroristi-iskuja sekä Ankarassa että Istanbulissa. Mitä Taksim-aukion tapahtumien jälkeen mielestäsi tapahtui?

Taksim-aukion tapahtumat ovat mielestäni täysin erillisiä nykyiseen tilanteeseen. Se oli purkaus, jossa moniin asioihin, suurimmaksi osaksi tietysti silloiseen Turkin pääministeriin ja nykyiseen presidenttiin Erdoğaniin, turhautuneet ihmiset osoittivat mieltään. Se, mitä Turkissa nyt tapahtuu, johtuu kahdesta konfliktista:

Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n sekä Erdoğanin rauhantyönprosessi romahti. Syytä tähän en tiedä. Sen seurauksena hallitus ja PKK alkoivat kuitenkin ottaa yhteen erityisesti Kaakkois-Turkissa ja nimenomaan kaupungeissa. Tällä on tietenkin katastrofaaliset seuraukset. Diyarbakarissa olen tavannut ihmisiä, jotka ovat täysin hallitusta vastaan, mutta samalla syyttävät PKK:ta taisteluiden tuomisesta siviilien pariin. Kurdikysymys on vakava asia, joka pystyy järkyttämään Turkin sisäisen järjestyksen täydellisesti. Tämä on kuitenkin täysin neuvoteltavissa oleva konflikti. Harva Turkin kurdi haluaa oman valtion. He haluavat itsehallinnon ja, että koulu- sekä kulttuuriasiat pistetään kuntoon. He haluavat tulla suomenruotsalaisiksi.

Uskon todella, että ISIS oli Istanbulin iskujen takana. Jos tämä on totta, se on erittäin vakava asia. Tietyllä tapaa hallitus sai näpeilleen, sillä jossain vaiheessa he eivät välittäneet, kuka lähti taistelemaan Syyriaan Assadia vastaan. Rajoja ei valvottu ollenkaan. Tämä ongelma on ratkaistavissa vain turvallisuuskeinoilla. Jotkut sanovat, että lännen pitäisi neuvotella Isisin kanssa. Mutta mistä heidän kanssaan neuvoteltaisiin?

Niin, tietävätkö he oikein itsekään, mitä haluavat?

Eivät. Minulla on sellainen tunne, että ISIS on hallitsemillaan alueilla jo melko huonossa jamassa. Se on menettänyt paljon alueitaan Irakissa ja Syyriassa. Tällöin se tarvitsee näyttäviä tapahtumia Euroopassa. Turkki ei ole näiden ikävien tapahtumien areenana yhtä tehokas, kuin Euroopan suurkaupungit. Turkin tilanne tuntuu ikävä kyllä paljon uhkaavammalta kuin asuessani siellä 90-luvun puolivälissä.

Olet kutsunut Erdoğania “stadin syrjäseutujen kovaksi kundiksi”. Mitä sanoisit Erdoğanille pehmittääksesi häntä?

(Vaihtaa äänensävynsä isälliseksi.)

”Sinä olet saavuttanut kaiken, olet Turkin presidentti! Suuren johtajan tehtävä on varmistaa kaikkien kansalaisten hyvinvointi, rauha ja onni. Saavutatko sen nykyisellä politiikallasi? Et. Luot paljon vastakkainasettelua maahasi. Ajattele nyt, jos ihmiset voisivat muistaa ja rakastaa sinua johtajana, joka ratkaisi kurdiongelman sekä vähensi Turkin jännitteitä uskonnollisten ja ei-uskonnollisten välillä!”

Olet raportoinut maista, joissa ihmiset uhkaavat päivittäin henkensä vapaan ja oikeudenmukaisen maan puolesta. Nyt Suomen hallitus on leikkaamassa koulutuksesta, eikä kotouttamispolitiikka vaikuta lupaavalta. On puhuttu jopa hallituksen kaatamisesta. Millaisena näet journalistien aseman tällaisissa tilanteissa? Missä menee objektiivisuuden raja?

Objektiivisuushan on harha. Meillä kaikilla on jotain matkalaukuissamme. Omista asenteistaan on kuitenkin hyvä tietää. Itse en tee kovinkaan paljon kotimaan uutisointia, joten en näytä mielipidettäni hallituksen toimintaa koskien muuten kuin äänestämällä.
Ainoastaan, jos valloillaan on jokin harha, toimittajan tehtävä on selvittää, pitääkö se paikkaansa. Liittyen esimerkiksi ulkomaalaispolitiikkaan hallitus sanoo “tiukentavansa jotain, joka on jo tiukkaa” tai “tekevänsä jotain vaikeammaksi, joka jo nyt on lähes mahdotonta”. Se on tyypillinen harha, josta täytyy ottaa kiinni. Minun tehtävänäni on kertoa, että kaikkien näiden päätösten takana, sekä näiden päätösten kohteina, ovat ihmiset.

Minua ärsyttää suunnattomasti tässä pakolaiskeskustelussa se, että kaikista näistä ihmisistä on tehty massa tai lauma, joka velloo ja vyöryy. Heistä puhutaan luonnontieteellisin ja meteorologisin termein. Kaikki halutaan niputtaa yhdeksi klöntiksi. Sehän on tietenkin rasismia, mutta myös oman elämän helpottamista. Ei tarvitse miettiä, sillä kaikki muslimit, kaikki arabit ja kaikki savolaiset ovat muka samanlaisia. Sehän on aivan itsestään selvää, että toimittajan tehtävä on monipuolistaa tätä kuvaa ottamatta kuitenkaan kauheasti kantaa.

Haluaisin kuulla kaikenlaisten ihmisten mielipiteitä maahanmuutosta. Ei niin, että joku istutetaan johonkin studioon ja häntä pyydetään kertomaan, miksi vastustaa maahanmuuttoa. Minulla ei ole mitään puhuttavaa ihmisten kanssa, jotka ovat avoimesti rasisteja.

Zeynep Tufekci (tutkija Harvardissa ja Princetonissa sekä toimittaja New York Timesissä) on sanonut, ettei toimittajia enää tarvita kentällä, koska kaikilla on kamerat puhelimissaan. Näyttävätkö ulkomaankirjeenvaihtajat jotakin, mitä emme muuten näkisi?

Tufekci ilmeisesti luottaa Syyrian konfliktissa sitten siihen, että se kännykkä kuvaa todellista maailmaa. Meidän täytyy pystyä kuratoimaan ja verifioimaan aineistoa. Tufekcin väite on mielestäni sanahelinää, enkä sitä hyväksy. Kutsun näitä ideologisiksi väitteiksi.

