TEKSTI Maija Harju KUVITUS Krista Karhu
Sosiaali- ja terveysalan työmarkkina-asema on tunnetusti yhtä asemasotaa, mutta mihin aseisiin heikosti palkatut hengenpelastajat voivat tarttua?
Valtiotieteiden ylioppilaana lähetin työhakemuksia sekä oman että muiden alojen töihin. Siinä missä omalle alalle minua ei edes kutsuttu haastatteluun, tuleva liikuntavammainen työnantajani sanoi haastattelussa, että kyseessä on paras työhakemus, jonka hän on koskaan nähnyt.
Aloitettuani neliraajahalvaantuneiden ihmisten avustajana kahdella nollatuntisopimuksella kahteen eri paikkaan olen oppinut käyttämään katetria ja nostolaitetta sekä puhdistamaan mahalaukkuavannetta ja ylipainehengityshoitoon käytettävää laitetta. Olen alkanut seuraamaan paralympiakomiteaa ja osaan kirota sujuvasti pyörätuolikäyttäjien kelvottomia kelaushanskoja: aina liikaa tai liian vähän kitkaa, kiinnitystarrat irtoilevat.
Osaan erottaa, käyttääkö näyttelijä oikeasti pyörätuolia sen perusteella, miten hän hyödyntää selkäänsä liikkeessä. Enää tilojen esteellisyys ei ole hajamielinen huomio, vaan liian vähän senttejä kulkuväylien leveydessä ja liian paljon kynnysten korkeudessa. Olen kiitollinen siitä, mitä olen oppinut, miten minut on jaksettu perehdyttää ja että olen löytänyt ruumiillista työtä, jonka mielekkyyttä ei tarvitse miettiä hetkeäkään.
Hoiva- ja hoitotyö yleisemmin on kuitenkin ongelmien vyyhti. Alan työmarkkinatilannetta koskevia shokkiuutisia on voinut reflektoida keskusteluihin työkavereiden kanssa siitä, miten korvaavien työntekijöiden etsinnältä ei pääse ikinä karkuun kännykän ryhmäkeskustelun huutaessa. Miten työn lopettaminen tuntuu vastuuttomalta työnantajia kohtaan kun tietää, mikä todennäköisyyksiä uhmaava arpapeli uuden työntekijän löytäminen alalla onkaan. On esimerkiksi rasitusvammoja ja lastenhoidon yhdistämistä hoitotyöhön kolmessa vuorossa.
Keskustelussa yritän olla tilanteen tasalla ja menossa mukana, mutta tiedän jääväni sivuun ennemmin tai myöhemmin: ylioppilaasta tulee ennen pitkää maisteri, ja jonain päivänä pääsen vielä työhaastatteluun. Minä olen myös se opintotuen tulorajaoptimoija, kahdessa kolmivuorotyöpaikassa kruisailija. Se, jolle sijaisvuorosirkuksesta koituu pelkkää voittoa, kirjaimellisesti.
Yleisesti ottaen hoivan ja voittomarginaalin yhdistäminen on kuitenkin epäilyttävää.
Hoiva- ja hoitotyötä on vaikeaa, suorastaan mahdotonta tehostaa loputtomasti. Sen tulokset on sidottu yhden ihmisen käsin tekemään työhön. On rajallinen määrä potilaita ja asiakkaita, joita yksi hoitaja voi tunnissa lääkitä, pestä, pukea, ravita ja kohdata. Mitä niukemmilla resursseilla ja miehityksellä vuorot hoidetaan, sitä vaikeampaa on hoitaa työ hyvin. Kuulostaa kohtuuttomalta, ettei ole edellytyksiä tehdä työtään kunnolla ja täysin käsittämättömältä, jos tämän seurauksena on venyvien dedisten ja hutaistujen raporttien sijaan potilasturvallisuuden vaarantuminen. Silti hoivan ja hoidon ulkoistamista voittoa tavoitteleville yrityksille on kokeiltu: Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti.
Esperi Care -tapaus soittanee joitain kelloja. Niissä kelloissa on hälytyssireenin nuotti.
Vanhushoivan viimeisin kriisi ajoittui sopivasti vuoden 2019 eduskuntavaalien alle, ja pian uusi hallitus neuvotteli vanhuspalvelulakiin ympärivuorokautisen hoidon hoitajamitoituksen: 0,7 työntekijää jokaista asiakasta kohden huhtikuuhun 2023 mennessä. Lähihoitajia ja sairaanhoitajia ei ole kuitenkaan saatu palkattua lisää, eikä monissa paikoissa päästä edes 0,5 hoitajan mitoitukseen. Palkattu on lähinnä apulaisia, joilla ei ole edellytyksiä tehdä varsinaista hoitotyötä.