Journalismi tietysti muuttuu, sillä kaikki ovat potentiaalisesti journalisteja ja silminnäkijöitä. Kansalaisjournalismi vaikuttaa journalismiin ja se haastaa sitä monella tavalla. Se voi kirittää meitä.

Olet kirjoittanut myös ruotsiksi ja englanniksi. Miten suomen, ruotsin ja englannin kielen ilmaisukeinot eroavat keskenään?

Englannin kieli on helpoin. Siinä pystyy kuulostamaan todella uskottavalta, erityisesti puhelinhaastatteluissa, vaikka ei hirveästi sano tai tiedä asioista. Se on vähän pilvimäinen kieli. Suomen kieli on spesifimpi. Vaikka kehnoja suomenkielisiä tekstejä lukiessa tulee helposti tunne, että nyt tästä puuttuu jotain, suomen kieli on tietyllä tavalla hyvin tietorikas kieli. Ruotsin kieli on siinä jossain välitilassa.

Journalismi eroaa Suomessa ja Ruotsissa hyvin paljon, vaikka olemmekin lähentyneet toisiamme. Suomessa oli pitkään instituutioihin keskittyvää journalismia. Arjen asiantuntijoita ei kauheasti arvostettu. Ruotsissa taviksia nostettiin herkemmin uutisten kärkiin. Aina ei tavis kuitenkaan riitä.

Kun sinusta tehdään omaelämäkerrallinen elokuva, kuka näyttelee pääosaa?

Tykkäsin yhdestä sankaritoimittajasta Indonesiaan sijoittuvassa elokuvassa*, mutta en muista hänen nimeään. Minähän olen aika kiltti. Huh, tämä on tosi noloa. Pitää olla joku sellainen, joka välillä epäonnistuukin. Joku Columbo-tyyppinen.

*Mel Gibsonin esittämä Guy Hamilton elokuvassa The year of living dangerously.

Mieluummin irvokas ku arvokas – haastattelussa Paperi T

Karu, kevätsateen piiskaama Tokoinranta ja hyinen huhtikuu piirtävät raamit kiusalliselle kuvaustilanteelle. Paperi T:nä paremmin tunnettu Henri Pulkkinen on onnistuneesti huijattu kaatosateeseen kameran eteen toimittajan sinnikkään stalkkauksen ja sähköpostispämmäyksen seurauksena.

TEKSTI Adile Sevimli

Pulkkinen painelee kädet syvällä mustan bomber-takin taskuissa Eläintarhanlahden edustalla tympääntyneisyydeksi tulkitsemani ilme kasvoillaan. Omaakaan alkukankeutta ei helpota, että kuvaus täytyy hoitaa heti kättelyssä, joten testaan toimittajantaitojani viihdyttämällä Pulkkista väkinäisillä puujalkavitseillä suoriltaan kylmään veteen heittämisestä.

Asiatonta läppää leikkipuistossa kuvaamisesta heitetään yhteen ääneen. Vääriä tulkintoja Paperi T:n soolodebyytistä Malarian pelko on tehty muun muassa Tapa-kappaleen lyriikoista: ”Lukiotytöissä se rakasti sitä, et vaik se vanheni, ne pysy samanikäsinä”. Ehkä Pulkkisella on yhtä huono huumorintaju kuin itselläni.

Katselen kauhistuneena vuoroin kelloa, vuoroin kuvattavaa. Kuinkahan kiireinen on Suomen virallisen listan kärjessä keikkunut, kaksi Emmaa ja Teosto-palkinnon plakkariinsa lunastanut artisti? Kuvaus käy onnekseni kivuttomasti ja pelastan Pulkkisen pian inhorealismia tihkuvasta tilanteesta Juttutuvan nukkuvaan nurkkaan. Hän kertoo varanneensa tuokiollemme tunnin verran aikaa, ja LP:n halkaisijan mittaan suurenneet silmäni skrätsäävät ympyrää – täältä ei muuten tunnissa kotiin selvitä! Ilmoitan suorapuheisena pitämälleni Pulkkiselle sen suurempia sokeroimatta, että voitelu loppuu nyt ja käyn asiaan.

Haastattelun tarkoituksena on selvittää, millaisen kehityskaaren Suomen räp-kulttuuri on lähihistoriassa käynyt ja mikä merkitys on ollut muun muassa Paavoharjun, Khidin ja Ruger Hauerin kanssa synkistä sävyistä ponnistaneen Paperi T:n sooloalbumilla niin omassa skenessään kuin laajemmassakin yhteiskunnallisessa kontekstissa. Rajoja rikkova runoilija joutuu seuraavaksi selvittämään, millaista todellisuutta tuottaa oma sekä ympäröivä kieli, lyriikka, tyyli ja terminologia.

Huonommin suomiräpin skeneä tuntevalle sen maailma voi näyttäytyä maneerisena machoiluna. Pulkkisen vastikään vuoden täyttänyt sooloesikoinen Malarian pelko oli allekirjoittaneelle ensimmäinen kosketus suomiräppiin Asan Avain-aikojen jälkeen, mikä sai ymmärtämään, ettei kyseinen kulttuuri koostu vain naistenalistamisesta ja uhosta. Paljastan tietämättömyyteni Pulkkiselle.

”Jos jotain hyvää pitää löytää siitä, että oma pärstä on nostettu parrasvaloihin, niin tämä on se syy. On hienoa kuulla pystyneensä muuttamaan ihmisten mielikuvaa siitä, mitä suomalainen räp-musiikki kokonaisuudessaan sisältää.”

Suomalaisen räp-skenen geneerisyydestä puhuttaessa Pulkkinen kertoo tarkastelleensa tuota maailmaa aina ulkopuolisen silmin. ”Tiedän musiikkibisneksestä ihmisiä, jotka elävät vain omalle genrelleen, vaikka tärkeää olisi pystyä näkemään asioita myös omasta jutustaan irrotettuna. Silloin huomaa, kuinka suuri osa kaikesta möyhötyksestä oman kuplan sisällä on absurdia ja huvittavaa. Mutta kyllä tässä skenessä tapahtuu Suomessa mielenkiintoisia juttuja, etenkin tuotantopuolella. Siinä mielessä me ollaan hyvissä käsissä.”

Tuotantopuolen vahvuus on Pulkkisen mukaan siinä, että nuoret tekijät harrastavat paljon sen sijaan, että rajoittaisivat resurssinsa yhteen mielenkiinnonkohteeseen. Fokuksen laajentuessa tuottamisesta konemusiikin tekemiseen tai kitaran soittamiseen rockbändissä oppii ilmaisemaan luovuuttaan moninaisemmin. Tällä tavoin voidaan rikkoa perinteisiä kaavoja tehdä musiikkia. Myös itse lunastetut Teosto- ja Emma-palkinnot symboloivat Pulkkiselle uudistumiskykyistä ja monimuotoista musiikkibisnestä. ”Pystien voittamisessa ei ole tärkeää, että mä vien jonkun patsaan kotiin. Todellinen arvo on siinä, että se vakavoittaa yleistä käsitystä suomalaisesta räpistä varteenotettavana musiikin lajina ja osoittaa, ettei menestymiseen vaadita perinteistä suomiräp-soundia.”

Vuolaasti kysymyksiini vastaileva Pulkkinen saa minut miettimään, oliko tulkintani tämän tylsistyneisyydestä sittenkään oikea. Välittömältä vaikuttava, julkisuudesta piittaamaton Pulkkinen puhuu pinnallisuuksia pölisemättä. Vaadin selvennystä siihen, mitä on perinteinen suomiräp-soundi ja eikö tuota sanataiteen lajia ole aiemmin otettu vakavasti.

”Nykyään räpin kuunteleminen on ihan standardia – jengi käy keikoilla ja listojen kärjessä kuullaan Kendrick Lamaria ja Drakea. 2000-luvun alussa suomalaisen räpin kuuntelu miellettiin cooleissa piireissä kuitenkin vielä lökäpöksyjen leikkimiseksi, mitä se suurimmaksi osaksi olikin”, Pulkkinen nauraa. “Kyllä mä sen tiedostin, ja mietin, että olinpa siististi ‘oman juttuni’ valinnut.”

Asan vuonna 2008 lunastama Teosto-palkinto oli Pulkkisen mukaan ensimmäinen ulkopuolelta tunnustettu räpmusiikin meriitti Suomessa. Vitsailu reilun vuosikymmenen takaisesta musiikkimaailmasta yltyy entisestään: “Etkö muka muista kuulleesi 2000-luvun alkupuolella räppäreiden radiohaastatteluja, joissa toimittajat aloittavat lähetyksen tyylillä ‘joujoujou, mäpäs räppään nyt tässä’. Ei kukaan rokkaria haastatellessaan heittänyt alkuun, että ‘yeeeeah, ärrr, rock ’n’ roll!’” Tämä demonstraatio toimittajien naurettavuudesta ärinöineen ja käsimerkkeineen olisi ehdottomasti pitänyt videoida Groteskin nettilehteä varten. Tallennan tähtihetken verkkokalvoilleni ainiaaksi.

Vaikka rap on kehittynyt lökäpöksyjen leikkimisestä paljon, löytyy laajasta valikoimasta paljon kertakäyttökamaa. “Räp on musiikkigenre, jossa sanoja voi riittää yhdessä biisissä yhtä paljon, kuin pop-genressä kokonaisessa levyssä. Siksi onkin absurdia, että suuri osa tästä musiikista on banaalia, yksinkertaistettua ja auttamattoman tyhmää. Räppäreiden pitäisi periaatteessa edustaa taitavinta kielenkäyttöä ja suuria ajatuksia, mutta todellisuudessa moni ei osaa edes yhdyssanoja. Liian usein kuulee, ettei jengi kuuntele räppiä, koska mieltää sen yksipuoliseksi tai dorkaksi.”

Kuten mainittua, ei valtavirtaräpin terminologia ollut vakuuttanut tämän tekstin kirjoittajaa. Oletettavasti listahittiräpillekin kuitenkin löytyy tilaajansa, ja Pulkkisen arvelema syy sen saamalle suosiolle on, että ihmiset saavat hiteistä hyvän fiiliksen. Motivaatio massatuotannon tekemiselle ei ole esiintyjän epärealistinen oletus oman lyriikan runollisesta arvosta. ”Pinnalle päästäessä kutkuttavaa on tulla kaikkien tuntemaksi. Monilla on tarve tehdä itsestäänselvää musiikkia ja tulla näin kaikkien tiedostamaksi. Tärkeintä silloin on ilmaista musiikillaan niin selkeä emootio, että suurin osa ihmisistä – olipa kyseessä sitten metsuri, liikemies tai lääkäri – löytää sen.”

Jos suomalainen sanataide kiinnostaa, on suomiräp kuitenkin herkullisimpia tarjottimia, jolta kielellisiä sutjautuksia voi nauttia. Hyvän musiikin mittari on Pulkkisen mielestä tuoda tuolle alustalle jotain, mitä siltä ei sillä hetkellä voi poimia. Olipa taiteenlaji mikä hyvänsä, tulee siihen pystyä tuomaan jotain uutta. “Ei välttämättä kokonaista gimmickiä tai kulmaa, vaan lisätä jotain valtavirrasta poikkeavaa.”

Pulkkinen ei kuitenkaan koe tarvetta tyrkyttää omaa nicheään joka paikkaan. Emma-gaalan TV-lähetyksen jälkeinen somesfääri oli hyvä herätys hänen mukaansa myös artistille itselleen. ”Hashtagilla Paperi T kirjoitettiin twiittejä, joiden sisältö oli pähkinänkuoressaan, että ’kuka vittu tää jätkä edes on?’ Silloin tajusin, että viittaukset ranskalaisista taideleffoista eivät tule kiinnostamaan suurta osaa suomalaisista”, elokuvista ilmaisuunsa polttoainetta tankkaava artisti kertoo. “Eikä se haittaa ollenkaan, heille on muuta sisältöä tarjolla.”

Olipa markkinarako Malarian pelolle mikä hyvänsä, kultaa myynyt multi-ilmiö upposi niin akateemiselle väelle, nuorille, vanhoille, räpistä pahemmin piittaamattomille posthipstereille kuin genreä jo aiemmin kuunnelleillekin. Suosion kautta julkisuutta saanut artisti on päässyt vaikuttamaan joko tiedostaen tai tiedostamattaan suureen yleisöön. Muistelen mielessäni vastikään vastaantullutta kuvaa, jossa Pulkkinen poseeraa silmät puoliummessa käsissään HeForShe-kampanjan sloganilla varustettu paperiarkki.

Malarian pelon kertoja on kärsivä mies, ei uhoava onnistuja, joka taluttaa konttaavia naisia kaulapannasta. Ehkä artisti on tietoisesti halunnut muokata muotteja, jotka puristavat kasaan niin miehiä, naisia, kuin kaikkia valmiisiin kehyksiin kuulumattomia. ”En koe keksineeni pyörää uudestaan. Pikemminkin tein jotain, mikä edustaa muuta kuin machokulttuuria.”