Syy? Hoitajia ei löydy avoimiin tehtäviin.
Otsikoissa puhutaan hoitajapulasta, joku voisi puhua jopa katastrofista. Hoivakoteja on jouduttu sulkemaan siksi, ettei henkilöstöä yksinkertaisesti ole. Yksityistä sosiaali- ja terveysalaa edustavan HALI ry:n mukaan hoiva-alalle tarvitaan 200 000 uutta osaajaa vuoteen 2030 mennessä väestön ikääntymisen vuoksi, kun nykyiset hoitajat jäävät eläkkeelle ja iäkkäitä on enemmän hoidettavana. On vaarana käydä niin, että hoitajamitoituksesta tulee lain kuollut kirjain, siinä missä työvuorolista on edelleen aivan liian eläväinen.
Kuvaavaa on, että työtaistelutoimenpiteenä Päijät-Hämeessä useat ammattiosastot aloittivat syyskuussa 2021 viikon kestävän ylityö- ja vuoronvaihtokiellon, kun työnantajan ehdottama korotus hälytysrahaan oli ammattiliittojen mielestä riittämätön. Tätä on syytä alleviivata: töitä siis tehdään “normaalisti” työvuorolistojen mukaisesti, ainoastaan ylitöitä ei jäädä tekemään eikä työvuoroja venkslata. Jos tämä nähdään toimivana keinona paineistaa kärjistyneitä neuvotteluja, voi vain kuvitella, millaisen ruljanssin vaatii protestittomina viikkoina se, että jokaiseen työvuoroon saadaan tekijä.
Hoiva- ja hoitotyön alalla vallitsee siis ihmeellinen paradoksi: työ on välttämätöntä, mutta tekijöitä on ihan liian vähän. Kun palkka on mitätön muihin aloihin vertailtaessa ja suhteessa psyykkiseen ja fyysiseen rasitukseen, ja kun resurssien tiukkuus johtaa siihen, että työelämä on täynnä kiirettä ja riittämättömyyden tunnetta, ei rekrytointitilanne kuitenkaan ihmetytä. Koronakriisin osoittaessa vihdoin hiipumisen merkkejä, ei hoitajia kohtaan osoitettu arvostus ole vieläkään konkretisoitunut parannuksina alan palkkaukseen ja työoloihin. Ei, vaikka tällä hetkellä jokainen on joutunut kohtaamaan ajatuksen omista koronaviruksen runtelemista keuhkoistaan täynnä arpikudosta. Ajatukseen omasta hengestään hoivasta ja hoidosta riippuvaisena.
Työolojen ja palkkauksen parantamisen sijaan arvostusta on osoitettu esimerkiksi valaisemalla Finlandia-talo siniseksi, sekä tuomalla kukkakimppuja ja jäätelöä taukohuoneisiin. Käden muotoisina mitaleina. Lahjoitettuina smoothiena, pizzana yrityksiltä. Taputuksina parvekkeelta. Ja niinä surullisen kuuluisina itse tulostettavina kiitoskortteina.
Taloudellisen korvauksen sijaan Helsingin kaupunki oli tehnyt sopimuksen rekrytointikiellosta yksityisten terveysjättien kanssa, etteivät nämä palkkaa kaupungilla hoitotyössä olevia tai olleita tietyn määräajan puitteissa. Poliitikkojen puolelta hoitajien mahdolliset koronabonukset kuitataan työmarkkinaosapuolten kesken sovittavana kysymyksenä, pesten kädet kuin oltaisiin potilasvierailulle menossa.
Samalla Ylen syyskuisessa kyselyssä aivan selkeä enemmistö kansanedustajista kannatti ajatusta siitä, että hoitajien tulisi saada parempi palkankorotus kuin muut työntekijät. Työmarkkinoihin puuttuminen poliittisesti on toki melkoisen kuuma peruna, mikä näkyi Akavan ja Suomen ammattiliittojen keskusjärjestön lähettämänä, kansanedustajille osoitettuna “paimenkirjeenä”. Sen keskeinen viesti oli, ettei kansanedustajien tule puuttua palkankorotuksiin tai työmarkkinaneuvotteluihin. Toisaalla muisteltiin 2000-luvun loppua ja syytettiin silloisia sairaanhoitajien palkankorotuksia siitä, että finanssikriisin jälkeisessä noususuhdanteessa kilpailukyky kärsi.
Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista?
Kysymys kuuluukin, onko koskaan hyvä hetki paikata hoitajien palkkakuoppaa, vai heiluuko lapio vain haudatessa toivetta kunnollisista palkoista ja riittävistä resursseista? Hoitajat kaipaavat työnsä tekemiseen riittävästi resursseja: välineitä, työkavereita, sairastapauksien tuuraajia. Hyvät palkan ja työolot, ei kuuta taivaalta.
Mikä maksaa? Se, että laadukas hoiva ja laadukas hoito maksavat.
Sairaanhoitajalta odotetaan neljä vuotta kestävää koulutusta ja jatkuvaa työssä oppimista. Monissa muissa maissa ammattiin koulutetaan yliopistoissa. Palkkataso jää silti jälkeen monista saman koulutustason omaavista. Ei ole uutinen, että työmarkkinat Suomessa ovat sukupuolittuneet, eikä naisvaltaisella julkisella sektorilla koulutus takaa miesvaltaisempiin aloihin vertailtaessa kunnon palkkaa. Jos ajatellaan, että palkan tulisi heijastaa tehdyn työn arvoa, hengen luulisi olevan kallis itse kullekin. Miksi palkkaa on niin vaikea nostaa?
Valitettavasti harvan yllättää yleisin vastaus: hoitajien palkkojen korottaminen rasittaisi julkista taloutta, sillä julkinen terveydenhuolto työllistää valtavan osan Suomessa työskentelevistä hoitajista, ilman tuotto-odotuksia. Rumemmin sanottuna terveydenhuolto on kuluerä. Jos uusia hoitajia tarvitaan 15 vuoden sisään satoja tuhansia ja samaan aikaan Tehyn kyselyn mukaan melkein kaikki nuoret hoitajat harkitsevat alanvaihtoa, havaitaan kuitenkin, että riittävän suuri kuluerä palkkamenoineen saattaisikin edustaa budjettimontun lisäksi riittävää hoitohenkilöstöä.
Hätä ei ole onneksi tämän näköinen, koska ratkaisuksi ehdotetaan yhä toiveikkaammin äänenpainoin työperäistä maahanmuuttoa. Etenkin filippiiniläisiä hoitajia on “tuotu” Suomeen jo pitkään, mutta rekrytoimalla heikommassa asemassa olevia työntekijöitä lähinnä laastaroidaan kroonista avohaavaa, hoivatyön rakenteellisia ongelmia.
Globaalin hoivan ketjuja tarkasteltaessa ei hoivatyövoiman tuonti ole myöskään aivan ongelmatonta sekään: Filippiineillä on sairaanhoitajapula samaan aikaan, kun maan keskeinen “vientituote” on koulutettu ja kielitaitoinen hoivahenkilöstö. Suomessa nelihenkisen perheen yhdistämiseen vaaditaan tällä hetkellä sellaisia kuukausituloja, ettei siihen riitä hoiva-avustajan, lähihoitajan eikä sairaanhoitajankaan palkka. Niin epätoivoisia emme toivottavasti vielä ole, että hyvinvointipalveluiden toteuttaminen laskettaisiin ihmisten varaan, joiden omaa hyvinvointia tai perhe-elämää ei edes aiota taata.
Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja?
Mutta miten henkilöstö voi käyttää valtaa työsuhteessa, jossa lakot ovat eettisesti vaikeita ja joukkoirtisanoutumiset juridisesti poissuljettuja vaihtoehtoja? Tehyn työtaistelumahdollisuuksia rajattiin vuonna 2007 potilasturvalakiin nojaten.
Miten käyttää valtaa kun työsuhteessa ei tuoteta pääomalle lisäarvoa vaan ylläpidetään veriarvoja, terveellisiä elintapoja, turvallisen vanhemmuussuhteen muodostumista, pulssia?
Mitä keinoja meillä on?