Haluaisin väen vängällä löytää tietoisesti kylvetyn yhteiskunnallisen aspektin levyltä, ja päädyn paljastamaan tulkintani koko musiikkibisneksen muuttavasta teoksesta, joka rikkoo sukupuolirooleja, murtaa myyttejä menestymisestä ja nostaa takaisin tietoisuuteen surulliset, syrjäytyvät miehet. Pulkkinen kuitenkin haastaa takaisin: “Itse näen kertojan olevan androgyyni, jonka sukupuolella ei ole mitään tekemistä levyllä läpikäytävien tunteiden kanssa. En ole mikään miehisyyden hengellistymä.”

Maailma, jossa nainen ei ole samassa asemassa miehen kanssa, on juurtunut myös musiikkibisnekseen, ja Pulkkinen myöntää tuon epäkohdan korostuvan etenkin räpkulttuurin ongelmallisessa naiskuvassa. Hän kertoo kuitenkin ihmettelevänsä kaksinaismoraalia, joka räp-kulttuurin kohtaamassa kritiikissä ilmenee. Malarian pelon on väitetty edustavan naisvihaa, koska siitä puuttuu naisnäkökulma. Samaan aikaan listojen kärjessä soi nuoren sukupolven kovasti kuluttamat kappaleet, joissa todellista naisvihaa ei edes piilotella, vaan veisut kohtaavat hiljaisen hyväksynnän, koska objektisoiva kieli ja kuva kuuluu genren alkuperäisenä pidettyyn tyyliin ja terminologiaan.

Nauramme absurdille ajatukselle siitä, millainen paskamyrsky ilmoille olisi noussut, mikäli Pulkkinen olisi valkoisena kolmikymppisenä miehenä astellut estradille kertomaan, miltä naisista tuntuu olla naisia. ”On huvittavaa, että parisuhteen loppumisesta ja negatiivisista asioista avautuminen kulminoidaan naisvihaksi.” Paradoksaalista Pulkkisen mielestä onkin, että siellä, missä pinttyneiden sukupuoliroolien ongelmaa koitetaan käsitellä, nähdään yritys vääränlaisena. Siellä missä naisviha ja naisten alistaminen taas voidaan nähdä selkeästi, annetaan asian olla.

Korostan, kuinka positiivisesti yllättynyt olin tajutessani, että räp-musiikilla voi saavuttaa suurta suosiota kertomalla elämästä miehenä, joka on rikki ja riutuva naisen vuoksi. Haastateltava ei kuitenkaan ensi alkuun innostu: ”Eikö sellaisia miehiä sun mielestä sitten ole?”

Nimenomaan on, mutta näkyvätkö he tai näytetäänkö heitä? Onko heitä Pulkkisen mielestä juuri populaarikulttuurissa tarpeeksi? “Me eletään ajassa, jossa voittajat ja onnistujat kertovat, kuinka kaikki on itsestä kiinni. Omalla panoksella voi päästä pitkälle, mutta mikäli vastoinkäymisiä sattuu enemmän, johtuu se ihmisen henkilökohtaisesta heikkoudesta.” Mikäli epäonnistumisia käsitellään, se tapahtuu Pulkkisen mukaan kannustamisen kautta. Instagramin tsemppikuvatilit eivät kuitenkaan kerro, mistä takaiskut johtuvat tai miten niitä ennaltaehkäistään.

Poliittisella taiteella Pulkkinen ei tahdo pelata Besserwisseriä. “‘Totuuksien’ osoittaminen ei kiinnosta mua. Teen mieluummin musiikkia, jolla pyrin tuomaan esille negatiiviset puolet maailmasta niin, että voisimme nähdä, mistä ongelmat kumpuavat. Malarian pelko käsittelee yksittäisen ihmisen eroamista ja elämänkriisiä, suurta kompastuskiveä. Yritän ymmärtää yksilön käymää matkaa.”

Henri Pulkkinen on taiteilija, ei poliitikko tai yhteiskuntakriitikko. Voisin päätellä kysymättäkin, ettei & Hendricksin toinen säe ‘Onks mestaa missä tytöt olis sievii ja Hendricks olis halpaa’ ole artistin kanta alkoholiveroon. ”No ei”, Pulkkinen nauraa, ”mutta jos sitä jatkaisi että ‘Virossa on sellasia baareja’ niin olisihan se sitten voinut olla…”

Väitän Pulkkisen pitävän itseään poikkeavana artistina. Mist’ nää räppärit puhuu / en osaa enää samaistua niihin, sekä Galis tekee hittei / Heikki tekee hittei / Mä vielki dokaan baaris omii litteit yhdessä säkeiden Mä en oo tefloneis / Ja mä en oo teflonist kanssa ovat sooloalbumin todisteita tästä. Ulkopuolisena itseään pienestä asti pitänyt Pulkkinen ei kuitenkaan halua tavoitella erilaisuutta itseisarvona. Erilaisuus ei hänen mukaansa myöskään automaattisesti tarkoita parempaa. ”Ajatus siitä, että aina pitää olla muita parempi, edustaa perinteistä räppiuhoa ja kertoo skenen kilpailukeskeisyydestä. Tällaisena en itse haluaisi nähdä kyseistä musiikkigenreä. Vaikka ymmärrän isottelua, ja nautin siitä joskus itsekin, ei se enää tässä iässä ole mielenkiintoista.”

Kuinka paljon musiikkiin sitten mahtuu uhoa tai viihdykettä? ”Riippuu, mitä kuunteluhetkellä haluaa kokea. Uhollekin on tässä genressä oma paikkansa.” Pulkkinen personifikoi musiikkia: “Räp on vähän kuin Smackdownia: se on viihdyttävää, siinä on hahmoja, suurin osa niistä on idiootteja ja sitten voi seurata mitä kentällä sähelletään. Kyse on viihteestä, joka pitää ottaa hirveän vakavasti, muttei liian vakavasti.”

Tärkeää omassa tekemisessä Pulkkiselle on uudistumiskyky. Utopistisessa musiikkibisneksessä räpistä ei tarvitsisikaan puhua skenenä vaan musiikkina, jota ihmiset tekevät. “Mulla ei ole mitään tarvetta varjella jotain hiphopin aitoutta. Monet siisteistä jutuista syntyy sen jälkeen, kun pystyy vapautumaan genrerajoista. Vaikka nyt puhutaankin paljon rodullistamisesta ja siitä, miten valkoinen keskiluokka ottaa haltuun alakulttuurit raiskaten ne turvallisiksi ja tyhjiksi.”

Pulkkisen itsensä mukaan kulttuurien sekoittuminen kuuluu niiden luonnolliseen kehityskaareen. Genrerajat paukkuvat myös Paperi T:n omassa tuotannossa, joka tunnetaan elokuva-referenssiensä lisäksi kuvataide-, musiikki- ja kirjallisuusviitteistään.

Vastaanottavaiseksi ja laiskaksi luonteeksi itseään karikatyrisoiva mies kertoo, että taide on hänelle luontevin tapa käsitellä maailmaa ja omia tunteitaan. Mitä ikinä kukakin Thunder Roadin innoittamana karkuun ajaakaan, Pulkkinen kokee helpoimmaksi tavaksi tehdä selkoa ajatuksistaan osoittamalla, että ‘just niin kuin Bruce sanoi’.

Kulttuurinkulutus on artistille tärkeää myös ammatinvalinnan takia. Paljon Pulkkisen tuotannossa puhuttanut namedroppailu on keino tuoda esille vaikeita asioita. Kuten niin monelle muullekin, taiteen omakohtainen tulkinta auttaa käsittelemään oman elämän lukkoja.

Bob Dylanin Visions of Johanna on mun mielestä parhaiten kirjoitettuja lauluja maailmassa. Tuo tekstillinen maalaus todistaa, kuinka laululyriikka voi vastata maalaustaidetta. Mä en ymmärrä vittuakaan, mitä siinä biisissä tapahtuu, mutta mulla on oma mielikuvani siitä. Enkä mä ikinä pyytäisi Dylania niitä tapahtumia selittämään, vaikka se istuisi nyt tuossa vieressä, koska se on tuskin tarkoittanut laulua ymmärrettäväksi sillä tavalla kuin itse sitä tulkitsen.” Maalaus menisi vain pilalle.

Kirjallisuudesta Pulkkinen etsii mielenkiintoista tapaa kirjoittaa. Maailman hienoimpiin asioihin lukeutuvaa täydellistä lausetta metsästävä Pulkkinen antaa esimerkin tällaisesta taianomaisesta tekstinpätkästä: Thomas Pynchonin liki tuhatsivuisen Gravity’s Rainbow’n aloituslause – A screaming comes across the sky -riitti vakuuttamaan Pulkkisen koko kompleksisesta kirjasta. ”Tarina on mielestäni kirjojen epämielenkiintoisinta antia. Mulle on ihan sama, mistä kirja kertoo. Tärkeää on miten se kertoo.”

Oletan Pulkkisen siis lukevan kotona ainakin Hemingwaytä. ”Sitä muun muassa”, Pulkkinen naurahtaa jälleen. ”Ei mua The Sun Also Rises koukuta sen takia, että mua kiinnostaisi härkätaistelu. Hienoa on, että kun kirjassa istutaan dokaamassa ja katsotaan härkätaistelua, se fiilis välittyy ja tunnen tajuavani jotain siitä maailmasta. Mielenkiintoista on pystyä ymmärtämään asioita, jotka eivät muuten kosketa omaa elämää jonkun toisen kertoman kautta.”

Kirjallisuudesta hengittävän artistin olettaisi huolestuvan diginatiivi-nuorten passivoitumisesta iPadiensä äärelle. Radio Helsingillä työskentelevä medianomitaustainen Pulkkinen haastatteli vastikään Mikko Toiviaista Pojatkin lukee –kampanjasta. Eivätkö nuoret enää lue?

”Mä vähän haastoin Toiviaisen näkemystä siitä, että olisi tärkeää, että kaikki lukevat. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjallisuudesta ja hakeutuvat sen luo. Mutta jos joku teinipoika saa käsiinsä Zlatanin elämäkerran, niin innostuuko se myöhemmin Rimbaudin runoista? Nykymaailmassa on niin paljon kaikkea muutakin, mihin uppoutua.”

Lukijoiden, kuten radiolähetyksen kuuntelijoidenkin järkytykseksi Pulkkinen kertoo, ettei näe hittikirjoista olevan juurikaan hyötyä. Hän myöntää möläyttäneensä radiossa esimerkiksi Harry Potter -sarjan olevan kauheinta, mitä kirjallisuudelle on koskaan tapahtunut. “Siinä vaiheessa se haastattelu meni huonoksi ja ihmiset alkoivat kauhistella, miten voin sanoa jotain noin ignoranttia.”

Taikamaailman sankarit saati urheilijaelämäkerrat eivät edusta Pulkkiselle kaunokirjallisuutta. Vaikka mies myöntääkin lopulta, että lukeminen on aina askel positiiviseen suuntaan, suhtautuu hän porttiteoriaan toisenlaisen kirjan käteen nappaamisesta kyynisesti: “Sama asia on väittää, että hittiräppärin suosio tekee hyvää koko skenelle, koska yleisö voi löytää yhden artistin avulla laajemmalta kyseisestä genrestä vaihtoehtoista sisältöä. En tiedä uskonko tuohon minkään taiteenlajin kohdalla.”

Pohdimme vielä lyhyesti puhuvien päiden suosiota nuorten uutena informaatiokanavana. Pulkkinen toteaa, että jos Häräntappoaseesta ja vlogeista olisi nuorena pitänyt valita, niin ei hänkään välttämattä kyseistä ”suomiklassikkoa” olisi lukenut.

Menneen romantisointi ja kukkahattutäteily nuorten passivoitumisen suhteen ei kuitenkaan ole täysin aiheetonta Pulkkisenkaan mielestä. Pojatkin lukee -kampanja on osittain myös vastaisku asenteelle, jossa lukemista pidetään nolona. Pulkkinen itse ei ole kohdannut nuoruudessaan ennakkoluuloja lukuharrastuksensa suhteen. Hän kuittaa huumorilla aikuisiällä piirtyneen julkisen profiilin Porvoossa kulttuurinörtteilleestä pikku-Henkasta, joka luki kotona muiden pelatessa ulkona jääkiekkoa. Tarjottua mahdollisuutta rikkoa nörttistatus tässä ja nyt hän ei näe tarpeelliseksi.

”Teininä kyllä sanottiin, että ‘hemmetti kun Pulkkinen on aina tuollainen vastarannan kiiski’. Vallinnut mielipide oli, ettei nuori Henri pitänyt koskaan mistään. ”Vastasin aina, että päinvastoin: pidän niin paljon niin monesta asiasta, ettei mulla ole minkäänlaista mielenkiintoa haaskata aikaani asioihin, jotka mua ei innosta.” Olipa kyseessä sitten uusi toimintaleffa tai mikä tahansa populaarikulttuurin pintatrendi, Pulkkisen mieltymykset ovat selkeästi erotettavissa massatuotannosta.