On mahdollisuus kampanjoida jatkuvasti alan arvostuksen puolesta. On esimerkiksi Tehyn puheenjohtaja Millariikka Rytkönen, jolla on Twitter-tili, leiskuvan punaiset hiukset ja kommentteja, kuten “munasolusta mummoon on potilasturvallisuus uhattuna”. Ja sitten on toimittajia, jotka nostavat soinismeja lähenevät sivallukset otsikoihin. On myös toimittajia, jotka päästävät työhönsä väsyneen ja pettyneen hoitajan kertomaan julkisuudessa, miten töihin meno pelottaa, aamupalaverissa itkettää. Jonka mukaan ammatti on ihana, mutta resurssi-, hoitaja- ja arvostuspulan takia työ on kauheaa.
On myös Meeri Koutaniemi, joka kuvasi valokuvasarjan “Kasvokkain, tarinoita ihmisen ja työn arvosta”. Netistäkin löytyvää, ympäri Suomea tänä ja ensi vuonna kiertävää näyttelyä kuvataan puheenvuoroksi hoitotyön ja varhaiskasvatuksen tekijöiden arvostuksen puolesta. Sarjassa hoito- ja hoivatyötä tekeviä on kuvattu kuin suurmiehiä: alakulmasta, vakavailmeisinä, ylpeyden ja kunnioituksen arvoisina. Näyttelyn avaavassa teoksessa Mari antaa esimerkin työstään: kuolevan tyttären isä pyytää jäämään vielä, keskellä yötä. En ole kuullut koskaan tärkeämmästä työtehtävästä, etkä ole kuullut sinäkään. Mutta Marin palkka ei sitä heijasta, eikä tehokas ja dynaaminen terveydenhoidon resursointi anna parhaita edellytyksiä jäämään vielä.
On valitettavasti myös vanha virsi uudesta Nokiasta: parasta olisi, jos kansakunta keskittyisi innovoimaan, sillä julkista velkaa on liikaa ja samalla työikäisiä ja -kykyisiä, nettoveronmaksajia, hoivapommin purkajia ja kestävyysvajeen kujanjuoksijoita liian vähän. Valitettavasti aivotyön ohessa on esimerkiksi synnyttävä, synnytettävä, saatava rokotus, syötävä, oltava puhtaat vaatteet ja siivottu koti. On työtä, jolle ei osata antaa arvoa ja josta ei makseta palkkaa, mutta joka mahdollistaa kaiken palkallisen työn: se on uusintavaa työtä, joka usein on hoivaa. Sitä tehdään kotona ja sairaaloissa, päiväkodeissa ja asumispalveluyksiköissä, eli siellä, missä ihminen on haavoittuvainen tai haavoittunut.
Jotta työtä jaksaa tehdä, on oltava riittävästi työkavereita, jotta Esperi Caren hengessä ketään aamulla viiden ja seitsemän välillä sängystään pudonnutta ei tarvitsisi peitellä lattialle kahvihuoneen ohjeistuksen mukaisesti. On oltava palkka, jolla ruokkia ja majoittaa itsensä sekä usein myös lapsensa, kun on ensin työkseen ruokkinut ja majoittanut niitä, jotka sitä kaikista kipeimmin tarvitsevat. Tätä tarvitaan, jotta on joku pitämässä sinutkin puhtaana, kylläisenä ja elossa 40 vuoden päästä. Tai huomenna, jos et katso molempiin suuntiin tiellä tai jos autoilija ei katso eteenpäin.
Itse olen tällä alalla ohikulkumatkalla, mutta sanon niin vilpittömästi kuin pystyn: hoito- ja hoiva-alalta elantonsa hankkivien tilanne on tullut sydäntä lähelle, usein noussut palaksi kurkkuun.
1. syyskuuta 2021 astui voimaan uusi SOTE-sopimus, johon kuntien ja kuntayhtymän palveluksessa olevat sote-alan työntekijät siirtyivät. Toiveena on, että kun nykyinen työehtosopimus vanhenee ensi vuoden alussa, on juuri sote-alalle ominaisia ongelmia aiempaa helpompi lähteä ratkaisemaan. Tällöin sote-alat eivät enää ole samassa sumpussa monien muiden alojen kanssa kunnallisessa yleisessä virka- ja työehtosopimuksessa. Sitä toivon minäkin sydämeni pohjasta.
Tehtyäni vaikka vain väliaikaisesti ja osa-aikaisena työtä, joka mahdollistaa paitsi avustettaville, hoidattaville ja hoivattaville omannäköisen elämän, mutta myös elämisen ylipäätään, tuntuu selvältä, että korvaamattoman tärkeästä työstä on saatava korvaus.
Siihen asti: Millariikalle kiitos, tällä kertaa Groteski hoitaa tulostuksen.