Tästä syystä elitistiksi leimattua artistia ahdistaa, kuinka nykypäivänä sivistys, koulutus ja asioista tietäminen nähdään pätemisenä ja pröystäilynä. “Musiikkimaailman puolella huudellaan, että ‘olen mäkin joskus lukenut kirjan, ei sitä tarvitse kenenkään naamalle tulla tunkemaan’. Miten joku voi loukkaantua siitä, että mua kiinnostaa joku kirja?”

Pulkkista inhottaa ignooranttiuden ja antisivistyksen kukkiva renessanssi. ‘Kaiken maailman dosentit tulevat kertomaan’ on kuittaus asiantuntijoiden lausunnoille, joiden sijasta ihmiset kuuntelevat populistisia poliitikkoja tai muuten esille päästettyjä puupäitä. Julkisessa keskustelussa idiotismi on standardi, mikä pakottaa Pulkkisen päätä, mutta monelle muulle näyttäytyy normaalina. Ihmiset julkaisevat, jakavat ja lukevat klikkiotsikoista kopioituja aivo-oksennuksia ja mieltävät mielenkiintoiseksi muun muassa tositelevision. Sananvapauden väärintulkitsemisen varjolla voi sylkeä mitä mielen päältä kielelle juolahtaa, vailla sanktioita.

Onko kieli kokenut inflaation? ”Pikemminkin on kyse tiedosta. Asiantuntijuudella ei tunnu olevan mitään arvoa, vaan sitä pidetään elitisminä. Kieli sen sijaan on kovassa käytössä, ja kuka vaan voi huudella mitä tahansa, saaden sanomisilleen vieläpä tilaa. Mielestäni asiattomilta huutelijoilta saisi leikata kielet poikki”, Pulkkinen ärähtää, mutta nauraa päälle.

Vakavoiduttuamme jälleen pohdimme, miksi ennen pikkuporukoissaan jupisseet, rasisti-kusipäiksikin haukutut, hatarapohjaiset huutelijat pääsevät parhaalle palstatilalle. “Iljettävää, että me eletään yhtäkkiä yhteiskunnassa, jossa isojen mediatalojen halu luoda klikkiotsikoita ajaa meidät tilanteeseen, jossa lehtijuttuja tehdään ihmisistä, joilla ei ole keskusteluun mitään rakentavaa lisättävää. Samoja lehtijuttuja myös jaetaan Facebookissa, Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa, vaikka ne pitäisi ohittaa.” Pulkkisen mukaan klikkiotsikoita ei tehtäisi, ellei niille olisi selkeää tilausta. “Elämme aikaa, jossa sivistymättömyyttä ihannoidaan. Se on ahdistavaa.”

Pulkkinen muistelee, kuinka ennen vain harvat portinvartijat pääsivät ääneen. “Muistan nuoruudestani, kuinka suuren vaikutuksen tekivät esimerkiksi elokuva-alan asiantuntijat Peter von Bagh ja Jörn Donner. Tuli sellainen olo, että tällainen intellektuellismi on siistiä, kun televisiossa puhuvat ihmiset, joilla on asioista spesifiä tietoa. Nykyään framille pääsee mutu-tuntumalla.”

Massamusiikin kieli köyhtyy siinä missä muukin populaarikulttuuri suunnataan jo tehdessä kertakäyttöiseksi. Artistit kokevat kovaa painetta julkaista uutta musiikkia, koska kulutettavaa sisältöä on tarjolla niin paljon ja helposti, että ulos tullut materiaali unohdetaan hetkessä ja siirrytään seuraavaan. Väittämä kuuluu, että albumi on kuollut. Pulkkinen kuitenkin taistelee pitkäsoittojen puolesta ja uskoo niille olevan tilausta. Levyt, joita Pulkkinen on ollut tekemässä, ovat kaikki kokonaisuuksia. “Albumin 10 biisiä ovat yhdessä enemmän, kuin yksinään.”

Levyt ovat ohjaajanurasta haaveilleen Pulkkisen tapa tehdä elokuvia. Juuri Ruger Hauerin kanssa uunituoreen Mature-albumin julkaissut artisti konstruoi jo päässään seuraavan soololevyn tematiikkaa. Ideoita riittää, mutta ongelma on niiden toteuttaminen. ”Mun unelma-ammatti on ideoija, joka heittelee hyville muusikoille albumeiden aiheita ja biisien nimiä. Sitten ne taitavat tyypit toteuttaisivat ne käytännössä.”

Myös suuri sanataiteilija Paperi T siis kamppailee hyvien onelinereiden liittämisessä kontekstiin? ”Totta kai, se on se todellinen duuni. Writer’s block on huvittava käsite, sillä koko elämä on yhtä writer’s blockia, kunnes jostain syystä se solmu hetkellisesti aukeaa. Yleensä yksi lause tai sana kerrallaan.”

Spekulaatioita paineista uuden levyn tekemisessä on kuultu paljon, mutta Pulkkinen oikaisee samanlaisen stressin vaivanneen jo Malarian pelkoa tehdessä. “Pelkäsin, että eihän kukaan halua kuunnella tällaista vaivaannuttavaa, kornia musaa.”

Pulkkinen haluaa kulkea pelkoa kohti seuraavassakin projektissaan. Tärkeää on haastaa itseään ja tunnistaa toimivat maneerinsa sekä osata luopua toimimattomista. “Mulla on sellainen tunne, että pitää mennä sitä kohti mikä stressaa ja ahdistaa. Ensi levyllä haluan dropata sitä Maturellakin kuultua kylmää, ulkopuolisen kertojan roolia ja fronttia mahdollisimman paljon pois. Todennäköisesti seuraavastakin tulee ihan vitun ikävä levy.”

Uusiutumishaluinen ja -kykyinen Paperi T voi olla Suomen musiikkitarjonnan tulevaisuuden outolintu, Morrissey tai Bowie. Pulkkinen ei halua jäädä loukkoon yhteen määrittelevään lokeroon, mutta tulee todennäköisesti säilymään synkkänä ja vaikeana hahmona tulevaisuudessakin. ”Mukavuus ja helppous ei ole mielenkiintoista. Mutta en mä sitä sillä ikävällä tarkoittanut. Ensi levyllä aion olla puhtaampi. Herkempi.”

Profeetta

Oli aika, jolloin professori Anu Kantola pettyi viestintään. Nyt hän kuuluu hyvään eliittiin ja kouluttaa viestijäsukupolvea, joka pelastaa Suomen.

TEKSTI Tuomas Heikkilä  KUVAT Jaakko Suomalainen

ROFESSORILLA ja profeetalla on yhteinen etymologia, on siis julistettava omaa oppituoliaan”, sanoo viestinnän professori Anu Kantola viestinnän oppiainekäytävällä Snellmaniassa.

”Minun sanomani on, että viestintä on elimellinen osa kaikkien organisaatioiden ja yhteiskunnan toimintaa.”

Oppituoli kuten ympäröivä käytäväkin on ollut vuoden mittaan remontissa. Kantola valittiin loppuvuodesta 2015 ensimmäiseen sanatarkasti viestinnän professorin tehtävään. Samalla organisaatioviestinnän professuuri jäi historiaan.

Helmikuussa taas vietettiin uudistuneen oppiainekäytävän avajaisia. Muuttolaatikoiden seasta pilkistää kotoisan näköisiä avokonttoreita. Niiden lasiseiniin on kaiverrettu henkeviä ajatuksia antiikin sofisteilta ja John Deweyltä.

Kantola lainaa mieluummin popkulttuurista. Käytävän vanhalla pätkällä professorin työhuoneen ovenpieltä koristaa Dilbert-sarjakuva, jossa tietotekniikkayrityksen viestinnänharjoittelija on paremman puutteessa laitettu toimittamaan tuulettimen virkaa. Se on osuva ilmaus nauravaisen Kantolan huumorintajusta.

”Törmään koko ajan käsitykseen, että viestintä on jotain teknistä, laastariratkaisu irrallaan organisaation arjesta. Olisi tärkeää, että täällä ei kouluteta kapea-alaisia tiedotteentekijöitä, vaan ihmisiä, joilla on laaja-alainen näkemys yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Ja siinä ollaan mielestäni hyvässä iskupaikassa.”
Kantola viittaa journalismikoulutukseen, joihin suuret mediat ovat tartuttaneet ahdinkonsa. Viestinnän on jatkossakin tarjottava valmiudet toimittajaksikin, mutta näköalan on oltava avarampi: jokaisen henkilökohtainen ja organisaatiokohtainen julkinen toiminta. ”Siihen tarvitaan ammattilaisia, joita täällä sitten koulutettaisiin mahdollisimman monipuolisesti eri lohkoille.”

Tieteenalan arvostuksesta osana valtiotieteellistä Kantola ei ole huolissaan. On ymmärrettävä, että vasta viime vuosisadalla joukkoviestinnän varaan syntynyt viestinnäntutkimus ei ole vielä samankokoinen ja yhtä hyvin resursoitu kuin 1800-luvun modernin yhteiskunnan tuotteet sosiologia ja politologia.

Eikä häntä hetkauta oppiaineen hiljattain julkistettu yhdistyminen valtio-opinkaan kanssa. Mutta: ”Nämä leikkaukset ovat kurjia”, Kantola huokaa. Tulevana vuonna tuntiopetusbudjetista – siis kontaktiopetuksesta – sulaa puolet. Se on paljon.

”Yritämme paikata uusilla toimintamuodoilla, ottamalla opiskelijat mukaan tutorointiin ja tutkivaan oppimiseen. Itse puolustaisin hyvää luentoakin. Täällä on nastaa porukkaa ja sen kesken syntyy hyvää keskustelua.”

ANU KANTOLA on itsekin viestinnän kasvatteja. Pääsykoepäivänä 1983 junantuoma tuore abi löysi itsensä Porthaniasta. Oli päästävä Helsinkiin, ja viestintä oli hyvä valinta nuorelle, joka ei halunnut sulkea ovia perässään.

”Viestintä oli monipuolista ja silloinkin tosi suosittua. Sillähän se kerääkin ihmisiä, että moni nuori ei vielä tiedä mitä haluaa.”

Useampi fuksipolvi sen sijaan tietää, että Kantola toimi Median puheenjohtajana ja että opiskelijaelämä maistui, kuten monelle Helsingissä uuden elämän aloittaneelle. Noilta ajoilta hän muistaa fuksiaisissa kärähtäneen ennustajanteltan ja päärakennuksen kuppikunnassa junaillun täydellisen rikoksen.

Muistikuvat ainejärjestön laitamyötäisistä bussimatkoista Kööpenhaminaan ja Berliiniin ovatkin sitten suurpiirteisempiä.

Työelämä vei kuitenkin pian mennessään. Aamulehden syntymäpäivähaastattelut ja Radio Cityn opiskelijatoimitus vaihtui ensin kokopäiväiseen kiinnitykseen Saska Saarikosken ja Heikki Tunkkarin Ylioppilaslehdessä. Sen jälkeen ura urkeni MTV3:n kymmenen uutisiin ja HS:n Kuukausiliitteeseen. Vasta vuosien tauon jälkeen Kantola palasi opintojen pariin ja teki gradunsa Osmo A. Wiiolle.

Ministeriön teettämässä projektissa kaksikko matkusti Imatran ja Lappeenrannan väliä ja haastatteli viestintäteknologioiden asiantuntijoita tulevaisuuden mahdollisuuksista. Kuumimmat uutuudet olivat käytössä niin kutsutuissa teknologiakeskuksissa.

Kantola kuuli myöhemmin, että ajan hermoilla tehty gradu on yksi valtsikan ylivoimaisesti luetuimmista. ”Se ei välttämättä ole ihan hyvä uutinen”, hän naurahtaa. ”Muistan siitä kaksi tulosta. Yksi teknologia tulee leviämään kulovalkean lailla, ja se on kuvapuhelin. Ja yksi tulee sitten kompastumaan omaan mahdottomuuteensa – nimittäin sähköposti.”

Opintojen jälkeen Kantola oli kuitenkin valmis unohtamaan epämääräiset yhteiskuntatieteet ja luki stipendin avulla Manchesterissa ympäristönsuojelun Master’s-tutkinnon. Yllätys oli suuri, kun luonnontieteissä vastaan tulivat tutut ongelmat otannan ja menetelmien kanssa. Tulevaisuus oli jälleen auki.

ELETTIIN 90-luvun alkuvuosia, ja Helsinkiin palatessaan Kantola löysi mediatalot syvän laman kourista. Entiset työnantajat löivät nousukiidossa olleelle tähtitoimittajalle luuria korvaan. Hän teki hanttihommia ja opetti muille työttömille viestintää Avoimessa yliopistossa.

”Ihmisen elämä on sattumista kiinni. Olen itsekin kortiston kautta käynyt”, Kantola sanoo. ”Hapuilu kuuluu asiaan ja olin välillä tosi pettynyt viestintään. Tässä sitä silti istutaan.”

Pelastavaksi projektiksi saapui Maailmankuva ja Suomi (1999), josta tutkimusryhmää vetänyt Kantola pokkasi suureksi yllätyksekseen Tieto-Finlandian. Väitöskirjalle löytyi yhtäkkiä rahoitusta, ja Markkinakuri ja managerivalta (2002) syntyi hetkessä. Siinä piirtyi mairittelematon kuva Suomen talousvaikuttajista, ja siitä, miten nämä ymmärsivät ja hallitsivat lähimuistissa kummittelevaa talouskriisiä.

Tutkimus keräsi kiitosta, mutta ekonomistit vastasivat täyslaidallisella. ”Siitä tuli kyllä pöllytystä, Kansantaloudellisessa aikakausikirjassa muistaakseni kahden aukeaman verran”, Kantola sanoo. ”Mutta se kuuluu asiaan. Oli kuitenkin tärkeä tuoda esille, kuinka Suomessa taloustieteilijät olivat tärkeässä roolissa laskemassa lukuja, joiden taakse poliitikot kätkeytyivät.”

Kantola on huomannut, että taloustiede on jälleen herkillä. Varsinkin jotkin ajatuspajat ovat alituiseen niskassa, kun kansantaloudesta käydään keskustelua ilman ekonomistin pätevyyksiä. ”Olen vastannut, että jos kerran tiedätte niin hyvin miten täällä pitäisi toimia, niin miksette tule kertomaan, kun tässä jälleen ollaan valtavissa finanssikriiseissä”.

VIESTINNÄN LEHTORAATIN varmistettuaan Kantolan tutkimusaiheet ovat tulleet ja menneet, mutta sävy on pysynyt painavana: vallan medioituminen, skandaalit, konsultokratia, kollektiiviset traumat… Hän ei peittele uteliaisuuttaan tai sitä, että samojen asioiden toistamiseen kyllästyy nopeasti. Digitaalinen julkaiseminen on ollut käänteentekevää. ”Nykyään on niin helppoa ajaa itsensä nopeasti sisään uudelle alueelle. Pelkällä hakusanalla pääsee sisään keskusteluun”.

Viimeisimmät projektit ovat syntyneet median, politiikan ja johtamiskulttuurien risteyksessä. Vuoden 2008 vaalirahakohun jälkipuintina syntyi Hetken hallitsijat (2011). Tutkijaryhmän keskeisiä löydöksiä oli, että Suomen politiikan ja talouselämän skandaalit olivat kaksinkertaistuneet joka vuosikymmen 1970-luvulta lähtien.

Salailun ja julkisuuden välillä käytävä keskustelu näkyy myös yhä enemmän julkishallinnon strategisessa viestinnässä – sekä yliopistossa. ”Tänne on pesiytynyt yritysmäisempi johtamistapa. On mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan ihmiset uskaltavat puhua ääneen”, Kantola sanoo.

Politiikantutkijana Kantola on pyrkinyt viimeiseen asti välttelemään ryppyotsaisuutta, ihmisten syyllistämistä mukaan vakavoituneeseen keskusteluun. Kun politiikka tuntui vielä hetki sitten jämähtäneen paikalleen, hän lähti metsästämään yhteiskunnan dynaamisempaa valtakeskittymää jostain muualta. Matala valta (2014) kuvaa, kuinka yrityselämä hiljalleen otti johdon yhteiskunnan uusiutumisessa ja innostamisessa.

Kantola on käyttänyt itse tutkimuskohteestaan lasi-materiaalin metaforaa. Matala valta kuvastaa hallittaviaan ja on läpinäkyvää, mutta ei tarjoaa pintaa, johon nojata. Lasikuoristen pääkonttoreiden huipulla on tuulista kun toimitusjohtajakausia vertaa entisajan vuorineuvoksiin.

Lasi ja vuori. Entä mikä olisi professorin oman vaikutusvallan vertauskuva? ”Varmaankin hirsimökki Venäjän rajan pinnassa”, Kantola naurahtaa. ”Hirttä, eikä mitään eristeitä, sellainen selkeä ja kaunis”.

PROFESSORI KANTOLA edustaa itsekin yhteiskunnan eliittiä, mikä ei ole ongelma, sillä eliittejä tarvitaan. ”Mutta eliittien pitäisi olla hyviä eliittejä. Sellaisia, joilla on laajat suhteet ympäröivään yhteiskuntaan ja halua kehittää sitä”. Kantola pelkää, että globalisaation seurauksena eliitit ovat irtoamassa Suomesta. Tämä on tulevan promille-tutkimusprojektin asetelma. Tarkoituksena on selvittää, mitkä ovat Suomen rikkaimman kourallisen sympatiat Suomelle, esimerkiksi arvostus suomenkieliseen koulutukseen.

Niin, Suomi. Toistaiseksi Kantolalla on ollut työnsarkaa suomalaisen yhteiskunnan vivahteissa, ja jopa mahdollisuus yllättää itsensä tutkimustuloksillaan. Onkin sitten toinen kysymys, säilyykö kotimaa kiinnostavana yhteiskuntana vielä tulevaisuudessa. Vaarana on pienen kulttuurialueen hiipuminen pohjoisen periferiaksi.
Kantola ehdottaa keskustelunavaukseksi vanhaa kunnon fennomaniaa. ”Kansallisaate on paradoksaalinen juttu. Se ajatellaan usein pysyväksi, mutta onkin oikeastaan maailman kansainvälisin ja joustavin ideologia. Kun nyt katsoo, miltä Kanadan uusi hallitus näyttää, olisi hyvä saada meilläkin suomalaisuus päivitettyä tähän aikaan. Ja käyttää sitä fiksulla tavalla.”

Nyt projektin on kaapannut porukka, joka katsoo kaiholla taaksepäin. Tämän kansallisaateen nimissä valtiot rakentavat kilpaa raja-aitoja ja ovat hyvää vauhtia kaatamassa EU:ta.

Kantola on kuitenkin vakuuttunut, ettei tulevaisuus tuo mukanaan pelkkää hajoamista. ”Ihmiset tarvitsevat kuvitteellisia yhteisöjä, sen takia Benedict Andersonia täällä jauhetaankin. Mutta kuvitteellisten yhteisöjen pitäisi olla hyviä yhteisöjä, täynnä toivoa ja tarmoa rakentaa uutta maailmaa. Se työ on teidän sukupolvenne tehtävä”.
Millainen rooli tulevilla viestinnän ammattilaisilla sitten on tässä projektissa? Kantola palauttaa takaisin viestinnän johdatuskurssille, tenttilukemiston sivuille 1-176.

”Vallankäyttö demokratiassa perustuu sananvaltaan ja kuvanvaltaan, siis yhä enemmän viestinnälliseen valtaan, Manuel Castellsin Communication poweriin. Siinä viestinnän ihmiset ovat avainasemassa. He rakentavat viestejä ja järjestelmiä ja kertovat miksi ihmisten kannattaa osallistua. Itse pidän sitä ratkaisevan tärkeänä”.